Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012, 282 sivua.

Huomasin huolestuneiden sanojen virran vain pulppuavan sisältäni ja tunsin tarvetta selittää. "Nämä tuntemukset johtuvat varmasti myös viimeaikaisista unistani. Ne ovat olleet niin vaikuttavia ja liittyneet taloomme ja sen ympäristöön. Jotenkin pelkään, että talolla on elämääni, parisuhteeseeni ja perheeseemme huono vaikutus. Äh, tämä nyt kuulostaa ihan hölmöltä, tiedän sen, mutta unet tuntuvat joskus niin todellisilta."

Kolmikymppinen Klarissa Laine matkustaa perheensä kanssa Bostoniin miehen työkomennuksen perässä. Urasuuntautunut Klarissa aikoo viettää tulevan vuoden omenapiiraita leipoen, pienten lastensa kanssa touhuten ja mahdollisesti toteuttaen haavettaan romaanin kirjoittamisesta. Kotiäidin arki ottaa kuitenkin voimille, omaa aikaa ei tahdo löytyä ja suhde pitkiä työpäiviä tekevään aviomieheenkin rakoilee. Yllätten palaavat myös Klarissaa lapsena vaivanneet voimakkaat painaiset, elokuvalliset unet nuoresta juutalaisnaisesta, Corinnesta. Kun perhe muuttaa vanhojen lehtipuiden ympäröimään siirtomaatyyliseen taloon, unet vahvistuvat ja Klarissa alkaa myös hereillä ollessaan aistia Corinnen ja tämän Jessica-tyttären läsnäolon.

Corinnen ja Klarissan tarinat etenevät lyhyin vuoroluvuin, Klarissan minäkerrontana ja Corinnen kolmannessa persoonassa. Rakenne, jossa kahden henkilön elämänkulut rinnastuvat eri aikatasoilla, ei ole kirjallisuudenssa uusi, mutta Aika mennyt palaa -romaanissa rinnastus saa tavallisesta poikkeavan merkityksen. Merkityksiä ja yhteyksiä ei juurikaan jätetä lukijan itsensä pääteltäviksi, vaan (varmaankin lajityypille ominaisesti) ne selitään auki. Kirja alkaa mielestäni melko tavanomaisena, jopa viipyilevän kuvailevana ja Klarissan pohdintoihin keskittyvänä lukuromaanina, mutta loppua kohden psykologisen jännityksen genrepiirteet vahvistuvat. Romaanin kerronta on niin sujuvaa, etten hetkeksikään pitkästynyt - päinvastoin usein näkökulman vaihtuessa suorastaan harmistuin, kun Klarissan tai Corinnen tarina jäi jännittävään vaiheeseen. Varsinaiseksi page-turneriksi kirja muuttui kohdallani noin kuusikymmentä sivua ennen loppua, kun tarinan osasia aletaan todella solmia yhteen ja ainakin minä yllätyin eräästä keskeisestä käänteestä.

Aika mennyt palaa on tyypillinen esikoisromaani siinä mielessä, että se kertoo (kaiken muun ohella) romaanin kirjoittamisesta ja päähenkilö muistuttaa (minun mielestäni) melko paljon kirjailijaa. Sen sijaan kirja ei ole tyypillinen kotimainen romaani, vaan paitsi tapahtumapaikoiltaan ja henkilöiltään, myös tyyliltään ja erään keskeisen aihepiirinsä osalta (jota en nyt tässä halua mainita siltä varalta että joku siitä spoilaantuu) kansainvälinen. Romaani on hieman alle kolmesataasivuisena juuri sopivan mittainen. Minulle tuli kuitenkin tunne, että materiaalia olisi ollut alunperin laajempaankin romaaniin, sillä muutamat viittaukset henkilöihin ja tapahtumiin jäävät ikään kuin irrallisiksi.

Nautin kovasti siitä, että romaanissa viitattiin kaunokirjallisiin teoksiin ja keskusteltiinkin niistä. Kirjassa mainitaan muun muassa John Steinbeckin Eedenistä itään ja Richard Yatesin Revolutionary Road. Erityisen ihana oli kohtaus, jossa (Woolfin Mrs. Dallowayn mukaan nimetty) Klarissa purkaa matkatavaroiden joukosta itselleen tärkeitä kirjoja, mm. Juhani Ahon Papin rouvan, Tolstoin Anna Kareninan ja Heräämisen, jolla ymmärtääkseni viitataan tähän Kate Chopinin romaaniin.

