Kymmenen tärkeää kirjaa ja vähän muutakin

Binette Schroederin kuvitusta kirjaan Ra ta ta tam.

Sain Linnealta, Leenalta ja Katjalta kepeän kesähaasteen listata kymmenen kirjasuosikkia ja kosmetiikkasuosikit kaupanpäälle. Lämmin kiitos! En mitenkään pysty listaamaan kymmentä parasta tai itselleni merkittävintä kirjaa, mutta heitän nyt lonkalta nämä ensimmäisenä mieleeni johtuvat, tärkeät ja ihanat:

Jane Austen: Kasvattitytön tarina
Monen Austen-faninkin mielestä tylsä kirja ja tylsä päähenkilö, mutta minua Fannyn kohtalo kosketti. Kirjan henkilöiden mukana on ihana vaellella avarassa kartanon puistossa tai käydä ratsastamassa. Joka lukukerralla seuraan sydän pamppaillen, saako Fanny rakastettunsa vai ei.


Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Kirjoitin kirjasta lyhyesti täällä. Kirjan päähenkilön viaton olematta tyhmä, moraalinen olematta tuomitseva ja rakkaudessaan ehdoton ja uskollinen, muttei omistushaluinen.


L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään
Uuden kuun Emilian kirjallinen kunnianhimo ja rakkaus Prinssi Edwardin saareen, vanhaan sukukartanoon, eksentrisiin sukulaisiin ja naapurin Teddyyn vangitsee uudelleen ja uudelleen. Runotyttö-kirjoissa Montgomery kuvaa myös olemassaolon selittämättömiä puolia ja telepatian voimaa.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani.
Raastava ja ravisuttava kertomus äidinrakkaudesta, joka on liian paksua, "too thick of love", kun nainen joutuu valitsemaan kuoleman ja orjuuteen paluun välillä.


Peter Nickl, Binette Schroeder: Ra ta ta tam. Kiehtova, tunnelmaltaan unenomainen lasten kuvakirja pienestä ratatyöläisestä, joka seuraa rakentamaansa pientä valkoista veturia huimiin seikkailuihin, pakoon  ahneita ihmisiä ja suuria mustia vetureita. Ra ta ta tam!


Carol Shields: Ellei
Kirja kuvaa äidin rakkautta aikuiseen tyttäreensä ja epätoivoa, kun tytär siirtyy syrjään omasta elämästään. Tässä kirjassa Shields vastaa myös (mies)kriitikoille ja muille kirjallisuuden portinvartijoille, joiden mielestä hänen naisten arkista elämää kuvaava kirjallinen tuotantonsa ei yllä ihan kirjallisuuden korkeimpaan kastiin.


Hannu & Janne Tarmio: Maailman runosydän
Maailman runouden ehtymätön runsaudensarvi hienoina suomennoksina, tarvitseeko sanoa muuta? Rippilahja, jota olen vuosien myötä oppinut arvostamaan yhä enemmän ja enemmän.


Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
Tätä en ole itse lukenut, mutta mainitsen tämän siksi, että mieheni on lukemassa lapsillemme iltasaduksi jo viidettä Fedja-kirjaa ja sekä isä että lapset viihtyvät yhä vain! Itsekin olen lasten esitysten ansiosta oppinut kirjasta tärkeän sitaatin: "Kop kop! - Kuka siellä? - Olen postiljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen." Esikoinen haluaisi lukea tämän ensimmäisen kirjan uudelleen, koska siinä Fedja karkaa kotoa.

Johanna Venho: Yhtä juhlaa 
Koskettavaa, rosoista ja elämänmakuista runoa äitiydestä.


Mika Waltari (toim. Ritva Haavikko): Kirjailijan muistelmat 
Ritva Haavikon kirjailijahaastatteluista koottu teos, jossa Mika Waltari kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan, matkoistaan ja teostensa synnystä. Luen kirjaa uudelleen ja uudelleen.


K-blogin Jenni kyseli postauksessaan toisten bloggaajien listaamisperusteita. Itse pyrin nostamaan näille listoille sellaisia kirjoja, jotka eivät itsestään selvästi keiku kaikilla vastaavilla listoilla. Minulle tärkeitä kirjoja on niin paljon, että niissä on valinnanvaraa, enkä edes halua tavoitella sitä ehdotonta "Top 10" -kirjalistaa, kuten ei varmaan kukaan muukaan kirjoja intohimoisesti rakastava. Nyt jälkeenpäin listaa katsoessani huomaan, että lähes kaikki mainitsemani kirjat kertovat rakkaudesta, joko äidinrakkaudesta tai romanttisesta rakkaudesta, tai vähintäänkin rakkaudesta kirjallisuuteen.

