Hanna Parvianen (toim.): Ei kenenkään äiti

Hanna Parviainen (toim.): Ei kenenkään äiti.
Kertomuksia lapsettomuudesta.
Atena 2012, 301 sivua.

Lapsettomuus on epätoivoa, raivoa, uskallusta ja toivoa, mutta ennen kaikkea se on toivoa. Se on uskoa tulevaisuuteen vuodesta toiseen, yksinäistä ja hiljaista surua, kärsivällisyyttä ja avioliitossa myös sitkeyttä ja taistelua. Lapsettomuus on olotila, josta olen halukas luopumaan milloin vain. (Johanna Harjunpää, "Ei mennyt kuin elokuvissa")

Ei kenenkään äiti sisältää neljätoista erilaista kertomusta lapsettomuudesta. Kirjoittajien ikähaitari on laaja, parikymppisestä yli kuusikymppiseen. Jotkut ovat joutuneet hyväksymään lopullisen lapsettomuuden - ja sen mukana kenties jo lapsenlapsettomuuden - toiset ovat saaneet lapsia mutta kokevat lapsettomuuden yhä osaksi identiteettiä, kolmannet odottavat ja toivovat, vieläkin. Kirjoituksia yhdistää avoimuus, rohkeus ja pohdiskeleva ote.

Teos tarjoaa varmasti eniten lapsettomille ja heidän läheisilleen, mutta siihen kannattaa tarttua, vaikka omakohtaista kokemusta aiheesta ei olisi. Kirjan teksteissä pohditaan vanhemmuutta ja lapsenkaipuuta monipuolisesti ja syvästi. Miksi haluamme lapsia, joskus nimenomaan biologisia? Millainen on hyvä vanhempi, entä sellainen, että kelpaa myös adoptioviranomaisille? Mitä kaikkea lapsettomuus merkitsee arjen, ihmissuhteiden ja minäkuvan kannalta?

Epäoikeudenmukaisimmilta tuntuvat ne tarinat, joissa pitkien, tuloksettomien lapsettomuushoitojen jälkeen päädytään toiveikkain mielin adoptioprosessiin - joka sitten pitkittyy kohtuuttomasti tai jopa keskeytyy, kuten kävi Satu Taiveaholle ja Antti Kaikkoselle. Eräässä kertomuksessa vihdoin alkanut kaksosraskaus päättyi ennenaikaiseen synnytykseen ja toisen lapsen menehtymiseen. Se, että pariskunta (tai yksin lasta toivova) on kokenut jo paljon vaikeuksia, kipua ja surua, ei suojaa tulevilta murheilta, niin kohtuuttomalta kuin se tuntuukin.

Lapsettomuudesta puhuvat usein ennen kaikkea naiset, ja biologisesti asia koskettaa heitä eri tavalla kuin miehiä - tapahtuuhan raskaus, jos tapahtuu, juuri naisen kehossa. Mies kuitenkin suree lapsettomuutta yhtä paljon ja kokee samoja tunteita kuin nainenkin: syyllisyyttä, kateutta, toivottomuutta, toiveikkuutta. Esa Kynäslahti kirjoittaa ("Miehen kokoinen unelma") muun muassa siitä, kuinka ulkopuoliseksi mies voi itsensä tuntea lapsettomuushoidoissa, kun hänelle ei ole aina tarjolla edes tuolia. On myös vaikea olla aina se suhteen vahvempi osapuoli, joka kuuntelee toisen tuskaa ja koettaa keksiä jotain lohduttavaa, kun itsekin suree. Miehen näkökulma tulee esiin myös monessa vaimon kirjoittamassa tekstissä. Aina eivät pariskunnan toiveet käy yksiin; toinen ei ehkä halua lähteä hoitoihin tai adoptioneuvontaan.

Kerran kuussa saimme olla aikuisia ihanalle pienelle pojalle. Vuoden kuluttua tuen tarve loppui eikä meitä enää tarvittu. Mieheni kiintyi lapseen niin, ettei ole sen jälkeen suostunut uudelleen tukivanhemmaksi. Ei, vaikka kuinka aina uudelleen kyselen. Hän ei kaipaa uusia kiintymisiä ja luopumisia.  (Aila Marjamaa, "Ei kenenkään äiti")

Jotkut joutuvat käsittelemään lapsettomuutta jo ennen kuin ovat osanneet haaveilla lapsesta. Näin kävi Milla Mäntylälle, joka sai 16-vuotiaana yllättäen tietää olevansa vailla kohtua MRKH-syndrooman vuoksi. Syndrooma on erittäin harvinainen, joten tietoa ja vertaistukea oli vaikea löytää - onneksi internetin aikakaudella kohtalotovereita oli mahdollista löytää kaukaakin. Tieto siitä, ettei tule koskaan synnyttämään omia biologisia lapsia, vaikuttaa muun muassa ajatuksiin parisuhteesta: pitääkö asiasta kertoa kumppanille jo ensitreffeillä, tuleeko hyväksytyksi sellaisena kuin on?

Satu Taiveaho valottaa kirjoituksessaan "Julkisesti lapseton" lapsettomuuden, lastensuojelun ja adoption puolesta tekemäänsä työtä niin eduskunnassa, palkkatyössä kuin kolmannella sektorillakin. Taiveaholle, joka toivoi lapsia jo nuorena, lapsettomuus avasi myös sellaisia urapolkuja, jotka pienten lasten äitinä olisivat jääneet kulkematta. Osittain lapsettomuuden vuoksi ensimmäinen avioliitto päättyi eroon. Julkisuus on tuonut Taiveahon lapsettomuuteen oman sävynsä; ajoittain media on ollut armoton, ja täysin vierailta ihmisiltä on tullut "ratkaisuehdotuksia" ja jopa uhkauksia. Taiveahon myönteistä asennetta on pakko ihailla: kun sekä hedelmöityshoidot että adoptioprosessi ovat päättyneet ilman tietoa lapsesta, alkavat ajatukset kääntyä sijaisvanhemmuuteen, ja toivo pilkottaa taas.

Kirja sisältää myös Lapsettomien yhdistys Simpukan toiminnanjohtajan Anne Lindforssin artikkelin "Tahaton lapsettomuus" sekä lyhyen tietopaketin muun muassa lapsettomuuteen liittyvistä tilastoista.

Lisää aiheesta:

Anna-Kaisa Hakkarainen: Ihmeet tapahtuvat muille. Lapsettomuuspäiväkirja (kustantajan esittely)
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
PNG: Maailma mustavalkoinen (ks. Kujerruksia-blogin kirjoitus)