John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa

John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa.
Brittikirjeenvaihtajan talvisota.
The First Total War. Invasion in the Snow, suom. Simo Liikanen.
Paasilinna 2014, 222 sivua.

Brittiläinen John Langdon-Davies oli pasifisti, sotakirjeenvaihtaja ja Plan Internationalin perustaja. Hyökkäys sodassa perustuu kirjeisiin, joissa Suomessa talvella 1940 oleskellut Langdon-Davies raportoi Suomen ja Neuvostoliiton välisistä, talvisotana tunnetuista taisteluista ja analysoi niitä tekijöitä, jotka johtivat Suomen eräänlaiseen torjuntavoittoon, vaikka virallisesti Suomi hävisi sodan, menetykset oliva suuret ja rauhanehdot ankarat.

En ole erityisen kiinnostunut sotahistoriasta (siis varsinaisista taisteluiden kuvauksista, siviilien kokemuksista enemmän), ja Hyökkäys lumessa päätyikin lukulistalle erilaisen näkökulmansa vuoksi: kuinka saarivaltion lauhkeasta ilmastosta ja suurvallan suojista saapunut tarkkailija näki ja koki talvisodan, tuon Suomessa varsin myyttisiin mittoihin kasvaneen David ja Goljat -kamppailun? Myös  Langdon-Daviesin persoona herättää kiinnostuksen – ensimmäisen maailmansodan aikana aseistakieltäytymisen takia vankilassa istunut mies päätyy sotakirjeenvaihtajaksi erinäisiin kahinoihin ja perustaa myöhemmin järjestön, jonka pyrkimyksenä on auttaa kaikkein heikoimpia, siis lapsia, ja lisätä ymmärrystä ja myötätuntoa kansojen välillä kummilapsitoimintaan kuuluvan kirjeenvaihdon kautta. Langdom-Davies oli vasemmistolainen, mutta ei kommunisti, ja hän kritisoi ankarasti kotimaansa vasemmiston haluttomuutta ymmärtää ja tukea Suomea puolustussodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Langdon-Davies ylistää Suomen luontoa ja suomalaisten luontosuhdetta keskeisenä tekijänä siinä, että suomalaiset kykenivät torjumaan Neuvostoliiton ylivoimaiselta vaikuttavan hyökkäyksen. Myös suomalainen, joustava ja oloihin mukautettu sotastrategia saa kiitosta, kun taas vastustajan suoraviivaisiin, aroilla ja tasangoilla tapahahtuviin taisteluihin suunniteltu taktiikka näyttäytyy kankeana, joustamattomana ja ennen muuta kohtalokkaana. Puna-armeijan kohtaloksi koitui Karjalan Kannaksella ennen muuta pakkanen, taudit ja nälkä -- viimeksi mainittuun tosin vaikutti vahvasti se, että yhtenä Suomen armeijan taktiikkana oli tuhota vihollisen kenttäkeittöitä siinä missä panssarivainujakin.

Vaikka kirjan suomennos on tuore, näkyy kirjoitusajankohdan tyyli tekstin  viehättävänä vanhanaikaisuutena. Historiallista vaikutelmaa tuo myös se, kuinka Langdon-Daviesin näkemykset nojaavat aikakautensa tietämykseen ja moraalisiin näkemyksiin. Sotatoimien kuvaukset tuntuvat absurdeilta monella tavalla - ja samalla pelottavalla tavalla tutuilta.  Lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten Kannaksella Suomea vastaan taisteli tuhansia unkarilaisia, joita Neuvostoliitto oli kerännyt ja kuljettanut kaukaiselle pohjoiselle rintamalle. Unkarilaiset ovat sodassa nytkin, tällä kertaa omalla maaperällään, ja sota on mieletöntä ja kauheaa kuten on aina ollut.


Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuommittua

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua
Atena 2014, 461 sivua.

"Olen rakastanut vain sinua ja aatetta", tunnustaa Kustaa yhdessä viimeisistä kirjeistään vaimolleen kuolemankopista.

Kuusi kuolemaantuomittua antaa kasvot ja tarinan kuudelle punavangille, jotka teloitettiin Suomenlinnassa syyskuisena aamuna vuonna 1918. Heidät oli tuomittu maan- ja valtionpetoksesta epämääräisessä oikeudenkäynnissä valtiorikosoikeudessa. Suomen sisällissodasta oli kulunut muutamia kuukausia ja maa ei ollut ollut vielä vuottakaan itsenäinen valtio. Katkeruus ja viha leimasivat tuomioita ja rangaistuksia, joita voittaneet valkoiset langettivat hävinneille punaisille.