Vaikka kirjassa kuvatan joitakin rankkojakin tapahtumia, niin minulle Aika mennyt palaa oli kuitenkin loppujen lopuksi "hyvän mielen kirja" sympaattisuutensa ja kauniiden ajatustensa (muun muassa perheen tärkeydestä) vuoksi. Koukuttavan juonen taustalla kirja kertoo mielestäni ennen kaikkea naisen rooleista, halusta toteuttaa ihan omia unelmiaan äitiyden ja vaimona olemisen ohella. Kuten Karoliina varmaan arvaakin, tämä kirja ei ole aivan ominta genreäni, mutta viihdyttävä kurkistus psykologiseen jännitykseen. Oli ihana heittäytyä vahvojen tunteiden vietäväksi ja peilata omia ajatuksiaan omasta huoneesta Klarissan ajatuksiin.

Corinne ei tiennyt itsekään, mikä häntä eniten painoi. Sitä oli vaikea eritellä. Hänen sisällään eli heikko toivo paremmasta, jota ei kuitenkaan ollut olemassa. Joka ei ollut hänelle mahdollinen. Hän odotti miestään ja toisaalta pelkäsi tämän saapumista. Hän pelkäsi jotakin määrittelemätöntä tulevaisuudessa ja muisteli menneitä. Aikaa, jota ei enää ollut. Aikaa, joka ei koskaan palaisi.


Muihin arvioihin löytyy linkkejä kirjailijan blogin, Kirjavan kammarin, sivulta.

Elina Halttunen: Syysvieraita

Elina Halttunen: Syysvieraita
Teos 2012, 288 sivua.

Mutta hän todella halusi lähteä pois kotoa, mahdollisimman kauas keinolla millä hyvänsä saadakseen tarpeeksi etäisyyttä kaikkeen, voidakseen palata joskus takaisin ja tehdä tilit selviksi menneisyytensä kanssa. Hän halusi kohdata uudelleen hylätyksi tulemisen kauhun päästäkseen siitä lopullisesti eroon. Löytää syitä ja seurauksia, saada selityksiä ja vastauksia kysymyksiin, jotka olivat vaikeasti esiin kaivettavissa, koteloituneina kuin toukat hänen sisäänsä. 

Elina Halttusen toinen romaani Syysvieraita oli minulle kuulaiden aamujen ja sateisten iltojen kirja, jota luin vuoroin omenapuun alla, vuoroin takkatulen ääressä, hitaasti. Falkin suvun ympärille kiertyvässä tarinassa on kosolti dramaa: rakastajia ja rakastajattaria, hukkumiskuolema ja tuhoisa tulipalo, vaikeita synnytyksiä ja yllättäen paljastuvia sukulaissuhteita, mutta koska tapahtumia tarkastellaan pääasiassa pitkän ajallisen etäisyyden läpi (2000-luvulla muistellaan esimerkiksi 1930-luvulla tapahtunutta) ja kerronta on pikemminkin viileää kuin räiskyvää, eivät henkilöiden tunteet tule iholle.

Kuten niin monissa viime vuosina julkaistuissa suomalaisen keskiluokan sukutarinoissa, myös Syysvieraissa menneisyyttä penkovat ja rakkaus- ja sukulaisuussuhteita selvittävät useamman sukupolven naiset. Menneisyys kiertyy auki kirjeissä, valokuvissa ja tauluissa, mutta ennen kaikkea yhdeksänkymppisen Aili Plyhmin muistoissa. Aili on tullut Falkin porvarilliseen perheeseen ulkopuolelta, ensin perheen tyttären koulutoverina, myöhemmin pojan rakastettuna ja lopulta perheen isän, Oskari Falckin rakastastajattarena ja tämän lapsenlapsen Marian varamummina. Vasta kirjan edetessä selviää, kuinka voimakkaasti tämä "syysvieras" on perheen kohtaloita muovannut.

