tiistai 3. helmikuuta 2015

Liisa Rinne: Odotus


Liisa Rinne: Odotus
Atena 2015, 181 sivua.

Kierryit silti mykkänä uneni reunoille. Häilyit tunnistamattomana hahmona minussa. Ja joskus näin sinut jopa päivittäin. Juoksemassa kadun yli, hyppäämässä junaan, kävelemässä kovaa vauhtia lentokentän pitkällä rullamatolla. Sitten meni viikkoja, kuukausia ja minä unohdin. Vaivutin itseni takaisin siihen suloiseen ei-mihinkään tilaan, jossa ei ollut muistoja. Ei ollut unohdettavaa eikä muistettavaa, ei mitään mikä sitoisi minut sinuun, pakottaisi ajattelemaan niitä tuhansia ja taas tuhansia paikkoja joissa voisit juuri nyt olla.

Odotus on tarina Emiliasta, joka saa kolmetoistavuotiaana tietää olevansa adoptoitu. Aila ja Lasse eivät olekaan hänen biologisia vanhempiaan, ja hän itse ei olekaan Emilia vaan Silja, joka alkaa kummitella kaksoisolentona murrosiän kuohuissa, kyseenalaistaen nuoren tytön identiteetin. Parikymmentä vuotta myöhemmin Emilia odottaa itse esikoistaan ja saa adoptiovirannomaisten kautta sovittua tapaamisen biologisen äitinsä kanssa. Romaanin nykyhetkessä, eräänlaisessa kehyskertomuksessa, Emilia odottaa biologista äitiään Kerttua kahvilassa, käy läpi menneisyyttään ja nykyisyyttään, suhdettaan Ailaan ja Lasseen sekä Santtuun, mieheen jonka lasta odottaa, miettii mitä sanoisi tuntemattomalle ja silti varmasti jollain tavalla tutulle naiselle, kun tämä astuisi kahvilan ovesta sisään.

Liisa Rinteen esikoisromaania lukiessa minua häiritsi voimakas tuttuuden tuntu. Aivan kuin olisin lukenut tämän tarinan ennenkin, ja tässä teoksessa ei juuri tarjota uutta näkökulmaa aiheeseen. Kahvilaepisodin "loppuratkaisu" oli suorastaan ennalta arvattava ja tuttu monista kirjoista ja elokuvista. Rinteen kieli sen sijaan on kaunista ja omaperäistä, se toi mieleen Essi Tammimaan romaanin Paljain käsin. Myös muistoja ja tunnelmia Rinne kuvaa vahvasti.

Tapahtumat ja muistot kerrotaan milloin Emilian, milloin muutaman muun henkilön näkökulmasta. Pidin siitä, että Lassekin sai äänensä vahvasti kuuluviin eikä Odotus ollut vain äitien ja tyttären tarina. Viehtymys kankaisiin ja ompelutöihin tekee Lassesta persoonallisen (kiltistä, lapsirakkaasta ja huolehtivaisesta Lassesta tuli vähän mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen Onni). Myös Aila on kuvattu onnistuneesti hyvine aikomuksineen ja tahattomine virheineen. Kerttu sen sijaan jää etäiseksi paitsi Emilialle, myös lukijalle. En oikein vakuuttunut Kertun motiiveista toimia niin kuin toimi, mutta tämä ei ole kerronnan vika, en vain pystynyt eläytymään Kertun ajatusmaailmaan. Hetkeksi ääneen pääsee myös Emilian ystävä Tuovi, mutta tämän jakson koin irralliseksi.

Yksi hassu yksityiskohta minua jäi kirjassa mietityttämään. Lassen äitiä eli Emilian isänpuoleista isoäitiä kutsuttiin mufaksi. En ole ruotsinkielinen, mutta käsittääkseni mufa ei ikinä viittaa naispuoliseen isovanhempaan, vaan isoisään (isoisä=morsfar=mufa). Lassen äiti voisi olla Emilialle famu, mutta mielestäni romaanissa ei missään kohtaa edes sanottu, että Lassen perhe olisi ruotsinkielinen. Mietin lukiessani myös, että olisiko nimitys voinut olla ironinen, vihjaus siitä, että Lassen äiti on halunnut itselleen jonkin mummia fiinimmän kuuloisen nimen, mutta se ei tuntunut uskottavalta jo teoksen vakavan ja runollisen tyylin kannalta, eikä myöskään siksi, että tällaiseen tulkintaan ei lainkaan vihjailtu.

Vaikka olisin toivonut tarinalta jotakin enemmän, olen vakuuttunut Rinteen kyvyistä kuvata henkilöitään ja piirtää tuokiokuvia, kuin läpileikkauksia henkilöiden elämiin vuosikymmeniin. Rinne onnistuu rakentamaan Odotukseen tunteen siitä, että henkilöt elävät elämäänsä myös niiden hetkien ulkopuolella, jotka kuvataan lukijalle.

6 kommenttia:

  1. Tämä oli hieno lukukokemus. Kiinnitin itsekin huomion tuohon mufaan ja joihinkin muihinkin juttuihin, mutta ei ne haitanneet. Aihe on hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, hauska kuulla, että sinäkin olet tämän lukenut ja tykännyt – pitääpä käydä lukemassa juttusi!

      Poista
  2. Kuulostaapa lupaavalta, kävin heti laittamassa kirjastoon varauksen!

    VastaaPoista
  3. Jane, onpa kiva kuulla, että kiinnostuit tästä! :)

    VastaaPoista
  4. Minulle pisti silmään Odotuksen kansi, joka on toisaalta yksinkertainen ja voimakas, kirja alkoi heti kiinnostaa. Kiitos arviostasi, myös se herätti halun tutustua kirjaan! -Jenni

    VastaaPoista
  5. Kai hyvä kirja kun pisti niin tuntemaan ja ajattelemaan.. "On vaikeaa kun ei ole toivottu ja haluttu. Ja vielä vaikeampaa kun on."
    Mikä adoptiolapselle on vaikeaa elää perheessä jossa häntä rakastetaan ja pidetään omana lapsena? On toivottu ja odotettu ja kaiken saa mitä vanhempansa jälkeen jättävät ja hyvässä lykyssä vielä biologiselta puoleltakin.. Se ettei kerrottu onkin se juttu - sitä voi käyttää hyväksi ja siihen vedota. Mutta oikeasti kirjasta jää kuva itsekkäästä ihmisestä joka ajattelee vain ja jonka ei tarvitse ajatella muita kuin itseään. En ymmärrä halveksuntaa vanhempia kohtaan.. jos olisivat hänelle kertoneet, olisiko reaktio ollut kummempi. Kertoa pitäisi aina, siitä olen yhtä mieltä ja omalta osaltani kokenut. Mutta tämän kijoittajaa kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa adoption osalta - olisiko hän kenties elänyt elämänsä mieluummin lastenkodissa kuin kaiken hänen eteensä tekevien vanhempiensa luona? Siinä oikea käenpoikanen.. :)

    VastaaPoista