Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen: Mieli ja maisema

(Tämä kuva on otettu vähän ennen joulua – sen jälkeen maisema on muuttunut valkoiseksi.)

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Mieli ja maisema. 
Kirjailijoiden työhuoneita.
Avain 2015, 264 sivua.

Haltijakuusen alla -teoksen tekijöiden uusin kirja, Mieli ja maisema, on täydellistä lukemista niille, joita kiehtovat viehtättävät miljööt, kirjat ja kirjailijan työ. Kirjoitan tätä postausta huoneessa, jonka ikkunoista avautuu näkymä hyväätekevään, lempeään maisemaan: näen omenapuita, punamullatun aitan, kappalen taivasta ja mäntyjen latvat. Hennon siniseltä taivaalta leijalee suuria lumihiutaleita. Silmät ja mieli virittäytyvät samaan seesteiseen ja kodikkaaseen tunnelmaan, kun kirjoitan ihanasta lukukokemuksesta.

Siinä missä Haltijakuusen alla esitteli kotimaisten klassikkokirjailijoiden kotipaikkoja, kurkistaa Mieli ja maisema nykykirjailijoiden työhuoneeseen. Jari Suomisen upeat valokuvat kirjailijoiden miljöistä Seppo Saraspään Lapista Tommi Parkon Assisiin muodostavat teoksen sydämen, mutta yhtä tärkeitä ovat Anne Helttusen ja Annamari Sauren tekstit, joissa kirjailijat kertovat kiireettömästi suhteestaan omaan kirjoittamiseensa ja työskentely-ympäristöönsä.

Tunnen syvää sielujen sukulaisuutta Heli Laaksosen kanssa, jonka vanhassa hirsitalossa sijaitsevan, entiseen ruokakomeroon rakennetun työhuoneen ikkunasta avautuu rauhoittava maalaismaisema. Voiko olla parempaa paikkaa kirjoittaa kuin ikkunan ääressä, etenkään sydänpuisen, t-karmisen ikkunan? Moni muukin kirjailija työskentelee ikkunan ääressä, ja ainakin Kalle Veirto ja Leena Lehtolainen mainitsevat jotakin siihen suuntaan, että samana pysyvä, vain vuodenaikojen mukaan muuttuva näkymä pihamaalle tai metsään rauhoittaa.

Ymmärrän silti myös Markku Karpiota, joka asuu Utön saarella upeiden merimaisemien keskellä, mutta sulkeutuu kirjoittamaan ikkunattomaan kellariin. Maisema voi olla turhankin inspiroiva ja saada ajatukset kirjoittamisen sijasta esimerkiksi kalastukseen. Ikkunattomassa kammiossakin meri tulee usein Karpion teosten maailmaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat paitsi kirjailijoita, myös kuvittajia, ja tämä asettaa tietysti erityisvaatimuksia heidän työtiloilleen. Valoa täytyy olla paljon, ja erikoispöytiä piirtämiseen. Mitään turhaa sen sijaan ei saa olla, sillä luova työ vaatii sekä fyysistä että henkistä väljyyttä ympärilleen.

Harri István Mäen koti on täynnä kirjoja, leluja ja söpöjä pikkuesineitä, joiden keskellä syntyvät uudet lastenkirjat. Virpi Hämeen-Anttilalla on hurmaava, kirjojen täyttämä työhuone kotinsa viereisessä asunnossa. Ja näiden mainittujen lisäksi Mielessä ja maisemassa on paljon, paljon muita ihania työhuoneita ja tarinoita kirjoittamisesta.

Yksi koskettavimmista teksteistä kertoo työhuoneesta, jossa kirjailijat eivät enää kirjoita. Johanna Venho ja Seita Vuorela kirjoittivat vuoroviikoin Lasimestarissa, kalliolaisen kivitalon pohjakerroksessa, kuin näyteikkunassa mutta kuitenkin omassa maailmassaan. Viime kevättalvella ystävykset joutuivat luopumaan yhteisestä työhuoneestaan. Venho kirjoittaa nykyään kotonaan. Seita Vuorela menehtyi äkillisesti tämän vuoden huhtikuussa. Tunnen surua liian varhain päättyneen säkenöivän elämän vuoksi, mutta itsekkäästi myös siksi, että en koskaan saa luettavakseni romaania, jonka työnimi oli Lasipoika.


Kirjasta toisaalla: Leena Lumi, Kirjojen kamari, Lukupino.

