Sanna Eeva: Olot

Sanna Eeva: Olot
Karisto 2012, 238 sivua.

Kukaan siellä ei ajattele, mitä niillä ryppyisillä käsillä on ennen näitä vuosia tehty, kukaan ei tunnu muistavan, että niillä käsillä on rakennettu ja autettu maailmaan, käsketty ja pidetty hyvänä. Niissä kodeissa ne näkevät kurtistuneet kädet vain vanhana ihona, koukistuneina sormina joiden päissä on hankalasti leikattavat paksuuntuneet keltaiset kynnet - kaikki se intohimo, moodem vuosien kiihkeä palo on lakaistu pois.

Sanna Eevan kolmas romaani Olot on kolmen kertojan, Elsan, Ellun ja Emilian kipeä tarina, jossa juuret puskevat pintaan. Isoäiti, äiti ja tytär käyttävät tai ovat käyttäneet väkivaltaa toisiaan kohtaan, fyysistä tai henkistä. Elsa on itse "opettanut tyttärensä lyömään" eikä ole mahtanut mitään tämän raivokohtauksille. Vanhuksena hän toivoo aikuistuneen tyttärensä ja seitsenvuotiaan tyttärentyttärensä vierailuja joka sunnuntai, leipoo piirakan - ja laittaa sen pakkaseen, jos vieraita ei kuulu: Pakastimessa on monta sunnuntaita. 

Ellulle äiti on kuin jomottava arpi ja oma tytär Emilia puolestaan kuin kiviriippa, joka hidastaa kiireisen uraäidin tahtia tempauksillaan. Ellun mies, Jarkko, tahtoo anoppinsa taloon asumaan. Emilia kaipaa vanhempiensa huomiota ja kosketusta sekä omia leikkejään isoäidin puutarhassa. Saadakseen tahtonsa läpi hän on valmis vaikka pidättämään hengitystään kauemmin kuin kukaan muu.


Sympatiani olivat lukiessa Elsan ja Emilian puolella. Ellusta oli tehty mahdollisimman vastenmielinen, vaikka on helppo ymmärtää, että Elsan epäonnistunut kasvatus on jättänyt jälkensä. Ellu ei itsekään pidä itsestään, vaikka asettaaki omat tarpeensa lähes poikkeuksetta muiden edelle.

Tässä on Ellu. Ellulla on merkkifarkut ja merkkifarkkujen alla tukisukkahousut. Ellu alkaa jo olla sen ikäinen ihminen että pitäisi käydä joka viikko zumbatunnilla jotta kiinteät persikat pysyisivät kiinteinä persikoina, eikä se jaksa kiinnostaa Ellua hittoakaan. Sen sijaan Ellulla on nuori rakastaja joka pelaa lentopalloa. Ellu on aikansa kuva, Ellu on naistenlehden otsikko. Ellu tekee mitä Ellu tahtoo, Ellu ottaa minkä otta eikä kysele. Ellu elää hetkessä.


Elsan hahmo tuo tarinaan syvyyttä ja karheaa lempeyttä, kun hän muistelee nuoruuttaan, käy vanhainkodissa tapaamassa naista, joka välillä hymyilee eikä häneltä silloin puutu kuin hellemekko. Elsalla on perspektiiviä pohtia, miksi asiat alkoivat äidin ja tyttären suhteessa mennä vinoon, miksi hän sortui äitinä virheisiin, jotka tuijottavat häntä tyttären pienentyneistä pupilleista ja tykyttävät vanhasta arvesta olkapäässä.


Pidin, ja en pitänyt, Eevan kirjasta. Romaani on nopealukuinen, vaikeista aiheista huolimatta jopa suhteellisen kevyt. Juonikuvioista tulivat mieleen Annamari Marttisen ihmissuhderomaanit, jossain määrin Pirjo Hassinenkin. Hieman kliseistä ja yksinkertaistettua on se, että rakastajan kanssa on sängyssä ah niin ihanaa, kun taas oma puoliso on jotain tasaisen tavallista.

Sukupolvien ketjusta, ruumiillisuudesta ja äitien ja tyttärien kompleksisista suhteista menneisyyden salaisuuksineen taas ovat kirjoittaneet viime vuosina muun muassa Essi Tammimaa, Riikka Pulkkinen ja Helmi Kekkonen romaaneissa Paljain käsin, Totta ja Valinta. Edellä mainittuihin verrattuna Eevan kirja on synkempi eikä sen kieli ja kerronta sykähdytä samalla lailla, vaikka taitavaa onkin. Olojen tummasävyisistä, paikon absurdeistakin tapahtumista tuli mieleen Satu Grönroosin esikoisromaani Lumen syli, joka myös riipaisee sydäntä laiminlyödyn lapsen näkökulmallaan.


Haasteet: Kirjallisuuden äidit (Äitejä ja tyttäriä)

Kirjan ovat lukeneet myös Susa, Katja ja, osana lukumaratoniaan, Hanna.

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Otava 2002, 207 sivua.

Kirjoilla ei ole käyttöä kylässä, jossa pääasiallinen huoli on tuulen suunta ja sen voimakkuus, perunasadon riittävyys ja Neitsyt Marian kunnioittaminen. Käsistäni olen kömpelö, paitsi mitä tulee kitaran soittamiseen, eikä kärsivällisyyteni riitä sardiiniverkkojen selvittämiseen. Oli siis luonnollista, että jo senkin vuoksi jätin kylän taakseni vuosia sitten. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut vähemmän, enkä ole aikoihin käynyt edes Marco Polon kirjapuodissa. Olen kyllästynyt Urbinon Venukseen, tuohon kirottuun kuvaan, joka hymyilee ikuisesti vienoa hymyään. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän kaipaan elämää tarinoiden sijaan, todellisuutta kuvien tilalle. Kaipaan naista, jonka kesäinen muisto ei jätä minua rauhaan. 


Joel Haahtelan kolmannen, kymmenen vuotta sitten ilmestyneen romaanin kertoja, Augusto, on nuori mies, joka matkaa muusikkoystäviensä kanssa kotikyläänsä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Eroosio syö maata kylän alta niin, että se on vajoamassa mereen, mutta kylässä asuu kertojan äiti sekä vastikään leskeytynyt nuoruudenrakkaus Lena. Isäänsä Augusto ei ole koskaan tavannut - skandinaavista perhostutkija August Kalmia (joka tuo mieleen Haahtelan Perhoskerääjä-romaanin), joka on luvannut portugalilaiselle rakastetulleen palaavansa, mutta jota ei ole kuulunut takaisin merenrantakylään.

Risteyksen lukeminen on kuin lomailisi Portugalissa (jossa vietin häämatkani liki kahdeksan vuotta sitten): ei tarvitse tapahtua mitään erityistä, ei ole kiire minnekään, sillä meren tuoksu ja fado-kitaran sävelet riittävät. Romaanissa puhutaan paljon rakkaudesta, arvoituksellisista naisista, musiikin voimasta ja surusta. Tunnelma on haahtelamaiseen tapaan unenomainen ja haikea. Ilmassa on myös kohtalon- ja jopa taikauskoa: yksilön elämänkulkuun vaikuttaa hänen verenperintönsä ja tähtien asennot: Miten voi vannoa ikuista rakkautta, jos tietää kuolevansa pian? Miten voi lupautua isäksi lapselle, jonka tietää jättävänsä orvoksi?


Etukäteen arvelin, että tämä Haahtela saattaisi nousta suosikkieni joukkoon kirjailijan tuotannosta, ja niin kävikin. Lukematta on vielä Kaksi kertaa kadonnut ja Katoamispiste, Traumbach oli suloinen ja valoisa mutta Risteyksen melankolia vetoaa minuun ehkä kuitenkin enemmän kuin Traumbachin huumori. Elenan ja Naiset katsovat vastavaloon -romaanin (jonka haluan lukea uudestaan) lukemisesta on jo hyvin kauan ja Lumipäiväkirja jätti minut aika kylmäksi, vaikka siinäkin oli hiottuja lauseita. Risteyksessä oli juuri sopivasti kauneutta ja rantakallioiden rosoa.

Tule risteykseen seitsemältä on ollut kirjablogeissa laajalti luettu ja rakastettu: Saralle kirja teki melkein kipeää jossakin sydämen tienoilla, Joana lamaantui kauniista lauseista, Linnea pääsi kerronnan rytmiin vasta kirjan puolivälissä mutta tavoitti kuitenkin sen lumon,  Jum-Jum lumoutui kirjan tunnelmasta, Katja kasvoi osaksi Haahtelan luomaa maisemaa, Susan olo oli lukemisen jälkeen yhtäaikaa levoton ja lohdullinen, ja toki tämän on (useaan kertaan) lukenut myös Haahtela-maratonilla viihtynyt Pekka.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri
Atena 2012, 231 sivua.

Rajanaapuri on lastenkirjailija ja kolumnisti Roope Lipastin ensimmäinen aikuisten romaani. En ole lukenut Lipastin lastenkirjoja - niihin pitää kyllä ehdottomasti tutustua - mutta kirjailijan Kotivinkissä ilmestyneille kolumneille olen nauranut vedet silmissä. Naapurisuhteista, miesten elämästä ja rantasaunan rakentamisesta kertova Rajanaapuri on kirja, josta tuskin olisin kiinnostunut vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin vanhan talon remontointi ja monet muut projektit ovat tulleet tutuksi ja tehneet mieleni otolliseksi aihepiiriin liittyvälle huumorille.

Paikoitellen koin kirjan kuitenkin hieman pitkäpiimäisenä. Kovin voimakasta jännitettä ei synny, ja kaivinkoneet ym. eivät vain ole minulle niin kiinnostavia, että jaksaisin niiden ympärillä pyörivää huumoria ja jutustelua pitkän proosan muodossa. Mieslukija, etenkin kaikenlaisesta remontointi- ja rakentamispuuhastelusta kiinnostunut, varmasti kokee kirjan toisin. Kirjan yksittäiset lausahdukset ja kaskut ovat helmiä, mutta kokonaisuus ei ollut minulle mikään suuri elämys.

