John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa

John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa.
Brittikirjeenvaihtajan talvisota.
The First Total War. Invasion in the Snow, suom. Simo Liikanen.
Paasilinna 2014, 222 sivua.

Brittiläinen John Langdon-Davies oli pasifisti, sotakirjeenvaihtaja ja Plan Internationalin perustaja. Hyökkäys sodassa perustuu kirjeisiin, joissa Suomessa talvella 1940 oleskellut Langdon-Davies raportoi Suomen ja Neuvostoliiton välisistä, talvisotana tunnetuista taisteluista ja analysoi niitä tekijöitä, jotka johtivat Suomen eräänlaiseen torjuntavoittoon, vaikka virallisesti Suomi hävisi sodan, menetykset oliva suuret ja rauhanehdot ankarat.

En ole erityisen kiinnostunut sotahistoriasta (siis varsinaisista taisteluiden kuvauksista, siviilien kokemuksista enemmän), ja Hyökkäys lumessa päätyikin lukulistalle erilaisen näkökulmansa vuoksi: kuinka saarivaltion lauhkeasta ilmastosta ja suurvallan suojista saapunut tarkkailija näki ja koki talvisodan, tuon Suomessa varsin myyttisiin mittoihin kasvaneen David ja Goljat -kamppailun? Myös  Langdon-Daviesin persoona herättää kiinnostuksen – ensimmäisen maailmansodan aikana aseistakieltäytymisen takia vankilassa istunut mies päätyy sotakirjeenvaihtajaksi erinäisiin kahinoihin ja perustaa myöhemmin järjestön, jonka pyrkimyksenä on auttaa kaikkein heikoimpia, siis lapsia, ja lisätä ymmärrystä ja myötätuntoa kansojen välillä kummilapsitoimintaan kuuluvan kirjeenvaihdon kautta. Langdom-Davies oli vasemmistolainen, mutta ei kommunisti, ja hän kritisoi ankarasti kotimaansa vasemmiston haluttomuutta ymmärtää ja tukea Suomea puolustussodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Langdon-Davies ylistää Suomen luontoa ja suomalaisten luontosuhdetta keskeisenä tekijänä siinä, että suomalaiset kykenivät torjumaan Neuvostoliiton ylivoimaiselta vaikuttavan hyökkäyksen. Myös suomalainen, joustava ja oloihin mukautettu sotastrategia saa kiitosta, kun taas vastustajan suoraviivaisiin, aroilla ja tasangoilla tapahahtuviin taisteluihin suunniteltu taktiikka näyttäytyy kankeana, joustamattomana ja ennen muuta kohtalokkaana. Puna-armeijan kohtaloksi koitui Karjalan Kannaksella ennen muuta pakkanen, taudit ja nälkä -- viimeksi mainittuun tosin vaikutti vahvasti se, että yhtenä Suomen armeijan taktiikkana oli tuhota vihollisen kenttäkeittöitä siinä missä panssarivainujakin.

Vaikka kirjan suomennos on tuore, näkyy kirjoitusajankohdan tyyli tekstin  viehättävänä vanhanaikaisuutena. Historiallista vaikutelmaa tuo myös se, kuinka Langdon-Daviesin näkemykset nojaavat aikakautensa tietämykseen ja moraalisiin näkemyksiin. Sotatoimien kuvaukset tuntuvat absurdeilta monella tavalla - ja samalla pelottavalla tavalla tutuilta.  Lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten Kannaksella Suomea vastaan taisteli tuhansia unkarilaisia, joita Neuvostoliitto oli kerännyt ja kuljettanut kaukaiselle pohjoiselle rintamalle. Unkarilaiset ovat sodassa nytkin, tällä kertaa omalla maaperällään, ja sota on mieletöntä ja kauheaa kuten on aina ollut.


Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Ria Nyman: Yövieras

Ria Nyman: Yövieras
Kuvat Sampsa Pärnänen
Graafinen ilme Folk / Kimmo Kivilahti
Taitto Tuuli-Helinä Huotari
Reseptiikasta vastaava chef Akseli Herlevi
Paasilinna 2014, 211 sivua.

