maanantai 9. joulukuuta 2013

C. S. Lewis: Ilon yllättämä


C. S. Lewis: Ilon yllättämä
Surprised by Joy, suom. Ritva Miettinen.
Kirjapaja 2013 (2. painos), 282 sivua.

Talvisena lauantai-iltapäivänä, kun nenänpäätä ja sormia nipistelevä pakkanen kiidytti odotuksen ihanuutta ajatellessani kotona odottavaa teetä ja takkavalkeaa ja koko viikonloppu lukuelämyksineen oli edessäpäin, tunsin varmasti niin suurta onnea kuin maanpäällä on milloinkaan mahdollista. Ja erityisesti jos minua vielä odotti jokin uusi, kauan toivottu kirja.

Olen lukenut (tai oikeastaan kuunnellut, ala-asteen luokanopettajan lukemana) C. S. Lewisin kuuluisasta Narnia-sarjasta vain ensimmäisen osan, Velho ja leijona, ja fantasia-genre ei ole muutenkaan se itselleni läheisin kirjallisuuden lajityyppi. Joskus toisella kymmenenellä, en muista takemmin minkä ikäisenä, löysin kuitenkin kirjaston hyllystä Lewisin omaelämäkerrallisen teoksen Ilon yllättämä ja ihastuin sen tarinoivaan muistelutyyliin ja ajankuvaan 1900-luvun alkuvuosikymmenten Englannista. Kirjan nimi viittaa Lewisin kokemukseen jostakin todella kauniista ja hyvästä, jota hän nimitti iloksi (joy) ja jonka hän aikuisiällä ateistista kristityksi käännyttyään alkoi yhdistää uskonnolliseen kokemukseen. Rakastuin kirjassa siihen, kuinka Lewis puhuu kirjoista; monessa kohtaa hän pukee sanoiksi sen, miksi kirjallisuus ja kirjat tekevät ihmisen niin onnelliseksi.

Kirjat ja mielikuvitus olivat Clive Staples Lewisille paitsi nautinto sinänsä, myös tarpeellinen pakotie välillä hyvinkin raskaasta ja ankeasta arjesta. Lewisin äiti kuoli syöpään Lewisin ollessa vain kymmenvuotias, ja aivan kuin menetyksen surussa ei olisi ollut tarpeeksi raskas taakka kannettavaksi, Clive eli Jack, kuten häntä kutsuttiin, ja hänen isoveljensä Warnie lähetettiin pian pohjoisirlantilaisesta kodista meren yli kouluun Englantiin. Koulun hierarkia, epäoikeudenmukainen simputus, suuri työmäärä ja ikävä ilmapiiri kävivät nuoren Lewisin voimille:

En muista milloinkaan – paitsi etulinjassa taisteluhaudoissa enkä aina sielläkään – tunteneeni sellaista jatkuvaa, jomottavaa väsymystä kuin Wyvernissä [Malvern College]. Miten armottomia päivät olivatkaan, miten kauhea herääminen aamulla, mikä loputon tuntien erämää ennen kuin pääsi taas nukkumaan! 

Yksi harvoista turvapaikoista koulun, asuntolan ja urheilukentän muodostamassa kehässä oli koulun kirjasto – jos sinne onnistui livahtamaan, sai olla hetken rauhassa ja silloin – kirjat, hiljaisuus, kiireettömyys, mailan ja pallon kaukaiset äänet, avoimissa ikkunoissa surraavat mehiläiset; vapaus. Kirjastossa saattoi unohtaa raadollisen todellisuuden ja uppoutua Miltoniin, Yeatsiin ja kelttiläiseen mytologiaan.

