Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
Kustantamo S&S, 236 sivua.

Pauiina Vanhatalo on kirjannut Keskivaikeaan vuoteen muistiinpanoja maaliskuusta maaliskuuhun, Merkinnät kertovat vuodesta, jonka alussa hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus ja jonka päätteeksi kevät tuntui taas keväältä, valo piristi ja työ sujui ja maistui jälleen.

Keskivaikea vuosi palautti mieleeni lukukokemuksen parin vuoden takaa, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Molemmat kirjat, niin Vanhatalon omaelämäkerrallinen teos kuin Rauhalan romaanikin, kertovat nuorehkon äidin masennuksesta. Molemmissa kuvataan kuitenkin paljon muuta,  paljon kaunista ja onnellistakin, kuten rakkautta puolisoon ja lapsiin sekä taiteen tekemiseen. Yhteistä   Taivaslaulun Viljalle ja Keskivaikean vuoden Pauliina Vanhatalolle on se, että he kokevat saaneensa paljon hyvää ja tärkeää – mutta joskus sitä hyvää ja tärkeää ei meinaa jaksaa.

Enemmän kuin masennusteema, minua kiinnosti etukäteen Hesarin haastattelussa esiin nostettu introvertin vanhemmuus. Vanhatalo kuvaakin paljon sitä ristiriitaa, mitä perhe-elämä tuottaa ihmiselle, joka haluaa vetäytyä omiin ajatuksiinsa ja tarvitsee riittävästi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä toipuakseen sosiaalisista kontakteista, niistä kaikkein antoisimmista kohtaamisista ja lämpöisimmästäkin yhdessäolosta.

Viime vuosina introverttiydestä on puhuttanut paljon, joskin aivan viime aikoina termin on osittain korvannut erityisherkkyys, josta on julkaistu suomeksikin useita kirjoja. Vanhatalo innostui masennuksensa keskellä lukemaan useita introvertin elämäntaidon oppaita, mutta päätyy lopulta hieman hymähtelemään niille. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ei vertaa itseään, saavutuksiaan ja jaksamistaan muihin ja pyrkii tekemään sellaisia valintoja, että voi elää sovussa sekä itsensä että maailman kanssa.

Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla oli. Ajatellaan nyt vaikka sitäkin, että jo synkän vuoden aikana alkoi kehkeytyä romaani, josta me lukijat saimme nauttia nimellä Pitkä valotusaika. Ajatellaan sitä, miten kirjoittaminen, rakkaus ja kevät kantavat.



Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Tuijata, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika & Iltojen sinessä sekä pari sanaa teatterikritiikin kurssista

Joan Didion:

Maagisen ajattelun aika
The Year of Magical Thinking, suom. Marja Haapio.
Like 2012 (pokkaripainos), 221 sivua.

Iltojen sinessä
Blue Nights, suom. Kirsi Luoma.
Like 2012, 151 sivua.

Jännästi jotkut kirjat tulevat vastaan useaa eri reittiä, ennen kuin ne päätyvät lukulistalle. Muistan kuulleeni Joan Didionista ja hänen kirjoistaan Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ensi kertaa joskus pari vuotta sitten, mainintana jonkun toisen kirjailijan teoksessa. Muutama kuukausi sitten eräs  kirjakaveri intoili Didionista facebookissa, Kirjatoukka ja herra Kamera -blogin Anna luonnehti Didionia "Amerikan Merete Mazzarellaksi" ja sitten tuli Teatteri Jurkan ja Liken Lue, koe ja kirjoita -haaste: kirjabloggaajat kutsuttiin lukemaan Didionin kirjat, oppimaan teatteriarvion kirjoittamista ja katsomaan Teatteri Jurkan monologia, jonka tähtenä loistaa upea Kristiina Halkola.

Teatterikritiikin iltapäivä

Vietin tänään mukavan ja innostavan iltapäivän teatterikritiikin intensiivikurssilla. Kymmenkunta kirjabloggaajaa – joukossa kaltaisiani teatterikritiikkiummikoita mutta myös muutamia, jotka käyvät viikottain teatterissa ja kirjoittavat kokemuksistaan blogiin – oli kokoontunut hakemaan työkaluja teatteriarvioiden kirjoittamiseen. Oppaana aiheeseen toimi teatterikriitikko ja bloggari Katri Kekäläinen, ja tunnit kuluivat leppoisasti keskustellen ja uutta oppien. (Tutustuin myös uuteen bloggajaan, ja kotimatkalla selasin Tuhat ja yksi kirjaa -blogia ja ihastuin sen riemastuttavaan huumoriin, suosittelen!)