Sitten kevyempään kesähömppään, eli siihen kosmetiikkaan.

1. Nivea Moisturinzing Sun Lotion suojakerroin 20 tjsp: erittäin ajankohtainen ja tärkeä juuri nyt!
2. Erittäin Hieno Suomalainen Tervasampoo: ilokseni sain viime viikonloppuna käyttää tätä aidossa puusaunassa, rakastan tätä tuoksua.
3. Garnier Mineral Deo 24h tjsp
4. Ripsari: ostin sellaisen (tummanruskean) ystävien häihin viime kesänä ja se on unohtunut sen jälkeen laukun pohjalle, merkki muistaakseni Lumene.
5. Puuteri: ks. edellinen kohta.

Enenpää en nyt keksi tähän listaukseen ja se kertonee kaiken - myös sen, miksi en ole laittanut kuvaani tänne blogiin ;).


Tämä haaste on kiertänyt nopeasti monessa blogissa enkä, kuten Katja osuvasti sanoi, jaksa leikkiä "blogisalapoliisia" selvittäen, ketkä sen ovat jo saaneet, mutta viskaan sen nyt Kattojen yli -blogiin, Harjun huminan Jonnalle, Sanojen janon Jum-Jumillle, Marja-Leenalle ja Valkoiselle kirahville.

Kirjallisia maisemia (haastevastaus)

Katunäkymää Brooklynista.

Lumikko heitti Meijerielämää -blogissaan mielenkiintoisen jatkohaasteen mieskirjalistansa yhteydessä. Haaste kuuluu näin: "Heitänpä minäkin haasteen kirjabloggaajille ja muille himolukijoille: olisi hauskaa, jos innostuisitte esittelemään sen maantieteellis-kirjallisen ympäristön, jossa itse olette parhaiten viihtyneet - parhaine kirjailijoineen ja/tai kirjoineen tietysti." Inspiroiduin haasteesta niin, että kiskoin hyllystäni pinoittain kirjoja ja aloin selailla niitä. Ensimmäinen vastaukseni oli ilmiselvä: kaikkein parhaiten olen viihtynyt Kanadassa, erityisesti Prinssi Edwardin saarella, mutta myös esimerkiksi Ontariossa. Clarissa on kuitenkin jo esitellyt kanadalaisia kirjailijasuosikkejaan Luovaa puuhastelua -blogissaan, ja uskon monien muidenkin kirjabloggaajien vielä johdattelevan meitä kyseiseen maailmankolkaan tämän haasteen tiimoilta, joten tutkailin kirjallisen maailmankarttani muita mahdollisuuksia. Jotta tästä postauksesta ei tulisi aivan mahdottoman pitkä, valitsin yhden "matkakohteen" - saatan palata haasteeseen vielä myöhemmin jonkin toisen maantieteellisen ympäristön merkeissä, mutta tällä kertaa esittelen kirjallisen New Yorkini. 

Brooklyn Bridge

En ole koskaan itse käynyt New Yorkissa, enkä itse asiassa halua käydäkään. Ajatus pilvenpiirtäjien ja ilmansaasteiden miljoonakaupungista itse asiassa kammottaa minua; en usko että pystyisin asumaan sellaisessa paikassa. Ajatuksen (ja kirjallisuuden) tasolla kaupunki on kuitenkin kiehtova: kansojen sulatusuuni eri kansallisuuksien leimaamine kaupunginosineen, yötä päivää hereillä oleva kaupunki, kulttuurin ja taiteen runsaudensarvi, useiden kirjailijoiden kotikaupunki. Kirjoissa olen viihtynyt New Yorkissa oikein hyvin, erityisesti Brooklynissa ja SoHossa. Kirjailijat, joiden johdattamana olen kulkenut Ison Omenan kaduilla, ovat William Styron, Siri Hustvedt, Paul Auster ja Don DeLillo, ja aikajana ulottuu 1940-luvusta 2000-luvulle. Hypätkää kyytiin!


Brooklyn

Manhattanilta oli noihin aikoihin miltei mahdoton löytää halpaa huonetta, joten minun oli muutettava Brooklyniin. Tämä tapahtui vuonna 1947. Tuon niin elävästi mieleeni painuneen kesän miellyttäviä puolia oli sää, joka oli aurinkoinen , leuto ja kukkaistuoksuinen aivan kuin aika olisi pysähtynyt ikuiselta tuntuvaan kevääseen. 