Kerronnan tyyli on pikemminkin dokumentoiva kuin eläytyvä, ja paikoin sinänsä koskettavat tapahtumat on etäännytetty niin, että minun oli vaikea säilyttää mielenkiintoni Falkien vaiheisiin. Pääosin hillitty, mutta paikoin jopa runollinen kieli sekä tunnelma kantavat kuitenkin eteenpäin, ja viisikymppiseen Mariaan ja hänen hieman alle kolmikymppiseen tyttäreensä Emmaan jopa kiinnyin monien muiden henkilöiden jäädessä paperisiksi.

Syysvieraiden sivuille piirtyvät eri vuosikymmenten Helsinki, oopperan ja teatterin kulissit, lapsuuden kesien kultainen kesäpaikka, porvariston hillitty charmi, vanhemmilta lapsille peritytyvät virheet ja vaietut salaisuudet. On paljon kipua, sotien arpia, tukahduttavaa ilmapiiriä, ulkopuolisuuden tunnetta - mutta myös anteeksiantoa, rakkautta, omia polkuja ja uusia alkuja. Vielä elämän viimeisinä päivinä, vielä romaanin viimeisillä sivuilla.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Väinö Linna: Musta rakkaus
Wsoy 1986, 177 sivua.
(4. painos, ensi kerran ilmestynyt 1948)
Kirja on saatavilla e-kirjana ja pokkarina.

Hänen mieleensä ei tullut edes se, että koko kaupungilla ei ollut mitään syytä pohtia hänen asioitaan, koska sen asukkaista vain mitättömän pieni osa tunsi hänet ja siitä osasta tuskin monikaan välitti paljoakaan hänen asioistaan. 

Tekussa opiskelevan Paulin ja työmiehen tyttären Marjatan katseet kohtaavat Tampereen työläiskaupunginosassa, Amurissa. Nuoret ujostelevat ja rakastuvat, pelkäävät ja haaveilevat, tuntevat kumpikin salaa alemmuutta toistaan kohtaan, jakavat orpouden kokemuksen ja vaihtavat kihlat. Paulin sisällä kytevät kuitenkin synkät epäilykset, ja muutamat väärällä hetkellä lausutut sanat sysäävät Mustan rakkauden pariskunnan raiteelle, jonka päässä ei odotakaan avioliitto, edes onneton sellainen. Väinö Linnan toista julkaistua teosta voisi ehkä parhaiten luonnehtia pienoisromaaniksi - paitsi että se on suhteellisen lyhyt, se keskittyy yhteen suoraviivaisesti etenevään tarinaan eikä kasvata mitään romaanimaisia rönsyjä ympärilleen.

Tarina tuhoavasta rakkaudesta on kerrottu lukuisia kertoja, eikä Mustan rakkauden juonessa ole mitään omaperäistä - itse asiassa Marjatan kohtalo sai minut huokaamaan, että "ai taas keuhkokuume". Kirja on kuin klassinen tragedia, jossa yleisö tietää alusta asti, että hullusti tulee käymään. Linna kuvaa kuitenkin todella terävästi henkilöidensä, etenkin Paulin, mielenliikkeitä. Myös Marjatan isää, yksinkertaista mutta sympaattista työmiestä, Linna kuvaa taitavin vedoin. Hän tavoittaa jotakin olennaista kuvaamiensa ihmisten sisimmästä, ja siksi kirja ei ole vanhentunut, vaikka yhteiskunta ja yleiset moraalikäsitykset ovatkin muuttuneet.

Setä piti Paulia hieman hulluna, sillä hän ei tiennyt muuta nimitystä tämän omituiselle sulkeutuneelle synkkyydelle. No, nykyään sanottaisiin, että Pauli on jo ennen Marjatan tapaamista masentunut ja että neuroottisuus on hänellä hallitseva persoonallisuuden piirre. Pauli havahtuu jatkuvasti omaan mielettömyyteensä, mutta selkeät ajatukset sumenevat pian mustiin tunteisiin. Kun tulevaisuudennäkymät ovat varsin vaatimattomat  - muutama vuosi epäsopivan alan opiskelua kitsaan avustuksen turvin ja sen jälkeen työntekoa ja lainan lyhentämistä - ei ole ihme, jos Pauli turhautuu. Olennaista kuitenkin on, että Paulin käytöstä ei voi selittää "pahuudella" tai "hulluudella", vaan hän on tavallinen ihminen - joskin omissa tuskissaan itsekkäästi vellova ja äkkipikainen luonne - joka etsiessään onneaan astuu harhaan, kohtalokkaan monta kertaa.

