Hanna Pylväinen: We sinners

Hanna Pylväinen: We sinners
Henry Holt and Company 2012, 189 sivua.

But it wasn't only Nels, it could not have been just the one difficult kid. It was daily things, it was money, it was when he stopped at the gas station and the kids all chanted, "Get a treat, get a treat,", and when he came out with chips they grabbed for them like starving people. It was never having more than fifty bucks in the checking, the fear of having his credit card rejected, going to the zoo and having to buy two family memberships. Or maybe, more simply, just having nine children. But that was no excuse, he could't act like he'd just woken up one day stuck with raising two sons and seven daughters. He knew that.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä kiinnostuin muista vanhoillislestadiolaisuudesta kertovista romaaneista. Lukupinossani on jo Riikka Pelon esikoisromaani Taivaankantaja, ja jossain vaiheessa luen ehkä myös Hannu Raittilan romaanin Ei minulta mitään puutu (1998) ja Anna-Maija Ylimaulan Papintytön (1976). Amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen esikoisromaani We Sinners  (2012) kiinnosti kuitenkin eniten. Pylväinen, jonka juuret ovat Suomessa ja tausta Laestadian Lutheran Churchissa, kertoo amerikansuomalaisen, yhdeksänlapsisen Rovaniemen perheen tarinaa eri perheenjäsenten näkökulmasta.

We Sinnersin lukeminen oli erikoinen sekoitus vierasta ja tuttua. Lestadiolaisten elämäntavat vaikuttivat Yhdysvalloissa olevan varsin samantapaiset kuin Suomessa: ei ehkäisyä, ei meikkiä, ei tanssia, ei televisiota. Käydään seuroissa, pyydetään ja annetaan synteja anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Joiltain osin "armoneuvot" tuntuvat olevan hieman tiukemmat kuin Suomessa nykypäivänä; en usko, etteikö uskovainen viulistinuori saisi kuunnella Sibeliusta tai uskovainen opettajaäiti parantaa ammattitaitoaan matematiikkavideoiden avulla. Niin kutsutun valtaväestön (mitä se sitten Yhdysvaltojen kaltaisessa kansojen ja uskontojen sulatusuunissa sitten ikinä tarkoittaakaan!) suhtautuminen liikkeeseen on kuitenkin erilainen kuin Suomessa: lestadiolaisia pidetään aivopestyinä ja heitä verrataan amisseihin ja mormoneihin. (Pylväisen romaanissa Rovaniemen perheen teini-ikäinen Brita kauhistelee koulutovereidensa puheita aivopesusta ja miettii, että amissithan ne aivopestyjä ovat.) Yhdysvalloissa on laaja ja vahva kristillinen oikeisto, mutta he tekevät tiukan eron kristillisiin lahkoihin, joihin myös Laestadian Lutheran Church luetaan.

Sekoitus tuttua ja vierasta on myös siinä, kun lukee suomalaistaustaisesta perheestä "in the kitchen making puuroa", siis englanniksi. Keskushenkilöillä on pääosin suomenkieliset nimet, kuten Pirjo-äidillä ja Tiina-siskolla, ja tekstissä vilahtaa muutamia suomenkielisiä sanoja. Rovaniemen perheen toiseuden kokemukset palautuvat siis paitsi uskontoon, myös kieleen ja etniseen taustaan. Toisaalta suomalaisuus ja suomen kieli toimivat muurina Rovaniemien ja heitä oudosti katsovien välillä; hakiessaan pikkusiskonsa Julian pihalta, juttelemassa kiinnostavan näköisen pojan kanssa, Brita sopottaa Julialle Isä meidän -rukousta, sillä se on ainoa pidempi pätkä, jonka hän osaa suomeksi.

Romaanin kieli on varsin helppolukuista ja ymmärrettävää, melkein liiankin yksinkertaista. En ole kovin hyvä arvioimaan englanninkielisten romaanien kielellistä tasoa, ellei kyse ole jostain Jane Austenin tyylisestä, hyvin rikkaasta ja hienovaraisia sävyjä välittävästä kielestä. Mutta miten tunnistaa yksinkertaisuudessaan kaunis kieli silloin, kun se ei ole äidinkieli? Tyydyn siis sanomaan, että kielellisesti We sinners ei säväyttänyt mitenkään erityisemmin, mutta minulla ei ole siitä huonoakaan sanottavaa. Rohkaisen kuitenkin sellaisiakin tarttumaan kirjaan, jotka eivät ole kovin paljon lukeneet kaunokirjallisuutta englanniksi – itsekään en ole tainnut muutamaan vuoteen lukea yhtään kokonaista romaania vieraalla kielellä, vaikka joskus aiemmassa elämässä luin paljonkin.