Näin alkaa William Styronin romaani Sofien valinta (Sophie's Choice 1976, suom. 1982 Otava), jonka luin 14-vuotiaana. Kirja kertoo nuoresta, kirjailijanurasta haaveilevasta Stigosta, joka tutustuu Brooklynissa naapuriinsa Sofieen ja saa ajan myötä kuulla juutalaisnaisen vaiheista Auschwitzissa ja valinnasta, jonka kahden pienen lapsen äiti joutui siellä tekemään. Tyttökirjojen ja Jane Austenin kirjallisessa maailmassa kasvaneelle teos oli ravisuttava, ja lukuisia loistavia ja vaikeista aiheista kertovia kirjoja myöhemmin Sofien valinta on säilyttänyt mielessäni paikkansa kirjana, joka kuvaa suurta kärsimystä mutta antaa silti toivoa, sillä kirja päättyy sanoihin: Ei ollutkaan tuomiopäivä - vaan aamu. Aamu: säkenöivä ja kirkas.  

Toisenlaisiin Brooklynin tunnelmiin meidät johdattaa newyorkilaiskirjailija Paul Auster, joka tunnetaan suomessa ehkä parhaiten New York -trilogiastaan. Olen lukenut trilogiasta vain päätösosan, metafyysisen dekkarin Lukittu huone, senkin vuosia sitten. Koska myös Sattumuksia Brooklynissa on minulta vielä osittain lukematta, käykää lukemassa kirjasta jäljen ääni -blogista. Osittain New Yorkiin sijoittuu myös Austerin Näkymätön.

Katunäkymää SoHossa.

SoHo

Vaikka Matt luonnostelikin kaiken aikaa baseballkenttiä ja pelaajia, ei hän lakannut koskaan piirtämästä ja maalaamasta myös New York Citya. Ajan myötä kaupunkiluvista tuli yhä monimutkaisempia. Hän maalasi kaupunkia auringonpaisteessa ja harmaan taivaan alla. Hän maalasi sitä tuulisina päivinä ja sateessa ja lumimyräkässä. Hän piirsi kaupunkia lintuperspektiivistä, sivulta ja ruohonjuuritasolta ja kansoitti sen kadut rotevilla liikemiehillä ja tyylikkäillä taiteilijoilla ja laihoilla malleilla ja pummeilla ja höpöttävillä hulluilla, joita me näimme joka päivä koulumatkalla. Hän piirsi Brooklynin sillan ja Vapauden patsaan ja Chrysler Buildingin ja Kaksoistornit. 

Siri Hustvedt, Kaikki mitä rakastin.

Paul Austerin puoliso Siri Hustvedt on sijoittanut New Yorkiin ainakin romaaninsa Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia. Ensinmainittu sisältää lumoavaa kuvausta SoHossa asuvista taiteilijoista, kirjailijoista sekä taiteen- ja hysteriantutkijoista, joiden kohtalot kietoutuvat yhteen ystävyyden, rakkauden ja lopulta tragediankin sitein. Amerikkalainen elegia puolestaan viittaa muun muassa vuoden 2001 kaksoistornitragediaan, joka ravisutti New Yorkin elämää peruuttamattomasti. 

Kaksoistornien romahtamisesta kertoo myös Don DeLillon romaani Putoava mies. Kirjan alussa kuvataan päähenkilön harhailua kaupungissa, joka on sama mutta kuitenkin eri, ilma sakeana tuhkasta, savusta ja paniikista. DeLillon romaani on hieno kuvaus paitsi kollektiivisesta ja jokaista yksilöä eri lailla koskettavasta traumasta, myös päähenkilön ja hänen perheensä ihmissuhteista. En kuitenkaan halua päättää New York-kierrostamme näin synkkiin tunnelmiin, vaan palaamme vielä Brooklyniin, jonne sijoittuu TBR-listani kärkipäässä tällä hetkellä oleva romaani, jota en ole vielä saanut käsiini. Jo kansikuva kertoo paljon: romaani kertoo New Yorkiin emigroituvasta nuoresta irlantilaisnaisesta, jolle Brooklyn edustaa uutta alkua ja haaveita.

Kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Zephyr Kirjanurkkauksessaan. Minäkin toivon piakkoin pääseväni  Brooklynin päähenkilön Eilisin kanssa tuon valtamerilaivan matkaan ja tutustumaan brooklyniin 1950-luvun irlantilaistytön silmin. Siihen asti nautin aurinkoisesta Suomen suvesta pihalla, jasmikkeen tuoksussa!

Ihanaa päivää!

Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä

Pyhä virhe löytyy siltä alueelta, joka tuntuu kipeimmältä. Se on juuri se asia, jota tekisi mieli väistää. Se, johon törmää yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt, kohta seitsemäntoista vuotta ja kolme lasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että minun pyhä virheeni on äitiys. Se, että halusin suunnistaa kohti tätä vaikeita pistettäni niinkin nuorena, olikin tietoinen, viisas ratkaisu, vaikka se alkukriisin syövereissä tuntuikin pahalta virhearviolta.

Tämän kirjan olen halunnut lukea siitä asti, kun tutustuin Marikka Bergmanin blogiin Pientä elämää etsimässä. Samoihin aikoihin, viime syksynä, valmistelimme muuttoa jos ei nyt ihan maalle, niin ainakin helsinkiläistä radanvarsilähiötä rauhallisemmalle asuinalueelle ja pohdin, millaisia muutoksia haluan alituiselta kerhosta toiseen juoksemiselta tuntuvaan kotiäidin arkeeni. Luin Kaarina Davisin mainion kirjan Irti oravanpyörästä ja löysin hidastamisesta ja kohtuullistamisesta kirjoittavia blogeja kuten Meijerielämää ja Downshifter Molly.

Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että Bergmanin kirja on loppuun myyty, mutta löysin sen Basam Booksin myyntipöydältä Vanhan kirjallisuuden päiviltä kohtuullistajalle sopivaan hintaan. Bergmanin kirja kiinnosti minua erityisesti siksi, että se käsittelee hidastamista perheenäidin näkökulmasta. Marikka Bergman on tutustunut erilaisten perheiden elämäntapoihin ja ratkaisuihin myös työskennellessään Meidän perhe -lehden toimittajana.

En ehkä kuitenkaan ole aivan Pientä elämää etsimässä -kirjan ensisijaista kohderyhmää, sillä en ole kovin  hektistä elämää koskaan elänytkään. Uskon, että kirja antaa kaikkein eniten sellaisille, jotka pyristelevät työelämän oravanpyörässä, harrastusten ja sosiaalisen elämän paineissa ja oman perfektionisminsa vankina. Tällä kirjalla on kuitenkin annettavaa jokaiselle, niin monipuolisesti Bergman pienen elämän kirjoa käsittelee. Bergman ammentaa paitsi omista elämänkokemuksistaan, myös eri alojen kirjallisuudesta, siteeraten monia minulle aiemmin tuntemattomia ajattelijoita. Pienen elämän perussanoma on humanistinen ja ekologinen, pientä ihmistä (erityisesti lasta ja lapsen viisautta) ja luontoa kunnioittava. Henkisyys ja hengellisyys on myös vahvasti läsnä, mutta arkeen kutouten, kuten luvussa "Tiskikoneen tyhjentämisen zen". Bergman itse kuvaa kirjansa lähtökohtia näin:

Tämä kirja alkoi henkilökohtaisesta matkasta, yrityksestä löytää avarampi arki. Se syntyi halusta pysähtyä seuraamaan omien lasten lyhyitä lapsuuden vuosia, kaipuusta mielentilaan, jossa ei olisi enää kiire. Jossa ei tarvitsisi enää kurotella tavoittamattomiin nousevien rimojen yli tai kiiruhtaa pakoon jotain, mitä ei itsekään tiennyt.

Ensimmäinen reaktio alettuani selailemaan ja lukemaan kirjaa sieltä täältä oli pettymys: minähän olen lukenut tämän jo! Bergman on julkaissut samannimisessä blogissaan joitakin kirjansa lukuja ilmeisesti lähes sellaisenaan tai lyhennettynä, ja koska olen blogia jo muutaman kuukauden seurannut ja vanhojakin postauksia lukenut, tuntui hetken, että olen ostanut blogin paperiversion. Bergmanin kirjoitustyyli on toimittajalle ja blogistille ominaisen terävää, hieman kärjistävää ja ytimekästä, ja esim. Helsingin sanomien artikkeleihin ja internetpalstojen keskusteluihin viitataan paljon, samoin Bergmanin aiempaan blogiin Hulinaa ja hiljaisuutta. Blogeissa ajankohtaisuus on hyve, mutta kirjalta odotan enemmän "ajatonta viisautta", hitaampaa pohdintaa. Sitäkin Bergmanin kirjasta löytyi, kun maltoin lukea sitä - no, hitaammin.

Jotkut kirjan lauseista koskettivat niin, että luin kyyneleet silmissä. Minulle tärkeimmät osiot kirjassa ovat "On vaikeampaa nähdä lähelle kuin kauas" ja "Pieneen elämään". Tämä kirjan tekstinpätkä voisi olla omasta kynästäni:

Noina varhaisina vuosina äitinä olin kuin kahtiajakautunut. En ollut useinkaan läsnä, vaikka olinkin suurimman osan ajasta fyysisesti paikalla. Hiekkalaatikolla haaveksin omiani, mutta omien harrastusteni parissa ikävöin lasta. 