Rankan aiheen vuoksi arkailin hieman kirjan aloittamista. Teloitettujen ja heidän perheidensä kohtalot tekevät surulliseksi. Laajassa teoksessa on kuitenkin paljon tietoa ja taustoitusta, historian suurempia linjoja ja ajankuvausta, eikä lukeminen käy liian raskaaksi dramaattisten käänteiden äärellä, vaikka kaikki vuoden 1918 tapahtumat syineen ja seurauksineen ovatkin karua luettavaa. Olli Korjus kirjoittaa sujuvaa, yleistajuista asiaproosaa, jota inhimillisyys ja kiihkottomuus lämmittävät.

Kukin kirjassa kuvatuista kuudesta miehestä oli tullut punaisten toimintaan mukaan omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan, toinen ehkä enemmän aatteen palosta kuin toinen, toinen enemmän käytännön syistä tai henkilökohtaisin motiivein. Esimerkiksi maalari Kustaa Salminen tunnettiin sopuisana työmiehenä, joka oli luottamusmiehenä toimiessaan säilyttänyt hyvät välit työnantajaan. Yhtä lukuunottamatta kaikki tuomitut olivat naimisissa, ja heiltä jäi kaikkiaan yksitoista lasta. Yksi miehistä, kanttori Gunnar Mörn, ei ollut kuulunut punakaartiin eikä kantanut asetta -- kuolemantuomio perustui hänen Arbetet-lehteen laatimiinsa kärjekkäät ja anarkistiset kirjoitukset. Kuuden kuolemaantuomitun joukossa oli kuitenkin myös niitä, joiden tuomio ei ollut pelkästään poliittinen, vaan joilla oli todennäköisesti kontollaan sodan aikana tapahtuneita murhia tai tappoja. Kaikkiin tapauksiin ei ole enää mahdollista saada täyttä selvyyttä.

Korjus nostaa paikallishistoriat arvoonsa tutkimuslähteinä. Jokainen Kuudessa kuolemaantuomitussa kuvattu elämäntarina ankkuroituu henkilön kotipaikkaan ja niihin paikkakuntiin, joilla hän toimi, mahdollisesti taisteli ja jolla hänet vangittiin. Korjus näkee vuoden 1918 tapahtumat pikemminkin useiden paikallisten taisteluiden ja kahakoiden sarjana kuin yhtenäisenä sisällissotana; eri paikkakunnilla levottomuudet saattoivat syttyä eri syistä. Punaista liikehdintää yhdisti kuitenkin yleensä vaatimus paremmista elinmahdollisuuksista torppareille, työläisille ja muille köyhille.

Kenties koskettavimpana kirjasta jäävät mieleen lainaukset Kustaa Salmisen Laina-vaimolleen kirjoittamista kirjeistä, jossa hän viimeiseen asti elättelee toivoa rangaistuksen muuttamisesta elinkautiseksi, kutsuu vaimoaan hellittelynimillä ja kaipaa rauhallisia koti-iltoja.

Lukuhaasteet: Ihminen sodassa

Kirjasta muualla: Helsingin sanomien arvio

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti
Wsoy 1945, 125 sivua.

Totuus on se, etten tällä hetkellä tiedä mitään parempaa kuin olla vain mieheni ruuanlaittaja, oman pienen kotini aloitteleva emäntä, ei mitään muuta. En oikein huoli tunnustaakaan Harrille kuinka naisellisesti nautin tästä kaikesta, kuinka viehättävää minusta on ottaa vielä melkein vastasyntyneestä liinavaatekomerostamme esille ja käyttöön pyyhkeitä, joita nimikoin muutama viikko tai kuukausi sitten – voi, eikö se tapahtunut jossakin edellisessä elämässä! – tai heilutella lattiaharjaa, jonka vaivoin löysin eräästä laitakaupungin kaupasta, ja pyyhkiä vähiltä huonekaluiltamme pölyt uudella pölyliinalla, pienen Tytti-siskoni mestariluomuksella. 

Tervehdys Marja-Liisa!

Olipa taas mukava kuulla sinusta ja uusista vaiheistasi. Kun lapsena ensi kerran luin elämästäsi kirjasta Marja-Liisa harjoittelee, en osannut arvatakaan, että Tyyni Haapanen- Tallgren, näin ystävien kesken "Tuulia", oli kirjoittanut tarinallesi jatkoa ja tuskin olisin kovin helposti tätä jatko-osaa edes löytänyt (toista se on nyt, huutiksen ja netin aikakaudella, mutta ei niistä sen enempää). Hyvin monet vanhanajan tyttökirjat päättyvät juuri avioelämän kynnykselle, kuten ensimmäinen sinusta kertova kirja, jonka viime sivuilla säteilet kauniina ja haikeanonnellisena morsiamena Harrisi rinnalla.