Romaanin kertoja on keski-ikäinen, leskeksi jäänyt historianopettaja, jonka oma valmistalo on järjetyksessä ja nurmikko aina moitteettomasti ajeltu. Kertoja katselee paheksuvasti ja toisinaan säälivästi rajanaapurinsa pihaa, jossa kasvillisuus rehottaa, romut lojuvat tarpeettomina vuodesta toiseen ja ulkorakennukset ovat romahtamispisteessä. Naapurin auto on "ikivanha ruostekasa, jonka julkisivulautakunta kieltäisi kaupunkialueella". Naapurin talo on pohjalaistalon näköiseksi remontoitu rintamamiestalo - "tosin naapurin itsensä remontoima, mutta on se jonkin verran parempi kuin ei mitään". Ainoa, mikä kertojan mielestä on kaunista naapurin tontilla, on naapurin pullantuoksuinen vaimo.

Kun naapuri alkaa rakentaa rantasaunaa - rantaa ei tosin ole, mutta kaivinkoneella tontille kaivetaan lampi, joka kyllä Suomen sademäärillä täyttyisi ennen pitkää - kertoja alkaa viihtyä naapurin tontilla entistä tiiviimmin. Mies ei vahingossakaan auta naapuria tarttumalla työhön, mutta jakaa sitäkin mieluummin neuvoja tai syö salaa naapurin vaimon tekemiä eväsleipiä. Miesten jäyhä jutustelu yltää paikoin jopa filosofisiin sfääreihin, ja asiat vertautuvat tuoreella tavalla: voisiko avioliitto olla kuin pörssiyhtiö?

Kertoja on varsin epämiellyttävä henkilö, mutta herättää kuitenkin sympatiaa. Kertoja säälii naapuria, joka joutuu ostamaan vuodessa 1248 litraa maitoa, mutta lukijan sääli kohdistuu yksinäiseen ja jossain määrin neuroottiseen kertojaan. Naapurusten tarinassa on hiljaista lämpöä, vaikka kertojan kaksinaamaisuus säilyy kirjan viime riveille.



Rajanaapuria ovat tarkkailleet myös ainakin Marissa ja Maukkis.

Lukusuunnitelmia

Käväisin perjantaina kirjastossa hakemassa kirjoja Kirjallisuuden äidit -lukuhaastetta varten. Luonnollisesti mukaan tarttui yhtä sun toista muutakin, mutta koetan saada lähiaikoina (=kesän kuluessa) ainakin seuraavat kirjat luettua:

Sanna Eeva: Olot
Heidi Köngäs: Jokin sinusta
Jayne Anne Phillips: Äidin aika
Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa
Lionel Shriver: Poikani Kevin

Minulla on vähän vaikeuksia saada pitkiä romaaneja luettua; lukuaikani on sen verran katkonaista, että lyhyempiin teoksiin on helpompi keskittyä ja kun ne ehtii lukea päivässä tai parissa, tuntee saaneensa jotain luetuksikin. Phillipsin ja Köngäksen kirjat ovat olleet lukulistalla jo kauan ja ne löytyvätkin myös TBR100-listaltani, toivottavasti ne palautuvat luettuina tältä kirjastokierrokselta. Samalla listalla roikkuu myös Shriverin kirja, jota olen kierrellyt ja kaarrellut jo hyvän aikaa. Kirjaa on kehuttu niin vuolaasti, että pettymys olisi aikamoinen, ellen kirjasta vaikuttuisi - toisaalta pelkään myös kirjan rankkaa teemaa.

Marttisen kirjan lukemistakin olen suunnitellut jo pitkään. Aiemmin lukemieni Marttisen romaanien perusteella uskon, että myös Mistä kevät alkaa on nopealukuinen, joten siitä varmaan tulee blogiin juttua tällä viikolla. Sanna Eevan Olot taas on melko lyhyt, joten senkin saanen luettua nopeasti.

Teetkö sinä lukusuunnitelmia, ja jos niin miten - kirjoitatko listoja paperille tai nettiin, keräätkö kirjapinoja yöpöydälle tai suunnitteletko lukemisiasi jonkin teeman mukaan?

Riina Katajavuori: Perhehytti

Riina Katajavuori: Perhehytti. 
Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta.
Karisto 2012, 213 sivua.

Perhehytissä ihminen on onnellisimmillaan. Perhe yhdessä matkalla jonnekin, kaikki pakattuna, saa vain istua ja olla. 


Perhehytti on kokoelma runoilija ja kirjailija Riina Katajavuoren kolumneja ja kirjoituksia, joista suurin osa on julkaistu aikanaan Kaksplus-, Martat- ja Lapsen maailma- lehdissä. Mukana on myös muutama tätä teosta varten kirjoitettu teksti. Pidän kovasti kirjoista, joissa kirjailijat tai muut kulttuuri-ihmiset pohtivat perhettä tai vanhemmuutta - yksi suosikkiteokseni aihepiiristä on Markku Envallin mainio Perheen aika - ja myös Katajavuoren kirja oli nautittavaa luettavaa.

Kolumneista koostuvissa kirjoissa on omat ongelmansa: pelkäsin, että liian moni kolumni olisi minulle ennalta tuttu, mutta loppujen lopuksi tunnistin vain muutaman Kaksplus-lehden kolumnin eikä niissäkään tuttuus ollut häiritsevää. Lehtitekstit kirjoitetaan kuitenkin aina tiettyyn hetkeen ja tietylle foorumille; sen sijaan kirjassa muutaman vuoden takainen ajankohtaisuus ei enää ole tuoretta ja alkuperäinen julkaisupaikka kuultaa tekstistä. Esimerkiksi seuraava, Martat-lehdessä julkaistun kolumnin loppukaneetti sai minut hymyilemään, varmaankin taikasana oli tuo verovähennyskelpoinen:


Kodinhoitofirman numero on valmiina muistiossani. En voi saada Selma Taatelia, Jo Frostia enkä Susan Bakeria. Mutta voin hankkia verovähennyskelpoisen kodinhoitajan, uutteran järkevän naisen, tukemaan minua arjessa, edes kaksi kertaa kuukaudessa. 


Katajavuoren vivahteikas, huumorin värittämä ilmaisu sen sijaan kestää aikaa, ja hänen ajatuksissaan on sellaista humaanisuutta, lämpöä ja viisautta, jota arvostan. Monessa kirjoituksessa Katajavuori peräänkuuluttaa äideiltä armollisuutta itseään (ja toisiaan) kohtaan.


Kolumnissa "Äitikunta" Katajavuori kertoo lukevansa Jayne Anne Phillipsin Äidin aikaa - romaania, jota itse olen parhaillaan lukemassa Kirjallisuuden äidit -lukuhaastetta varten. Katajavuori kiinnittää huomiota siihen, että päähenkilö, kolmekymppinen runoilija Kate, palkkaa muitta mutkitta apua saatuaan pienen vauvan: "Tyyni Moira tuo tuoreelle äidille tarjottimella lounasta. Joka päivä tarjottimella on kukka, päivänkakkara tai ruusu. Moira tuo postin, pesee pyykit, hieroo Katen selkää ja lukee tälle ääneen Dickensiä." Katen asenne saa suomalaisrunoilijan julistamaan "alas multitask-ihmisyys!" ja soittamaan siivoojalle.

Kirja on jaettu lukuihin, joiden teemoina ovat muun muassa vauva-aika, koti ja suku sekä kirjat ja lukeminen. Viimeksi mainitun osion tekstit ovat saaneet innoituksensa muun muassa Maikki Harjanteen Minttu-kirjoista, päiväkodin satuhetkestä ja Pikku naisia -elokuvan ja Tammen kultaisen kirjan Neljä pientä kissanpoikaa (jota meilläkin luetaan yhä uudestaan ja uudestaan) rinnastuksesta. Kirjoituksessa "Carl Larsson ja parempi arki?" kirjailija pohtii erilaisia arjen ja perheen esittämisen tapoja sekä omaa muuttunutta suhtautumistaan Larssonin idyllisiin akvarelleihin sitten lapsuusaikojen.

Muita Riina Katajavuoren kirjoja:

Kirjeitä Jekaterinbugiin (novelleja)
Lahjat (romaani)
Kerttu ja Hannu (runoja)
Mennään jo kotiin (lastenkirja yhdessä kuvittaja Salla Savolaisen kassa)
Omakuvat (runoja, kuvia ja kirjoituksia)

Sari Malkamäki: Viisas vaimo

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita.
Otava 2011, 190 sivua.

Valokuvasta emme puhuneet. Kun olin tajunnut, mistä oli kysymys, olin ensin ruvennut nauramaan pelkästä ällistyksestä, sitten soperrellut jotain hehkuvin poskin. Markus oli nostanut kätensä torjuvasti, lähtenyt kivikasvoisena eteenpäin kuin olisi odottanut bongaavansa minut jokaisesta kuvasta. (Novellista "Viisas vaimo")

Olen lukenut, vuosia sitten, Malkamäen novellikokoelmat Tiikerikakku ja Toinen kattaus, ja hiljattain novellimaisesti rakentuvan romaanin Urheat pienet naiset. Uusin teos Viisas vaimo on taattua Malkamäkeä: tiivistä kerrontaa arjen ja ihmissuhteiden kipupisteistä. Kuten kirjan alaotsikko ilmaisee, kaikki novellit kertovat avioliitosta - mutta niin eri näkökulmista, että en välttämättä olisi tajunnut yhteyttä. Kertojina on naisia ja miehiä, pettäjiä ja eronneita, nuoria ja vanhoja.

Novelli Informaatiokatkos on kenties kokoelman dramaattisin, ja tarinan käänteet yllättivät ainakin minut. Varakeksit kertoo kipeän eleettömästi suurista asioista, peilaten syntymää ja kuolemaa. Novellissa Puristus  pitkästä julkaisutauosta kärsivä kirjailija suunnittelee avioliittoromaania oman katkeran avioeronsa raunioille, mutta isoäidin velvollisuudet saavat hänen ajatuksensa äkkiä uusille urille. Kokoelman niminovellin juonenkulku on ehkä hieman kliseinen, mutta novelli on silti vaikuttava, liikuttavakin.