Teatterikritiikki ei pohjimmiltaan poikkea kirja-arviosta: tuttu kolmijako kuvailusta, arvottamisesta ja tulkinnasta pätee siihenkin, samoin se, että hyväksi (teatteriarvioiden) kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla ja katsomalla paljon esityksiä. Erityisen hyödyllistä oli se, että kurssilla käytiin läpi teatteriesityksen eri puolia, kuten näyttelijäntyötä, ohjausta, dramaturgiaa, valaistusta ja äänimaailmaa, joihin on hyvä kiinnittää huomiota katsomossa ja kirjoittaessa. Oli myös hauska kuulla toisten ajatuksia heidän teatterielämyksistään, siitä, miten he ovat kokeneet esityksen erilaisia puolia.

Surua iltojen sinessä

On kuin vuodenaika vaihtuisi. Sää ei juuri lämpene, ei oikeastaan lainkaan, mutta äkkiä voi aistia kesän läheisyyden. Se näyttäytyy mahdollisuutena, jopa lupauksena. Kun kulkee ikkunan ohi tai kävelee Keskuspuistoon, huomaa kylpevänsä sinessä: valo itsessään on sinistä, ja noin tunnin kuluessa sinisyys vain syvenee, voimistuu vielä tummetessaankin ja alkaessaan hiljalleen häipyä näkyvistä.

Palaan Didionin kirjoihin vielä sitten, kun olen nähnyt Jurkan esityksen, mutta pari sanaa lukukokemuksesta jo nyt. Maagisen ajattelun aika kertoo Joan Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairaudesta sekä aviomiehen, kirjailija John Dunnen, äkillisestä kuolemasta, Iltojen sinessä puolestaan keskittyy edesmenneen tyttären muisteluun. Molemmat kirjat käsittelevät siis pitkälti samoja teemoja: menetystä, kuolemaa ja surua.

Vaikka Joan Didion kirjoittaa todella surullisista asioista, hänen tyylinsä kertoa on jotenkin viileää tai etäännytettyä, niin että lukeminen ei tunnu liian raskaalta. Kuitenkin Didionin teksti myös koskettaa, ja ehkä se olenkin minä, joka otan etäisyyttä – en ehkä haluakaan eläytyä niihin suuriin menetyksiin sekä syyllisyyden tunteisiin, joita Didion käy läpi.

Lukukokemuksessa oli myös jotain samaa kuin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa lukiessa: hyppään tarinaan keskeltä. Joan Didion on mitä ilmeisemmin kotimaassaan varsin tunnettu kirjailija, mutta hänen teoksistaan on suomennettu vain nämä kaksi myöhäisempää teosta (Edit. Itse asiassa Didionilta on suomennettu 1977 romaani Keskipäivän illuusio). Didion myös kertoo paljon tuttavapiiristään, johon kuuluu monia kuuluisia näyttelijöitä ja ohjaajia – sekä toisaalta monia sellaisia, joita en tunnista. Omppu luonnehtiikin blogissaan varsin osuvasti, että Maagisen ajattelun aika on "elämäkerran palanen". Toki Didion piirtää myös laajempaa kaarta etenkin Iltojen sinessä muistellessaan esimerkiksi tyttärensä adoptiota ja lapsuusvuosia.

Iltojen sinessä -kirjan nimi tulee siitä, kuinka äkkiä ja lopulta yllättäen onni särkyy, juuri kun kaikki tuntui olevan ihanimmillaan. Tytär halvaantuu pian sen jälkeen, kun on juhlittu hänen häitään ja Joan ja John ovat haaveilleet lapsenlapsista. Toisaalta Didion on näkevinään retrospektiossaan myös ennakoivia merkkejä ja kehityskulkuja, joiden uskoo vaikuttaneen tyttärensä kohtaloon. Rakkaus, syyllisyys, onni ja menetys kietoutuvat yhteen.

Iltojen sinessä tuntuu, ettei päivä lopu koskaan. Kun siniset illat päättyvät (niin kuin väistämättä käy, voi aistia vilunväreen, hiipivän aavistuksen sairaudesta huomatessaan ensimmäisen kerran sinisen valon hiipuvan, päivien lyhenevän jo, kesän olenvan ohi.