Entä sitten Marjatta? Väinö Linnaa ei ole erityisemmin kiitetty naiskuvistaan, ja joitakin aikansa eläneitä asenteita on luettavissa myös Mustan rakkauden kertojan kuvauksesta: Epätoivo pakotti hänet turvautumaan siihen, naisen voimakkaimpaan aseeseen, ja vaikka Pauli yhä jätti vastaamatta hänen hyväilyynsä, antoi hän sen kuitenkin tapahtua. Viattomuudestaan ja pienestä elämänpiiristään huolimatta Marjatta ei ole kuitenkaan sinisilmäinen, vaan vaistoaa herkästi Paulin voimakkaasti ailahtelevia mielialoja ja kykenee aavistamaan, että suunnitellun avioliiton onni tulisi olemaan hataralla pohjalla.

Kuva Edvin Laineen elokuvasta Musta rakkaus (1957), pääosissa Eeva-Kaarina Volanen ja Jussi Jurkka.

Mustan rakkauden on lukenut myös Jenni vanhassa K-blogissaan, jossa kiinnostavasti verrataan teosta Ian McEwanin romaaniin Rannalla.

Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät

Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät
Kuvittanut Markus Pyörälä.
Wsoy 2012, 111 sivua.
(Ennakkokappale)

- No, mitäs me nyt sitte tehdään? kysyin.

- Ei tässä mitään voi tehdä, muuta kuin pysytellä hyvissä tarkkailuasemissa. Pitäiskö pyytää Jyteltä kiikarit lainaksi, sanottais, että me halutaan tutustua tän saaren lintukantaan? Sitte mentäis yöllä vaklaamaan, niillä kiikareilla huusista. Kukaan vetäjä ei voi syyttää meitä yöjuoksusta, koska me ollaan vessassa, Isto ehdotti. 

Juho on lähdössä ensimmäistä kertaa seurakunnan kesäleirille. Vähän jännittää, sillä hän ei ole ennen ollut yötä poissa kotoa, paitsi jääkiekkoturnauksissa, ja sielläkin isä on ollut mukana. Onneksi mukaan lähtee Isto, joka on ollut Juhon paras kaveri eskarista asti. Siinä missä Isto on sanavalmis, huumoria viljelevä koheltaja, Juho on hiljaisempi mietiskelijä, joka osaa asettua toisen asemaan ja on oppinut, että vaikeatkin asiat selviävät puhumalla. Poikien ystävyys syvenee leirillä entisestään, kun yhdessä nauretaan löytötavaralaatikon froteeuikkareille, kinastellaan tyttöjen kanssa (niiden samojen, joista salaa vähän tykätään), ja kiikaroidaan yöllä huusin ikkunasta viereisen saaren hämäräperäisiä tapahtumia.

Tamperelaisen nuorisotyönohjaajan, Laura Suomelan, esikoisteos Lokkisaaren säpinät on aurinkoinen varhaisnuortenromaani, jossa on rippunen jännitystä. Leirielämä lipunnostoineen, ruokalauluineen ja ensimmäisen illan koti-ikäväitkuineen on kuvattu elävästi. Kirjan kertoja, alakouluikäinen Juho, vaikuttaa ikäisekseen ehkä liiankin huomaavaiselta ja järkevältä (hän muun muassa eläytyy diabeetesta sairastavan toverinsa osaan niin empaattisesti, että monella aikuisellakin olisi siitä oppimista), mutta on kaiken kaikkiaan mainio lastenromaanin hahmo, johon voivat samastua niin seikkailunhaluiset kuin vähän herkemmätkin pojat. Isto, joka edustaa perinteistä "sankarin hauska kaveri" -hahmoa, ei ole liiaksi karrikoitu, vaan tavallinen poika omine heikkoine kohtineen hänkin. Muista hahmoista on mainittava leirisaaren isäntä Aulis, joka riemastuttaa ilkikurisella tarinoinnillaan ja murteellisella puheenparrellaan.