Olen yleensäkin heikkona kirjoihin, joissa ihmiset kuvaavat lukuharrastustaan: mitä he ovat lukeneet lapsena ja nuorena, mitkä kirjat ovat muodostuneet erityisen rakkaiksi, mitkä lukukokemukset ovat kenties muuttaneet elämän tavalla tai toisella, mitä kirjoja kulttuurivaikuttajat ovat aikanaan lukeneet. C. S. Lewisin Ilon yllättämä tarjoaa tätä herkkua runsain mitoin, sillä kirja on vähintään yhtä paljon "lukemiselämäkerta" kuin hengellinen elämäkerta, ja lukeminen kytkeytyy monin tavoin myös ukonnolliseen kääntymiseen. Aivan erityisesti Lewis rakasti myyttejä ja eepoksia (kuten myös ystävänsä J.R.R. Tolkien), ja pohjoismaiden jumal- ja sankaritarut olivat aivan erityisen lähellä hänen sydäntään, mutta Lewis luki paljon myös esimerkiksi englantilaista runoutta. Monet Lewisin suosikkikirjoista ja -kirjailijoista ovat minulle tuntemattomia tai ainakin lukematta, mutta Lewis osaa (hyvän ystävänsä Arthurin näkemyksiä lainaten) myös pukea sanoiksi sen, miksi pidän niin paljon esimerkiksi Jane Austenin romaaneista:

Arthurin vaikutuksesta luin tuohon aikaan Waverleyn parhaat kirjat, kaikki Brontët, kaikki Jane Austenin romaanit. Totesin niiden tasapainottavan erinomaisesti lukuharrastustani, joka muuten suuntautui lähinnä mielikuvituksen alueelle, ja molemmat tuottivat sitäkin enemmän iloa juuri vastakohtaisuutensa vuoksi. Arthur opetti minua näkemään, että näiden kirjojen viehätys piili juuri niissä ominaisuuksissa, joiden takia minä siihen asti olin vieroksunut niitä. Sitä, mitä minä olisin sanonut niiden "raskassoutuisuudeksi" tai "arkipäiväisyydeksi", Arthur sanoi "kodikkuudeksi". Se oli hänen mielikuvitusmaailmansa avainsana. Hän ei tarkoittanut pelkkää viihtyisyyttä, vaikka se sisältyi siihen. Hän tarkoitti sellaista syvälle juurtunutta ominaisuutta, joka yhdisti nämä kirjat kaikkiin ihmisen pieniin kokemuksiin, säähän, ruokaan, perheeseen ja naapurustoon.

Juuri tuollaisesta kodikkuudesta ja "ihmisten pieniin kokemuksiin" keskittyvästä kerronnasta pidän Jane Austenin ja hänen kirjallisten tyttäriensä Carol Shieldsin ja Anne Tylerin tuotannossa. Lämmintä kodikkuutta on myös esimerksi Anni Blomqvistin, Ulla-Lena Lundbergin ja – sodan kuminasta huolimatta – myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa. Viimeksi mainituista viisikymmentä vuotta sitten kuollut englantilaiskirjailija ei luonnollisesti ollut koskaan kuullutkaan (Kalevala sen sijaan oli Lewisille tuttu!), ja muutenkin olemme lukeneet varsin erilaisia kirjoja – mutta se, miten Lewis kuvailee suhdettaan kirjallisuuteen ja sitä iloa, mitä hyvän kirjan lukeminen herättää, saa hänet tuntumaan sukulaissielulta.



7 kommenttia:

  1. Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Täytyykin pitää mielessä. Muutaman narnia-kirjan olen lukenut ja jonkin elämänkerrallisemman. Olen myös nähnyt upean elokuvan Varjojen maa, joka kertoo Lewisistä. Kiitos postauksesta, se toi valoa ja lämpöä, hyvän mielen ja herätti kiinnostuksen, oli kodikas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, kiva että kiinnostuit! Ja kiitos postauskehuista; kirjoitettuani tämän loppuun tarkastelin tekstiä ja tuumin, että tulipa kirjoitettua subjektiivista "mutuhuttua" keskittyen tuohon itseä kiinnostavaan näkökulmaan, vaikka kirjassa olisi ollut paljon muutakin, mutta että menköön näin :).