Autismitietoisuuden päivä: Erityismielenkiinnon kohteeni-haaste

Tänään lauantaina, 2.4., vietetään paitsi Kansainvälistä Lastenkirjapäivää, myös Autismitietoisuuden päivää. Silmiini osui tiedote, jossa Autismi- ja Aspergerliitto haastaa jokaista kertomaan omasta erityisen mielenkiinnon kohteestaan. Kaikilla meillähän on omia kiinnostuksenkohteita, ja mikä olisi mukavampaa kuin kertoa niistä muille sanoin, kuvin tai videoin? Omasta mielenkiinnonkohteestaan voi kertoa millä tahansa somekanavalla ja käyttää halutessaan hastagia #munekko. Itse päätin jakaa ekkoni täällä blogissa, sillä blogit itsessään ovat usein varsin ekkomaisia: blogin aihepiiri on usein kirjoittajansa ekko.

Kirjat ja kirjallisuus on tietysti oma erityismielenkiinnon kohteeni, mutta koska se on kirjablogissa lähes itsestäänselvyys ja kirjoitan aiheesta täällä koko ajan, päätin kertoa nyt toisesta aiheesta. Olen aivan erityisen syvästi ja pitkäaikaisesti kiinnostunut opiskelusta ja oppimisesta. Tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että haluan jatkuvasti oppia uutta – niinhän lähes jokainen haluaa, oppimisen kohteet vain vaihtelevat. Minua kiinnostaa opiskelu myös siinä mielessä, että minusta on hauska perehtyä eri koulutusten tutkintovaatimuksiin, selata opinto-oppaita ja tutkia kurssien sisältökuvauksia. Myös oppimisprosessit, opiskelutekniikat ja oppimisen psykologia kiehtovat. Minusta on hauska myös kuunnella tai lukea toisten ihmisten opiskelusta, esimerkiksi usean kirjoittajan Elämää ja opintoja -blogista tai kirjoittamisen opiskelijan Kirjoittamo-blogista.

Opettajana tästä erityismielenkiinnon kohteesta on tietysti paljon hyötyä. Harkitsen kouluttautuvani jossain vaihessa opinto-ohjaajaksi, vaikka rakastan juuri oman oppiaineeni (äidinkieli ja kirjallisuus) opettamista. Kiinnostuksenkohteeni näkyy kuitenkin myös vapaa-ajalla: pari vuotta sitten tajusin, että  Avoimessa yliopistossa voi opiskella vaikka mitä varsinaisen tutkinnon päälle, elämäntilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta, sillä nykyään on tarjolla paljon etäopintoja. Olen aikalailla hurahtanut kulttuurihistoriaan ja luovaan kirjoittamiseen, ja kieltämättä haaveilen jo siitä, mitä kaikkea muuta voin opiskella, kun saan nämä kokonaisuudet valmiiksi.

Mikä on sinun erityisen mielenkiinnon kohteesi?

P. S. Tässä vielä linkki parin vuoden takaiseen postaukseeni Maria Aution nuortenromaanista Varjopuutarha, jonka päähenkilö on lievästi autistinen, lukioikäinen Pihla.

Syksyn odotetuimmat (täydentyvä postaus)

Tiedän: omenakukat eivät ole vielä edes nupullaan, mutta odotan jo syksyn kypsyvää satoa, elokuisia auringonkukkapeltoja ja kuumailmapalloja kirkkaalla syystaivaalla. Kevät on ihmisen parasta aikaa, mutta syksy vähintään yhtä ihanaa, varsinkin kun kiinnostavia kirjoja ilmestyy juuri syksyllä erityisen paljon.

En ole pitkään aikaan tehnyt "sesonkilistoja", mutta niitä on kiva lukea toisten blogeista ja nyt sain kipinän tehdä itsekin taas sellaisen. Ainahan kirjasyksy on ihana, mutta nyt tuntuu olevan tulossa aivan erityisen paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa.

Vasta muutama kustantamo on tähän mennessä julkaissut syksyn kirjakataloginsa, joten täydennän tätä postausta kevään mittaan uusilla kirjoilla. Olen saanut etiäisiä ainakin eräästä Atenan esikoisromaanista, ja onpa jo kevään 2017 kirjoistakin tihkunut joitakin ennakkotietoja: Joel Haahtelalta ilmestyy silloin uusi romaani!

Varmat ja vakuuttavat

Ensimmäiseksi listaan ne kirjat, jotka luen varmasti – luultavasti heti tuoreeltaan, mutta saatan säästää jonkun kirjan myös tuonnemmaksi, juuri sopivaan lukuhetkeen. Kirjailijat saattavat olla joko vanhoja suosikkejani tai lupaavia esikoisia; joskus vain kirjan aihe on sellainen, että se on pakko lukea. Lista on aakkosjärjestyksessä.

