Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eilen illalla oli täälläpäin Etelä-Suomea jokseenkin viimeiset hetket ottaa talvisia valokuvia, mutta onnistuin sentään vangitsemaan Lumilapsen taustalle vähän oikeaa lunta.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
The Snow Child, suom. Marja Helanen.
Bazar 2015, 417 sivua. 

Lumihiutaleita ja alastomia vauvoja kieppui Mabelin öissä. Hän näki unta, että oli  keskellä lumimyrskyä. Lunta satoi ja pöllysi hänen ympärillään. Hän ojensi kätensä, ja lumihiutaleita putoili hänen avoimille kämmenilleen. Ihoon osuessaan hiutaleet sulivat pikkuisiksi, alastomiksi vastasyntyneiksi, eikä yksikään märkä vauva ollut sormenkynttä suurempi. Sitten tuuli pyyhki vauvat pois, ja ne olivat jälleen lumihiutaleita tuhansien muiden tuiskussa. 

Mabel ja Jack ovat lähteneet viisikymppisinä uudisraivaajiksi Alaskaan, rakentamaan uutta elämää. Pariskunta on jäänyt lapsettomaksi ja etenkin Mabel haluaa vetäytyä yksinäisyyteen ja välttyä näkemästä ja kuulemasta toisten perheiden onnea lapsistaan. Jack raivaa metsään peltoa ja Mabel leipoo piiraita myyntiin, mutta elanto erämaassa on tiukassa. Lapsettomuudesta alkanut railo avioparin välillä levenee ja vaimon masennus syvenee pohjoisen pimeiden talvien aikana, ja Mabel kävelee joen jäällä toivoen sen pettävän allaan. Elämä kuitenkin jatkuu ja versoo odottamattomista kohdista: Jack ja Mabel innostuvat muovaamaan lumesta lapsen, ja pian sen puiden lomasta pilkottaa elävän tyttölapsen hahmo.

Lumilapsen maagisessa tunnelmassa ja arktisessa lumossa oli jotain samankaltaista kuin Alice Hoffmannin Massachussetsin metsiin sijoittuvassa Punaisessa puutarhassa. Siinä missä Punaisen puutarhan luvut tai pikemminkin toisiinsa punoutuvat, mutta erilliset kertomukset kattavat ajallisesti laajan jakson aina 1600-luvulta nykypäivään, keskittyy Lumilapsen kerronta takaumia lukuunottamatta 192o-luvulle. Hoffmannin romaanissa ihmisen ja mustakarhun kohtalot kietoutuvat yhteen, Iveyn romaanissa puiden lomasta kurkistaa kettu.

Kuten Saralle, minullekin tuli Lumilapsen lapsettomuustematiikasta ja juonesta mieleen toinen esikoisteos, M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä. Minäkin tykkäsin Lumilapsesta enemmän – ehkä siksi, että Yveyn maalailemat Alaskan jylhät metsä- ja jokimaisemat vetoavat minuun enemmän kuin australialainen majakkasaarimiljöö, joka toki on Stedmanin romaanissa viehättävästi kuvattu. Kumpaakaan näistä mainituista romaaneista ei juuri voi kehua omaperäisestä tai muuten erityisen kauniista kielestä, tai jos voi, niin se ei välity käännöksen kautta.

Iveyn vahvuus on tunnelman kuvauksessa, mutta valitettavasti henkilökuvaus jää heikommalle tasolle, ja sen rinnalla koskettava "aikuisten taso" menettää ison osan tenhostaan. Mabel ja Jack ovat uskomattoman stereotyyppisiä hahmoja, samoin Esther, joka on aikamoinen karikatyyri vähän roisimmasta uudisraivaajaemännästä mutta jonka pitäisi muka houkutella Mabel omaksumaan aiempaa rennompi elämänasenne. Mabel on naiiviudessaan ja itsekeskeisyydessään suorastaan raivostuttava, vaikka romaaniin eläytymisen kannalta olisi ollut suotavaa tuntea häntä kohtaan lämmintä myötätuntoa.