Minun "harrastukseni" kotiäitivuosinani (jotka yhä jatkuvat) on ollut yliopisto-opintojen jatkaminen, lukeminen ja nyt viimeisimpänä tämän blogin kirjoittaminen. Tuo henkinen läsnäolottomuus on tuottanut syyllisyyttä. Bergman jatkaa aihetta viitaten Caroline Myssin kirjassaan Ihmeellinen voima ilmaisemaan ajatukseen, että ihmisen on tärkeää hyväksyä oman elämänsä kipein haava. Tätä haavaa Myss kutsuu pyhäksi virheeksi, jota ei voi muuttaa, mutta jonka kanssa voi oppia elämään. Minun "pyhä virheeni" on se, että haluaisin uppoutua kirjojen maailmaan silloinkin, kun minun pitäisi keskittyä tiskikoneen tyhjentämisen zeniin tai lapsiini.

En voinut olla hymyilemättä lukiessani nuoren Marikkan "polttari-illasta" päivää ennen hänen häitään, kun hänen luostariin lähdössä oleva ystävättärensä ja "eräs hyvin karismaattinen ukrainalainen nunna" yrittivät viime hetkellä taivutella Marikkaa luostariuralle argumentoimalla muun muassa, että luostarielämä on perhe-elämää helpompaa. Aivan varmasti onkin (olen usein itsekin haikaillut luostarin säännölliseen, hiljaiseen ja perhe-elämän huolista vapaaseen elämään, vaikka varmasti kuuliaisuustehtäväkseni määrättäisiin juuri ne iänikuiset tiskit tai lattian luuttuaminen), mutta kuten Bergman toteaa neljän lapsen ja pitkän avioliiton kokemuksella: "Paljon parempaa harjoitusta itselleni vaikeissa asioissa olen saanut olemalla äiti".

Bergmanin kirjasta on kirjoittanut myös yksi seuraamani hidastamisaiheinen blogi, Pellon pientareella.

Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin (kirjallista elämää -haaste)

Kuva bcostin/flickr

Ensimmäinen romaanin taso on sen kertomus, juoni, joka kirjassa kerrotaan; tapahtumien taso. Se voi tapahtua vaikka kuussa. Sen tärkein päämäärä on houkutella lukija lukemaan kirja läpi. Lukeminen on aika vaikea henkinen ponnistus, monille mahdotonkin. Siinä täytyy kirjoitetusta lauseesta herätä mielikuvia, jotka ovat lukijan omia kokemuksia ja havaintoja, omia mielikuvia, mutta ne heräävät eloon toisen ihmisen tarinaa lukiessa. 


En ole ikinä lukenut Antti Tuurin romaaneja - minulla on sellainen ennakkokäsitys, että Tuurin romaanien aiheet, kerrontapa ja henkilöhahmot eivät kiinnosta minua. Tuurin "kirjallisen muistelman" Kuinka kirjoitan romaanin (Art House 2004) lukeminen vahvisti käsitystä: kirjan luvussa "Ideoiden maailma" Tuuri kertoo kirjoittaneensa muun muassa omista armeijakokemuksistaan, työkokemuksistaan tehtaissa ja selkkauksista sahalaitoksissa. Toisaalta kiinnostuin "kirjoittajapankista" kertovasta romaanista Vuodenajat maaseutukaupungissa, käännöskirjan ylijäämäkappaleiden myynnistä kertovasta romaanista Viisitoista metriä vasempaan ja Pohjanmaalta lähteneiden Amerikan-siirtolaisten kohtaloista tarinoivasta Ameriikan raitti. 

Kuinka kirjoitan romaanin syntyi sittemmin edesmenneen Paavo Haavikon toivomuksesta. Tuuri ei halunnut kirjoittaa kirjoittamisopasta; hän ei ole itse kirjoittajakouluja käynyt ja kyseenalaistaa jossain määrin kirjailijakoulutuksen ja -oppaiden mielekkyyden. Tuuri kirjoittikin pikemminkin kirjallisen muistelmateoksen kuin romaaninkirjoitusoppaan; kirjan siitä, kuinka juuri Antti Tuuri on romaaninsa kirjoittanut. Tällainen kirja onkin kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille (varmasti erityisesti Tuuri-faneille), kun se sisältää pohdintaa kirjallisuuden olemuksesta yleensäkin, lukemisen merkityksestä ja luovan työn tekemisestä. Nautin suunnattomasti näistä kirjailijan työtä kuvaavista kirjoista, ja suosikkini genressä on ehdottomasti Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? jonka käytännön vinkkejä on aika ja tekstinkäsittelytekniikan kehitys syönyt, mutta jonka kirjallinen arvo ja sanoma on ennallaan. Tuuri ei ollut ainkaan Kuinka kirjoitan romaanin -teoksensa kirjoittamisaikana Waltarin kirjaa lukenut, mutta Waltarin tapaan Tuuri korostaa lukemisen ja omien elämänkokemusten merkitystä kirjailijaksi kehittymisessä.