Anna-Lisa Amberg: Piireissä (Siltala, elokuu)

"Ihmisiä ja ilmiöitä Mascha von Heirothin (1871-1934) elämän varrelta." Minulla ei ole aavistustakaan, kuka Mascha v. H. oli, mutta luettuani aikanaan taidehistorioitsija Ambergin kirjan olen varmasti viisaampi. Pelkästään kuvat kirjan kauniista kuvituksesta valokuvineen, kirjeineen ja piirroksineen hurmaavat.

Peter Gardos: 117 kirjettä (Siltala, elokuu)

Unkarilainen elokuvaohjaaja kertoo holokaustista selvinneiden vanhempiensa kauniin rakkaustarinan.

Jyrki Heino: Kelmit (SetS, elokuu)
Pidin Kellarista ja Kellosta, haluan ehdottomasti lukea lisää historiallista dekkaria!

Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, elokuu)

Romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa koskettivat, ihanaa Aatos ja Sofia -lastenkirjasarjaa unohtamatta. Kirkkaus kuulostaa aiheensakin puolesta erityisen kiehtovalta, se on "aistivoimainen tarina kirjailijasta ja kirjoittamisen pakosta" ja perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään.


Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala, syyskuu)

Olen pitänyt kaikesta, mitä Kekkonen on aiemmin julkaissut: novellikokoelmasta Kotiin sekä romaaneista Valinta ja Suojaton. Ennakkotietojen mukaan Vieraat on "kirkas ja kiehtova episodiromaani hetkistä, jotka muuttavat kaiken".


Karl Ove Knausgård: Syksystä ja Talvesta (Like, elokuu ja lokakuu)


Anna Kortelainen: Siemen (Tammi, syyskuu)

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kirjoittaa kerta toisensa jälkeen sellaisista aiheista ja miljöistä, sellaisella tietämyksellä ja herkkyydellä, että kirjat menevät lukulistalleni. Intoni lukea Kortelaisen popularisoimaa taidehistoriaa, mikrohistoriaa ja sukuhistoriaa alkoi jo Virginie!-teoksesta ja Levottomasta naisesta, jatkuen Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjään, Huonon matkailijan päiväkirjaan, Avojaloin... Siemen on katalogin mukaan haikean kaunis, mutta yllättävä kertomus vuoden 1942 Viipurista.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena, syyskuu)

"Rooiboksen Volvo", eli romaani esikoiskirjailijalta, joka osaa kirjoittaa blogimerkintöjäkin niin kauniisti että itkettää. Kolme hyvää syytä odottaa syksyä!


Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (Wsoy, lokakuu)

Vastaa siihen nälkään, jonka Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä herätti.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar, syyskuu)

Kate Mortonin romaanit ovat eräänlaisia aikuisten satuja, joihin on ihana uppoutua. Pidin paljon Hylätystä puutarhasta ja Kaukaisista hetkistä, jonkin verran myös Paluusta Rivertoniin, ja alkukielistä kirjaa on kehuttu ainakin Nenä kirjassa -blogissa.

Haruki Murakami: Miehet ilman naisia (Tammi, syyskuu).

Seuraavaksi japanilaiskirjailijalta on luvassa novelleja, yhdistelmä surumielisyyttä, huumoria ja fantasiaa.

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, elokuu)

Olen lukenut kirjoittajalta aiemmin lyhyempiä tekstejä, muun muassa Rakkaani, romaanihenkilö -kokoelmasta, jossa lukijat kertovat suhteestaan kirjalliseen suosikkihahmoonsa. Tässä kohtaa on pakko mainita myös se, että Gummeruksella on loistava vainu kiinnostavien ja taitavien esikoiskirjailijoiden suhteen: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Anni Kytömäen Kultarinta...

Asko Sahlberg: Pilatus (Like, syyskuu)

Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (Tammi, lokakuu)

Tarina ystävyydestä ihmeellisessä puutarhassa, jossa asustavat tuulikeijut, unenkutojat ja kyselijäkukkaset. Kuulostaa kirjalta, josta sekä minä että alakouluikäiset tyttäreni tykkäisivät.

Vera Vala: Milanon nukketeatteri (Gummerus, kesäkuu)

Viides Arianna de Bellis -dekkari olisi ihana lukea tuoreeltaan kesäkuussa. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea sarjan neljäs osa, viime vuonna ilmestynyt Tuomitut...


Hanna Weselius: Alma!
"Rihmastomainen, moniaalle kurkottava romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja naisen arvoa yhä mitataan." Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittaja.