Halusin rakastua tähän kirjaan, mutta pakko tunnustaa, että kirjaa suuremman vaikutuksen minuun teki ajatus kirjailijasta, joka on saanut etunimensä Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogian hahmon mukaan, asuu perheineen Alaskassa ja elää ilmeisesti jonkinlaisessa omavaraistaloudessa metsästyksineen, maanviljelyineen ja puulämmityksineen. Vau!



Lumilapsesta ovat bloganneet (aiemmin mainitun Saran lisäksi) myös ainakin Leena, Katja, Zephyr, Laura, Morre, Joana, Jonna, Ulla, Susa, Joulunainen ja Syra Sysimetsä. 

Kiitos inspiraatiosta!

Oravien kevätriemua.

Bloginin täyttää tänään neljä vuotta. Juhlistan merkkipäivää vastaamalla haasteeseen, jonka sain jo muutama kuukausi sitten, mutta johon en ole opiskelukiireiden vuoksi ehtinyt vastaamaan. Yhteisöllisyys on bloggaamisen suola ja sokeri, ja muiden blogeja olen käynyt kurkkimassa silloinkin, kun omaa ei ole jaksanut ja ehtinyt päivittää. Ihanan Kirjojen kamarin ihana emäntä Katja muisti minua (tosiaan jo viime vuoden puolella) inspiraatiotunnustuksella. Kiitos!

En muista haasteen tarkkoja sääntöjä, mutta perinteisesti on ollut tapana kiittää ja jakaa kiva tunnustus eteenpäin. Inspiroidun todella monista blogeista ja useita niistä olen lukenut jo ennen kuin perustin omani. Kaikkia ihania en millään voi tässä kohtaa mainita, mutta tällä kertaa haluan ojentaa tunnustuksen seuraaviin neljään blogiin:

Katveita

Katveita-blogista löytyy uskomattoman kauniita kuvia ja tekstejä, jotka henkiävät viisautta, hetkessä elämistä ja kaiken pohdinnan ja etsinnän keskellä seesteistä elämänasennetta.

Luetaanko tämä?

Luokan- ja historianopettaja Kia bloggaa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta sekä (erityisesti kirjallisuuden) opettamisesta. Kian käsissä lastenkirja saattaa toimia inspiraationa vaikkapa monta oppiainetta yhdistävälle opintokokonaisuudelle.

Sininen kirjahylly

Kirjailija Laura Honkasalo kirjoittaa monipuolisesti eri aiheista, mutta näin lukijana on erityisen hauska kurkistaa välillä kirjailijan arkeen. Olen aivan erityisen viehättänyt Lauran kyvystä löytää  poistohyllyjen ja kirpputorien uumenista kiinnostavia vanhoja kirjoja, lehtiä ja esineitä ja nostaa niiden kautta esille palanen mennyttä maailmaa.

Työ, ihminen, työnohjaus

Tutkija ja työnohjaaja Sanna Vehviläinen bloggaa muun muassa työstä, kirjoittamisesta, oman paikan etsimisestä, kahviloista ja kävelyretkistä ajatuksia herättävällä ja ilahduttavalla tavalla.


Kiitos teille kaikille, kun inspiroitte sanoin ja kuvin! Tunnustus ei edellytä mitään toimenpiteitä, mutta saa sitä toki jakaa edelleen eteenpäin. Ja jatkakaa bloggaamista – niin minäkin teen, on ihanaa, kun harrastukselle alkaa taas tauon jälkeen olla aikaa. Aurinkoisia päiviä kaikille!

Boel Westin & Helen Svensson: Kirjeitä Tove Janssonilta

Kuva viime syksyltä, jolloin aloitin Toven kirjeiden lukemisen.

Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta.
Brev från Tove, suom. Jaana Nikula ja Tuula Kojo.
Schildts&Söderströms 2014, 491 sivua.