Leirin päivärytmi, leppoisat yhteisleikit, mukavat ohjaajat ja kotona odottava perhe luovat poikien seikkailulle turvalliset kehykset. Suomela kirjoittaa toimivaa dialogia, ja Iston lohkaisut ja muu tilannekomiikka saivat minut monta kertaa nauramaan ääneen. Alun tarpeellista johdattelevaa ja kuvailevaa osuutta lukuunottamatta tarina etenee jouhevasti, ja uskoisin varsinaisen kohderyhmän (n.7-11 -vuotiaat) jaksavan lukea reilun satasivuisen, muutamalla mustavalkokuvalla elävöitetyn kirjan kiinnostuksen herpaantumatta. Kaiken kaikkiaan Lokkisaaren säpinät on sympaattinen lastentomaani, jota voin varauksettomasti suositella nuorille lukijoille.

"Jos naiset eläisivät omassa maassaan eivätkä ikinä lukisi mitään miesten kirjoittamaa, heillä olisi oma kirjallisuutensa"

Viikko sitten pyysin blogin lukijoita osallistumaan visailuun, jossa yritettiin arvata kirjoittajan sukupuoli lyhyen katkelman perusteella. Eräs Nobel-kirjailijahan on väittänyt tunnistavansa jo parin kappaleen perusteella, onko teksti miehen vai naisen kirjoittamaa. No, joko olin ottanut testiini liian lyhyitä tekstinpätkiä, tai sitten me tavallliset kuolevaiset emme ole niin taitavia tunnistamaan tekstin sukupuolittuneita vivahteita, sillä tulos oli samansuuntainen kuin aiemmin Pinon päällimmäinen -blogissa: tekstin "sukupuolen" tunnistaminen oli varsin satunnaista. Tekstikatkelmat olivat seuraavien kirjoittajien kynistä:

1. Väinö Linna: Musta rakkaus
2. Juuli Niemi: "Pari päivää Tangerissa", novellikokoelmasta Tule hyvä
3. Marko Hautala: Unikoira
4. Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina
5. Tuija Välipakka: "Itkevä samettiruusu", antologiasta Valhe ja viettelys
6. Asko Sahlberg: "Keltainen sade", antologiasta Valhe ja viettelys

Kukaan ei arvannut kaikkia oikein, mutta Booksy pääsi niin lähelle - 5/6 oikein - että hänelle lähtee pieni palkinto. Varsin hyvin pärjäsivät myös Sonja, Kirjanainen ja Villasukka kirjahyllyssä, jotka kaikki saivat neljä oikein. Jenni saa erityismaininnan huomiosta, että Väinö Linnan tekstikatkelma sisältää asenteen, joka saa epäilykset kääntymään miessukupuolen suuntaan. Lupaukseni mukaan arvoin koko osallistujajoukosta yhden onnekkaan, jolle lähtee yllätyspalkinto - random.org päätti, että sen saa (aiheeseen sopivasti Tyttökirjaverkkokauppaa ja -blogia pyörittävä) Saran kirjojen Sara! Booksy ja Sara, ollaan yhteydessä sähköpostitse, niin saan teille viimeistään ensi viikolla jotain pakettia matkaan.

Tässä vielä tulostaulukko, kiitos kaikille osallistujille!:

hdcanis 1/6
Sanna 2/6
Sara 2/6
Kuutar 0/6
Sonja 4/6
Luru 1/6
Kirjanainen 4/6
Ketjukolaaja 3/6
sannabanana 1/6
Villasukka kirjahyllyssä 4/6
Jonna 1/6
Jenni 3/6
Tintti 2/6
Unni 1/6
Booksy 5/6

Otsikon lainaus on John Stuart Millilta, jonka pohjalta Elaine Showalter nimesi naiskirjallisuuden traditiota kartoittavan tutkimuksensa A Literature of Their Own. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kokonaisesta teoksesta pystyy aika hyvin sanomaan, onko se miehen vai naisen kirjoittama, sillä usein aihevalinnat ja käsittelytapa ovat jonkin verran sukupuolittuneita. Kuitenkin sellaiset tapaukset kuin Pirkko Saisio/Jukka Larsson osoittavat, että meillä on pikemminkin taipumus tulkita tekstiä sen mukaan, mitä tiedämme tai luulemme tietävämme kirjailijasta, kuin osata päätellä jotain kirjoittajasta hänen tekstinsä perusteella.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Gummerus 2012, 359 sivua.