Helga Nuorpuu: Pirkon uusi ystävä & Ruusulan viimeinen tyttö

Helga Nuorpuu: Pirkon uusi ystävä
Ruusula-sarjan kolmas kirja.
Gummerus 1928, 213 sivua.

Helga Nuorpuu: Ruusulan viimeinen tyttö
Ruusula-sarjan neljäs kirja.
Gummerus 1946 (toinen painos), 129 sivua.

Tervehdys pitkästä aikaa, lukijat! Viime syksy oli kiireinen, ja ehdin tuskin lukea, vielä vähemmän blogata. Joululomalla tilanne on kuitenkin vähän korjaantunut lukemisen suhteen, ja tällä hetkellä blogattavia kirjoja on suorastaan jonoksi asti.

Joululomalla kuuluu mielestäni lukea ihania kirjoja. Ihana-sanan voi tässä tapauksessa ymmärtää laajasti: hyvän joulukirjan kieli voi olla pakahduttavan kaunista, kirja voi saada ajattelemaan vakaviakin asioita tai se voi olla kevyttä hömppää, kaikella rakkaudella. En tykkää lukea ihan kamalan rankoista aiheista jouluna (jos koskaan), ja yksi parhaista joululomagenreistä on perinteinen tyttökirjallisuus, joka on turvallista, lempeää ja nostalgista.

Alakoululaisena luin koulun kirjastosta löytämäni yhteisniteen Ruusulan tytöt I, joka sisälsi alunperin itsenäisinä teoksina julkaistut tyttöromaanit Anjan onni ja Tyttö veitikka. Ihastuin kodikkaan täysihoitolan ja tyttökoulun sekä lyseon kasvattien ystävyys- ja rakkaussuhteita, vähän koulunkäyntiäkin, kuvaaviin kirjoihin kovasti. Kirja jäi vahvasti mieleeni, ja kun vasta aikuisena tajusin, että kirjoille on jatkoa, halusin tietysti lukea myöhemmätkin osat. Verkkoantikoista löysin ensin jo aikanaan lukemani yhteisniteen, sitten sarjan neljännen osan. Tänä syksynä sain viimein kolmannen osan käsiini, ja joululomalla oli aikaa uppoutua Ruusulan tyttöjen maailmaan.

Alunperin suunnittelin lukevani koko sarjan järjestyksessä, mutta en sitten kuitenkaan malttanut vaan aloitin suoraan kolmennesta osasta Pirkon uusi ystävä, sillä halusin tietää, miten tarina etenee. Luettuani myös Ruusulan viimeisen tytön en voi kuin onnitella itseäni siitä, että en malttamattomana lukenut sarjan päätösosaa ennen kuin sain kolmannenkin osan käsiini, sillä kirjat ovat erittäin juonivetoisia ja neljäs osa olisi pilannut jännitteen kolmannesta.

Molemmat kirjat keskittyvät pitkälti Pirkko Kotkanpään, Ruusulan täysihoitolan viimeisen asukin, rakkauselämään, edeltävä jonkin verran myös ylioppilastutkintoa edeltäviin opintoihin ja päätösosa aika paljokin Pirkon työhön valmistavan luokan opettajana. Jo Ruusula-sarjan aiemmissa osissa on pedattu vahvasti Pirkon ja poikalyseota käyvän Pentin romanssia, mutta Pirkon uusi ystävä -romaanissa pakkaa sekoittaa Pirkon tutustuminen komeaan ja kiinnostavaan Martti Kuloon, Pirkkoa muutamaa vuotta vanhempaan lakimieheen.

Kuten Aino toteaa Sheferijm-blogissaan, Pirkon uusi ystävä ja Ruusulan viimeinen tyttö on juonensa ja henkilöhahmojensa osalta palon velkaa L. M. Montgomeryn Anna-kirjoille ja jonkin verran myös Louisa M. Alcottin Pikku naisille jatko-osineen. Paikoitellen yhtäläisyydet ovat jopa vaivaannuttavia (esimerksi Pirkon oppilas, Pulla, on aivan kuin Anna-sarjasta tuttu Davy). Kuitenkin, vaikka Nuorpuu seuraileekin pitkälti eräästä kanadalaisesta romaanista tuttua juonikaavaa Pirkon vaiheista kertoessaan, on paljon erojakin, ja pelkästää teoksen maailma, 1920-luvun suomalainen pikkukaupunki, on tarpeeksi erilainen.