Paljon ei näistä kymmenestä, melko lyhyestä novellista voi sanoa, ettei pilaisi muiden lukukokemusta. Suosittelen kokoelmaa niin novellikammoisille kuin genren vannoutuneille ystävillekin.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A. ja Minna.

Hanna Parvianen (toim.): Ei kenenkään äiti

Hanna Parviainen (toim.): Ei kenenkään äiti.
Kertomuksia lapsettomuudesta.
Atena 2012, 301 sivua.

Lapsettomuus on epätoivoa, raivoa, uskallusta ja toivoa, mutta ennen kaikkea se on toivoa. Se on uskoa tulevaisuuteen vuodesta toiseen, yksinäistä ja hiljaista surua, kärsivällisyyttä ja avioliitossa myös sitkeyttä ja taistelua. Lapsettomuus on olotila, josta olen halukas luopumaan milloin vain. (Johanna Harjunpää, "Ei mennyt kuin elokuvissa")

Ei kenenkään äiti sisältää neljätoista erilaista kertomusta lapsettomuudesta. Kirjoittajien ikähaitari on laaja, parikymppisestä yli kuusikymppiseen. Jotkut ovat joutuneet hyväksymään lopullisen lapsettomuuden - ja sen mukana kenties jo lapsenlapsettomuuden - toiset ovat saaneet lapsia mutta kokevat lapsettomuuden yhä osaksi identiteettiä, kolmannet odottavat ja toivovat, vieläkin. Kirjoituksia yhdistää avoimuus, rohkeus ja pohdiskeleva ote.

Teos tarjoaa varmasti eniten lapsettomille ja heidän läheisilleen, mutta siihen kannattaa tarttua, vaikka omakohtaista kokemusta aiheesta ei olisi. Kirjan teksteissä pohditaan vanhemmuutta ja lapsenkaipuuta monipuolisesti ja syvästi. Miksi haluamme lapsia, joskus nimenomaan biologisia? Millainen on hyvä vanhempi, entä sellainen, että kelpaa myös adoptioviranomaisille? Mitä kaikkea lapsettomuus merkitsee arjen, ihmissuhteiden ja minäkuvan kannalta?

Epäoikeudenmukaisimmilta tuntuvat ne tarinat, joissa pitkien, tuloksettomien lapsettomuushoitojen jälkeen päädytään toiveikkain mielin adoptioprosessiin - joka sitten pitkittyy kohtuuttomasti tai jopa keskeytyy, kuten kävi Satu Taiveaholle ja Antti Kaikkoselle. Eräässä kertomuksessa vihdoin alkanut kaksosraskaus päättyi ennenaikaiseen synnytykseen ja toisen lapsen menehtymiseen. Se, että pariskunta (tai yksin lasta toivova) on kokenut jo paljon vaikeuksia, kipua ja surua, ei suojaa tulevilta murheilta, niin kohtuuttomalta kuin se tuntuukin.

Lapsettomuudesta puhuvat usein ennen kaikkea naiset, ja biologisesti asia koskettaa heitä eri tavalla kuin miehiä - tapahtuuhan raskaus, jos tapahtuu, juuri naisen kehossa. Mies kuitenkin suree lapsettomuutta yhtä paljon ja kokee samoja tunteita kuin nainenkin: syyllisyyttä, kateutta, toivottomuutta, toiveikkuutta. Esa Kynäslahti kirjoittaa ("Miehen kokoinen unelma") muun muassa siitä, kuinka ulkopuoliseksi mies voi itsensä tuntea lapsettomuushoidoissa, kun hänelle ei ole aina tarjolla edes tuolia. On myös vaikea olla aina se suhteen vahvempi osapuoli, joka kuuntelee toisen tuskaa ja koettaa keksiä jotain lohduttavaa, kun itsekin suree. Miehen näkökulma tulee esiin myös monessa vaimon kirjoittamassa tekstissä. Aina eivät pariskunnan toiveet käy yksiin; toinen ei ehkä halua lähteä hoitoihin tai adoptioneuvontaan.

Kerran kuussa saimme olla aikuisia ihanalle pienelle pojalle. Vuoden kuluttua tuen tarve loppui eikä meitä enää tarvittu. Mieheni kiintyi lapseen niin, ettei ole sen jälkeen suostunut uudelleen tukivanhemmaksi. Ei, vaikka kuinka aina uudelleen kyselen. Hän ei kaipaa uusia kiintymisiä ja luopumisia.  (Aila Marjamaa, "Ei kenenkään äiti")

Jotkut joutuvat käsittelemään lapsettomuutta jo ennen kuin ovat osanneet haaveilla lapsesta. Näin kävi Milla Mäntylälle, joka sai 16-vuotiaana yllättäen tietää olevansa vailla kohtua MRKH-syndrooman vuoksi. Syndrooma on erittäin harvinainen, joten tietoa ja vertaistukea oli vaikea löytää - onneksi internetin aikakaudella kohtalotovereita oli mahdollista löytää kaukaakin. Tieto siitä, ettei tule koskaan synnyttämään omia biologisia lapsia, vaikuttaa muun muassa ajatuksiin parisuhteesta: pitääkö asiasta kertoa kumppanille jo ensitreffeillä, tuleeko hyväksytyksi sellaisena kuin on?

Satu Taiveaho valottaa kirjoituksessaan "Julkisesti lapseton" lapsettomuuden, lastensuojelun ja adoption puolesta tekemäänsä työtä niin eduskunnassa, palkkatyössä kuin kolmannella sektorillakin. Taiveaholle, joka toivoi lapsia jo nuorena, lapsettomuus avasi myös sellaisia urapolkuja, jotka pienten lasten äitinä olisivat jääneet kulkematta. Osittain lapsettomuuden vuoksi ensimmäinen avioliitto päättyi eroon. Julkisuus on tuonut Taiveahon lapsettomuuteen oman sävynsä; ajoittain media on ollut armoton, ja täysin vierailta ihmisiltä on tullut "ratkaisuehdotuksia" ja jopa uhkauksia. Taiveahon myönteistä asennetta on pakko ihailla: kun sekä hedelmöityshoidot että adoptioprosessi ovat päättyneet ilman tietoa lapsesta, alkavat ajatukset kääntyä sijaisvanhemmuuteen, ja toivo pilkottaa taas.

Kirja sisältää myös Lapsettomien yhdistys Simpukan toiminnanjohtajan Anne Lindforssin artikkelin "Tahaton lapsettomuus" sekä lyhyen tietopaketin muun muassa lapsettomuuteen liittyvistä tilastoista.

Lisää aiheesta:

Anna-Kaisa Hakkarainen: Ihmeet tapahtuvat muille. Lapsettomuuspäiväkirja (kustantajan esittely)
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
PNG: Maailma mustavalkoinen (ks. Kujerruksia-blogin kirjoitus)

Petja Lähde: Poika

Petja Lähde: Poika
Wsoy 2012, 189 sivua.

Kesätuuli pyyhki viidennen kerroksen parveketta ja siinä istuvaa kummallista avioparia. Toisesta oli tuleva äiti ja toisesta isä. Hetki ei ollut jännittynyt eikä liioin iloinen. Tavallinen perjantai-ilta. 

Kun Saija ilmoittaa haluavansa avioeron ja kolmikuisen (vielä nimettömän!) pojan yksinhuoltajuuden, Jannen päässä naksahtaa. Hän lukitsee vaimonsa vessaan ja nappaa pojan, "Hiippiäisen" mukaansa. Isällä ja pojalla on yhdenmukainen vaatetus, froteiset kylpytakit. Vaippoja ei kiihtynyt isä muista pakata mukaan, ja vielä suurempi ongelma on, että poika ei huoli korviketta pullosta. Petja Lähteen esikoisteos, "road-romaani" Poika, alkaa dramaattisesti ja etenee vauhdikkaasti, mutta pysäyttää lukijansa pohtimaan vanhemmuutta ja sitä, mitä lapsi tarvitsee.

On mielenkiintoista, mutta myös riipaisevaa, lukea kotimaista romaania vanhemmuudesta, jossa ongelmat ovat jotain muuta kuin se, ehtiikö väitöskirjan kirjoittaa tai omakotitalon rakennuttaa äitiyslomalla tai se, että vauva ei nuku päiväunia muuta kuin vaunuissa. Herkkää lukijaa hirvittää, kun vauvaa kuskataan kuumassa autossa tai tuntematon äiti kidnapataan sijaisimettäjäksi (!), mutta toisaalta Jannen rakkauden poikaansa kohtaan voi aistia. Saija on parhaansa mukaan pitänyt Jannen etäällä pojastaan ("ensi kuukausina isä on tarpeeton"), mutta kahdenkeskisen matkan aikana tämä opppii tunnistamaan lapsen eriaiset itkut toisistaan.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Jannen, hänen Taisto-isänsä, kidnappaamansa Kaisan ja vuoroin Saijan näkökulmasta. Henkilöiden taustoja valotetaan takaumien kautta, mutta kirjan jännite ei hellitä hetkeksikään. Lähteen kerronta on kaunista, vaikka tapahtumat ovat aika rujoja. Esikoiskirjailija kuvaa lämmöllä ihmisiä, jotka ovat kuin nurkkaan ajettuja, oman menneisyytensä vankeina - mutta kykenevät silti näkemään tulevaisuudessaan toivoa.

Hiipiäinen hymyili jo kauniisti. Hän katsoi isoilla kirkkailla silmillään niin syvälle, että teki kipeää. Se pisti kuin tikari läpi pään, mutta kipu tuntui hyvältä. Hän oli vielä elossa. Poika puristi kovaa hänen etusormestaan. Poika oli vahva. Siitä tulisi iso ja komea mies. Miehistä tulee isiä. Jotkut isät epäonnistuvat ja toinen isä tulee tilalle. Mutta oma poika kasvaa kiinni kylkiluiden väliin ja pysyy siellä ikuisesti. Jannelle tuli ikävä isäänsä. Isä oli tuolla ulkona. Isän pitäisi olla täällä sisällä. Heidän pitäisi olla kiinni toisissaan. Janne taistossa ja Hiipiäinen Jannessa. Niin maailma toimii. Niin sen pitäisi toimia.