Yksinkertainen on kaunista, ylellistä. Usein brunssit karkaavat käsistä, kuka jaksaa kaikki buffet ja lämpimät annokset. Aikaa tarvitaan kyllä, kiireetön hetki ja ainakin aavistus siitä ihmisestä, jonka kanssa jakaa maut ja elämä. 

Ria Nymanin Yövieras on hurmaava ruoka- ja fiilistelykirja, jossa kokataan kaikenlaista, mitä syödään yöllä ja sen liepeillä: aasialaistyylistä nyhtöpossupatonkia pikkutuntien pikkunälkään, "uunin pussaamia tomaatteja" hiukopalaksi ennen teatteri-iltaa, "Suomen vanhinta take awayta" eli lanttukukkoa ja omenamunakasta hitaisiin aamuihin.

Karitsatartarnäkkäriä. Resepti Ville Rainio, Yövieraan kuvitusta.

Ria Nyman on kutsunut kirjavan joukon ihmisiä - ystäviä, ravintola-alalla työskenteleviä, taiteilijoita ja muuten vain elämästä ja ruuasta nautiskelijoita - kotiinsa Vallilaan kokkaamaan, yksi tai kaksi kerrallaan. On tarkoitus valmistaa ruokaa kahdelle ja hurmata seuralainen. Muusikko Mikko Kuustonen vihkii Nymanin ja lukijat "poppamiehen hurmospadan" saloihin, Linko Pizza Barin Matti Raittila ja Panu Sauri loihtivat vuohenjuusto-punajuuripizzaa ja kuvataiteilija Katja Tukiainen tarjoaa lettuja kylmäsavulohitäytteellä. Ruokaa laitettaessa ja maisteltaessa luonnollisesti jaetaan kuulumisia ja parannetaan maailmaa - tai vähintäänkin paikallista ruokakulttuuria. Nyman osaa luonnehtia ystäviään niin eloisasti ja lämpimästi, että he tulevat lukijoillekin sopivalla tavalla tutuiksi.

Kunnon lifestyle-kirjan tapaan Yövieras on kaunis ja miellyttävä sellailla ja katsella. Tykkään mattapintaisesta paperista, vaikka se ehkä himmentääkin ruokakuvien hehkua. Tukevat pahvikannet ja selkämyksestä "irrallaan" oleva sidos tekevät kirjasta helpon selailla ja sivut pysyvät halutusta kohdasta auki keittiön pöydällä reseptejä kokkailun lomassa vilkuillessa. Ainoan miinuksen kirjan visuaalisuudessa tai oikeastaan käytettävyydessä annan reseptien fontista, joka ei paksuudessaan ja koukeroisuudessaan ole erityisen mukavalukuista. Yövieraassa ystävät ja ihmissuhteet ovat yhtä tärkeitä kuin ruoka, ja valokuvaaja Sampsa Pärnänen otokset ruokapöydän ääressä nauravista ja ilta-auringon kultaamalla kalliolla istuvista ystävyksistä luovat osaltaan kirjan lämmintä ja välitöntä tunnelmaa.

Katja Tukiainen ja letut. Yövieraan kuvitusta. 

Kasvissyöjille saati vegaaneille en kirjaa suosittele, sillä useimmissa resepteissä hyödynnetään lihaa, kalaa tai maitotuotteita. Tällaisessa ruokakirjassa, jonka sivuilla häärii monta kokkia, olisikin vaikea vetää mitään tiettyä linjaa. Reseptit ovat tekijöidensä näköisillä; yhden ruokalajin ytimessä on kyytön etuselkää ja lähimetsistä poimittuja villiyrttejä, toinen tekee lettutaikinan soijamaidosta ja luomukananmunista. Yksi ammentaa suomalaisesta ruokaperinteestä, toinen marokkolaisesta, monet reseptit ovat todellista fuusiokeittiötä. Yhteistä kaikille kohtaamisille vallilalaisessa keittiössä on kuitenkin rentous ja elämänilo.