Koska kerrot elämästäsi pääosin preesensmuodossa, kuin kirjoittaisit päiväkirjaa tai kirjettä, päätin minäkin kirjoittaa sinulle täältä kaukaa tulevaisuudesta. Te aloittelette Harrin kanssa yhteistä elämää Helsingistä, mistä olette kovasta asuntopulasta huolimatta onnistuneet vuokraamaan jopa kaksion. Töölöstä on sopivan lyhyt matka yliopistolle, jossa opiskelette uutterasti molemmat: sinä fuksina niin Sibelius Akatemiassa kuin Yliopiston Humanistis-filologisessa tiedekunnassa ja sinua viitisen vuotta vanhempi Harri puolestaan jatko-opiskelijana, väitöskirjansa parissa. Sen perusteella, mitä kerrot elokuvateatterin päivänäytökseen jonottaneisiin lapsiin ja aikuisiin osuneesta pommituksesta, eletään Marja-Liisan oma koti -kirjan alkaessa jatkosodan syksyä 1942.

Harri on kotiutettu rintamalta sen jälkeen, kun hän menetti sodassa vasemman käsivartensa. Hänellä on mielestäsi jonkinasteinen invalidi-kompleksi – eikä ihme, sen perusteella, mitä kerrot appesi uuden Tuire-rouvan teekutsuista, tuohon aikaan oli vielä varsin asenteellinen suhtautuminen vammautuneisiin – mutta te molemmat tiedostatte, että ellei Harri olisi pahasti haavoittunut, ette saisi olla nyt yhdessä. Olet aivan innoissasi ensimmäisestä omasta kodistasi ja vaimon velvollisuuksistasi, heräät varhain aamulla keittämään miehellesi korviketta etkä ota kuuleviin korviisikaan ehdotusta syödä ulkona useammin kuin kerran viikossa. Ikävä kyllä sota-ajan säännöstely asettaa tiukat reunaehdot ruuanlaitolle, ja sekä sinä että Harri laihdutte syksyn aikana.

Sota-aika näkyy kaupungissa muutenkin vähän eri tavalla kuin maalla, josta olet kotoisin. Täysikuun öinä joudutte usein nousemaan kesken unien ilmahälytykseen ja rientämään pommisuojaan. Harri on sinusta erityisen huolissaan, sillä hän on ehtinyt jo menettää oman äitinsa pommituksissa talvisodan aikana. Teillä kummallakaan ei siis ole enää äitiä, sillä omasi kuoli jo ollessasi lapsi. Ehkä siksikin olet niin hämmentynyt, kun saat tietää tulevasti äidiksi. Tuntuu vähän hassulta, että alat iloita vatsassasi kasvavasta vauvasta vasta kevättalvella, kun Risto-veljesi kuolee sankarikuoleman rintamalla. (Sinun ei olisi tarvinnut kertoa, että aloit toivoa poikaa ja että suunnittelit hänen nimeämistään Ristoksi, me lukijat olisimme arvanneet sen muutenkin.) Lapsi on lupaus toivosta ja elämän jatkumisesta myös suurten menetysten jälkeen.

Vauvaa odotetaan syntyväksi vasta heinäkuussa, mutta haluat keskeyttää opintosi jo pääsiäisen tienoilla ja keskittyä vauvanhoitotaitojen ennakkoharjoitteluun ja vauvan vaatevaraston koostamiseen. Opiskelu on kuitenkin sinulle tärkeää: sen lisäksi, että olet opinnoistasi aidon kiinnostunut, koet sen myös velvollisuudeksesi, kun niin harvoilla on mahdollista käydä luennoilla sota-aikana. Suunnittelet jatkavasi lukujasi myös vauvan syntymän jälkeen, mutta realistisesti uskot, että aika ei riitä kaikkeen – kummasta siis raaskisit luopua, musiikin vai kielten opiskelusta?

Sota-ajan kuvaukseksi kirjasi on varsin kevyt ja hyväntuulinen. Kerrot myös raskaista ja surullisista asoista, mutta et mässäile niillä etkä märehdi surussasi, vaan katsot reippaasti tulevaisuuteen ja hymyilet kyynelten lävitse. Optimistisuudessasi, ahkeruudessasi ja isänmaallisuudessasi olet varmasti ollut hyvä esikuva aikasi nuorille naisille, jotka ovat kohdanneet samanlaisia haasteita kuin sinä ja jotka ovat seuranneet vaiheistasi Kotilieden jatkokertomuksena. Nykyajan näkökulmasta vaikutat varsin naiivilta ja suhtaudut tarpeettomankin ihanteellisesti sotaan, mutta ymmärrän sinun olevan aikasi lapsi – lapsi, joka on syntynyt enemmän aatteen palosta kuin kirjallisesta kunnianhimosta. Hirmu herttainen olet joka tapauksessa! Toivottavast perheesi tarina jatkuu onnellisena siitäkin eteenpäin, kun Marja-Liisan oman kodin kannet sulkeutuvat.


Ystävällisin terveisin täältä rauhallisesta ja itsenäisestä Suomesta,

Maria

P. S. Yliopisto on yhä pystyssä, vaikka ne ihailemasi freskot valitettavasti tuhoutuivat pommituksissa.

Osallistun tällä postauksella Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen (Sodan liepeillä -kategoria)