Arianna ei voinut olla ajattelematta Lilya. Oliko etruskitemppelin historia saanut hänet pitämään raunioita jännittävänä paikkana romanttisille tapaamisille? Hän oli mennyt sinne aavistamatta, että rakastavaisten lehto kätki sisäänsä myös kuoleman. 

Italiansuomalaisen Vera Valan esikoisteosta Kuolema sypressin varjossa voisi luonnehtia "pehmeäksikeitetyksi dekkariksi". Siinä on - siihen nähden, että kirjassa kuitenkin selvitetään murhaa - hyvin vähän väkivaltaa, eikä sen maailmakuva ole kyyninen, vaan pikemminkin romanttinen. Sankaritar, yksityisetsivä Arianna de Bellis, on aatelissukua ja vaikutusvaltaisen poliitikon leski, jonka turvaksi edesmenneen aviomiehen ystävä haluaisi jättää muutaman henkivartijan. Taloudelliset turvaverkot ovat kunnossa, eikä Arianna pyöritä etsivätoimistoa elääkseen, vaan kamppaillakseen miehensä kuoleman ja muiden traumaattisten kokemusten aiheuttamaa masennusta vastaan.

Arianna kutsutaan Tolfaan, kauniiseen pikkukaupunkiin, jonka lähistöllä sijaitsevista etruskitemppelin raunioista on löytynyt nuoren amerikkalaisnaisen, Lily Montgomeryn ruumis. Lily on uhmannut tiiviin italialaisyhteisön normeja olemalla kaunis ja määrätietoinen - toisin sanoen hyppimällä kylän rouvien silmille ja saamalla useammankin miehen ihastumaan itseensä. Murhan tutkinta pyörii pitkälti sen ympärillä, kenellä on ollut suhde kenenkin kanssa, kuka on mustasukkainen kenestäkin ja kuka on kenenkin lapsi. Kirjassa selvitetäänkin paitsi murhaa, myös melodramaattisia ihmissudekiemuroita, ja ajoittain tyylilaji lähenee romanttista viihdettä, kun Ariannan huomio kiinnittyy jonkun komistuksen tuuheisiin hiuksiin tai treenattuun ylävartaloon.

Olisin kaivannut enemmän jännitettä varsinaiseen murhamysteeriin. Arianna samastuu jossakin määrin Lilyn (oletettavasti) kokemiin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteisiin ja on koko sielustaan mukana tämän murhan selvittämisessä. Itse olin kuitenkin aika ajoin vähällä unohtaa, että jokin ruumis jossakin odotti oikeuden tapahtuvaksi, kun Arianna siemaili sampanjaa ja tanssi viehkosti ulkoministerin kanssa. Herkkähermoisena lukija kiitän kyllä siitä, etteivät tapahtumat olleet kovin hyytäviä: olen lopettanut parinkin dekkarikirjasarjan seuraamisen siihen, kun juoni on alkanut ottaa liikaa kierroksia. Oli kiinnostavaa, että murha selvisi kyläläisten välisiä suhteita tutkimalla, mutta en pysynyt aivan kärryillä henkilögalleriasta, josta löytyi useampikin katkera, omistushaluinen nainen ja vastuuta pakoileva häntäheikki.

Psykologiset selitykset ihmisten toiminnalle eivät tämän lajityypin kirjassa tietenkään ole kovin syväluotaavia, mutta murhan taustalla vaikuttavat tunteet ja ihmissuhteiden vääristymät on Sypressissä kuvattu riittävän uskottavasti. Syyllisen selvittyä kuvio tuntuu loogiselta, mutta se ei ole liian ilmeinen - ainakaan minä en arvannut ratkaisua.