Pojan ovat lukeneet myös Tuulia, Mari A., Peikkoneito, Susa

2 x 11 kysymystä

Sain Saralta ja Margitilta 11 kysymystä, kiitos! Tämä blogeissa kiertävä haaste on siitä hauska, että kysymykset haastetuille keksitään itse - tämä tekee haasteesta persoonallisen. 


Ensin Saran kysymykset: 


1. Lempikirjastosi?
Vaikea kysymys, koska ihania kirjastoja on niin paljon... Yksi suosikeistani on Rikhardinkadun kirjasto, ja toisaalta lähikirjasto on sikäli lemppari, että sinne pääsee helposti. 

2. Mistä ostat pääasiassa kirjoja? Kirjakaupasta, verkkokaupasta, marketista antikvariaatista/kirpputoreilta vai joku muu?
Tällä hetkellä eniten verkkokirjakaupasta, sillä pääsen harvemmin kaupoille ja netistä tilaamalla kirjat saa yleensä reilusti halvemmalla. Antikvariaateissa on ihana asioida, koska valikoima on yllätyksellisempi kuin lähinnä uutuuksia myyvissä ketjukirjakaupoissa. 

3. Sinulle tärkeä nuortenkirja?
Maria Gripen Varjo-sarja ja L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarja. 

4. Pelottavin kirja, jonka olet lukenut?
Ian McEwan: Vieraan turva

5. Lempirunosi?
Niitä on paljon, mutta sanon nyt vaikka P. Mustapään "Tein lasinkuultavan laulun"

6. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?
Aamiainen Tiffanylla(?)

7. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?
Juuri lukemani Seuraelämän säännöt

8. Mieluisin vuorokauden aika lukea?
Ilta(yö)

9. Kesäkirjasi?
Tänä kesänä ajattelin lukea Fannie Flaggin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafén.

10. Mitä luet juuri nyt?
Petja Lähde: Poika


11. Seksikkäin fiktiivinen kirjan henkilö? Perustelut!
Onpas vaikea kysymys, ja pitäisi vielä perustellakin :). No, L. M. Montgomeryn Sinisen linnan Barney Snaithissa on sitä jotakin, mikä vetoaa minuun. Huumorintaju, rakkaus luontoon ja sellainen, no, miehekkyys. 


Ja sitten Margitin kysymykset: 

1. Viimeisin elokuva, jonka olet katsonut? Katson niin harvoin elokuvia, että en muista... Sivusilmällä seurailin Bambi-elokuvaa, kun olin ostanut sen lapsille ja halusin verestää muistojani :). Olisin halunnut tänä keväänä mennä katsomaan elokuvan Tähtitaivas talon yllä, mutta en sitten ehtinyt (olin kipeä juuri silloin, kun meillä oli lapsenvahti, enkä jaksanut mennä muualle kuin syömään - niin ja kappas, eihän leffa ollut silloin vielä tullut ensi-iltaankaan...). 
2. Viimeisin näytelmä, jonka olet nähnyt teatterissa? Jos kesäteatteri lasketaan (ja miksei laskettaisi?) niin Raija Orasen "Kaikki maan hedelmät".
3. Viimeisin konsertti, jossa olet ollut? Kansantanssiryhmä Petkeleen ja Maatana-yhtyeen konsertti kolmisen viikkoa sitten. 
4. Viimeisin urheilutapahtuma, jossa olet ollut joko katsojana tai osallistujana? Äitien ja lasten pihaseikkailu eskarin pihalla pari viikkoa sitten. Ohjelmassa oli mm. hulavanteen pyöritystä, kolmijalkajuoksua ja tasajalkahyppelyä. 
5. Minkälaisesta kuvataiteesta pidät? Perinteisestä ja esittävästä kaikkein eniten, pakko myöntää. 
6. Jos matkustat kaupunkilomalle, mitä menet siellä katsomaan? Varmasti istuskelisin paljon katukahviloissa haistelemassa tunnelmaa, mutta varmaan koluaisin myös taidemuseoita ja kirjastoja.
7. Paras lukemasi dekkari? Varmaan se olisi joku Agatha Christieltä tai P. D. Jamesilta, mutta en nyt osaa nimetä yhtä. 
8. Paras lukemasi scifi-kirja? Emmi Itärannan Teemestarin kirja. 
9. Oletko lukenut klassikkoa, jota luulit etukäteen tylsäksi, mutta johon ihastuit? Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
10. Jos kirjat eivät olisi ykkösharrastuksesi, niin mikä olisi? Tämä on kyllä ihan liian vaikea :). 
11. Jos kirjoittaisit kirjan, mitä se käsittelisi? Varmaankin perhesuhteita, identiteetin rakentumista ja sen sellaista perinteistä - aiheita, joista tykkään itse lukea. 

Omat kysymykseni, joihin haastan sannabananan, Rozin, Merenhuiskeen, Petriinan ja Mamman uunin Marian - ja sinut, joka et ole vielä haastetta saanut, mutta haluat tarttua tähän: 

1. Mistä asiasta sait viimeksi kehuja?

2. Mitä kirjaa lukiessasi nauroit viimeksi ääneen?

3. ...ja mitä kirjaa lukiessasi itkit?

4. Lempirunosi (tämän kysymyksen lainasin Margitilta, se on niin ihana :))

5. Mitä (tällä hetkellä teattereissa pyörivää) elokuvaa haluaisit mennä katsomaan?

6. Entä näytelmää/balettia/oopperaa?

7. Missä maassa (kaupungissa) haluaisit asua, jos et saisi asua Suomessa?

8. Mitä sinulle merkitsee sana koti?

9. Millaisen unen muistat nähneesi viimeksi?

10. Jos olisit lintu, mikä lintu olisit?

11. Jos tämä päivä olisi laulu, mikä laulu se olisi?

Minulla on pari muutakin haastetta "rästissä", mutta niistä sitten myöhemmin :)
Aurinkoista alkuviikkoa kaikille!

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Rules of Civility, suom. Hanna Tarkka.
Wsoy 2012, Aikamme kertojia. 446 sivua.

Puuterimaisen lumen peittämä Washingtonin aukio näytti aivan ihanalta. Lumi oli kuorruttanut jokaisen puun ja portin. Parhaat päivänsä nähneet hiekkakivitalot, jotka kesäaikaan laskivat surkeina katseensa, vaipuivat joksikin aikaa hentomielisiin muistoihinsa. Numerossa 25 oli toisen kerroksen ikkunan verho vedetty sivuun, ja Edith Whartonin haamu kurkisti arasti ja hiukan kateellisena ulos. Tuo herttainen, paljon oivaltava, sukupuoleton olento seurasi meitä kolmea katseellaan ja mietti, milloin hänen niin ilmiömäisesti kuvittelemansa rakkaus rohkenisi tulla kolkuttelemaan hänenkin ovelleen. Milloin ja millaisena sopimattomana hetkenä se saapuisi, vaatisi päästä sisään, sujahtaisi hovimestarin ohi ja syöksyisi suoraan puritaaniseen portaikkoon toistellen itsepintaisesti hänen nimeään?


Kerroin taannoin Kirjallisia maisemia -haasteen yhteydessä, että rakastan New Yorkiin sijoittuvia kirjoja. En mitään Sinkkuelämää-opuksia tai muutakaan chicklitiä, vaan laaturomaaneja. Siteerasin postauksessa muun muassa William Styronin ja Siri Hustvedtin kirjoja, ja sittemmin olen lukenut kaksi ihanaa, New Yorkiin sijoittuvaa romaania lisää: Colm Toíbínin Brooklynin ja Edith Whartonin Viattomuuden ajan. Kun huomasin, että Wsoyn Aikamme kertojia -sarjassa ilmestyy 1930-luvun New Yorkin seurapiireihin sijoittuva romaani, mielenkiintoni heräsi. Kirja on manhattanilaisessa sijoitusyrityksessä työskentelevän Amor Towlesin esikoisromaani, ja lukemisesta teki erityisen kiehtovaa se, että kustantajan esittelyä lukuunottamatta en tiennyt kirjasta mitään.

Romaanin kertojapäähenkilö on kaksikymmentäkuusivuotias Katey Kontent, paljasjalkainen newyorkilainen alueelta, josta ei kannata hienommissa piireissä huudella. Katey työskentelee konekirjoittajana lakiasiaintoimistossa, asuu naisten täysihoitolassa ja seikkailee vapaa-aikanaan New Yorkin kaduilla ja ravintoloissa rikkaasta indianalaisperheestä lähtöisin olevan Even kanssa. Kohtalokkaana uudenvuodenyönä 1938 tytöt kohtaavat rikkaan ja komean nuorukaisen, Tinker Greyn, johon molemmat ihastuvat. Alkaa ystävyys ja peitellyn mustasukkaisuuden maustama kisailu, joka keskeytyy dramaattisesti niin, että "seuraelämän säännöt" menevät uusiksi:

Nyt ei ollut kyse siitä, kuka oli apustanut kenet tai kuka istunut elokuvissa kenenkin vieressä. Leikin luonne oli muuttunut, tai ei se oikeastaan edes enää ollut mitään leikkiä. Kysymys oli siitä, kuinka yhdestä yöstä selvittiin seuraavaan, mikä on usein vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa ja aina erittäin yksilöllistä. 