Tuuri käsittelee kirjassaan romaaniaiheiden löytymistä, materiaalin keräämistä, kirjoittamisprosessia ja kysymystä romaanin olemuksesta ja hahmosta. Minulle viimeksi mainittu aihe, siis luku "Mikä romaani on" on kaikkein antoisin. Pidin Tuurin pohdinnoista, hän kirjoittaa muun muassa näin:

Romaanikirjailija ei ole opettaja eikä saarnaaja, hän on etsijä, ja lukija voi etsiä hänen mukanaan; suunnilleen niin sanoi Leo Tolstoi kirjailijan työstä. 
  Pidän romaanin kirjoittamista tutkimusprosessina, jossa tutkimusvälineinä ovat kirjailija itse, hänen kokemuksensa ja käsityksensä maailmasta, ja lukija. Lukija vertaa ja yhdistää omia kokemuksiaan ja käsityksiään niihin, jotka kirjailija on kirjaan kirjoittanut. Siitä syntyy kuva maailmasta, jossa me elämme, sen menneisyydestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. 


Tällainen metakirjallisuus, jossa pohditaan kirjallisuuden syvempiä merkityksiä ja tasoja, on aidosti ravitsevaa luettavaa maailmassa, jossa kirjapainot jauhavat kiihtyvään tahtiin miljoonapainoksia sisällyksettömistä best-sellereistä samaan aikaan, kun kirjastoista poistetaan liian harvoin lainattuja laaturomaaneja ja klassikkoja ja kirjablogien houkuttelevinta antia tuntuvat olevan arvonnat. Lämmin ajatus kaikille kirjojen kirjoittajille ja lukijoille, pidetään kirjallisuus hengissä lukemalla sekä kirjoittamalla ja keskustelemalla lukemastamme.

Kuva Timothy K. Hamilton/Flickr

Ihanaa kesää!

P.S. Laura Proust antoi minulle tämän postauksen kommenteissa vinkin lukea Kuinka kirjoitan romaanin, kiitos Laura!
Vastaan tällä kirjalla Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen.

Varaslähtö arvontaan ja blogitauolle

Englantilaista kukkaniittyä/Geographic.org

Koska olen huomenna jo pienellä kesälomareissulla, päätin arpoa kirja-arvontani voittajat jo nyt. Puoli blogistaniaa on jo muutenkin kesälaitumilla, ja blogitauko tekee varmasti hyvää itse kullekin. Lyhyemmän tai pidemmän tauon jälkeen sitten uudella innolla kirjoittamaan, lukemaan ja kommentoimaan!

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, kun kerroitte vaikuttavimmista lukuelämyksistänne. Moni oli maninnut jonkin todella rankan kirjan, muun muassa Sofi Oksasen Puhdistus ja Joyce Carol Oatesin teokset saivat useita mainintoja. Myös kauniit ja iloiset kirjat, kuten Astrid Lindgrenin Marikki ja Saariston lapset, saivat mainintoja, ja sellaiset Suomen lähihistoriaa kuvaavat romaanit kuin Linnan Täällä Pohjan tähden alla ja Kähkösen Kuopio-sarja. Palaan vastausten satoon tarkemmin tuonnenpana. Pahoittelen, etten enää jaksanut ja ehtinyt kaikille henkilökohtaisesti vastaamaan, kun kommentteja tuli niin paljon, mutta kaikki kommentit luin lämpimin ajatuksin ja tosiaan palaan aiheeseen vielä!

Arvonnassa oli vain yksi Lumipäiväkirja, mutta monta Haahtela-fania ;). Niille monille Haahtelan keräilijöille, jotka väistämättä joutuvat nyt pettymään, kerrottakoon, että kirja löytyi Hämeenlinnan Kirjapörssistä eli varmaan mistä tahansa ketjun liikkeestä kannattaa kurkata.