Kovasti kiinnostavat 

Tähän listaan ne kirjat, jotka kyllä kiinnostavat, mutta koska kaikkea ei ehdi ikinä lukea, jää vähän sattuman varaan, luenko näitä vai en. Näistä kirjoista päätyvät luettavakseni varmimmin sellaiset, joiden kanssa törmäämme kirjaston uutuushyllyllä tai joita joku kriitikko, kanssabloggari tai ystävä lämpimästi suosittelee. Osan luen melko varmasti, mutta hitaasti: esimerkiksi kirjasarjan edellinen osa saattaa olla vielä lukematta. (Ihan kaikkia kiinnostavia en tietenkään pysty tähänkään listaamaan – ja apua, osa katalogeista on tosiaan vasta tulossa!)

Muriel Barbery: Haltiaelämää (Gummerus, syyskuu)

Romaani kahdesta tytöstä, joista toinen osaa puhua puille, kukille ja linnuille ja toinen soittaa ylimaallisen kauniisti.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus, syyskuu)

2000-luvun satuja, jotka kertovat tapahtumista lauseen "...ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" jälkeen. Kirja on kuvitettu Yoko Shimizun kauniilla piirroksilla.

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi, lokakuu)

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi, elokuu)

Vuosiin 1857, 2007 ja 2098 sijoittuva romaani mehiläisistä ja siitä kun niitä ei enää ole.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus, elokuu)

Suomeen ja Thaimaahan sijoittuva esikoisromaani.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus (Tammi, syyskuu)
Otavan aika on minulta vielä lukematta, mutta varmasti luen sen vielä, samoin kuin Mäkelän muistelmasarjan syksyllä ilmestyvän uusimman osan. Vapaus tarkoittaa tietenkin siirtymistä Otavan leivistä vapaaksi kirjailijaksi.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, syyskuu)
Japanilaiskirjailijan romaani "muistin hauraudesta ja matematiikan kauneudesta".

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Bazar, kesäkuu)
1900-luvun alkuvuosikymmeniin ja nykyajan Englantiin sijoittuva romaani, jossa toivon olevan samaa taikaa kuin Kate Mortonin teoksissa.

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina (Wsoy, syyskuu)
Englantilaisen fantasiakirjailijan ja kielitieteilijän versio Kalevalan traagisesta tarinasta.

Tuula-Liina Varis: Huvila (Wsoy, lokakuu)
Vuoteen 1929 sijoittuva romaani, jonka kuvauksesta tulee mieleen Ilmari Kiannon – tai pikemminkin hänen vaimojensa – elämä. Saa nähdä, olinko oikeilla jäljillä.

Lukemista lapsille

Jo aiemmin mainitsemani Salla Simukan Sisarlan ohella minua kiinnostavat syksyn lasten- ja nuortenkirjoista ainakin

Matkat mielikuvituksen maailmoihin: 

Paula Noronen ja Oili Kokkonen: Tagli ja Telle. Tehtävä sirkussaarella (Tammi)

Lastendekkarisarjan avaus.

Sari Peltoniemi ja Paula Haapamäki: Taivazalan joutsen (Tammi)

Avainkantaja-trilogian ensimmäinen osa.

Tarinoita nuorille:

Juuli Niemi: Et kävele yksin (Wsoy)

Aiemmin runoja, proosarunoja ja novelleja julkaisseen kirjailija-käsikirjoittajan ensimmäinen nuortenromaani. "Kaksi erilaista maailmaa ja ensimmäinen rakkaus".

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it Snow (Wsoy)

Kolme talvista rakkaustarinaa, joissa kaikissa lumisade vaikuttaa pariskuntien kohtaloihin.

Tammen takuuvarmat sarjakirjat: 

Timo Parvela: Ella ja kaverit rakentavat ihmekoneen 

Sinikka ja Tiina Nopola, Christell Röns: Risto Räppääjä ja pullistelija 

Sinikka Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Heppa Huoleton 

Listani on luonnollisesti täysin subjektiivisia, ja jotta löytäisit omat suosikkisi, kurkkaa kustantamojen katalogeihin: Gummerus, Siltala, Tammi, Wsoy, Bazar, SetS.

Jens Andersen: Astrid Lindgren & Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus

Petter Karsson: Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina.
Muminvärlden & verkligheten. Tove Janssons liv i bilder, suom. Sari Kumpulainen.
Kuvatoimitus Bengt Wanselius.
Wsoy 2014, 246 sivua.


Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä.
Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, suom. Kari Koski.
Wsoy 2016, 435 sivua.