Nuorpuu onnistui myös yllättämään minut yhdellä juonenkäänteellä, ja siitä täytyy antaa tunnustusta  kirjailijalle. Toisaalta yllätys oli senlaatuinen, että se keikautti Ruusulan viimeisen tytön lukukokemuksen myös hieman kielteiseen suuntaan ja muutti käsitystäni koko sarjasta, vähintäänkin kirjasta Pirkon uusi ystävä. Tavallaan Nuorpuu rikkoo kirjailijan ja lukijan välistä herrasmiessopimusta, että kirja saa yllättää, mutta yllätyksen jälkeen lukijan tulisi löytää teoksesta perustelut sille, miksi tapahtumat etenivät niin kuin etenivät. Voi toki olla, että Nuorpuu pyrki kuvaamaan elämän – etenkin nuoren elämän – yllätyksellisyyttä ja ailahtelevuutta, mutta kertomuksissa on omat lakinsa, joiden rikkominen saattaa myös ärsyttää lukijaa.

Mutta marmatus sikseen: Ruusulan tyttöjen kaksi viimeistä osaa tarjosivat minulle todella viihdyttäviä ja suloisia lukuhetkiä. Nuorpuu osaa kirjoittaa, kuljettaa juonta ja maustaa sitä sopivasti huumorilla ja ruusunpunaisella, vanhanaikaisen kainolla romantiikalla. Harmi, että Ruusula-sarja on kutakuinkin kadonnut kirjahyllyistä, eikä uusintapainoksista taida olla toivoa. Tavallaan ymmärrän sen, mutta olen iloinen siitä, että olen itse saanut tutustua Ruusula-kirjojen ihanaan maailmaan.

Sibeliuksen lampaanviulu

Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu.
Tarinoita sävelten takaa.
Gummerus 2015, 173 sivua.

Yöllinen serenadi oli varmasti yksi erityislaatuisimmista Sibelius-kantaesityksistä, sillä tällä kantaesityksellä oli vain yhden hengen yleisö.

Jean Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivä alkaa olla kääntymässä seuraavan vuorokauden puolelle. En olisi voinut viettää säveltäjämestarin syntymäpäivän iltaa antoisammin kuin katsomalla kotikuntani tanssi- ja musiikkiopistojen upeaa Nuori Sibelius -näytöstä, joka hehkui musiikkia, liikettä, väriä ja tunnetta. Haluan kuitenkin vielä vinkata yhdestä antoisasta Sibelius-kirjasta (muutamasta olenkin jo juhlavuoden kuluessa blogannut, kuten elämäkerrasta Aino Sibelius – ihmeellinen olento sekä kuvakirjoista Hämeenlinnan Janne ja Soiva metsä, ja parista kirjasta aion vielä tuonnempana kertoa).

Sibeliuksen lampaanviulu perustuu Sakari Ylivuoren tutkimuksiin, joiden lähteenä ovat muun muassa  Sibeliuksen nuottikäsikirjoitukset, kirjeet ja aikakauden sanomalehtiuutiset. Elävästi kerrotuissa tarinoissa vilahtavat useat aikakauden kulttuuripersoonat Juhani Ahosta V. A. Koskenniemeen. Eräs tänä syksynä vilkkaan kulttuuridebatin keskushenkilönä ollut Sibeliuksen aikalainen, I. K. Inha, on yksi kokoelman avaustarinan "Kolmiodraamaa ja kantaesitys kuutamolla" päähenkilöistä.

Mitä nuoren Aino Krohnin (myöh. Kallas) ja I. K. Inhan välillä tapahtui, ja miten Inhan kanssa samaa Hämeenlinnan normaalilyseota aikanaan käynyt Sibelius Kuutamolla-kuoroteoksineen liittyy tähän kaikkeen? Lukekaa Sibeliuksen lampaanviulu, niin saatte tietää!

Tuula Korolainen (toim.) ja Virpi Penna: Ihan täysi tonttu

Tuula Korolainen (toim.) ja Virpi Penna (kuvitus): Ihan täysi tonttu. 

Runollinen joulukalenteri.

Lasten Keskus 2015, 38 sivua.

Joulukuu – 

ja päivä ykkönen!

Mikä onni sentään

että muistin sen. 

Juuri tänään näet

nukuin pommiin

kun piti tulla

luukun taakse

kalenterihommiin.