Linkitin arvonnan voittaneiden blogit kirjojen nimien taakse (kopioin idean Hannalta, kiitos!) Kirjat on arvottu perinteisellä lippuja kipossa -menetelmällä, pienten onnenkeijujen avustuksella. Onnettaren suosikit, ilmoittakaa osoitteenne minulle sähköpostitse, osoitteeseen sininen.linna(ät)gmail.com. Ensi viikon lopulla ehdin todennäköisesti postittamaan kirjat.

Lumipäiväkirja
Eropaperit
Syntikirja

Oikein ihanaa kesänjatkoa kaikille!

Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset

Syksyinen lähes epätoivoinen värien runsaus oli aina ollut Olgalle suuri ilon aihe. Miten ystävällinen luonto oli antaessaan kaiken vielä vähän ennen kuolemaa olla niin kaunista. Vaikka eihän puu suinkaan kuollut, vaikka lehdet putosivat. Se lepäsi ja keräsi uusia voimia seuraavaa kesää varten.

Raili Mikkasen historiallinen romaani Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva 2009) kertoo unohdetun tarinan kahdeksastasadasta venäläislapsesta, jotka kiersivät lähes koko maailman ympäri päästäkseen takaisin kotiinsa. Lapset lähettettiin Pietarista Uralille vuoden 1918 kesäksi opettajien kanssa saamaan "raitista ilmaa, hyvää ruokaa ja ohjattua toimintaa", kun kauoungissa kärsittiin nälästä ja turvattomuudesta. Lasten oli tarkoitus palata syksyllä, mutta kesti melkein kolme vuotta, ennen kuin viimeiset heistä palasivat koteihinsa. Sitä ennen he ehtivät kärsiä nälästä ja pakkasesta Siperiassa ja hiostavasta kuumuudesta Panamassa, vanhan hiililaivan kannen alla. He näkivät myös Japanin, San Fransiscon ja New Yorkin. Amerikassa he olivat juhlittuja Punaisen Ristin maskotteja mutta myös venäläisen politiikan pelinappuloita. Matkan viime metreillä vuonna 1920 heitä ei haluttu laskea maihin hiljattain itsenäistyneen ja sisällissodan haavoista toipuvan Suomen maaperälle Helsingissä, mutta päästettiin sentään majoittumaan Karjalan Kannaksen Uudellekirkolle majoittumaan vanhaan keisarilliseen kylpylään Halilaan. 


Tapahtumat kerrotaan nuorehkon suomalaisen opettajan, Olgan kautta. Kirja koostuu vuosilukujen mukaan otsikoiduista luvuista, ja kesti hetken, ennen kuin pääsin kärryille siitä, missä milloinkin ollaan. Tarina ei etene kronologisesti, vaan hyppelee vuosien 1915-1921 välillä (Halilassa vietetty ajanjakso vuosien 1920-1921 vaihteessa on otsikoitu Halilaksi). Olga muistelee matkan vaiheita ja pysähtyy usein ihmettelemään, kuinka vaikeuksista oikein selvittiin ja lähes kaikki lapset saatiin hengissä kotiin. Lukijalle selviää heti alkuun, että Olgaa painaa paitsi huoli hänen vastuulleen uskotuista lapsista, myös henkilökohtainen suru, menneisyyden tragedia, joka on rikkonut hänen perheensä. Erikoisesti (nykytermein ehkä autistisesti?) käyttäytyvä suomalaispoika Aleksi näyttäytyy Olgalle jonkinlaisena menetyksen korvikkeena, jonka vanhempia Olga tuntee vihaavansa toivoessaan saavansa pitää Aleksin luonaan vielä Venäjälle paluun jälkeenkin. Olga pohtii elämän mielekkyyttä, ihmisten pahuutta ja hyvyyttä, sitä, miten toiset musertuvat vaikeuksin alle ja toiset kestävät ne urheasti, jopa hymyillen. Aluksi Olga vaeltaa kuin unessa, oman salaisen surunsa valtaamana, mutta alkaa vähitellen herätä. Vasta jälkeenpäin matkan merkitykset alkavat avautua hänelle.


Olga teki kaikista tarinoista lyhyitä muistiinpanoja vihkoonsa. Ehkä hän vielä joskus ehtisi täydentää ne kokonaisuuksiksi.