Kaksi kirjailijaa, lapsen ymmärtäjää, mielikuvituksen ja luovuuden kuningatarta. Tove Jansson ja Astrid Lindgren on helppo asettaa rinnakkain, kuten he ovat alla olevassa, Jens Andersenin Lindgren-elämäkertaa kuvittavassa valokuvassa. Molemmat kirjailijat elivät läpi 1900-luvun, kokivat sodat sekä ahtaan ja tuomitsevan ilmapiirin, säilyttivät kosketuksen lapsuuteen ja ammensivat uskomattomasta mielikuvituksesta tarinoita ja kuvia, joita lukemattomat lapset ja aikuiset rakastavat yhä.

Kirjoitin taannoin Tuula Karjalaisen hienosta Tove Jansson -elämäkerrasta Tee työtä ja rakasta, alkuvuodesta nautiskelin Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerrasta Tämä päivä, yksi elämä. Petter Karlssonin Muumimaailma ja todellisuus -teoksen luin viime vuonna, mutta innostuin selailemaan sitä Lindgren-elämäkerran rinnalla. Muutenkin Karssonin kirja on selailu- ja tunnelmointikirja, johon tulee palattua aina aika ajoin. Muumimaailma ja todellisuus on eräänlainen kuvaelämäkerta, jossa lyhyet tekstit Toven elämänvaiheista täydentävät upeiden valokuvien kertomaa.

Jens Andersenin Tämä päivä, yksi elämä sen sijaan on täysiverinen elämäkerta, joka sekin on toki kuvitettu kiinnostavilla valokuvilla arkistoista ja yksityiskokoelmista. Lindgrenin poismenosta on viitisentoista vuotta, ja Andersenin teos on ymmärtääkseni ensimmäinen siloittelematon, huolelliseen aikaläislähteiden lukemiseen perustuva elämäkerta Ruotsin satukuningattaresta.

Opin Astrid Lindgrenin elämästä ja persoonasta paljon uutta, ja ymmärtääkseni Andersenin elämäkerrassa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole aiemmin julkaistu missään. Esimerkiksi se, että Lindgren synnytti aviliiton ulkopuolella lapsen, on ollut yleisesti tiedossa, mutta Andersen kertoo tapahtumista ja nuoren Astridin tunteista varsin yksityiskohtaisesti. Andersen siteeraa runsaasti alkuperäislähteitä, ja minua ilahdutti erityisesti Astridin kirje, jossa hän kuvasi sitä iloa ja ylpeyttä, jolla hän esitteli kauan salassa pidetyn Lasse-poikansa kotikylänsä moraalinvartijoille ja sai varsin pian katkaistua juoruilta siivet avoimuudellaan ja pystypäisyydellään.

On tavattoman kiinnostavaa lukea siitä, kuinka Astrid Lindgren toimi sota-aikana kirjeiden sensorina ja kirjoitti samaan aikaan päiväkirjaa (josta julkaistaan toimitettu laitos suomeksi syksyllä!), teki kirjoitustyön ohella pitkää päivää kustantamon lastenkirjaosaston toimittajana ja johtajana ja taisteli luonnon ja eläinten oikeuksien puolesta. Lindgrenin humaanius, empaattisuus ja oikeudentunto ovat toki tulleet tutuiksi hänen teoksistaan, mutta on mielenkiintoista kuulla, miten tämä kaikki näkyi Astridin arjessa ja miten hän henkilökohtaisesti koki asiat. Jälleen tulee mieleen Tove Jansson, joka kirjoitti unelmansa rauhasta muumimaailmaansa ja vuodatti sodan aiheuttamaa tuskaa yksityisiin kirjeisiinsä.

Andersen kirjoittaa melko tavanomaista elämäkertaproosaa. Tämä päivä, yksi elämä etenee sujuvan kronologisesti, samalla mukavan mittaisiin temaattisiin lukuihin jaoteltuna. Lindgrenin kirjallista tuotantoa Andersen käsittelee melko pinnallisesti ja välillä kömpelösti arvottaen. Samalla hän kuitenkin kertoo paljon teosten taustoista ja linkittää ne Lindgrenin elämänvaiheisiin.

Lindgrenien ja Janssonien välissä Tolkienin Hobitti, jonka ruotsinnoksen kuvittajaksi Astrid Lindgren kutsui Tove Janssonin.

Elämäkerran nimi tulee ruotsalaisen runoilijan ja filosofin, Thomas Thorildin lauseesta, joka oli maalattu kirjailija ja naisasianainen Ellen Keyn talon sisääntuloaulan seinään. Nuori Astrid vieraili kuuluisan Keyn talossa pikaisesti kesävaelluksensa aikana ja kantoi ajatusta mielessään. Voisin kuvitella, että myös Tove Jansson olisi allekirjoittanut Thorellin ajatuksen. Kenties juuri he, joilla on kyky elää hetkessä, kykenevät luomaan sellaista, mikä kestää aikaa?