Tove Janssonista hienon elämäkerrankin (Sanat, kuvat, elämä) kirjoittanut kirjallisuudentutkija Boel Westin ja Janssonin kustannustoimittajana toiminut Helen Svensson ovat toimittaneet upean kokoelman Kirjeitä Tove Janssonilta. Valikoimassa on kirjeitä kuudelta vuosikymmeneltä, ja kirjeiden vastaanottajien joukossa on paitsi Toven vanhemmat ja sisarukset, myös monia ystäviä, rakastettuja sekä Toven pitkäaikainen elämänkumppani, kuvataiteilija Tuulikki Pietilä. Se on ulkoasultaankin esteettinen teos, kauniisti taitettu ja valokuvin sekä Toven piirroksin kuvitettu. 

Koska olen lukenut sekä Westinin Jansson-elämäkerran että Tuula Karjalaisen reilu vuosi sitten ilmestyneen upean Tove Jansson – tee työtä ja rakasta -teoksen, oli Toven kirjeiden maailmaan helppo sukeltaa. Ystävät olivat tuttuja hahmoja, niin poliitikko ja filosofi Atos Wirtanen (Piisamirotta!) kuin teatterijohtaja Vivica Bandler (Viuhti!). Viime kesän lopulla kävin katsomassa myös Ateneumin Tove 100 -juhlanäyttelyn, joka palautui ihanasti mieleeni tätä teosta lukiessa. Ehkä kiinnostavimmiksi koin ne kirjeet, joissa Tove kuvaa taideopintojaan tai luovaa työtään, mutta kirjeiden yksityisyys toi luonnollisesti lukemiseen oman sävynsä. 

Vuodet 1932 ja 1988, joiden väliseltä ajanjaksolta teoksen kirjeet ovat, ei enää ollut varsinaista kirjeiden kirjoittamisen kulta-aikaa, mutta on varsin luonnollista, että kirjailija on ollut ahkera kirjeenkirjoittaja. Tove on kirjoittanut läheisilleen muun muassa opiskellessaan taidekouluissa Tukholmassa ja Pariisissa tai kun ystävät puolestaan olivat maailmalla – esimerkiksi juutalainen Eva Konikoff muutti toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltoihin. 

Tuulikki Pietilälle Tove kirjoitti silloin, kun toinen heistä oli Helsingissä esimerkiksi työasioissa ja toinen rakkaalla Klovharun luodolla. Ulkomailla kirjoitetut kirjeet ovat kiehtovia ja niitä on hauska mielessään verrata aiemman sukupolven suomalaistaiteilijoiden tai -kirjailijoiden Pariisin-kirjeisiin. Jotenkin ihanimpia olivat kuitenkin saaristosta, esimerkiksi Bredskäristä tai Klovharulta kirjoitetut kirjeet, niissä Tove tuntui olevan elementissään ja niiden luonto- ja säätilakuvauksista tulivat mieleen Kesäkirja ja Muumipappa ja meri: 

"Faffan ei pelaa lainkaan pasianssia vaan on innostunut kalastamisesta ja vetää merestä niin paljon kalaa, että joudumme jakamaan saaliin lokkien kanssa. Faffanin lemmikkilokki on nimeltään Pelle, se kirkuu ilosta nähdessään hänet ja istuu koko päivän samalla paikalla odottamassa. Ja Ham ruokkii västäräkkejä verannanpöydältä, jonka ääressä näen koko perheen touhuissaan piirtäessäni."

Toven kirjeet on teoksessa jaoteltu kronologisesti ja vastaanottajan mukaan. Pidin ratkaisusta, sillä toisaalta oli kiinnostavaa nähdä Toven "kehityskaari" ihmisenä, taiteilijana ja kirjeenkirjoittajana, ja toisaalta oli mukavaa, että ei tarvinnut koko ajan tulkita esimerkiksi erilaisista lempinimistä, kuka on vastaanottaja. Toven kirjeenvaihtokumppaneista on liitetty teokseen myös pienet esittelyt, mikä oli etenkin tuntemattomampien henkilöiden kohdalla tarpeen. Luonnollisesti sävy vaihtelee sen mukaan, kenelle kirje on osoitettu, mutta usein mukana on tummaa huumoria ja Toven vanhetessa yhä enemmän lempeää leikillisyyttä.

