maanantai 16. marraskuuta 2015

Vuokko Sajaniemi: Pedot



Vuokko Sajaniemi: Pedot
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Tammi 2015, 308 sivua.


Onko sillä väliä. Jos istun jonnekin syrjään, Maria ajattelee, metsään vaikka, kuulemattomiin. Laulan siellä jokaisen laulun jonka osaan – onko sillä väliä? Silti joku voi kuulla, aina joku voi kuunnella. Sillä kaiku on arvaamaton, se kantaa ääntä sielläkin missä niin paljon kasvaa. Ei ainoastaan avarissa tiloissa, aukeilla, niin kuin saattaisi kuvitella: kirkossa, nurmella, harjulla. Vaan myös metsän sisällä, siellä missä on niin paljon elämää.

Vuokko Sajaniemen Pedot oli vähällä jäädä minulta huomaamatta syksyn kirjasadon runsaudessa.
Kirjamessuilla Bonnierin aamiaisella Sajaniemi oli muiden esikoiskirjailijoiden sekä Katja Ketun ja Mihail Siskinin kanssa kertomassa kirjastaan, ja Pedot oli yksi niistä kirjoista, jotka valitsin kirjaherkkuja notkuvasta pöydästä mukaani.

Syksy on ollut täynnä kaikkea uutta ja kiirettä, ja vapaa kaunokirjallisuuden lukeminen on jäänyt kovin vähälle. Levottomasti kokeilin yhtä sun toista kirjaa, osa kovasti odotettujakin, mutta koin vain ahdistuvani japanilaiskirjailijan oudossa hississä ja suomalaisen spefilahjakkuuden kudotuilla kujilla. Sajaniemi sen sijaan loihti silmieni eteen maiseman, johon oli helppo uppoutua marraskuisena viikonloppuna, hämärän ja hennon valon rajamailla. Pieni, kuusikkojen ympäröimä Ritajärven kylä itärajan tuntumassa, metsän tuoksu ja ortodoksiliturgiassa palavat tuohukset – Sajaniemen vahva, runsaasti kuvaileva kerronta sai minut solahtamaan tarinaan, lukemaan romaanin lähes yhdeltä istumalta.

Pedot on ennen kaikkea lukiolaistyttö Marian kasvutarina. Marian äiti on kuollut auto-onnettomuudessa hänen ollessaan pieni, ja kun suuri menetys leikkaa Marian elämän toisen kerran, hänen ennestäänkin hieman hatara otteensa elämästä ja olemisesta alkaa liueta. Marian isällä, Ritajärven ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralla, on omat työnsä ja kipunsa kannettavanaan, ja kyläyhteisökin on sokea nuoren tytön tuskalle. Seurakuntalaisilla ja kyläläisillä on muuta huolehdittavaa, sillä pihoilla on nähty suden jälkiä.

Kuten arvata saattaa, romaanin pahimmat pedot ovat lopulta jotakin aivan muuta kuin metsän pimentoon kaartavia susia. Sajaniemi kuvaa taitavasti ja kauniisti luontoa ja ihmisluontoa, tunnelmia ja ihmisten välisiä suhteita. Esikoiskirjailijan kieli ja kerronta hengittävät metsän rytmissä, piirtävät rajoja ja häivyttävät niitä näkymättömiin.


Pedot on luettu myös Mari A.:n kirjablogissa sekä Kirjakaapin kummitus ja Rakkaudesta kirjoihin -blogeissa.

10 kommenttia:

  1. Kylläpä kirjoitat Sajaniemen teoksesta kauniisti. Kirjasta on erityisesti jäänyt mieleen vahva tunnelma, jota Sajaniemi mielestäni hienosti luo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna! (Miksiköhän en eilen illalla, enkä kyllä nytkään, löydä arviotasi googlella, vain blogiasi selaamalla? Ihmettelinkin, että eikö tästä muka kukaan muu ole blogannut kuin Mari A. Google tarjosi vain lehtikritiikkejä, myös Hesarin tekeleen, joka oli aika kummallinen.)

      Poista
  2. Minulla tämä vielä odottaa lukuvuoroaan. Pedot kyllä vaikuttaa kirjoittamasi perusteella hyvältä. Ehkäpä aloitan sen jo tänään... :) ps. Meillä on täällä kuulemma nähty muutama susi liikkumassa täällä lähistöllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Kia, toivottavasti sinäkin pidät Pedoista! (Siis tästä kirjasta, niiden teillä päin liikkuvien susien kanssa et varmaan välitä tehdä lähempää tuttavuutta, heh. Olisihan se hienoa nähdä joskus susi, mutta vähän pelottavaa myös...)

      Poista
  3. Tämä on kuluvan vuoden esikoistarjonnasta yksi niistä kirjoista, jotka minua kiinnostavat selvästi eniten. Erityisesti nuo mainitsemasi metsän tuoksu ja ortodoksiliturgiassa palavat tuohukset kuulostavat juuri nyt aivan erityisen houkuttelevilta, joten luulen tarttuvani tähän aivan seuraavien joukossa. Saat Pedot kuulostamaan oikein hyvältä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, uskon että tulet pitämään tästä kovasti! Kirjan maailmassa – siinä miten luontoa kuvataan – on vähän samaa kuin Anni Kytömäen Kultarinnassa.

      Poista
  4. Minulla on tämä lukupinossa, mutta aina joku muu kirja kiilaa edelle. Olen lukenut vain pari sivua ja miljöökuvaus vaikuttaa voimakkaalta ja kauniilta. Tämä on ilmeisesti sellainen viipyilevä romaani? Taidan vielä lukea yhden kirjan ennen tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, on tässä viipyilevyyttäkin, mutta toisaalta juoni etenee koko ajan varmasti ja koukuttavasti. Miljöökuvaus on tosiaan upeaa!

      Poista
  5. Hei, pitkästä aikaa vierailen blogissasi, ja heti täältä löytyy kirja, johon tekee mieli tarttua. Just tuo metsäisyys kiinnostaa. Kiitos jälleen kerran!

    VastaaPoista
  6. Odotin tätä kirjaa kovasti, enkä pettynyt. Luin tämän kirjan elokuun lopulla. Pidin todella kirjasta. Uskolla oli kerrankin luonnollinen osa. Marian isä oli uskottava, elävä. Petokysymys tuli hyvin esiin ja sen ekokriittinen näkökulma. Hieno teos.

    VastaaPoista