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu
Paasilinna 2014, 120 sivua.

Olen joutunut kasaamaan tarinan palasista. Minulle on sanottu, että tärkeintä on tarina, ei totuus, ja minä ymmärrän sen. Tärkeintä on, että ihmiset kokevat tunteita. Näinhän asia toki on. Maailma pyörii tunteilla, raha luodaan tunteilla, vain draama kiinnostaa. Minä lupaan teille tunteita ja dramaattisia tapahtumia.

Tiina Raevaaran uusin teos Laukaisu on pienoisromaani vaikeasta, ymmärryksen rajoja koettelevasta aiheesta, perhesurmista. Työtön, elämäänsä ja avioliittoonsa pettynyt Pauliina, masentunut ja hiljaista vihaa uhkuva Kerkko sekä esikouluikäiset kaksostytöt Anni ja Elma heräävät syksyiseen ja synkkään päivään talossa, joka tuntuu mätänevän ympärille keittiön viikkokausia vanhoista tiskeistä pihan pystyyn kuolleisiin, härmäisiin luumupuihin. Päivä alkaa laukauksesta, ja laukaukseen se myös mitä ilmeisimmin päättyy, vaikka lukija säästetäänkin armeliaasti itse surmien kuvaukselta.

Laukaisua ei tietenkään voi olla vertaamatta Markku Pääskysen muutaman vuoden takaiseen pienoisromaaniin Vihan päivä, joka niin ikään kuvaa yhden päivän kohtalokkaasti päättyviä tapahtumia. Raevaaran romaani on kuitenkin hyvin erilainen kuin Pääskysen: Laukaisu on kuvitteellinen, etäännytetty ja varsin metafiktiivinen. Keskeisenä intertekstinä on John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (jota en ole lukenut), jonka tapahtumiin ja kerrontaratkaisuihin kertoja vertaa omaa tarinaansa. Kirjan jossain määrin kaikkitietävä minäkertoja on romaanin sivuhenkilö joka kuvailee Pauliinan, Kerkon ja kaksostyttöjen kotia ja Pauliinan päivän kulkua sekä Pauliinan tunteita, ajatuksia ja suunnitelmia kuin hänellä olisi pääsy sekä Pauliinan taloon että tämän pään sisään. Kuitenkin kertoja esiintyy sivullisena, joka on ollut Pauliinan kanssa samalla luokalla koko kouluajan mutta joka ei ole sen jälkeen nähnyt tätä viiteentoista vuoteen. Kun Pauliinan rengas puhkeaa keskellä kaupunkia ja tytöt pitäisi saada eskariin, kertoja tarjoaa kyydin ja menee Pauliinan kanssa kahville.

Laukaisu on vahvasti kertojavetoinen romaani. Nimettömänä ja kasvottomana pysyttelevä, mutta jonkin verran tunteistaan, mielenkiinnonkohteistaan (joista merkittävin on kiinnostus perhesurmiin) ja elämänhistoriastaan paljastava kertoja hallitsee tarinaa, kertoo sen mitä haluaa kertoa, jättää varmasti paljon kertomatta ja melko varmasti laskettelee myös valheita. Kertoja on hyvin vastenmielinen hahmo; hän teeskentelee olevansa puolueeton tarkkailija ja avulias ohikulkija, mutta tulee siinä sivussa paljastaneeksi jotakin omista, vähemmän kauniista tarkoitusperistään. Kertoja vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun -- hän tuskin olisi kyennyt estämään katastrofia, mutta hänen toimintansa ja puheensa kenties vaikuttivat siihen, milloin ja miten se tapahtui. Hämmentävintä kertojassa kuitenkin on se, miten hän tietää kaiken sen, mitä hän kertoo esimerkiksi Pauliinan ajatuksista ja liikkeistä sen jälkeen, kun hän on omien sanojensa mukaan jättänyt Pauliinan tämän kotiportille ja ajanut pois.