15.6.1988 [Klovharu] 

"Please, älä nyt sovi mitään, työn pitää saada viedä oma aikansa jotta siitä tulisi hyvä. Olen ajatellut, että siitä tulisi joka tapauksessa iloinen ja onnellinen kirja. Hyvää kesää ja halaus meiltä – "

Tove ja Tuuti

(Katkelma kirjeestä Bonniersin johtajalle Åke Runnquistille.)

Kaksi kuvakirjasuosikkia: Aatos ja Sofian sorsapuisto & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian sorsapuistoTammi 2014.

Aatos ja Sofian sorsapuisto on kahden pienen koululaisen ystävyydestä kertovan kuvakirjasarjan neljäs osa. Tarina etenee läpi kirjasarjan pienin askelin ja tuokiokuvin, mitään suurta juonen kaarta saati mutkikkaita käänteitä ei Aatoksen ja Sofian maailmaan mahdu. Kirjat ovat sekä arkisia että herkkiä: Jalosen teksti on runollista, tarina kietoutuu arkisten sattumusten ja turvallisen miljöön ympärille ja Louhen kuvat hehkuvat lempeitä värejä. 

Jokainen Aatos ja Sofia -kirja kertoo saman haikeansuloisen tarinan: jokin muuttuu, sisäisesti tai ulkoisesti, ja lasten on etsittävä uusi tapa olla ystäviä, pitää yhteyttä, leikkiä ja jakaa yhteinen maailma. Muutos voi olla vaikkapa koulun alkaminen, se tunne, kun ei uskalla lähestyä toista tyttöjen ja poikien ryhmiin jakautuneella koulun pihalla ja ystävyys on eräänlainen vapaa-ajan salaisuus. Kirjassa Aatos ja Sofian sorsapuisto haaste on hyvin konkreettinen: Sofia muuttaa toiseen kaupunkiin (tai kaupunginosaan) äitinsä kanssa eikä tulekaan koulun juhlaan, jossa Aatoksen ja Sofian oli määrä esiintyä yhdessä.

Olen lukenut, itsekseni ja lapsilleni, kaikki Aatos ja Sofia -kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Louhen kuvitustyyli tuntuu vetoavan eniten nuorimmaiseeni, joka ei vielä vähäeleisestä tarinasta niin paljoa ymmärrä – tässä kirjassa hän ihastui erityisesti sorsakuviin. Esikoiseni muistuttaa luonteeltaan hieman Aatosta herkkyydessään ja haaveellisuudessaan, ja hän on tykännyt lukea sarjan kirjoja, vaikka lukee jo paljon pitkiä lastenromaanejakin. Itse tykkään lukea kaiken, mitä Riitta Jalonen kirjoittaa, on se sitten "aikuisille" tai "lapsille" – kirjailijan teksteissä on aina samaa viisautta, kauneutta ja lohdullisuutta.

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) ja Salla Savolainen (kuvat): Heinähattu, Vilttitossu ja iso ElsaTammi 2014. 

Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoihin on totuttu liittämään huumori, joka näkyy niin Nopolan siskosten hersyvässä ja nokkelassa tekstissä kuin kuvituksissa, jotka sarjan alkuaikoina olivat Markus Majaluoman käsialaa ja uudemmissa kirjoissa sekä sarjan 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi otetuissa uusintapainoksissa ovat Salla Savolaisen kynästä. Kahdesta Kattilakosken sisaruksesta kertovat kirjat ovatkin tyylilajiltaan varsin erilaisia kuin tässä samassa postauksessa esittelemäni Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -kirjat, vaikka Heinähatussa ja Vilttitossussa on päähenkilöinä tavallaan samantapainen kaksikko kuin edellämainituissa: yksi hiljaisempi ja herkempi ja toinen vähän villimpi alakouluikäinen lapsi. 