Arianna de Bellisin tutkimuksista on tulossa sarja, ja Vala onkin onnistunut luomaan päähenkilön ympärille jännitteitä, jotka saavat ainakin minut seuraamaan hahmon tulevia vaiheita mielenkiinnolla. Kuolema sypressin varjossa jättää lukijan epätietoiseksi Ariannan sydämenasioista myös siitä, mitä kaikkea hänen miehensä kuolemaan liittyy ja mitä on Ariannan parikymppisenä kokeman muistinmenetyksen takana. On myös virkistävää lukea murhatutkijasta, joka on herkkä ja naisellinen eikä "yksi jätkistä", kuten naispuoliset etsivät usein dekkareissa ovat. Sypressiä lukiessa ei päässyt juurikaan vaivaamaan - kuten Hercule Poirot sanoisi - "pieniä harmaita aivosolujaan", mutta sen sijaan sai uppoutua nauttimaan suurista tunteista ja mozzarellapastan tuoksusta.

Muita arvioita löytyy kirjailijan blogiin kootuista linkeistä.

Kirjan aika -festivaali ja elokuun luetut

Elokuuni päättyi kirjallisissa tunnelmissa, kun käväisin Kirjan ajassa. Kirjan aika -festivaalia vietetään Hämeenlinnan Verkatehtaalla 30.8-2.9, joten mukaan ehtii vielä tänään tai huomenna. Itse olin paikalla eilen illalla. Joen rannalla sijaitseva Verkatehdas on tunnelmallinen ympäristö kulttuuritapahtumalle.

Illan koskettavin elämys minulle oli, kun kävin kuuntelemassa laulaja-lauluntekijä Aava Uusikuun sävellyksiä Mirkka Rekolan runoihin. Laulujen syviin tunnelmiin oli ihana upota. Maan pinnalle palattuani menin kuuntelemaan muutamia kirjailijahaastatteluja.

Lavalla kirjoistaan ja kirjailijantyöstään kertomassa nuortenkirjailijat Anu Holopainen (Matkalaiset), J.S Meresmaa (Mifongin perintö), Hanna van der Steen (Kirous), Magdalena Hai (Kerjäläisprinsessa), Kalle Veirto (Leiri), Kirsti Kuronen (Omenapuu laulaa), Päivi Lukkarila (Venlan kesäponi), Anneli Kanto ja Terhi Rannela (Korkea puoliso). Muutama kirjailijat oli kunnostautunut niin realististen nuortenkirjojen kuin fantasiankin kirjoittajina, ja hauskana yksityiskohtana jäi mieleeni se, että (en muista sanoiko tämän Terhi Rannela vai Anneli Kanto) nuoret ovat kärkkäämpiä antamaan kirjailijalle palautetta realistisista kuin fantastisista teoksista.

Monet  olivat kirjoittaneet tai kirjoittamassa nuorille trilogiaa tai pitempää sarjaa. Kirsti Kuronen mainitsi eräänä sarjakirjoittamisen haasteena sen, että tarinan maailma ja hahmot täytyy esitellä jokaisessa kirjassa - lukijahan saattaa aloittaa kirjasarjan lukemisen "keskeltä" - mutta tämä täytyy tehdä aina eri tavalla, sillä moni lukee kaikki sarjan kirjat. Anu Holopainen puolestaan tunnusti kirjoittaneensa   Matkalaiset "päästäkseen eroon Syysmaa-sarjasta", sillä kirjasarjan viidennen osan loppuratkaisu ei tyydyttänyt nuoria lukijoita. Tähtisilmät-trilogiansa kolmatta osaa, Lumousta, viimeistelevä Hanna van der Steen kertoi haluavansa kirjoittaa sellaista (varhaisnuorten) kirjallisuutta, joka saa lukijat nauramaan.

Lopuksi vielä katsaus Sinisen linnan kirjaston elokuuhun. Sain kulkea helteisen New Yorkin kaduilla Kesän taittuessa, nauttia Illallista hyytävissä tunnelmissa amsterdamilaisessa ravintolassa, pelätä Rautaöitä Kuopiossa ja eläytyä Korvaamattoman menettäneen naisen suruun. Hieman kepeämmissä tunnelmissa oltiin, kun gradua kirjoittava Emma oli Onnellisesti eksyksissä ja kun lastenkirjoissa Maleena meni kouluun ja Otto loikkasi ojan yli, Ruben selvitti Rouva Mallamudin tapauksen ja me kaikki päätimme Mennä sirkukseen.


Nyt aion nauttia Vera Valan Italiaan sijoittuvasta dekkarista Kuolema sypressin varjossa. Lukuisaa ja lokoisaa viikonloppua kaikille!