Akira Kinoshita: Tove Jansson ateljeessaan. Muumimaailma ja todellisuus -teoksen kuvitusta.

Työ ja rakkaus olivat niin Janssonille kuin Lindgrenille elämän johtotähtiä. Molemmat kirjoittivat kirjoja rakkaistaan ja rakkailleen, kirjoittivat toiveitaan ja pelkojaan sadun maailmaan.

Viisi vuotta

Kevään ensimmäinen krookus.

Tasan viisi vuotta sitten perustin tämän blogin. Olimme vastikään muuttaneet nykyiselle asuinpaikkakunnalle, nuorin lapseni oli täyttänyt vuoden ja kaipasin selvästi jotakin omaa, kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyvää askaretta, kun kirjallisuuden opinnot olivat perhetilanteen vuoksi jämähtäneet paikoilleen.

Bloggaaminen toi mukanaan valtavasti uusia, ihania asioita. Parasta on ollut tutustuminen uusiin, ihaniin kirjaihmisiin, ja mikäpä mukavampi paikka tutustua, tämän virtuaalimaailman ohella, kuin vaikkapa kirjailija-aamiaisella, Turun kaupunginkirjaston kummituskierroksella, kirjamessuilla tai lukupiirissä. Koko kirjabloggauksen ydintä ovat tietysti myös kaikki luetut kirjat, jaetut lukukokemukset ja ihan vaikkapa vain haaveet siitä, mitä seuraavaksi lukisi tai kauden kirjasadosta poimisi.

Viimeisen parin vuoden aikana täällä on ollut hieman hiljaisempaa. Perheeseemme oli syntynyt uusi lapsi, mutta hänkin oli kasvaa hurahtanut nopeasti parivuotiaaksi, joten kotiäitiysvuodet lähestyivät loppuaan. Kesällä 2014 päätin vakaasti saada opintoni päätökseen eli tehdä gradun seuraavan lukuvuoden aikana. Hieman yllättäen tästä tavoitteesta tuli totta, ja valmistuin huhtikuussa 2015 filosofian maisteriksi sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi.

Kuvittelin, että heti gradun valmistumisen jälkeen ehtisin taas lukea ja blogata kuten ennenkin. Kuitenkin: haasteet seuraavat toistaan, ja porttiteorian mukaisesti siirryin yhä kovempiin juttuihin: valmistumisesta työnhakuun ja työnhausta kokopäivätöihin. Työ äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana on antoisaa, mutta myös hyvin kokonaisvaltaista ja aikaavievää, ja luku- ja kirjoitusenergiaa ei kovin paljoa ole riittänyt vapaa-ajalle.

Tänä vuonna moni "dinosaurusblogin" pitäjä on ilmoittanut, että blogi ei enää päivity. Vielä useampi on viime vuosina vain hiljentynyt, jäänyt määrittelemättömän pituiselle tauolle. Tuntuu haikealta. Toisaalta on kirjablogeja, jotka porskuttavat vuodesta toiseen, yhtenä pitkäikäisimmistä Sallan lukupäiväkirja, joka juhlii tänään 10-vuotissynttäreitä! Onnea Salla ja kaikki muutkin, lukuisat bloggaajat, jotka täyttävät vuosia juuri maaliskuussa. Kevät on uusien alkujen aikaa.

Pidän ajatuksesta, että blogi kulkee mukana eri elämänvaiheissa. Sen tavoitteet, tarkoitukset, tyyli ja päivitystiheys voivat muuttua, mutta ovea ei tarvitse sulkea kokonaan. Joskus on hyvä aloittaa ihan uusi blogi, kuten Jaanan Kaikki päivät tulevat tai ihanan Kapina ja kaipuu -tietokirjan kirjoittajan Sara Kokkosen Saran kirjailijasivu. Itse jatkan kirjoittelua täällä Sinisen linnan kirjastossa, mutta kuten moni muukin (kirja)bloggaaja, minäkin etsin uutta tapaa kirjoittaa.

Olen pitkän hiljaiselon jälkeen taas täynnä bloggausintoa. Muun muassa yllä olevan kuvan kirjoista on tulossa lähiaikoina juttua blogiin. Didionin kirjat liittyvät Teatteri Jurkan ja Liken bloggareille tarjoamaan "Lue, koe ja kirjoita" -haasteeseen, jonka puitteissa pääsen paitsi katsomaan Kristiina Halkolan tähdittämää Maagisen ajattelun aika -esitystä, myös oppimaan teatterikritiikin kirjoittamista intensiivikurssilla!