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on kuitenkin eräänlaista pinnan alla piilevää vakavuutta, jonka koin erityisen voimakkaana viime syksynä uutena laitoksena julkaistussa kirjassa Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa. Sisaruksista nuorempi, Vilttitossu, on aloittanut koulun, mutta joutuu siellä ison lapsijoukon nimittelyn kohteeksi. Kiusaamisesta suivaantuneena Vilttitossu alkaa lintsata koulusta ja päätyy Elsa-koiran "lapsenvahdiksi". Tästä alkaa kommellusten sarja, ja Vilttitossu ei joudu koheltamaan kauan yksin, ennen kuin Heinähattu vainuaa seikkailun ja rientää siskonsa rinnalle. Aikuiset sen sijaan tipahtavat tapahtumien kärryiltä ja vilkkaiden tyttöjen (ja ison Elsan!) vauhdista heti alkumetreillä. Vaikka kirja on hauska, minua jäi vaivaamaan se, että kukaan ei nähnyt Vilttitossun ahdistusta kiusaamistilanteissa ja koko aihe jäi vähän ilmaan roikkumaan, hassunkurisempien käänteiden alle. Heinähatuissa ja Vilttitossuissahan on läpi sarjan käsitelty myös negatiivisia tunteita, kuten kateutta, mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, mutta se, miten Iso Elsa -kirjassa Vilttitossu suljetaan koulun kaveriporukan ulkopuolelle ja pilkan kohteeksi viiltää sydäntä. 

Salla Savolainen onnistuu kuvituksellaan aina luomaan maailman, jonne haluaisi sukeltaa. Ehkä kyse on arkisten yksityiskohtien runsaudesta, heleistä väreistä tai Ilon Wiklandin tyyliin vähän vinksahtaneeseen perspektiiviin piirretyistä viehättävistä taloista – joka tapauksessa Savolaisen kuvat viehättävät, ja mukana on myös aimo annos Kattilakosken perheelle ja muille Nopoloiden luomille persoonille ominaista ilmeikkyyttä ja vauhtia.

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta & Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809.
SKS 2014 (4., uudistettu painos), 552 sivua. 

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.
Siltala 2014, 321 sivua.

Esimoderni aikakausi (noin vuodet 1500-1800) eivät ole koskaan olleet mielestäni se kaikkein kiinnostavin periodi historiassa. Koulun historiantunneilla tuota aikakautta, tai osaa siitä, kutsuttiin muistaakseni renessanssiksi, mutta sittemmin olen oppinut, että renessanssi on pikemminkin taidehistoriallinen termi ja oikeampaa olisi puhua esimerkiksi varhaismodernista tai esimodernista kaudesta. Jos olisin historiantutkija, keskittyisin 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, ja tuota ajanjaksoa edeltävät vuosisadat ovat alkaneet kiinnostaa siinä mielessä, että niistä voi hahmottaa modernin maailman ja ihmiskuvan syntyyn johtaneita kehityskulkuja. Kuten Kustaa II Aadolfista ja 1600-luvun Suomesta palkitun tietokirjan kirjoittanut Suomen historian dosentti Mirkka Lappalainen asian ilmaisee: 

"Elettiin äärimmäisten ristiriitaisuuksien aikaa: kurjuuden ja yltäkylläisyyden, tuhon ja kukoistuksen. Uskonsotien keskellä elävät ihmiset odottivat viimeistä taistelua tietämättä, että maailma ei ollut loppumassa. Jyrinä tarkoitti uuden ajan alkua, kääntymistä kohti hiljalleen muotoutuvaa modernia Eurooppaa."

