perjantai 9. joulukuuta 2011

Bo Carpelan: Kulkeva varjo


Bo Carpelan: Kulkeva varjo. Kertomus pikkukaupungista.
Alkuteos Vandrande skugga, 1977.
Suom. Kyllikki Villa
Ilmestynyt ensi kerran suomeksi 1978.
Otava 2011. 222 sivua.

Häntä vaivaa levottomuus jota hän ei pysty selittämään. Onko se kuvittelua? Onko ilmassa jotain, pitkään padottu rajuilma, nouseeko syvyyksistä salattuja kaasuja puhjeten tympeinä kuplina näennäisen tyynelle pinnalle? Taiat, enteet, taikausko, kummitusjutut, paholaisen seuralaiset; tästä kaikesta hän on kuullut juttuja kymmenet kerrat, ne lentävät kuin rikkaruohon siemenet, kukoistavat kaikkialla, pureutuvat salaisiin sopukoihin, myös samettisohviin. Niitä tihkuu kuin kosteutta vanhoista lautaseinistä kuun noustua ja varjojen terävöidyttyä Uudenlahden kujilla. Ne puhkeavat kuin tahrat kätkeviin tapetteihin, turmelevat kuviot. 


Bo Carpelanin kirjoittama dekkari kuulostaa ensi alkuun yllättävältä, vaikka alkuvuonna edesmenneen kirjailijan laajaan tuotantoon kuuluikin niin runoja, romaaneja kuin lastenkirjojakin. Vielä yllättyneempi olin, kun tartuin kirjaan ja huomasin sen sijoittuvan 1800-luvun lopun pieneen merenrantakylään, Uusilahteen. Jostain syystä olin kuvitellut, että Carpelanin dekkari sijoittuisi ilman muuta Helsinkiin, ehkä 1950-luvulle ja akateemisiin ympyröihin.

Nuori nainen, irtolainen Anna, löydetään huoneestaan surmattuna. Poliisimestari Werner Frid alkaa tutkia murhaa, ja hänelle selviää, että paitsi monet kylän mahtimiehet, myös hänen oma poikansa Per ovat vierailleet Annan luona. Useimmilla Uusilahden asukkailla on jotain salattavaa, ja monet ovat onnettomia: konsuli Redingin nuori vaimo inhoaa miestään ja löytää lohdun kuvataitelija Frans Almgrenin luota; Cecialian lapset Louise ja Eugén vihaavat ja pelkäävät isäpuoltaan ja Eugén kamppailee yksin epilepsiaa ja ulkopuolisuuden tunteita vastaan. Porvaristo elää kuitenkin aineellisessa yltäkylläisyydessä, kun taas Vuoren työläiset kärsivät nälkää ja pelkäävät kaikkialla viliseviä rottia.

Murhatutkintaa johtava Werner on yhteiskunnallisesti tiedostava, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua ja kaksinaismoralismia kritisoiva poliisi. Hän ei näe maailmaa mustavalkoisena, vaan harmaan eri sävyissä. Tutkinnan edetessä Werner joutuu punnitsemaan suhdettaan niin poikaansa, moniin naapureihinsa kuin itseensä ja arvoihinsa. Taustajännitteenä on Suomen historiallinen tilanne - tsaarin vallan alla eläminen ei miellytä kaikkia, mutta vastarinta pitää tukahduttaa pinnan alle.

Kukin kirjan keskeisistä henkilöistä on vuorollaan kerronnan keskiössä, sillä kirjan luvut on nimetty henkilöiden mukaan ja lukija pääsee tällöin kurkistamaan henkilön ajatuksiin ja tunteisiin. Moni henkilö näkee myös häivähdyksen kulkevasta varjosta: pimeään jäävät kasvot ikkunan takana, äkkiä pakoon juoksevan hahmon. Eri henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin keskittyvä kerronta tekee tarinasta hieman episodimaisen ja teatterimaisen: tuntuu, että tämä kirja olisi helppo sovittaa näyttämölle tai elokuvaksi. (Ehkä on aikanaan sovitettukin?)