(Tuula Korolainen, katkelma kokoelman avausrunosta)

Ihan täysi tonttu on runollinen joulukalenteri, josta löytyy oma runo (tai jopa kaksi!) jokaiselle joulunodotuksen päivälle. Lapseni tosin oli kirjaa hetken tutkittuaan vakaasti sitä mieltä, että Ihan täysi tonttu ei ole "joulukalenterikirja", sen verran vaivihkaa "luukkujen" numerot on kirjaan merkitty. Kirjassa on Virpi Pennan lempeä ja iloinen kuvitus ja teoksen on toimittanut Tuula Korolainen. (Olen näköjään melkein tasan kolme vuotta sitten blogannut Tuula Korolaisen Kuono lumessa -kirjasta, suloinen ja talvinen lastenkirja sekin.)

Kaikki kirjan runot ovat ennen julkaisemattomia. Tekijät sen sijaan ovat vanhoja tuttuja, rakastettuja kotimaisia kirjailijoita, kuten Eppu Nuotio, jonka toisen hiljattain ilmestyneen joulukirjan Typy ja topakka tonttu esittelin blogissa pari ensimmäisenä adventtina, Annika Sandelin (jonka Baudelieroon ja Mette-rottaan sekä Yokon yökirjaan olen aiemmin ihastunut), Jukka Parkkinen ja Hannele Huovi.

Joulukirjat ammentavat usein nostalgiasta ja perinteistä. Niin Ihan täysi tonttukin josta löytyvät itsenäisyyspäivät, Luciat ja Jeesus-lapsi kuin partiolaisten joulukalenterista ikään. Samalla osa runoista linkittyy kuitenkin vahvasti tähän päivään.

Arvostan sitä, että Annika Sandelin puhuu itsenäisyyspäivärunossaan toisten auttamisesta: "Kuin Saarijärven Paavo / me leipää jaetaan" ja Tuula Korolainen valottaa (!) Lucianpäivän runossaan italialaispyhimyksen alkuperää. En kuitenkaan välttämättä haluaisi lukea joulua odottaville lapsille kuolevista ihmisistä (Sandelinin runo) tai polttoroviolle päätymisestä (Korolaisen runo). Kuten sanottu, aiheet ovat tärkeitä, mutta ihan pienillekin lapsille suunnatussa joulukirjassa toivoisin niiden lempeämpää käsittelyä. Lempeyttä ja lämpöäkin kirjassa toki on, ihan sylin täydeltä.

Yö on pimeä lintu

lämmin hyöhenrinta,

laajeneva hetki, 

untuvainen pinta.

(Hannele Huovi, katkelma jouluaaton runosta)

J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi.
Harry Potter and Philosopher´s Stone, suom. Jaana Kapari.
Kuvitus Jim Kay.
Tammi 2015, 248 sivua.

Kun Hagrid katsoi Harrya, hänen silmissään leimusi lämpö ja kunnioitus, mutta Harry ei ollutkaan hyvillään ja ylpeä, sillä hänestä tuntui että oli sattunut joku hirveä väärinkäsitys. Velho? Hän? Miten kummassa se voisi olla totta? Hän oli elänyt koko ikänsä Dudleyn hutkittavana ja Petunia-tädin ja Vernon-sedän pompoteltavana. Jos hän olisi ollut velho, mikseivät he olleet muuttuneet rupisammakoiksi joka kerta kun he vain yrittivätkin lukita hänet komeroon? Jos hän olisi kerran kukistanut maailman mahtavimman taikurin, miten Dudley muka olisi voinut potkia häntä sinne tänne kuin jalkapalloa? 

Harry Potter ja viisasten kivi, hyvän ja pahan taistelua, nuoren pojan kasvua ja maagista sisäoppilaitoselämää kuvaavan sarjan avausosa on nyt ilmestynyt suomeksikin uutena, Jim Kayn kuvittamana laitoksena. Vaikka Mika Launiksen suomalaispainoksiin loihtimat kansikuvat ovat hienoja ja jo klassikon asemassa, niin ihastuin heti ensikatsomalla myös brittikuvittaja Kayn värikylläiseen ja tunnelmalliseen kuvitukseen. Kayn kuvat pääsevät oikeuksiinsa teoksen suurilla sivuilla ja laajoilla aukeamilla, ja monen kuvan runsaita yksityiskohtia voisi tutkailla vaikka kuinka kauan.