Amor Towles onnistuu luomaan Seuraelämän sääntöihin heti ensi sivuilta jännitteen, joka pakottaa kääntämään seuraavan sivun. Samalla kirjaa haluaa lukea mahdollisimman hitaasti, nautiskellen. Näennäisesti ei tapahdu kovin paljon - Katey käy juhlissa ja raviradan harjoitusajoissa, naputtelee lausuntoja toimistossa ja hakeutuu magnolian varjoon lukiessaan Charles Dickensin Loistavaa tulevaisuutta Central Parkissa. Pidin erityisesti siitä, että kertoja-Katey ei paljasta kaikkia tunteitaan ja ajatuksiaan, vaan lukija saa tehdä omia päätelmiään hienovaraisista vihjeistä.

Romaanin kerronta on kuvailevaa, paikoin jopa runollista: Mutta perhosia löytyy kymmeniä tuhansia, Even kaltaisia miehiä ja naisia, joiden siivissä on kaksi dramaattisesti toisistaan poikkeavaa väriä - toinen vetää puoleensa ja toinen auttaa naamioitumaan - ja niitä voi vaihdella silmänräpäyksessä yhdellä siiveniskulla. Tarina ei kuitenkaan käy liian imeläksi, sillä lukija palautetaan silloin tällöin maanpinnalle jollakin ironisella lausahduksella. Seuraelämän säännöt on haikeankaunis mutta ei särötön, viihdyttävä mutta ei kuitenkaan kevyt romaani.

Lopuksi vielä kaikkien lukutoukkien mieltä hivelevä sitaatti (Katey on juuri muistellut isänsä lausahdusta, että tämä tiesi selvityvänsä niin kauan kuin hän aamulla iloiten odotti ensimmäistä kahvikupillistaan):

Nyt jälkeenpäin ajatellen minun aamukahvini on ollut Charles Dickensin tuotanto. Myönnän, että Dickensin sisukkaissa, kovaosaisissa lapsissa ja osuvin nimin kuvatuissa roistoissa on jotakin ärsyttävää. Mutta sen olen tajunnut, että vaikka elämä tuntuisi miten synkältä, niin jos yhden Dickensin luvun luettuani tunnen pakonomaista halua lukea eteenpäin, viis siitä vaikka oma kotiasemani ehtisi vilahtaa ohi, niin luultavasti kaikki tulee menemään hyvin. 

Haasteet: So American (Modern Men Writers)

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
La contadora de películas, suom. Terttu Virta.
Siltala 2012, 133 sivua.

Nykyään olen ruvennut uskomaan, että isä piti Marilyn Monroesta enemmän hänen nimensä m-kirjainten kuin minkään muun syyn takia. Hän oli aina toivonut tytärtä, että voisi antaa tälle nimeksi Marilyn, mutta äiti olisi sallinut sen vain kuolleen ruumiinsa yli. Äiti vakuutti inhoavansa "sitä keinovaalennettua blondia, joka ei osaa edes näytellä kunnolla". Siitä huolimatta hän jäljitteli juuri tätä näyttelijää kävellessään. Ja kun hän kuuli Marilyn Monroen kuolemasta vähän ennen kuin hylkäsi meidät, hän itki lohduttomasti koko yön. 


Nuori María Margarita on kertoja Hernán Maria Letelierin pienoisromaanissa Elokuvankertoja - hän kertoo lukijalle siitä, kuinka hänestä tuli pienen chileläisen kaivoskylän "elokuvankertoja", tyttö, joka menee köyhän perheen ainoalla pääsylipulla elokuvateatteriin ja kertoo myöhemmin illalla perheelleen ja kyläläisille koko elokuvan alusta loppuun.

Saavutettuaan asemansa elokuvankertojana María alkaa tosissaan panostaa tehväväänsä: hän askartelee rekvisiittaa, harjoittelee ilmeitä ja eleitä ja värittää kertomustaan. Tärkeintä on kuitenkin keskittyminen: silloinkin, kun humalainen koneenkäyttäjä laittaa kelat pyörimään väärässä järjestyksessä ja kylän pojat koettavat lähennellä salin pimeydessä, María uppoutuu tarinaan ja tarvittaessa rekonstruioi sen hyvinkin hajanaisista vihjeistä itse näytöksen jäädessä syystä tai toisesta puutteelliseksi.

Tarina on näennäisen kepeä, mutta sen taustalla on Marían perheen tragedia: isä on joutunut  onnettomuuden johdosta (alkeelliseen) pyörätuoliin ja pienen eläkkeen varaan, ja pian tapahtuman jälkeen kaunis, tanssia rakastava äiti on jättänyt perheen. Elokuvissa käynti ei enää ole koko perheen iloinen, popcornintuoksuinen rituaali, vaan jokaiseen lippuun on säästettävä tarkkaan. Yksi Marían veljistä on alkanut änkyttää äidin lähdon jälkeen ja elokuviakin on sensuroitava:

Kaikkein hankalimpia olivat elokuvat, joissa oli uskottomuutta. Silloin minun oli käytettävä kaikki kuvittelukykyni, jotta saisin muutettua juonen sellaiseksi, ettei se tuottanut tuskaa isälle. 


Elämä köyhällä pampalla sisältää muutenkin paljon sellaista, minkä mieluummin unohtaa ja hukuttaa elokuvien kiehtoviin tarinoihin ja lauluihin. Elokuvankertoja onkin kirja tarinoiden ja kuvien voimasta - ja toisinaan myös niiden satuttavuudesta ja petollisuudesta.

Elokuvakertomukseni vei heidät pois autiomaan kovasta olemattomuudesta, ja he pääsivät edes vähäksi aikaa ihmeellisiin maailmoihin täynnä rakkautta, unelmia ja seikkailuja. 

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Kootut novellit.
The Collected Stories. Suom. Hanna Tarkka.
Otava 2008, 658 sivua.

Isoäidin torjuva suhde nudismiin ei ollut yllätys kenellekään, joka hänet tunsi. Hän oli luonteeltaan taipuvainen pikemminkin peittämään, ei paljastamaan. Samalla viikolla, kun hän meni isoisän kanssa vihille, hän teetti raskaat, poimutetut verhot heidän Macklin Avenuelta ostamansa talon ikkunoihin. Seuraavana kesänä kuistin korikalusteisiin tehtiin irtopäälliset. Jokaisen lipaston päällä oli brodyyriliina. Isovanhempieni talon tyynyissäkin oli sekä aluspäälliset että tyynyliinat, ja isoäiti ompeli kukallisesta vahakretongista eräänlaisen hupun, joka sidottiin vinonauhoilla sievästi pesukoneen ympärille silloin, kun sitä ei käytetty. Jokaisen tuolin selässä ja käsinojilla oli pitsisiä pikkuliinoja. Sohville oli heitetty villapeittoja. Paksuilla kokolattiamatoillakin oli siellä täällä mattoja. Täyteläisyyttä, pehmeyttä kaksin verroin. Hänen kotinsam oli niitä, joissa oli helppo kuvitella tukehtuvansa.
(novellista "Asu on vapaa")

Olen viime päivinä kokenut "tavallisia ihmeitä" ja lukenut Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä. Olin alkuun sitä mieltä, että rakastan Shieldsiä ennen kaikkea romaanikirjailijana - paksujen, nautinnollisten lukuromaanien ja kiintymystä herättävien henkilöhahmojen kirjailijana - mutta muutaman novellin jälkeen olin myyty. Tavallisia ihmeitä sisältää ymmärtääkseni lähes kaikki Shieldsin novellit, joista osa on julkaistu jo 1980-luvulla ja viimeisimmät 2000-luvulla, joten ei ole ihme, että kertomukset ovat keskenään hyvinkin erilaisia.

Muutama novelli (esimerkiksi "Perhesalaisuuksia", "Meidän miehemme ja naisemme" ja "Kirjailijankramppi") toi mieleeni Alice Munron, johon tutustuin Julkisia salaisuuksia -kokoelman merkeissä maaliskuussa, muutama muistutti enemmän sitä Shieldsiä, joka on minulle tuttu esimerkiksi romaaneista Sattumankauppaa, Pikkuseikkoja ja Ruohonvihreää. "Munromaiset" novellit olivat etäännytetympiä ja kryptisempiä - jäin miettimään, että mistä tässä oikeastaan oli kysymys, "shieldsmäiset" taas lämpimämpiä ja herkempiä. Todellisuudessa kaikki novellit ovat tietenkin aitoa Carol Shieldsiä, ja on vain hyvä laajentaa kuvaa suosikkikirjailijastaan.

Monet novelleista kuvaavat avioliittoa tai parisuhdetta, kuten alussa lainaamani "Asu on vapaa", jossa aviomiehen innostus nudismiin kasvattaa vaatteita paksumman juopan puolisoiden välille. Pariskunnan välillä on aitoa rakkautta ja intohimoa, mutta he ovat unohtaneet, että luonnon aineksissa on pahkoja ja oksia, ei niistä voinut syntyä mitään ehdottoman suoraa. Asian ymmärtämisestä olisi voinut tulla yksi heidän katoavista salaisuuksistaan, osa autuutta, johon he olisivat voineet jossain vaiheessa iloisesti alistua. Ihmisten välisissä suhteissa on monessa muussakin novellissa jokin mutta, joka kaihertaa kanssakäymisen taustalla.

Elämä ei ole suurta draamaa, vaan pieniä arkisia sanoja tai eleitä. Novellissa "Eros" nelivuotias Ann palaa kotiin muutaman yön kyläilyreissulta. Keittiönpöydän ruskeat tabletit ovat vaihtuneet kukalliseen liinaan, ja Ann ymmärtää yhtäkkiä, että kotiin jääneillä vanhemmilla on oma olemassaolo ilman häntäkin, omat salaiset kahdenväliset siteensä. Ikääntyvä kirjailija novellissa "Edith-Esther" kestäisi ehkä vielä elämäkerturinsa tungettelevat puhelut ja tämän pakkomielteen nähdä Edith-Esterin elämässä ja tuotannossa hengellistä etsintää - mutta ei sitä, että kahvinkeitin on rikki ja pikakahvi maistuu kitkerältä.