Kulkevan varjon kieli on aitoa carpelania: kirjailija ei ole siirtynyt viihde- tai dekkarivaihteelle ja kirjoittanut arkisemmin tai yksinkertaisemmin, vaan teksti on runollista ja kaunista, paikoin rujoistakin kohtauksista huolimatta. Ihan Carpelanin runojen tai esimerkiksi Lehtiä syksyn arkistosta -romaanin veroinen lukukokemus tämä murhamysteeri ei tietenkään ollut, mutta suosittelen tätä lämpimästi niin Carpelanin kuin dekkarienkin ystäville.

8 kommenttia:

  1. Tästä en ole kuullutkaan! En jotenkin osaa ajatella Carpelania dekkarin kirjoittajana...

    Minulla on häneltä Alkutuuli, Benjamin, Kesän varjot sekä Axel. Axelia suosittelen kaikille, sillä se on osa Carpelanin suvun tragediaa ja vie samalla Sibeliuksen elämään. Olen lukenut Axelin useammin kuin minkään muun kirjan elämässäni.

    VastaaPoista
  2. Leena, eikös olekin yllättävää? :) Lumikko mainitsi jossain, että tällainen on, ja nyt se tuli vastaan kirjastossa, kun joki ystävällinen virkailija oli nostanut sen esille.

    Minulla on Alkutuuli, Kesän varjot, Lehtiä syksyn arkistosta ja joitakin runoteoksia. Ihania kaikki! Axelinkin aion kyllä vielä lukea! (Nyt taisikin juuri olla Sibeliuksen päivä?)

    VastaaPoista
  3. Sattuipas sopivasti, sillä tämä kirja kulki tänään käsieni kautta tänään, kun asiakas kirjan palautti. Mietin siinä, että pitäisikö lainata kirja itselle ja että millainenhan Carpelan on dekkaristina. En vielä kuitenkaan kirjaa lainannut, mutta jäi kiinnostamaan - ja vielä enemmän kiinnostuin kirjoituksesi ansiosta.

    VastaaPoista
  4. Onpa tosiaan yllättävän ja siksi ehkä sitäkin kiinnostavamman oloinen kirja.

    Olen nyt ja seuraavaksikin lukemassa sinun jo lukemiasi kirjoja. :)

    VastaaPoista
  5. Anna Elina, hauska sattuma! Toivottavasti luet tämän joskus.

    Katja, näin se menee, ympäri käydään, yhteen tullaan: olen parhaillaan lukemassa erästä jo keväällä lukemaasi kirjaa, ja kirjastosta löytyi William N. päiväkirja - en tosin tiedä, milloin ehdin sen pariin, se voisi olla hyvä kirja joulun hiljaisiksi välipäiviksi...

    VastaaPoista
  6. Luin tämän joskus pari vuotta sitten enkä ymmärtänyt käytännössä hönkäsen pölähdystä koko kirjasta! Mieleen on jäänyt vain hankala äiti-poikasuhde ja omituinen tunnelma...

    VastaaPoista
  7. Mukavaa, että blogeissa tulee vastaan muitakin Carpelaneja kuin uusinta, jonka kanssa minulla on käynyt tämä muillekin varmasti tuttu blogi-ilmiö, että siitä on lukenut niin monta juttua että tuntuu, ettei sitä tarvitse itse enää lukeakaan. Aluksi olin siitä kyllä hyvin kiinnostunut, eli ehkä innostus palaa kun blogipölyt vähän laskeutuvat.

    En itse asiassa ole lukenut Carpelanilta mitään (yksittäisiä runoja lukuunottamatta) mutta kiinnostaisi kyllä kovasti lukea. Olisiko se sitten tuo Axel vai joku muu, mistä kannattaisi aloittaa...

    VastaaPoista
  8. Anki, johtuikohan lukukokemuksesi tuosta episodimaisesta rakenteesta? Tunnelma on tässä kirjassaan tosiaan aika erikoinen ja voimakas.

    Liisa, tuo on tuttu tunne; onneksi se tosiaan laimenee ajan myötä. Lue ihmeessä Lehtiä syksyn joskus myöhemmin. En ole lukenut Axelia, mutta se voisi olla ihan hyvä kirja aloittaa Carpelanin romaanituotantoon tutustuminen.

    VastaaPoista