Ihailen J. K. Rowlingin mielikuvitusta, sitä, miten hän on sarjan maailman Tylypahkoineen ja Viistokujineen. Kayn kuvitus tavoittaa hienosti kirjan tunnelmat ja antaa monelle varsin eriskummalliselle velhomaailman jutulle muodon ja värit.

Viistokujalla. Jim Kayn kuvitusta kirjassa Harry Potter ja viisasten kivi.

Melkein harmittaa, että meidän perheen koululaiset ovat jo tutustuneet Harry Potteriin, sillä kuvitus tekee velhokoulumaailmasta jotenkin helposti lähestyttävän ja ymmärrettävän. Toisaalta, kuten esikoiseni totesi, on ihan hyvä kuulla ensin tarina ilman kuvitusta ja kuvitella henkilöiden, asioiden ja miljöön ulkonäkö ihan omassa mielessään.

Kahdella palstalla oleva teksti on jossain määrin raskasta lukea, ja raskaaksi käy isokokoisen kirjan kannattelukin pidemmän päälle. Kuvitettu laitos on upea, ja toivon, että kaikki Jim Kayn kuvittamat Harry Potterit käännetään suomeksi. Kuvitettu Potter ei kuitenkaan korvaa kätevänkokoista, kevyttä pokkaria tai perinteistä sidottua teosta, jota on mukava lukea vaikkapa riippumatossa tai sängyn pohjalla.

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Sanna Isto & Eppu Nuotio (teksti)
ja Sari Airola (kuvitus): Typy ja topakka tonttu
Bazar 2015.

Typy nyökkää. Paperiset lumihiutaleet ovat kauniita. Sitäpaitsi tätikin käski askarrella. Mutta ensiksi pitäisi saada jostakin valkoista paperia.
Typy on aikeissa käydä kysymässä Bertta-tädiltä, mutta tonttu tönäisee pinon laskuja pöydältä lattialle. Uusi suunnitelma on jo saanut tontun lämpimäksi ja tarmoa täyteen. 
"Näissä on kaikenmaailman numeroita", tonttu selittää innoissaan. "Mutta vain toisella puolen."

Typy ja topakka tonttu on kolmen ennalta tutun ja taitavan lastenkirjantekijän yhteistyön tulos: Sanna Isto on tuttu ihanista Tinka ja Taika -kirjoistaan (sarjan kolmannen osan arvio tulossa pian!), monessa ihanassa lastenkirjassa on Sari Airolan kuvitus (blogissa olen esitellyt niistä ainakin kirjan Metsän outo vieras) ja Eppu Nuotio on pitkän linjan kirja- ja kulttuurialan tekijä, jonka laajasta tuotannosta olen tainnut blogissani esitellä vain yhdessä Aino Louhen kanssa julkaistun Tämä vai tuo -kuvakirjan. Viimeksi mainittu on Bazarin kustantama, kuten Typy ja topakka tonttukin – olen iloinen siitä, että aiemmin käännösdekkareihin ja lukuromaaneihin profiloitunut kustantamo on alkanut julkaista myös kotimaista lastenkirjallisuutta. Suomessa on paljon taitavia lastenkirjailijoita ja -kuvittajia, ja monet perinteiset, isot kustantamot ovat supistaneet lastenkirjatarjontaansa.

Typy ja topakka tonttu sisältää joitakin klassisen joulutarinan aineksia, kuten jouluun nuivasti suhtautuvan kärttyilijän (Typyn Bertta-täti, eräänlainen Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon Rosina Rusinan hengenheimolainen), eloon heräävän koristetontun ja idyllisen loppukohtauksen. Typy ja tonttu sähläävät kuitenkin aivan omiaan, ja heidän seikkailunsa nivoutuvat hauskasti arkeen sekä lasten ja aikuisten näkökulman eroavaisuuksiin: laskut leikataan lumitähdiksi ikkunaan, pakastimesta otetaan huurretta lumettoman talven lohduksi ja tontun temppuilut aamiaispöydässä aikaansaavat "vesivahingon". Omassa kodissa tapahtuneen vesivahingon vuoksi Typy on alunperin joutunutkin ankaran Bertta-tädin vieraaksi.

Sari Airolan kuvitus hehkuu punaisen, keltaisen, violetin ja valkoisen sävyissä. Typy on suloinen ja suurisilmäinen, mutta hauskinta oli katsoa kuvista topakan tontun touhuja, vesilätäkössä sätkiviä kinttuja ja "hiihtämistä" värikynäsauvoilla. Kiitokset myös tekstin asettelusta: tummia kirjaimia ei tarvitse tihrustaa tumman kuvan päältä, vaan tekstille on jätetty tilaa valkoisella pohjalla.