Suomen historian professori Petri Karosen Pohjoinen suurvalta antaa erinomaisen yleiskuvan Suomen ja Ruotsin yhteiskunnallisista oloista, politiikasta, taloudesta sekä valtakunnan rajoista ja niiden muutoksista vuosina 1521-1809. Karosen kirja on nimenomaan tietokirja, hyvin yleistajuinen ja karttoineen ja taulukoineen myös havainnollistava, eikä teoksessa leikitellä tyylillisillä tai kerronnallisilla ratkaisuilla. Kirja noudattaa perinteistä, hyväksi havaittua jäsennystä, jossa liikutaan sekä teemaattisella että kronologisella akselilla. Tarkastelun alkupisteeksi valittu vuosi 1521 oli vuosi, jona Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle. Karosen mukaan Ruotsi ei ollut valtio sanan varsinaisessa merkityksessä ennen Kustaa Vaasan valtakautta, vaan "epäyhtenäinen ja epäitsenäinen maakuntien ja keskenään kilpailevien ryhmittyminen taistelukenttä". Karosen näkökulma ja kirjan punainen lanka on nimenomaan Ruotsin suurvallan menestystarina ja erityisesti Suomen asema tässä kuviossa. Siksi Pohjoisen suurvallan aikajanakin katkeaa vuoteen 1809, jolloin Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittua Pohjolan leijonaa oli erityisen antoisaa lukea rinnan Pohjoisen suurvallan kanssa, sillä siinä tarkastelukulma tarkennetaan Ruotsin ja Suomen historiassa vuosiin 1611-1632 ja valokeilaan nostetaan kyseisinä vuosina hallinnut kuningas Kustaa II Aadolf (1594-1632). Lappalaisen mukaan Kustaa II Aadolfin valtakausi oli Suomelle käännekohta, jonka aikana Ruotsin valtakunnasta sisällissodan vuosi lähes irtautunut periferinen maankolkka kytkettiin tiiviimmin osaksi suurvaltaa. Lappalaisen kirjan fokuksessa ovat erityisesti sodat Venäjää ja Puolaa vastaan, joiden vuoksi itäiseen Suomeenkin kohdistui enemmän huomiota ja odotuksia – Suomen kohtaloksi jäi tuottaa sotilaita taisteluihin sekä verovaroja kuningaskunnan kirstuun. 

Lappalainen kirjoittaa vetävästi, ja Pohjolan leijona onkin lajityypiltään ja tyyliltään enemmän kerronnallinen elämäkerta tai historiallista asiaproosaa kuin tietokirjallisuutta. Silti faktat ja lähdeviitteetkin ovat ammattihistorioitsijan tekstissä luonnollisesti kohdallaan. Kirjassa on myös upea nelivärikuvitus: valokuvia aikakauden esineistä museoiden kokoelmissa, aikalaistaiteilijoiden maalauksia ja kuvia tapahtumapaikoilta.

Suosittelen sekä Pohjoista suurvaltaa että Pohjolan leijonaa kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Ensiksi mainittu kirja vaatii pitkää lukuaikaa ja sulattelua, ja sitä voi halutessaan lukea myös sieltä täältä hakuteoksen tapaan. Jälkimmäiselle kirjalle taas kannattaa varata pidempi yhteinäinen lukaika siltä varalta, että ei malta laskea kirjaa käsistään ensimmäisten sivujen jälkeen.


Osallistun Pohjolan leijonalla Elämäkertahaasteen Minihaasteen kohtaan "Historiallisen henkilön elämäkerta (elänyt ja kuollut ennen 1900-luvun alkua)"

Liisa Rinne: Odotus

Liisa Rinne: Odotus
Atena 2015, 181 sivua.

Kierryit silti mykkänä uneni reunoille. Häilyit tunnistamattomana hahmona minussa. Ja joskus näin sinut jopa päivittäin. Juoksemassa kadun yli, hyppäämässä junaan, kävelemässä kovaa vauhtia lentokentän pitkällä rullamatolla. Sitten meni viikkoja, kuukausia ja minä unohdin. Vaivutin itseni takaisin siihen suloiseen ei-mihinkään tilaan, jossa ei ollut muistoja. Ei ollut unohdettavaa eikä muistettavaa, ei mitään mikä sitoisi minut sinuun, pakottaisi ajattelemaan niitä tuhansia ja taas tuhansia paikkoja joissa voisit juuri nyt olla.