Lopuksi haluan näin viisivuotistaipaleen kunniaksi nostaa esille viisi vaikuttavaa, tärkeää tai hurmaavaa kirjaa, jotka olen näiden vuosien varrella esitellyt blogissani. Sain aikoja sitten Leena Lumilta kolmen kirjan haasteen (kirjat, joita lukisit yhä uudelleen) – kiitos Leena ja muutkin minua blogihaasteilla muistaneet, vastailen hiljalleen, mutta mieluusti ♥︎ – ja vastaan siihen nyt viidellä kirjalla vuosipäivän hengessä. Lista painottuu viime vuosiin ihan muistiteknisistä syistä. En kirjaa tähän ennestään jo pitkään postaukseen perusteluja, ne löytyvät linkkien takaa. Yhteistä kaikille näille kirjoille on kuitenkin se, että pala sydäntäni on jäänyt sivujen väliin. Kirjat ovat satunnaisessa järjestyksessä.

1. Anni Kytömäki: Kultarinta
2. John Williams: Stoner
3. Bea Uusma: Naparetki – minun rakkaustarinani
4. Ulla-Lena Lundberg: Jää
5. Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa

Kiitos teille, lukijat ja kanssabloggaajat:  olette tehneet tästä harrastuksesta niin innostavan ja palkitsevan! Jatketaan lukemista ja kirjoittamista, elämysten jakamista, eikö vain? Ihanaa maaliskuun iltaa kaikille ♥︎

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungissa

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungissa.
Gummerus 2016, 215 sivua.

16. toukokuuta 1816

En saanut unta ja avasin hetkeksi ikkunan. Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan. Äänten ketju jatkuu, se on ollut täällä vuosisatoja. Tällä tavalla, ikkunan sulkemisen äänellä, minä ollen yhteydessä paitsi menneeseen myös tulevaan elämään.

Miten kirjoittaa kirjasta, jolta odotti paljon ja sai kenties vieläkin enemmän? Josta voisi poimia upean sitaatin joka sivulta, jonka viimeisen sivun suljettuaan palaa alkuun? Akvarelleja Engelin kaupungissa on kirja, jonka sivuilta voi löytää itsensä, sillä kuten romaanin päähenkilö kirjoittaa päiväkirjaansa, syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa.

Jukka Viikilä on julkaissut aiemmin kaksi runokokoelmaa (Runoja 2008 ja Runoja II 2010), joten ei ole yllättävää, että hänen esikoisromaaninsa on kuulasta, lyyristä proosaa. Tulee mieleen Bo Carpelanin romaanit, joissa niin ikään kuljetaan helsinkiläisissä kortteleissa ja huoneissa, katsotaan ulos ikkunasta, liikutaan ajan virrassa. Romaanin muoto, historiallisen henkilön fiktiivinen päiväkirja, tuo mieleen myös Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan.

Akvarelleja Engelin kaupungista kutoo jokaiseen lauseeseensa menneen, nykyisen ja tulevan. Romaani kertoo arkkitehdista, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja toisaalta myös sen vuosisatojen taakse kantavan jäljen, jonka hän jättää jälkeensä. Työ, kokonaisen kaupungin suunnitteleminen on Carl Ludvig Engelille yhtä aikaa vapautus ja taakka. Arvostetun arkkitehdin todellinen elämä on kuitenkin ylvään empirekeskustan ulkopuolella: Charlotte-vaimon, lasten – ennen muuta hauraan Emilien – , oman puutarhan kukkien ja yöllä täyttyvien päiväkirjan sivujen parissa.

"Yöpäiväkirjan" merkintöjen tyyli on paikoin runollinen, joskus lakoninen tai ironinen. Ikonisesta arkkitehdistä piirtyy inhimillinen kuva, 1800-luvun miljöö herää eloon yksityiskohdissa, äänissä ja tuoksuissa ja monesti merkintöihin kiteytyy oivallus, hetken kauneus ja ikuinen suru.

Lumi sataa tyhjään kaupunkiin. Helsinki on kaunis kaupunki, jos muistaa olla katsomatta vain tätä hetkeä. Toisaalta lumen pettämänä keskeneräinennkin näyttää valmiilta.

Akvarelleista toisaalla: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Tuijata, Kirjakko ruispellossa, Helsingin sanomat.