"You want to know something?" Tiina said. Tiina sat up and swung her leg over the bench. She climbed next to Leena. She pulled the sleeping bag over her chests. She considered Leena carefully. "Okay,", Tiina said, "he's not from church."
"Oh."
"He's cute," Tiina said, "I promise."
"An unbeliever", Leena said.
"Well, yeah," Tiina said, and she smiled, like Leena had pointed out something new and wonderful.

Pylväisen romaanin kiinnostavuus ja viehätys piilee moninäkökulmaisuudessa, siinä, kuinka henkilöhahmot toimivat vuorollaan (kolmannen persoonan) kertojina ja peilaavat toisiaan. Rovaniemen perheenjäsenet nähdään sekä itsereflektion että toisten katseiden kautta. Warren-isän äkkipikaisuus ja agressiivisuus herättää muissa pelkoa ja turhautumista, hänessä itsessään syyllisyyttä ja hämmennystä. Perheen ulkopuolisten, ainakin oman seurakunnan, silmissä Warren on esimerkillinen mies ja perheen pää (veljet eivät joudukaan noukkimaan Warrenin ikkunasta viskomia tavaroita pensaikosta), ja häntä pyydetään — omaksi kauhistuksekseen — seurakunnan ministeriksi, mikä tarkoittanee samaa kuin puhujaveli.

Siinä missä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuvaa Vilja-äidin uupumuksesta ja masennuksesta huolimatta varsin tasapainoista ja idyllistä perhettä, jonka konfliktit syntyvät lähinnä ympäristön (uskovaisten yhteisön) ja sen asettamien vaatimusten ja odotusten kanssa, We Sinners piirtää paljon raadollisemman kuvan suurperheen sisäisistä suhteista. Kuten Taivaslaulun Aleksi-isä, myös We Sinnersin Warren kantaa mukanaan ristiriitaista isäsuhdetta, ja Warrenilla tämä näkyy myös kipuiluna omassa isänroolissa. Monilapsisen perheen arki on We Sinnersis enemmän riitoja, likaisia jalkapohjia ja monistä hengityksistä sakeaa makuuhuoneen ilmaa kuin sisarusten leikkejä tai pullantuoksua. Pylväinen kirjoittaa myös Rauhalaa yksityiskohtaisemmin uskovaisten elämäntapanormeista, ja monet kohtaukset rakentuvatkin näiden normien ympärille: miltä uskovaisesta teinitytöstä tuntuu kieltäytyä ihastuksensa kohteen tanssiaiskutsusta (ja kertoa rehellisesti syy), millaista on ostaa televisio, miltä kurkkia salaa siskon kynsiä arvaillen, näkyykö niissä jälkiä kynsilakasta.

Hanna Pylväisen We Sinners on koskettava romaani ulkopuolisuuden tunteesta, arjessa selviytymisestä, uskosta ja valinnoista. Sen rakennetta kannattalevat enemmän ketjuuntuvat episodit kuin eheä kaari, mutta keskeinen teema – oman identiteetin ja tien etsintä monien muiden ihmisten, tiukkojen tienviittojen ja toisaalle vetävien houkutusten keskellä, kantaa läpi teoksen.

Pirjo had a concrete happiness, seeing the kids all at the table at once, almost everyone in the house at the same time, and Warren with his old puuroa routine, Simon joining the march as if he were little again. She wished Brita and Tiina hadn't gone away for school, Brita to Minnesota, where — Pirjo feared — she was going to marry that Jimmy boy too fast, and Tiina out East, where church kids never went, but Tiina had begged. You can loose your faith anywhere, Tiina had said, which was obviously true. [--] Pirjo's kids led the choirs and the music camps, they asked forgiveness from each other — she had heard them.

Romaanista on kirjoitettu myös Lumiomenassa sekä Omat polut -blogissa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013, 281 sivua.
(ennakkokappale, kirja ilmestyy viikolla 33)

Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen vapaa nainen.

En osta itselleni ukomuotoa, en rakenna elämäntarinaa enkä harjoittele elämänhallintaa. Ulkomuotoni on minulle suurelta osin annettu, tarina kasvaa minussa ilman käsikirjoitustakin ja hallinnan sijaan keskityn pikemminkin luopumiseen.

[– –]

Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.

Olen vatsani vankin enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksän kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani kertoo kahdesta vanhoillislestadioilaisesta nuoresta, Aleksista ja Viljasta. Parikymppisenä, vähän ujona historianopiskelijana Aleksi häikäistyy kuvataideopiskelija-Viljan kauneudesta ja tavasta maalata tauluja. Aleksi ei ole uskoa onneaan todeksi, kun Viljakin rakastuu häneen. Koska Aleksi ja Vilja ovat uskovaisia, heidän mielessään alkaa heti väikkyä kuva suurista puurokattiloista ja lukuisista varvaspareista pirttipöydän alla. Suuri perhe on itsestäänselvyys ja vähän toivekin, mutta nuoret lykkäävät avioitumista jotta Vilja voisi vielä opiskella ja maalata. Kolmikymppisinä he ovat kuitenkin jo neljän pienen lapsen vanhempia, eikä työsarka ole suinkaan vähenemässä.