Yhdeksi suosikikseni nousi kokoelman avausnovelli "Segue", jossa keski-ikäisen sonettirunoilijan elämässä tarkoin sommitellut säkeet nivoutuvat arjen markettikäyntiin, huoleen aikuisen tyttären jaksamisesta ja väljähtyneen avioliiton pohtimiseen. Ihana on myös esimerkiksi "Päiväkirja" jossa nelikymppinen ontariolaispariskunta matkustaa Ranskassa, vuoroin toisensa kohdaten ja etääntyen niin todellisuudessa kuin vaimon päiväkirjan lehdillä.

Tavallisen ihmeellistä - tai ihmeellisen tavallista - helatorstaita kaikille!

Kirjallisuuden äidit -lukuhaaste

Äitienpäivän kunniaksi julkistan lukuhaasteen, joka on muhinut mielessäni jo jonkin aikaa. Ihastuin ikihyviksi Kirjavan kammarin viimevuotiseen Siskoskirjahaasteeseen (haastetta varten lukemani kirjat voi kurkata täältä). Karoliinan ideoima haaste inspiroi minut miettimään lukemaani kaunokirjallisuutta teemojen ja erityisesti perhesuhteiden kuvaamisen kautta (äitiystematiikkaa kirjallisuudessa olen tosin miettinyt aiemminkin - keskeneräisessä gradussani, jonka olen haudannut kuin hullun naisen ullakolle).

Haasteen idea on seuraavanlainen: lue kolme (toki saa lukea enemmänkin!) kaunokirjallista/elämäkerrallista teosta, jotka kuvaavat äitiyttä. Vinkkejä saa alla olevasta kirjalistasta, mutta kirjoja saa lukea (ja ehdottaa lisättäväksi listaan) myös listan ulkopuolelta, kunhan niissä käsitellään jollakin tapaa äitiystematiikkaa. Haaste kestää ensi vuoden (2013) äitienpäivään, jonka jälken kaikkien haasteen suorittaneiden kesken arvotaan kirjapaketti. Mukaan saa toki lähteä vapaamuotoisemminkin, omalla aikataulullaan ja lukusuunnitelmallaan, mutta arvontaan mukaan haluavien toivon ilmoittautuvan tähän postaukseen, että osaan sitten aikanaan ottaa kaikki mukaan arvontaan. Kirjalistaa saa tietenkin hyödyntää myös ihan lukuvinkkilistana!

Olen jakanut kirjoja suuntaa antaviin kategorioihin, mutta koska kuhunkin kategoriaan tuli vain muutama kirja, ei tässä haasteessa suoriteta kategorioita (vaikka olen niihin vähän heikkona), vaan kirjoja voi valita vapaasti yhden yhdestä teemasta, toisen toisesta. Haaste painottuu kaunokirjallisuuteen, mutta otin mukaan muutaman, tyyliltään melko kaunokirjallisen asiaproosateoksen (en siis varsinaisia äitiyttä käsitteleviä tietokirjoja), jotka ovat lähinnä elämäkertoja tai muistelmia.

Jos olen blogannut kirjasta, olen linkittänyt arvioni. Useammanikin listan kirjan olen lukenut ennen blogia, ja listalla on tietysti myös kirjoja, jotka haluan lukea lähiaikoina.

Lapsen odotus

Tove Nilssen: Halun matka
Jayne Anne Phillips: Äidin aika
Julie Schumacher: Veden syli
Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

Äitiyden arkea

Katja Kallio: Syntikirja

Riina Katajavuori: Lahjat

Mirjam Lohi: Nuttu

Johanna Venho: Yhtä juhlaa (runokokoelma)

Äitejä ja tyttäriä

Claire Castillion: Äidin pikku pyöveli

Satu Grönroos: Lumen syli

Sanna Eeva: Olot

Anja Kauranen: Ihon aika

Anita Konkka: Talvi Ravennassa

Alice Kuipers: Terveisin äiti

Jean Kwok: Käännöksiä

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

Jayne Anne Phillips: Äidin aika

Carol Shields: Ruohonvihreää; Ellei

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Äitejä ja poikia

Emma Donoghue: Huone

Marjo Heiskanen: Idiootin valinta

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Doris Lessing: Viides lapsi

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Ei-biologinen äitiys (uusperheet, sijaisperheet, adoptio)

Laura Honkasalo: Eropaperit

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Heidi Köngäs: Jokin sinusta

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina; Amerikan lapset 

Äidin kipeät ratkaisut ja suru

Kate Chopin: Herääminen

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Muistelmateokset, elämäkerrat

Minna Andersson: Seitsemän tytärtä. Äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään. 
Nina Banerjee-Louhija: Yhden päivän kuningatar
Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka


Nuortenkirjoja


Louisa M. Alcott: Pikku naisia
Maria Gripe: Varjo-sarja (kurkkaa Saran postaus)
Jenny Jägerfelt: Oli kerran äiti joka katosi
Katariina Leino: Sirkusprinsessa
L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan; Annan perhe


Otan mielelläni vastaan lisäyksiä ja korjauksia listaan. Puuttuuko jokin kirja tai kategoria, jonka haluaisit mukaan? Mitä listalta jo lukemiasi kirjoja suosittelisit muille? Täydennän listaa tähän postaukseen ajan mittaa ja kuten sanottu, haasteeseen saa toki lukea kirjoja myös listan ulkopuolelta.

Itse haluan lukea listalta ainakin kirjat Halun matka, Äidin aika, Juhlista kotiin, Talvi Ravennassa, Olot, Mistä kevät alkaa, Nelikätisen soiton mahdottomuus, Kirottu ajan katoava virta ja Poikani Kevin.


Jo lukemistani kirjoista suosittelen erityisen lämpimästi seuraavia: Ihon aika, Ruohonvihreää, Paljain käsin, Lahjat, Nuttu, Herääminen, Minun kansani, minun rakkaani; Etten palaisi tuhkaksi, Amerikan lapset ja Yhtä juhlaa, josta tässä runomaistiainen:


"kesken kaiken tulee ikävä
synnyttäneiden osastolle,
lämpimään hämärään kuin kohtuun,
maitoa ja verta, tuoreita ihmisiä
sylissä, silmät auki, kuka sinä olet
nukkatukka, kinaposki, äiti tässä, minä oon sun äitis.
En voi jäädä, on pidettävä järjestystä,
kiskottava kuriksia, kasvatettava näitä
maailmaan jossa en itsekään osaa olla,
ne toistavat kaikki äänenpainot,
en voi valehdella niille."

(katkelma runosta "(metri kertaa metri)"


Ihanaa äitienpäivää kaikille!

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Alkuteos Umibe no Kafuka (2002),
engl. käännöksestä Kafka on tue Shore suom. Juhani Lindholm.
Tammi 2011 (2. painos), Keltainen kirjasto 396. Sivuja 639.

Käyn usein pienellä pyöreällä aukiolla ja annan auringonvalon huuhtoa itseäni. Pidän silmät visusti kiinni, antaudun sen valtaan ja viritän korvani kuulemaan latvustossa viuhuvaa tuulta. Metsän syvään tuoksuun kääirytyneenä kuuntelen lintujen siivenläpsettä ja saniaisten suhinaa. Vapaudun painovoimasta, irtoan - ihan vähän vain - maanpinnasta ja leijailen ilmassa. Mutta tietenkään en voi pysyä ilmassa loputtomiin. Se on vain ohikiitävä aistimus - kun avaan silmäni, se on tiessään. Mutta valtava elämys silti. Että pystyy leijumaan ilmassa.

Kafka Tamura on 15-vuotias poika, joka karkaa isänsä luota - äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin. Yksityisessä Komuran kirjastossa Kafka tapaa ystävällisen, itsekin erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tuntojen kanssa elävän Oshiman sekä neiti Saekin, joka on menettänyt nuoruudenrakkautensa väkivaltaisesti opiskelijamellakoissa. Myös menehtynyttä nuorukaista kutsuttiin Kafkaksi, ja tämä Kafka esiintyy Tamuran kirjaston seinällä näkemässä taulussa sekä neiti Saekin vuosikymmeniä sitten säveltämässä menestyskappaleessa "Kafka rannalla". Kafka Tamura muuttaa asumaan kuolleen nuorukaisen entiseen huoneeseen ja hänestä tulee osa kirjastoa.

Kuutisenkymmentä vuotta aiemmin, toisen maailmansodan aikana, koulupoika Nakata joutui luookkatoeriensa kanssa erikoiseen joukkohypnoosiin tai mystiseen tajuttomuuden tilaan, joka muilla kesti vain hetken, mutta Nakatalla kaksi viikkoa. Herättyään Nakata ei ole entisensä, hän on kadottanut muistinsa ja lukutaitonsa. Romaanin nykyhetkessä Nakata on yksinkertainen vanhus, joka osaa puhua kissojen kanssa. Aburahan lisäksi hänen toimeentulonsa koostuu palkkioista, joita kadonneiden kissojen omistajat maksavat Nakatalle kissojen etsimisestä.

Kafka rannalla on kirja, jolle kannattaa antaa aikaa. Alkuun se on hämmentävä, hieman katkonainenkin, kun erilaisia aikajanoja ja tarinalinjoja hahmotellaan näkyviin mutta palaset eivät tunnu sopivan yhteen. Kerronnassa on yliluonnollisia elementtejä ja paikoin hyytäviäkin kohtauksia, mutta myös paljon kaunista ja koskettavaa. Sateenvarjo on tarpeen, jos taivaalta sataa sardiineja ja makrilleja. Kaikkea ei voi ymmärtää eikä tulkita, mutta, rekkakuski Hagitaa lainaten

Ihminen rakentaa tämmöisiä suhteita yhden toisensa perään, ja tuota pikaa on koossa merkitys. Mitä enemmän yhteyksiä, sitä syvempi on merkitys. Ihan sama, onko kysymys ankeriaasta, riisikulhosta tai grillatusta kalasta tai mistä tahansa muusta.

Pohjimmiltaan kirjassa on mielestäni kyse itsensä ymmärtämisestä, nuoren pojan kasvusta ja muistamisen kipeydestä. Painajaisunista ja unelmista, ehkä symbolisesta isänmurhasta, sodasta, väkivallasta, mielikuvituksettomista ihmisistä ja sitten niistä, jotka ymmärtävät ja rakastavat.