Vähitellen aloin antaa hänelle anteeksi. Pauliina oli kiehtova, kuin jonkinlainen eläin, jota tarkkailin ja josta tein muistiinpanoja. Kaikki hänen huonot puolensakin olivat vain ominaisuuksia, hänen luontoaan. Ei leijonakaan ole väkivaltainen tai ahne -- se on vain leijona. Minä myös pysyin tarkkailijan roolissa: Pauliina piti minut siinä. 

Kerkon ja Pauliinan perheen yksi ongelma on, että kukaan ei näe heitä. Tavallaan he eivät edes halua tulla nähdyiksi; Pauliinalle Kerkko oli kuin epämiellyttävä, vaiettu salaisuus, joka lillui omassa mehussaan. Joitakin kuukausia ennen romaanin kuvaamaa aikaa Pauliina on avautunut perheen vaikeasta tilanteesta päiväkodin palaverissa tarjotun kotoisan kahvikupillisen rohkaisemana, mutta lastentarhanopettaja ei koskaan palannut aiheeseen ja Pauliinakin halusi kiihkeästi unohtaa harkitsemattomana pitämänsä suorapuheisuuden hetken. Ainoa, joka todella näkee Pauliinan ahdistuksen, on kertoja, joka antaakin Pauliinalle joitakin (valitettavasti liian myöhään tulevia) neuvoja, kuinka päästä kahlitsevasta elämäntilanteesta irti. Mutta kertojankaan katse ei ole vilpitön ja myötäelävä; se on toisaalta kylmän analysoiva, toisaalta omista ulkopuolisuuden tunteista johtuen arvosteleva ja tuomitseva, kenties hieman vahingoniloinenkin.

Entä lukijan katse -- se on varmasti kauhisteleva ja myötätuntoinen, myös tiedonjanoinen ja vastauksia etsivä. Mutta onko se myös tirkistelevä, moralisoiva tai ylemmyydentuntoinen?

Muissa blogeissa sanottua: Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him?, Kirjan pauloissa, Marjatan kirjaelämyksiä, Anna minun lukea enemmän, Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea!, Lukukausi, Kirjakaapinkummitus

Tiina Raevaaran haastattelu ja keskustelua Laukaisu-romaanista Aamun kirjassa.

Hannu Mäkelä & Marika Maijala: Ääni joka etsi laulua

Hannu Mäkelä (teksti) ja Marika Maijala (kuvat): Ääni joka etsi laulua 
Paasilinna 2013, 140 sivua.

Ääni ryhtyi heti toimeen. Se pakkasi pienen reppunsa, ja otti mukaan vain kaikkein välttämättömimän: kanervasaippuan ja hammasharjan sekä hieman mietittyään myös unityynynsä. Ääni katseli vielä ympärilleen, muisti ääniraudan ja tunki sen repun sivutaskuun; olihan se ollut Äänellä aivan pienestä saakka ja auttoi aina, kun Ääni puron uniaikoina etsi oikeaa alkusointua hyräilylleen. Katse haravoi ja harhaili huoneessa vielä hetken, ja sitten myös hohtavat pikkukivet löysivät tiensä reppuun; ne se oli löytänyt luolansa takaseinästä, jossa niitä kiilteli tulikärpäsiä. Ne voisivat ehkä tuoda lohtua, jos yön pimeys yllättäisi.

Hannu Mäkelän saturomaanin Ääni joka etsi laulua kertoo Äänestä, jonka äiti on puliseva puro ja isä häikäisevä aurinko. Marika Maijalan herkässä kuvituksessa Ääni on saanut pienen, keijukaismaisen lapsen hahmon. Ääni asuu tyytyväisenä sumuisen vuoren syvässä rotkossa, omassa kotiluolassaan. Äänen aika kului lähinnä sammalvuoteella uinaillen, silloin tällöin itsekseen hyräillen. Eräänä päivänä Ääni alkaa kuitenkin kaivata jotakin niin kovasti, että sen on pakko jättää kotinsa ja lähteä etsimään. Ääni tarvitsee Laulua tullakseen kokonaiseksi ja ollakseen onnellinen.