Taivaslaulu on rakkaustarina, jossa miehen ja naisen välinen side ei katkea arjen harmaudessa tai suurissakaan vaikeuksissa, vaikka rakastetun syli onkin useimmiten varattu pienokaisille. Kirja kertoo myös todella vaikeasta masennuksesta ja uupumuksesta, josta mies ei voi yksin nostaa vaimoaan vaikka tekee kaikkensa. Kirja kertoo rakkaudesta uskovaisten yhteisöön, sen ihmisiin,

jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa.

Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.

Toisaalta seurakunta näyttäytyy Viljalle myös kuin toisena äitinä, valvovana ja ankarana. Saara-äidin rakkaus ei ole ehdotonta: Saara toteaa, että jos kodin säännöt eivät miellytä, sopii kotoa sitten lähteä, selkeyden vuoksi tarpeeksi kauas, ja palata voi ainoastaan, jos erehdyksensä nöyrtyen anteeksi pyytää. Saarasta kaikkein käsittämättömintä on, että joku, joka ei noudata sääntöjä, yrittää silti jäädä kotiin. Se on röyhkeää.

Vilja kokee suurinta ristiriitaa siitä, että hänen kehonsa ja ennen kaikkea mielensä ei kestä toistuvia raskauksia, synnytyksiä ja katraan mukana kasvavaa työmäärää. Hän on omenapiirakan tuoksuinen äiti, joka pysähtyy askareiden keskelläkin sylittelemään ja lohduttelemaan lapsiaan, ihmettelemään heidän kanssaan luonnon ihmeitä. Mutta raskauspahoinvoinnin ollessa pahimmillaan lapset saavt itse huolehtia itsestään ja pienemmistään. Viljan masennus syvenee kuitenkin ennen kaikkea siitä tunteesta, että ei ole toivoa tilanteen helpottamisesta. Vasta kun tuo toivo löytyy, voi Viljan toipuminen todella alkaa. Samaan aikaan Aleksilla on omat kipunsa ja pohdintansa, mutta kaiken aikaa hän seisoo vakaasti Viljan rinnalla.

Taivaslaulun aihe on ajankohtainen ja koskettaa varmasti monia. Se on kuitenkin ennen kaikkea kaunokirjallinen teos, kieleltään ja kerronnaltaan hiottu esikoisromaani. Kielessä on paikoin kalevalaista rytmiä alkusointuineen, paikoin taas Laulujen laulun, virsien tai Siionin laulujen säkeitä. Tunnistin tekstin lomasta myös ainakin Mirkka Rekolan, Aulikki Oksasen ja Eino Leinon säkeitä, usein sellaisia, joita on lauluiksikin sävelletty. Tekstin runollisuus ja ajoittainen vertauskuvallisuus ei kuitenkaan lainkaan hämärrä tarinaa, ja kerronnassa on sopivasti vaihtelua lyyrisen ja arkisen, yksityisen ja yleisen sekä synkän ja valoisan välillä.

Kerronnan lomassa on myös (fiktiivisestä tai todellisesta) "Anonyymista blogista" peräisin olevia jaksoja, joissa kommentoidaan sellaisiakin lestadiolaisyhteisön ja -opin asioita, jotka eivät suoraan sivua Viljan ja Aleksin tarinaa. Ihmettelin pitkään, miksi nämä jaksot olivat kirjassa mukana, mutta ratkaisu motivoitiin kyllä juonen kannalta kirjassa myöhemmin. Myös muutamissa kerronnallisissa jaksoissa selitetään toisinaan suhteellisen pitkästikin lestadiolaisyhteisön käytäntöjä. Toisinaan taas lestadiolaisnaisen ja -miehen osaa tehdään eläväksi pienten arkisten yksityiskohtien tai tapahtumien kautta, paljon selostavia jaksoja tehokkaammin. Olin jo aika huolissani Viljasta, mutta kun hän kotiloman ensimmäisenä iltana leipoi kuusi muhkeaa mangojuustokakkua Rauhanyhdistyksen myyjäisiin ja osti ne seuraavana aamuna yhdistykseltä takaisin sadallaviidelläkympillä, aloin uskoa että hän selviäisi.

Rauhalan romaani tarjoaa samastumiskohteen monille sellaisillekin pienten lasten äideille ja isille, joilla ei ole mitään suhdetta lestadiolaisyhteisöön. Niin kauniisti ja elävästi Rauhala kuvaa niin turhautumista kurahoususulkeisten ja jatkuvien pyyntöjen ja vaatimusten äärellä kuin rakkautta ja ylpeyttäkin sekä iloa yhteisistä pienistä ja suurista hetkistä, kaakaoretkestä lumiseen metsään ja vastasyntyneen tuhinasta vatsan päällä.

Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on lakannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.