Typyn tonttuystävä on totisesti topakka, kuten kirjan nimi lupaa. Siinä vaiheessa, kun tonttu tohkeissaan paketoi Bertta-tädin tuikitarpeellisia silmälaseja ja virkkuukoukkua tädille joululahjaksi, tuli jo nuoremman polven lukijalta kommenttia, että "tuollaista tonttua en ole ennen nähnytkään missään kirjassa, koko ajan tekee jotakin hullua!" Jaa-a, kuinkakohan viattomasti tonttu nappasi äkeän tädin tavarat piiloon joulua odottamaan? Ainakin Bertta todella ilahtui sitten viimein, kun sai aarteensa takaisin aattona!

Ehkäpä Typy-kirjalle tulee jatkoa ja saamme vielä joskus tietää, miksi Bertta-täti inhosi niin kovasti joulua?

Tunnelmallista ensimmäistä adventtia!

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Tammi 2015, 308 sivua.


Onko sillä väliä. Jos istun jonnekin syrjään, Maria ajattelee, metsään vaikka, kuulemattomiin. Laulan siellä jokaisen laulun jonka osaan – onko sillä väliä? Silti joku voi kuulla, aina joku voi kuunnella. Sillä kaiku on arvaamaton, se kantaa ääntä sielläkin missä niin paljon kasvaa. Ei ainoastaan avarissa tiloissa, aukeilla, niin kuin saattaisi kuvitella: kirkossa, nurmella, harjulla. Vaan myös metsän sisällä, siellä missä on niin paljon elämää.

Vuokko Sajaniemen Pedot oli vähällä jäädä minulta huomaamatta syksyn kirjasadon runsaudessa.
Kirjamessuilla Bonnierin aamiaisella Sajaniemi oli muiden esikoiskirjailijoiden sekä Katja Ketun ja Mihail Siskinin kanssa kertomassa kirjastaan, ja Pedot oli yksi niistä kirjoista, jotka valitsin kirjaherkkuja notkuvasta pöydästä mukaani.

Syksy on ollut täynnä kaikkea uutta ja kiirettä, ja vapaa kaunokirjallisuuden lukeminen on jäänyt kovin vähälle. Levottomasti kokeilin yhtä sun toista kirjaa, osa kovasti odotettujakin, mutta koin vain ahdistuvani japanilaiskirjailijan oudossa hississä ja suomalaisen spefilahjakkuuden kudotuilla kujilla. Sajaniemi sen sijaan loihti silmieni eteen maiseman, johon oli helppo uppoutua marraskuisena viikonloppuna, hämärän ja hennon valon rajamailla. Pieni, kuusikkojen ympäröimä Ritajärven kylä itärajan tuntumassa, metsän tuoksu ja ortodoksiliturgiassa palavat tuohukset – Sajaniemen vahva, runsaasti kuvaileva kerronta sai minut solahtamaan tarinaan, lukemaan romaanin lähes yhdeltä istumalta.

Pedot on ennen kaikkea lukiolaistyttö Marian kasvutarina. Marian äiti on kuollut auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni, ja kun suuri menetys leikkaa Marian elämän toisen kerran, hänen ennestäänkin hieman hatara otteensa elämästä ja olemisesta alkaa liueta. Marian isällä, Ritajärven ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralla, on omat työnsä ja kipunsa kannettavanaan, ja kyläyhteisökin on sokea nuoren tytön tuskalle. Seurakuntalaisilla ja kyläläisillä on muuta huolehdittavaa, sillä pihoilla on nähty suden jälkiä.

Kuten arvata saattaa, romaanin pahimmat pedot ovat lopulta jotakin aivan muuta kuin metsän pimentoon kaartavia susia. Sajaniemi kuvaa taitavasti ja kauniisti luontoa ja ihmisluontoa, tunnelmia ja ihmisten välisiä suhteita. Esikoiskirjailijan kieli ja kerronta hengittävät metsän rytmissä, piirtävät rajoja ja häivyttävät niitä näkymättömiin.


Pedot on luettu myös Mari A.:n kirjablogissa sekä Kirjakaapin kummitus ja Rakkaudesta kirjoihin -blogeissa.