Äänen tarina käynnistyy hitaasti, niin että perheen pienimmät ehtivät jo kyllästyä ennen kuin seikkailu alkaa. Kieli on runollista ja kertomus on enemmän vertauskuvallinen kuin konkreettinen. Kirjan keskivaiheilla runollisuus karisee jonkin verran rosoisemman kielen ja juonenkäänteiden tieltä. Ylipäätään Ääni joka etsi laulua on yhtä paljon, ja ehkä enemmänkin, aikuisten kuin lasten satu. Hieman hölmön Korpin hahmo sai ainakin minut hymyilemään, ja muutenkin alkuun kovin eteerisessä tarinassa on aimo annos salaviisasta huumoria.

Kokonaisuutena Ääni joka etsi laulua jäi minulle kuitenkin etäiseksi. Kertomuksen taustalla on kaunis filosofia, mutta tarina joutuu etenemään sen ehdoilla ja kerronnassa selitetään asioita vähän liikaa auki. Marika Maijalan vähäeleiset, mustavalkoiset piirrokset sen sijaan viehättävät silmää kaikin tavoin, ja kirjan tekstissäkin on monta kohtaa, jotka soivat mielessä kuin laulu.

Sanojen tulkitsijasta riippuu lopputulos, niin on aina. Mutta ehkä todennäköisempi vaihtoehto on sittenkin "ylistys". Elämää, jos mitä, kannattaa ylistää monin tavoin, niin sanoin kuin lauluin.

Muissa blogeissa sanottua: Luettua elämää, Tarinauttisen hämärän hetket, K-blogi, Opuscolo,

Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen

Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen. Kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen.
Paasilinna 2009, 128 sivua.

Suru on kaikissa oikuissaan niin kummallinen, tässäkin. Se antaa vasta jälkeenpäin huomata, että jotakin on tapahtunut. Muuttunut. Jokin surussa on käynyt toisenlaiseksi tai jäänyt ehkä kokonaan taakse. Suru ei koskaan kerro heti, että se on vähän hellittänyt. Se piilottaa sen tulevaisuuteen. Niin kuin lahjan. Munii tyynyn alle kuin paraskin pääsiäiskukko. Ja pinkaisee sitten pois. Ilmestyäkseen taas jossakin ja toisenlaisena.


Johanna Ervastin esikoispoika, terve ja iloinen kolmevuotias Eino, sai aivoverenvuodon palmusunnuntaina 2005. Hyvin pian oli selvää, että Einon elämä ei koskaan palaisi ennalleen - hän ei kävelisi, ei puhuisi, ei leikkisi enää. Vähitellen toivo siitä, että elämä voisi jatkua millään tavalla, hiipui. Yhdeksän viikon kuluttua aivoverenvuodosta Eino kuoli. Pikkusiskosta tuli perheen ainoaikanen, jonka ensimmäisiä lauseita oli "äiti itkee".

Lapsen kuolema on Suomessa hyvin harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että leikki-ikäinen lapsi kuolee verisuoniepämuodostuman aiheuttamaan aivoverenvuotoon. Ervastin perheen oli vaikea löytää vertaistukea, toisia vanhempia, jotka olivat kokeneet saman. Lastenklinikan sururyhmässäkin lähes kaikki muut olivat hyvin pieninä menehtyneiden keskoslasten vanhempia. Näiden vanhempien surua lainkaan väheksymättä Ervast joutui toteamaan, että he puhuivat eri asioista. Onneksi - niin kauheaa kuin se onkin - ryhmässä oli myös toiset vanhemmat, joilta oli kuollut Einon ikäinen lapsi. Tämän perheen kanssa Ervast ja hänen miehensä saattoivat puhua siitä tyhjyydestä, jonka perheen arjessa läsnä ollut, leikkivä ja naurava lapsi jättää jälkeensä. Ja siitä, kuinka antaa mahdollisimman tavallinen ja onnellinen lapsuus pienelle pikkusisarukselle, kaiken jäädyttävästä surusta huolimatta.

