Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Otava 2002, 207 sivua.

Kirjoilla ei ole käyttöä kylässä, jossa pääasiallinen huoli on tuulen suunta ja sen voimakkuus, perunasadon riittävyys ja Neitsyt Marian kunnioittaminen. Käsistäni olen kömpelö, paitsi mitä tulee kitaran soittamiseen, eikä kärsivällisyyteni riitä sardiiniverkkojen selvittämiseen. Oli siis luonnollista, että jo senkin vuoksi jätin kylän taakseni vuosia sitten. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut vähemmän, enkä ole aikoihin käynyt edes Marco Polon kirjapuodissa. Olen kyllästynyt Urbinon Venukseen, tuohon kirottuun kuvaan, joka hymyilee ikuisesti vienoa hymyään. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän kaipaan elämää tarinoiden sijaan, todellisuutta kuvien tilalle. Kaipaan naista, jonka kesäinen muisto ei jätä minua rauhaan. 


Joel Haahtelan kolmannen, kymmenen vuotta sitten ilmestyneen romaanin kertoja, Augusto, on nuori mies, joka matkaa muusikkoystäviensä kanssa kotikyläänsä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Eroosio syö maata kylän alta niin, että se on vajoamassa mereen, mutta kylässä asuu kertojan äiti sekä vastikään leskeytynyt nuoruudenrakkaus Lena. Isäänsä Augusto ei ole koskaan tavannut - skandinaavista perhostutkija August Kalmia (joka tuo mieleen Haahtelan Perhoskerääjä-romaanin), joka on luvannut portugalilaiselle rakastetulleen palaavansa, mutta jota ei ole kuulunut takaisin merenrantakylään.

Risteyksen lukeminen on kuin lomailisi Portugalissa (jossa vietin häämatkani liki kahdeksan vuotta sitten): ei tarvitse tapahtua mitään erityistä, ei ole kiire minnekään, sillä meren tuoksu ja fado-kitaran sävelet riittävät. Romaanissa puhutaan paljon rakkaudesta, arvoituksellisista naisista, musiikin voimasta ja surusta. Tunnelma on haahtelamaiseen tapaan unenomainen ja haikea. Ilmassa on myös kohtalon- ja jopa taikauskoa: yksilön elämänkulkuun vaikuttaa hänen verenperintönsä ja tähtien asennot: Miten voi vannoa ikuista rakkautta, jos tietää kuolevansa pian? Miten voi lupautua isäksi lapselle, jonka tietää jättävänsä orvoksi?


Etukäteen arvelin, että tämä Haahtela saattaisi nousta suosikkieni joukkoon kirjailijan tuotannosta, ja niin kävikin. Lukematta on vielä Kaksi kertaa kadonnut ja Katoamispiste, Traumbach oli suloinen ja valoisa mutta Risteyksen melankolia vetoaa minuun ehkä kuitenkin enemmän kuin Traumbachin huumori. Elenan ja Naiset katsovat vastavaloon -romaanin (jonka haluan lukea uudestaan) lukemisesta on jo hyvin kauan ja Lumipäiväkirja jätti minut aika kylmäksi, vaikka siinäkin oli hiottuja lauseita. Risteyksessä oli juuri sopivasti kauneutta ja rantakallioiden rosoa.

Tule risteykseen seitsemältä on ollut kirjablogeissa laajalti luettu ja rakastettu: Saralle kirja teki melkein kipeää jossakin sydämen tienoilla, Joana lamaantui kauniista lauseista, Linnea pääsi kerronnan rytmiin vasta kirjan puolivälissä mutta tavoitti kuitenkin sen lumon,  Jum-Jum lumoutui kirjan tunnelmasta, Katja kasvoi osaksi Haahtelan luomaa maisemaa, Susan olo oli lukemisen jälkeen yhtäaikaa levoton ja lohdullinen, ja toki tämän on (useaan kertaan) lukenut myös Haahtela-maratonilla viihtynyt Pekka.