Odotus on tarina Emiliasta, joka saa kolmetoistavuotiaana tietää olevansa adoptoitu. Aila ja Lasse eivät olekaan hänen biologisia vanhempiaan, ja hän itse ei olekaan Emilia vaan Silja, joka alkaa kummitella kaksoisolentona murrosiän kuohuissa, kyseenalaistaen nuoren tytön identiteetin. Parikymmentä vuotta myöhemmin Emilia odottaa itse esikoistaan ja saa adoptiovirannomaisten kautta sovittua tapaamisen biologisen äitinsä kanssa. Romaanin nykyhetkessä, eräänlaisessa kehyskertomuksessa, Emilia odottaa biologista äitiään Kerttua kahvilassa, käy läpi menneisyyttään ja nykyisyyttään, suhdettaan Ailaan ja Lasseen sekä Santtuun, mieheen jonka lasta odottaa, miettii mitä sanoisi tuntemattomalle ja silti varmasti jollain tavalla tutulle naiselle, kun tämä astuisi kahvilan ovesta sisään.

Liisa Rinteen esikoisromaania lukiessa minua häiritsi voimakas tuttuuden tuntu. Aivan kuin olisin lukenut tämän tarinan ennenkin, ja tässä teoksessa ei juuri tarjota uutta näkökulmaa aiheeseen. Kahvilaepisodin "loppuratkaisu" oli suorastaan ennalta arvattava ja tuttu monista kirjoista ja elokuvista. Rinteen kieli sen sijaan on kaunista ja omaperäistä, se toi mieleen Essi Tammimaan romaanin Paljain käsin. Myös muistoja ja tunnelmia Rinne kuvaa vahvasti.

Tapahtumat ja muistot kerrotaan milloin Emilian, milloin muutaman muun henkilön näkökulmasta. Pidin siitä, että Lassekin sai äänensä vahvasti kuuluviin eikä Odotus ollut vain äitien ja tyttären tarina. Viehtymys kankaisiin ja ompelutöihin tekee Lassesta persoonallisen (kiltistä, lapsirakkaasta ja huolehtivaisesta Lassesta tuli vähän mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen Onni). Myös Aila on kuvattu onnistuneesti hyvine aikomuksineen ja tahattomine virheineen. Kerttu sen sijaan jää etäiseksi paitsi Emilialle, myös lukijalle. En oikein vakuuttunut Kertun motiiveista toimia niin kuin toimi, mutta tämä ei ole kerronnan vika, en vain pystynyt eläytymään Kertun ajatusmaailmaan. Hetkeksi ääneen pääsee myös Emilian ystävä Tuovi, mutta tämän jakson koin irralliseksi.

Yksi hassu yksityiskohta minua jäi kirjassa mietityttämään. Lassen äitiä eli Emilian isänpuoleista isoäitiä kutsuttiin mufaksi. En ole ruotsinkielinen, mutta käsittääkseni mufa ei ikinä viittaa naispuoliseen isovanhempaan, vaan isoisään (isoisä=morsfar=mufa). Lassen äiti voisi olla Emilialle famu, mutta mielestäni romaanissa ei missään kohtaa edes sanottu, että Lassen perhe olisi ruotsinkielinen. Mietin lukiessani myös, että olisiko nimitys voinut olla ironinen, vihjaus siitä, että Lassen äiti on halunnut itselleen jonkin mummia fiinimmän kuuloisen nimen, mutta se ei tuntunut uskottavalta jo teoksen vakavan ja runollisen tyylin kannalta, eikä myöskään siksi, että tällaiseen tulkintaan ei lainkaan vihjailtu.

Vaikka olisin toivonut tarinalta jotakin enemmän, olen vakuuttunut Rinteen kyvyistä kuvata henkilöitään ja piirtää tuokiokuvia, kuin läpileikkauksia henkilöiden elämiin vuosikymmeniin. Rinne onnistuu rakentamaan Odotukseen tunteen siitä, että henkilöt elävät elämäänsä myös niiden hetkien ulkopuolella, jotka kuvataan lukijalle.

Blogistanian kirjapalkinnot 2014: omat ehdokkaani

Blogistanian Finlandia:

1. Anni Kytömäki: Kultarinta (3 pistettä)

"Kultarinta on tarinankerronnan juhlaa. Kertomus kattaa laajan kaaren, mutta jokainen kuvattu hetki on rikas ja tiivistunnelmainen. -- Kytömäki kuvaa suurella herkkyydellä ja lämmöllä luontoa."