Myös surukirjallisuudesta oli Ervastille apua, sellaisista kirjoista, jotka katsovat suoraan kohti surun pimeyttä. Sellaiset kirjat, joissa suru kääritään pumpuliin tai imeliin korulauseisiin, vain loukkaavat: Ollaan tuputtamassa toivoa, aurinkoa, sokerista kaipuuta ja jopa kiitollisuutta. Kovassa surussa ei ole mitään näistä, ja se pitää lohduttajien ymmärtää. Tällaiset siirapilla kyllästetyt säkeet ovatkin lohduttajien lohduksi. He kuvittelevat, että surevan taakka on jaettu, kun sanotaan oikein nätisti.

Osittain antaakseen vertaistukea muille, osittain muistoksi tyttärelleen ja osittain omaksi terapiakseen Ervast kirjoitti myös omasta surustaan: ensin syntyi kirja Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008), joka kertoo Einon sairastumisesta ja kuolemasta, ja myöhemmin Jäähyväisten jälkeen, joka kertoo kahdesta ensimmäisestä surun vuodesta. Vaikka sitä ei raastavimman tuskan keskellä pysty uskomaan, niin jonakin päivänä pystyy taas näkemään valoa. Surusta ei voi toipua. Mutta surussa voi toipua. Jonakin päivänä kevään ensimmäiset tulppaanit ilahduttavat jälleen.


Kirjaa lukiessani mietin, kuinka suuri siunaus on, jos pystyy sanallistamaan surunsa, oli se sitten pieni tai musertavan suuri. Lukea, mitä muut ovat surusta, elämästä ja kuolemasta kirjoittaneet, kenties vuosituhansia aiemmin, ja kertoa itse. Ervast on koulutukseltaan pappi ja hän työskenteli seurakunnassa sekä ennen Einon  kuolemaa että jonkin aikaa sairauslomalta palattuaan. Rukoukset eivät tuo Einoa takaisin, eivätkä aivan pian edes uutta vauvaa, ja Jobin kirja tuntuu pitkään Raamatun merkityksellisemmältä kirjalta. Papin työhön kuuluva esillä olo on vereslihalla olevalle ihmiselle vaikeaa eikä aina jaksaisi kahvitella aktiiviseurakuntalaisten kanssa.

Uusi tapa kuunnella ja kohdata ihmisiä löytyi, kun Ervast jatkoi keskeytyneitä psykoterapeutin opintojaan. Löytyy uusia tapoja antaa surulle sanat, sekä omalle että muiden. Toisista eristävä suru voi myös yhdistää, auttaa ymmärtämään.


Terapiaopinnoista on tullut minulle hyvää terapiaa. Tieto siitä, miltä tuntuu olla haavoilla, on auttanut minua ymmärtämään toisia haavoitettuja. Tieto siitä, miltä tuntuu olla haavoilla, on auttanut minua ymmärtämään toisia haavoitettuja. Se on helpottanut esittämään asiakkaille oikeita kysymyksiä ja hahmottamaan nopeasti kokonaisuuksia. Oma suruni ei siis ole tukkinut aistejani ja samentanut yhteyden syntymistä toiseen ihmiseen. Kaikkea muuta. 


Aivan kuin suru olisi avannut minussa villieläimen vaistot, teroittanut kuuloani ja valpastuttanut katsettani, jopa laajentanut ymmärrystäni. On hämmentävää, kun välillä tuntuu kuin näkisi pään sisälle. Melkein. Kun tajuaa toisen ongelman, syntyy eräänlainen euforian tunne. Oma suruni on antanut minulle herkän intuition kuulla ja ymmärtää.


Myös kirja Jääyväisten jälkeen voi lisätä ymmärrystä, auttaa kohtaamaan niitä joita suru on haavoittanut. Vaikka harva joutuu kohtaamaan niin kipeitä menetyksiä kuin Ervast, on kuolema osa jokaisen elämää.

Kirjasta Jäähyväiset Einolle ovat kirjoittaneet ainakin Sara, Satu, Pihi nainen ja Linnea.