Romaanin laaja suosio on helppo ymmärtää, sillä Kafka rannalla on sekä korkeakirjallinen aitoon Keltaisen kirjaston tyyliin että mukaansatempaavasti kirjoitettu. Kaikkia viittauksia antiikin myytteihin, länsimaiseen kirjallisuuteen ja Japanin kulttuuriin ei ole tarpeen ymmärtää, jotta voisi nauttia kiehtovasta tarinasta ja kiintyä henkilöhahmoihin.

Kafkaa rannalla suositteli minulle ensimmäisenä, noin vuosi sitten, tuolloin 18-vuotias pikkuveljeni. Sittemmin kirjaa on hehkutettu myös monessa seuraamassani kirjablogissa. Kun vielä ihastuin Murakamin varhaisempaan, mutta vasta tänä vuonna suomennettuun romaaniin Norwegian Wood, maltoin pysähtyä Kafkan kanssa rannalle.


Muita blogiarvioita: Booksylle viisikymmentä ensimmäistä sivua olivat tervanjuontia, mutta sitten se oli menoa, Linneasta kirja oli kuin matka tai maalaus, Katja analysoi kirjaa hienosti mutta kehoitti jokaista kokemaan sen itse, Ilse on antanut kirjasta ihanuusvaroituksen, Marjis luki tämän tiiliskiven päivässä (!) ja myös Zephyr, Jenni ja Tessa ovat tykänneet.

Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä

Kannen akvarelli Esko Matilainen, graafinen suunnittelu Petri Nevalainen. 

Hanna Matilainen (toim.) Käsi kädessä
OrvoKit-ryhmän novelleja ja runoja.
Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry 2012. 133 sivua.

Surun tumma seitti laskeutui kotini ylle. Sieltä oli pakko lähteä. Portti tielle, jota halusin elämäntiekseni, sulkeutui edessäni. Minun kuljettavaksi oli avoinna vain yksi portti ja yksi tie.

Suru tunkeutui sisälleni. Se sattui, sitä en ystäväkseni huolinut. Pakenin sitä, mutta riipaksi se jäi. Kuljin tietäminen kaipuuta tuntien, etsien. Sisäinen turvapaikkani oli hukassa. Ilman kotia tunsin itseni nöyryytetyksi, kun minuun sanansäilällä sinkosivat. Nimeni eteen ei liitetty enää kotia, niin kuin kaikkien toisten. Pelkkä nimi oli irrallinen. Kun sanotaan ensin koti, avautuu ajatuksiin koko elinpiiri. 


(Katkelma Helmi Annikki Ihalaisen novellista "Koti")

Toinen maailmansota jätti orvoiksi noin 50 000 suomalaislasta. Isänikävän, köyhyyden ja ulkopuolisuuden kokemukset ovat seuranneet monia sotaorpoja läpi elämän, mutta sotaorvot ovat järjestäytyneet vasta aivan viime vuosiana. Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry perustettiin vuonna 2001 ja Sotaorpojen kirjoittajaryhmä kokoontui ensimmäisen kerran tammikuussa 2002. Ensimmäinen omakustanne, novelliantologia Kaikki vaan tapahtui julkaistiin 2005. Orvot Kirjoittajat, OrvoKit, ovat kirjoittaneet nyt julkaistua Käsi kädessä -antologiaa varten novelleja ja runoja, faktaa ja fiktiota. Teksteistä läheskään kaikissa ei varsinaisesti käsitellä sotaorpouden kokemusta, mutta sen voi aistia monien yksinäisyyden, epävarmuuden ja surun tuntojen taustalla. Kirjoittajaryhmän ohjaajana ja antologian toimittajana toimi kirjallisuudenopiskelija Hanna Matilainen, joka on kirjoittanut kirjan syntyprosessista Morren maailma -blogissaan.

Kokoelman novelleissa käsitellään rankkojakin aiheita, kuten alkoholismia ja perheväkivaltaa, mutta myös rakkautta, iloa ja hauskoja sattumuksia. Novellin aiheena voi olla myös pieni suuri arjen ratkaisu, kuten uuden tulostimen ostaminen. Teksteissä liikutaan niin jälleenrakennuskauden tunnelmissa kuin nykyhetkessäkin, ja tapahtumapaikkoina ovat Suomen lisäksi muun muassa Thaimaa ja Florida. Perhesuhteet, vanheneminen, omien juurien ja siipien löytäminen ovat kokoelmassa toistuvia aiheita ja teemoja. Novellien lisäksi kokoelmassa on muutama runo, joista erityisesti Raili Järvisen "Yksin" kuvaa  kauniisti muistoja, kuin höyheniä, joista voi löytyä myös iloa:

On levättävä kukallisella sohvalla,
sillä, 
jolla on niin paljon tarinoita
ja tunteita.


Kas! Irtosi höyhen. 
Puhallan sen ilmaan 
ja sydämeni valtasi ilo. 
(katkelma runosta)

Eräs koskettavimmista lukukokemuksista minulle oli Leo Karetvaaran novelli "Käsi kättä koskettaa", jossa iäkäs pariskunta käy eräänlaista vuoropuhelua matkalla alttarille, käsi kädessä. Avioliitto on molemmille toinen, kumpikin on joutunut kokemaan pettymystä ja surua. Toinen pohtii oman aikuisen tyttärensä nuivaa suhtautumista uuteen liittoon ja toisaalta pienen tyttärentyttären sanoja ja eleitä, jotka ovat kuin siunaus.

Sotaorpouden kipeää kokemusta käsitellään esimerkiksi Anneli Matilaisen novellissa, jolla on kuvaava nimi "Leikkokukka". Novellin kertoja kokee tulleensa riistetyksi juuriltaan, kaipaa sodassa kaatunutta isäänsä, unelmoi että tämä olisi sittenkin vain ollut vankina ja palaisi noutamaan tytärtään. Kertoja vihaa isäpuoltaan ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi uusperheessä - hän on kuin "viinapulloon lykätty leikkokukka, vailla kasvun edellytyksiä". Perhe-elämän kuvaus on tarinassa synkkää, mutta kertoja näkee valoisampaan tulevaisuuteen:

Olin sittenkin voikukka, jolla oli hitu juurta piilossa. Uhma ja elämänhalu estivät minua kuihtumasta. Salaiset juureni odottivat aikaa parempaa kasvaa.

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty!

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty!
Kontrolliyhteiskunnan lapset.
Atena 2011, 174 sivua. (2. painos

Filosofi, kirjailija ja koti-isä Jukka Laajarinteen kirja Leikkiminen kielletty on mainio ja ajatuksia herättävä teos, jota suosittelen kaikille - mutta ennen kaikkea vanhemmille ja kasvatus- tai sosiaalialalla työskenteleville. Kirja haastaa katsomaan asioita uusista näkökulmasta. Se on kirjoitettu jossain määrin provosoivaan sävyyn - sitenhän keskustelua saa tehokkaasti heräteltyä - mutta näkemykset ovat perusteltuja ja usein tutkimuksiin perustuvia. Vaikka Laajarinne siteeraa filosofeja ja tieteellisiä tutkimuksia, kirja on yleistajuisesti kirjoitettu.

Leikkiminen kielletty pyrkii luotaamaan lasten asemaa nyky-yhteiskunnassa, näkemään uutisten ja auktorisoitujen asiantuntijalausuntojen taakse. Vaikka nyky-Suomessa lähes kaikki lapset syntyvät periaatteessa toivottuina ja ovat rakastetumpia ja hoivatumpia kuin koskaan (terveydenhuolto, vanhempainvapaat, ruumiillisen kurituksen kieltäminen lailla jne), lapsista ja nuorista ei olla julkisessa puheessa oltu koskaa ennen niin huolestuneita. Mitkä asiat todella uhkaavat onnellista ja tasapainoista lapsuutta, mitkä tukevat sitä? Ovatko vanhemmat todella syyllisiä kaikkiin jälkikasvunsa ongelmiin, vai olisiko selityksiä syytä etsiä yhteiskunnasta laajemmin?

Laajarinteen kirja on puheenvuoro paitsi lasten, myös vanhempien puolesta. Yhteiskunnan vallitseva diskurssi (tapa puhua ja ajatella) puhuu hukassa olevasta vanhemmuudesta, vaikka tutkimusten mukaan nuorten ja vanhempien keskusteluvälit ovat tällä vuosituhannella parantuneet ja perheolot kohentuneet. Yleinen väittämä on, että monet nykyvanhemmat eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja pakottavat siten lapsensa vastuunkantajiksi ja pikkuaikuisiksi liian varhain. Laajarinteenkin mielestä vanhempien tulee kantaa vastuu lapsistaan ja olla turvallisia kasvattajia, mutta sen lisäksi "kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta".

Laajarinne ottaa kantaa myös yhteiskunnan medikalisoitumiseen ja muun muassa adhd-dignooseihin. Hän korostaa, että adhd-lasten (ja aikuisten) "oireissa" on loppujen lopuksi kyse siitä, että ne rikkovat yleisesti hyväksyttyjä normeja. Kyse on myös systeemistä, johon erilaisten yksilöiden on sopeuduttava: "(koulu)järjestelmämme kanta on, että on tervettä istua tuntikausia aloillaan, vaikka nykytutkimuksen valossa aloillaan istumisen vaatimus on itsessään sairas ja sairastuttava". Laajarinteen mielestä adhd onkin enemmän järjestelmän kuin yksilön sairaus; kyse on heikosta erilaisuuden sietämisestä. Evoluution näkökulmasta on varmasti ollut hyötyä, että jotkut yksilöt ovat "levottomia sieluja", jotka huomaavat ympäristössä tapahtuvat muutokset ja mahdolliset uhat "normaalien" keskitttyessä herpaantumatta askareisiinsa.