2. Katja Kaukonen: Kohina (2 pistettä)

"Kaukonen kuvaa pakahduttavan herkästi mielenliikkeitä, surua, lapsen toivoa ja pettymyksiä, aikuisen estoja ja tunnekylmyyttä, yksinäisyyttä ja pelkoa. Säätä ja meren voimaa Kaukonen kuvaa niin, että voi melkein tuntea pärskeet kasvoillaan"

3. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (1 piste)

"Neljäntienristeys on taitavasti punottu, läpi vuosikymmenten vahvasti kulkeva tarina. Kauneinta on romaanin sivuilta välittyvä inhimillinen lämpö, ymmärrys omaa tietään joskus kompastellenkin kulkevia ihmisiä kohtaan."



Blogistanian Globalia:

1. Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (3 pistettä)

"Kuinka kaunista ja taidokasta kieltä Jhumpa Lahiri kirjoittaa - ja kuinka upeaa työtä Sari Karhulahti on tehnyt tavoittaessaan alkutekstin merkitykset ja kirjoittaessaan suomea kuin Lahiri englantia, ilmeikkäästi ja kauniisti."

2. Amin Maalouf: Valon puutarhat (2 pistettä)

"Historiallinen romaani, joka ei oio mutkia suoriksi, on juhlaa, etenkin yhdistettynä Maaloufin tunnelmalliseen ja paikoin kauniiseen kerrontaan. Anna-Maija Viitasen suomennos tavoittaa hienosti romaanin kielen arkaaisuuden, monivivahteisuuden ja kauneuden."


3. Kate Atkinson: Elämä elämältä (1 piste)

"Elämä elämältä -romaanin lukeminen oli yhdistelmä jännitystä ja liikutusta, vastustamattomasti etenevää juonta ja pysähtymään kutsuvia tunnelmakuvauksia ja oivalluksia."


Blogistanian Tieto:

1. Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (3 pistettä)

"Maijalan kirja nostaa kuitenkin esiin Canthin unohdetun, herkän ja hiljaisen sekä melankolisuuteen taipuvaisen puolen."

2. Itha O'Neill (toim.): Beda Stjernschantz - Ristikkoportin takana (2 pistettä)

"Olen onnellinen kun saan kurkistaa tuohon sata vuotta sitten elettyyn elämään,
 katsoa vanhoja valokuvia ja kirjeitä sekä ihailla upeita maalauksia ja piirroksia Ristikkoportin sivuilta."


3. Arne Nevanlinna: Arne (1 piste)

"Arne on riemastuttava kirja, eloisasti, leikkisästi ja ironisesti kirjoitettu muistelma tai omaelämäkerta."



Blogistanian Kuopus:

1. Maria Autio: Varjopuutarha (3 pistettä)

"Maria Autio kirjoittaa kauniisti ja monisävyisesti ja kuitenkin kohderyhmälle helposti lähestyttävää tekstiä. -- Vaikka Varjopuutarhan kerronnan rytmi on rauhallinen ja kirjassa on paljon kuvailua ja muistelua, on Autio onnistunut rakentamaan romaaniin myös jännitteen, joka kuljee ja kuljettaa läpi kirjan."

2. Mila Teräs: Telma ja taikojen talvi (2 pistettä)

"Kirjailija Mila Teräksellä ja kuvittaja Karoliina Pertamolla on takanaan yhteistyötä monen lastenkirjan verran. Terästä ja Pertamoa tuntuu yhdistävän jokin tapa katsoa maailmaa - lapsen tasolta, sadun läpi, elämän väreistä nauttien. Teräs kirjoittaa herkkää tekstiä ja Pertamo piirtää pehmeää viivaa."

3. Julia Savtchenko: Salainen sienikirja (1 piste)

"Salainen sienikirja on hurmaava fiktiivinen tietokirja. -- Savtchenko osoittaa esikoiskirjassaan ihailtavan kypsyytensä kuvittajana."