Meren ja ikävän kiertolaiset on vahva, liikuttava tarina. Aluksi minulla oli kuitenkin vaikeuksia eläytyä siihen. Episodimainen rakenne ehkä etäännytti, tai se, että suuretkin tapahtumat kuvataan lyhyesti. Lukemisen edetessä tarinan kokonaiskuva alkoi kuitenkin hahmottua ja pääsin tarinan rytmiin, joka kuvasi hyvin toivon ja epätoivon, onnen ja ikävän vuorottelua matkalaisten elämässä. Kirjassa tapahtuu kauheita asioita, mutta siinä kuvataan myös ihmisen hyvyyttä, toivoa ja luonnon kauneutta. Syksyisessä Siperiassa Olga on kuulevinaan kiurun laulavan, ja myöhemminkin hän kokee välähdyksiä paremmasta:

Sitäkin on siis joskus ollut, olemisen riemua. Hän tunsi äkkiä omenankukkien tuoksun väkevänä ja vilkaisi ympärilleen. Kuvittelua, niin vahvaa kuvittelua, että hetken hän oli jo uskonut omenan kukkivan tässä lokakakuisessa harmaudessa.

Raili Mikkanen sai idean Meren ja ikävän kiertolaisiin vanhasta pietarilaisesta lehdestä hankkiessaan aineistoa edelliseen historialliseen romaaniinsa Unelmien varjot. Poliittisista syistä vaiettu tarina sodan levottomuuksien takia Siperiaan jumiin jääneistä ja amerikkalaisten Punaisen Ristin työntekijöiden viime hetkellä pelastamista lapsista alkoi elää, kun Mikkanen sai haastatella pietarilaista opettajaa Olga Molkinaa, jonka molemmat isovanhemmat olivat olleet matkalla mukana.


Raili Mikkanen oli minulle aiemmin tuttu erityisesti ihanista nuortenromaaneistaan Ei ole minulle suvannot! Aino Kallaksen nuoruus ja Runokirje. Kertomus nuoresta Katri Valasta sekä kiehtovasta Suomen lasten linnakirjasta. Luin Meren ja ikävän kiertolaiset Leena Lumin ja äitini suosituksesta, Leena kirjoittaa kirjasta täällä. Todennäköisesti luen joskus vielä Unelmien varjotkin, joka kertoo Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista vuosina 1905-1928. 


Raili Mikkasella on oma blogi, Kirjaimia.

Kirjaston poistohyllyn äärellä

Kävin eilen ensimmäistä kertaa kotikuntani pääkirjastosta, josta olen haaveillut jo kauan (kyllä, haaveilen kirjastokäynneistä!). Olin keräillyt listaa kirjoista, joita ei lähikirjastostamme löydy, ja nyt pääsin haalimaan kirjoja hyllystä. Arvata saattaa, että kannoin kirjastosta lainoja selkä vääränä... Pääkirjastossa oli lisähoukutuksena runsaat poistokärryt, joista sai kirjoja omakseen 20 sentillä! Olisin voinut kotiuttaa näitä kirjoja yhtä paljon kuin lainoja, mutta hillitsin sentään itseni ja ostin vain kaksi tuhtia klassikkoa: Aale Tynnin käännösrunokokoelman Tuhat laulujen vuotta ja Mika Waltarin Vallattoman Waltarin.

Jotenkin kirjaston poistohyllyt saavat minut myös surulliseksi. Niin häviää taas kirjoja saatavilta; yli 40 vuotta sitten julkaistuja kirjoja löytyy enää yksittäiskappaleina pää- ja maakuntakirjastojen varastoista. Toki uutuuksille pitää tehdä kirjastoon tilaa, mutta... Tunsin myös myötätuntoa Saul Bellow'ta kohtaan: hänet näemmä ulkoistetaan kirjastosta lähes kokonaan, sillä poistossa oli useita Bellow'n Keltaisessa kirjastossa ilmestyneitä romaaneja. En ole itsekään Bellow'ta lukenut, onko joku muu? Muistaakseni kirjailija ei myöskään saanut mainintoja blogien (melkein) 100 mieskirjailijaa -listoissa. Mutta Keltaisen kirjaston kirjailija kokonaan pihalle kirjastosta?

Eräs houkutteleva kirja, jonka kuitenkin jätin ostamatta (en vaan voi säilöä kaikkia kiinnostavia kirjoja hyllyssäni, toivoisin kirjastolaitoksen hoitavan sen tehtävän) oli Mark Helprinin Talvinen tarina, josta Illuusioita -blogin Kirsimarja kirjoittaa täällä. Onko kukaan lukenut tai kuullut kirjasta? (Vastaankin itse: löysinkin myös Lumiomenan Katjan kirjoituksen kirjasta täältä, ja Katja oli nostanut kirjan myös mieskirjalistalleen!) Kirja vaikuttaa unenomaiselta, kiehtovalta ja maagiselta kuvaukselta New Yorkista. Nyt alkoi melkein harmittamaan, etten pelastanut kirjaa hyllyyni...