Minulle Laajarinteen kirjan ydinsanoma on siinä, että vanhempien (ja muiden kasvattajien) tulisi armahtaa itseään, lakata syyllistymästä ja syyllistämästä itseään ja toisiaan kaikesta. Ja ennen kaikkea rakastaa ja kunnioittaa lapsia sellaisina kuin he ovat, ei sellaisina, millaisiksi heidät yritetään kasvattaa.


Muita blogiarvioita ja keskustelua kirjasta: Pientä elämää etsimässä, Pihin naisen elämää, Kaiken voi lukea, Mari A.:n kirjablogi,

Jukka Laajarinteen blogi: Privaattidosentti

KilBride & Tilley: Virma - Satumetsän taikaponi

Sarah KilBride & Sophie Tilley: Virma - Satumetsän taikaponi
Kuuluu sarjaan Prinsessa Eveliinan ponit
Willow the Magic Forest Pony, suom. Tytti Träff.
Karisto 2012.

Helmikuun hankien hohteessa esittelin teille kirjan Hopea - Lumimaan taikaponi. Samoihin aikoihin luimme lasten kanssa ensi kertaa myös samaan Prinsessa Eveliinan ponit -sarjaan kuuluvan kirjan Virma - Satumetsän taikaponit, mutta siitä kirjoittamisen säästin näihin kauniisiin toukokuun päiviin.

Lumimaan taikaponin matkassa pelastettiin eksynyt jääkarhunpentu ja osallistutaan luistintanssiaisiin. Taikaponi Virma johdattaa prinsessa Eveliinan ja Kipinä-kissan kesäisempään seikkailuun: Satumetsässä ystävykset kohtaavat muotinäytökseen valmistautuvat keijut. Kesken iloisten puuhien huomataan, että muotinäytökseen tarkoitetut mekot ovat kadonneet. Prinsessa Eveliina auttaa keijuja etsimään pukuja, ja jälleen kerran kissa Kipinän neuvokkuus auttaa ratkaisemaan arvoituksen.

Muotinäytöksessä ja juhlissa esitellään sellaista pastellinväristä pukuloistoa, että ainakin meidän pienet prinsessat olivat aivan myytyjä (prinsessa Eveliinan mekko oli tietysti kaikista kaunein). Tarinan kaava on sama kuin Lumimaan taikaponissa: prinsessa Eveliina ratsastaa ponin selässä taikamaahan, jossa tapaa keijuja ja ratkaisee jonkin ongelman. Lopussa juhlitaan, ja palattuaan omille ponitalleilleen Eveliina löytää vielä jonkin yllätyslahjan, jonka keijut ovat hänelle toimittaneet kiitokseksi. Prinsessa Eveliinan ponit ovat siis sympaattista ja turvallista käyttökirjallisuutta noin 2-5 -vuotiaille lapsille.

Virma, Satumetsän taikaponi, valmiina leikkeihin. 

Kariston uutisista huomasin, että nyt toukokuussa ilmestyy kaksi uutta Taikaponi-kirjaa: Tähdikki - aavikon taikaponi ja Neptunus - meren taikaponi, jotka vievät prinsessa Eveliinan jälleen uusiin seikkailuihin.

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto
Alle sieben Wellen. Suom. Raija Nylander.
Atena 2012, 246 sivua.

Tulisiko tämän edetä? - Ehdottomasti. 
Mihin? - Ei mihinkään. Ihan vain edetä. Sinä elät elämääsi. Minä elän elämääni. Ja loput elämme yhdessä. 

Vuosi sitten luin Daniel Glattauerin ensimmäisen suomennetun romaanin, Kun pohjoistuuli puhaltaa, joka kertoo Leon ja tahollaan naimisissa olevan Emmin sattumalta alkaneen sähköpostirakkaustarinan. Vaikka en kirjaan aivan varauksettomasti ihastunutkaan, halusin välttämättä tietää, kuinka Emmille ja Leolle käy koukuttavasti päättyvän Pohjoistuulen jatko-osassa Joka seitsemäs aalto. Ilokseni pidinkin jatko-osasta ensimmäistä osaa enemmän.

Juoni eteni tällä kertaa jouhevammin kuin edellisessä teoksessa, mikä selittyy osittain sillä, että Leon ja Emmin tutustumista ei tarvitse enää kuvata eikä heidän taustojaan avata. Siitä huolimatta Joka seitsemäs aalto toimisi varmaan myös ilman Pohjoistuulen lukemista, sillä edellisen kirjan tapahtumia kerrataan kirjassa jonkin verran, jopa muutamaa viestiä kopioiden tai lainaten. Näilläkin aalloilla myös soudetaan ja huovataan: kirjan jännite tulee paitsi henkilöiden elämäntilanteista (Emmi on syvästi sitoutunut uusperheeseensä, etenkin lapsiin, ja Leo koettaa tahollaan elää elämäänsä), myös siitä, että Leo ja Emmi jossain määrin puhuvat - tai oikeammin kirjoittavat - toistensa ohi, välillä ristiriitaisesti ja toisiaan ärsyttäen.

Sähköpostiromaanin muoto toimii periaatteessa hyvin, mutta omaa lukemistani häiritsivät ajoittaiset lyhyiden viestien ryppäät samoin kuin joissakin viesteissä esiintyvä jaarittelu ja jankkaaminen (jotka toki ovat enemmän sisällön kuin muodon ongelmia). Eniten pidin pitkistä, perinteisiä kirjeitä muistuttavista viesteistä, joissa pureuduttiin suhteen ja elämän kipukohtiin.

Emmistä ja Leosta kertovia kirjoja voisi luonnehtia "älykkääksi viihteeksi" - tarina on melko kaavamainen ja käsittely kepeä, mutta kieli on nautittavan nokkelaa ja romanttiseen juoneen on saatu uusia nyansseja. "Saavatko he joskus toisensa" -asetelmasta tuli mieleeni samaa genreä edustava David Nichollsin Sinä päivänä ja älykkäästä kepeydestä David Foenkinosin Nainen, jonka nimi oli Nathalie. Suosittelen lukujumin purkamiseen ja aurinkoisiin kevät- tai kesäpäiviin.

Kirjan ovat lukeneet myös Hanna ja Susa.

Haasteet: Ikkunat auki Eurooppaan (Itävalta)

Kymmenen kirjaa ja biisiä...

Kirjablogeissa on viime päivinä kiertänyt "Ten books that saved my life" -haaste, jonka taisi aloittaa Helmi K. Sivulauseita-blogissaan muokkaamalla vastaavaa "Ten songs that saved my life" -haastetta. Moni kirjabloggaaja onkin listannut sekä hengenpelastajakirjansa että -kappaleensa. Ensin ajattelin, että en osaa enkä halua tehdä tällaista listausta, sillä en oikein koe yhdenkään kirjan "pelastaneen elämääni". Muiden kirja- ja biisilistoja on kuitenkin ollut mukava lukea ja niiden myötä on herännyt ajatuksia ja tunteita liittyen omiin "elämäni kirjoihin". En siis ota tätä niin vakavasti, vaan listaan kymmenen minulle rakasta kirjaa, jotka ovat varmasti tavalla tai toisella vaikuttaneet elämääni. Ne ovat esimerkiksi saaneet minut oivaltamaan jotakin itsestäni tai jotenkin muuten järisyttäneet - tai kenties vain saaneet minut löytämään uusia, ihania kirjoja samalta kirjailijalta tai samasta genrestä. Näihin kirjoihin palaan yhä uudelleen, vaikka sitten vain selaamalla, palauttaen mieleeni muistoja tärkeistä hetkistä.

Kirjat ovat satunnaisessa (jossain määrin kronologisessa) järjestyksessä. Fuskasin vähän, Montgomerylta oli pakko mainita kaksi, ja mukaan mahduttaa vielä yksi viime hetkellä mieleen tullut. Jollakin toisella hetkellä lista saattaisi näyttää vähän erilaiselta, mutta nyt näin.

1. Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
2. Louisa M. Alcott: Pikku naisia
3. Maria Gripe: ...ja metsän valkeat varjot
4. L. M. Montgomery: Sininen linna / Runotyttö etsii tähteään. 
5. Saima Harmaja: Kootut runot ja runoilijankehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa /
    Mika Waltari: Kirjailijan muistelmia (toim. Ritva Haavikko)
6. Carol Shields: Ellei
7. Johanna Venho: Yhtä juhlaa
8. Anne Tyler: Amerikan lapset
9. Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisarten kirjallinen elämä.
10. Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna


Entäs ne biisit sitten? Vaikka pidän itseäni ennen kaikkea kirjojen rakastajana enkä oikeastaan kovin paljon kuuntele musiikkia, niin musiikki vaikuttaa tunteisiin vielä voimakkaammin kuin kirjat. Samaten ne usein leimatuvat erityisen voimakkaasti johonkin tiettyyn elämäntilanteeseen, hetkeen tai tunnetilaan. Minulle lauluissa tärkeitä ovat sanat, ehkä siksi listalleni päätyi tällä kertaa suomalaisia/suomeksi käännettyjä kappaleita, ja vain Konsta Jylhän sävellys on sellainen, johon ei ole tehty sanoitusta. Tässä muutama (hups, näköjään tuli yksitoista!) minua erityisesti herkistävä ja muistoja mieleen tuova kappale:

1. Tapio Rautavaara (säv.) ja P. Mustapää (san.): Sininen uni
2. Tihon Hrennikov (säv.): Moskovan valot (Agentsin esittämänä)
3. Paavo Melander (säv.) ja Uuno Tupasela (san.): Jätkän humppa
4. Konsta Jylhä: Juhannusvalssi
5. Katselin taivaan tähtiä (hämäl. traditio)
6. Sir Elwoodin hiljaiset värit: Neiti kevät
7. Lasse Mårtenson: Myrskyluodon Maija
8. Hector: Veli Joachim
9. Evert Taube (säv.) ja Tove Jansson (san.): Syyslaulu
10. Herraa hyvää kiittäkää (b-sävelmällä)
11. Soili Perkiö (säv.) ja Hannele Huovi (san.): Kun on oikein pieni

Suloista sunnuntaita kaikille!