      Poista
  2. Kyllä sitä mutuhuttuakin saa kirjoittaa -- itse lähden siitä, etten kuitenkaan voi kattavasti postata koko kirjasta ja sen kaikista aspekteista, mutta kirjoitan niistä seikoista, jotka puhuttelivat minua.
    Ostin aikoinaan Ilon yllättämän jostain divarista ja minulla on tällä hetkellä myös kolme (!) C.S. Lewisistä kirjoitettua elämäkertaa (viimeisimmän hankin vasta äskettäin, se odottaa lukua). En itsekään ole mikään Narnia-fani, mutta Lewisin elämä ja ennen kaikkea hänen kirjallisuudentutkimukselliset työt (esim. Allegory of Love) ovat huomattavasti kiehtovampia. Hänellä oli ilmeisimmin suhde hyvän ystävän runsaasti vanhempaan äitiin ja myöhemmillä päivillä hänellä oli "laiton" suhde amerikkalaiseen kirjailijaan. Kovasti pidän hänen ajatuksestaan siitä, miten monissa elämäkerroissa lapsuus jää liian vähälle huomiolle: "... en ole milloinkaan lukenut omaelämäkertaa, jossa varhaisimmista vuosista kertova jakso ei olisi verrattomasti kiinnostavin."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, en tiennytkään/muistanutkaan, että sinäkin pidät C. S. Lewisistä, ja nimenomaan muusta kuin Narnia-tuotannosta. Ensin ajattelin, että ei ole tullut puheeksi, mutta sitten tuli tunne, että ehkä ollaan joskus asiaa sivuttu. Toinen fantasia-kirjailija, jonka kaunokirjallinen tuotanto ei niinkään kiinnosta mutta esim. kirjeet ja henkilöstä kirjoitetut elämkerrat, on Lewisin ystävä J. R. R. Tolkien. Kiehtovia persoonia molemmat, ja myös aikakausi ja miljöö (Oxford) kiinnostavat.

      Minulla on Alister McGrathin vastikään suomennettu Lewis-elämäkerta lukupinossa, mahtaako sinulla olla sama? :)

      Poista
    2. Kyllä on sama -- se ei saanut viime vuonna kovakantisena ilmestyessään mitään hyviä arvosteluita, mutta pokkarina nappasin sen kun aihe kiinnostaa.
      Ja kyllä, Tolkienin elämä & Lewisin ja Tolkienin ystävyys on kiinnostanut minua kovasti. Oxfordissa ollaan tietysti istuttu samoissa pubeissa jne...

      Poista
  3. Maria, tämä on minullekin C. S. Lewisin kirjoista läheisin: lapsuus, kirjat, veljesten keksimä satumaa, äidin kuolema, pohjoinen mytologia. Nuori Jack Lewis oli aikansa julkkis, suosittu puhuja ja luennoitsija Oxfordin ja Cambridgen yliopistoissa, Vogue-lehden ja Time-lehden kansikuvassa vähän myöhemmin Paholaisen kirjeopiston aikaan. Hän teki kääntymyksestään performanssin, oli eläinten oikeuksien puolustaja, vaikka oli rojalisti kieltäytyi aatelisarvosta, jotta Labour-puolueeseen kuuluvat pubiystävät eivät pahoittaisi mieltään. Lewis ja Tolkien olivat läheisiä ystäviä, mutta katolinen Tolkien ei hyväksynyt Lewisin avioliittoa eronneeseen naiseen.

    Lewisilla on ollut suuri vaikutus kirjallisuudentutkimukseen ja englantilaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kautta muihinkin maihin. Suomessa on ollut aina jähmeä suhtautuminen Lewisiin, se poikkeaa täysin muista maista. Ehkäpä tilanne alkaa normalisoitua tässäkin asiassa.

    Olen lukenut lukenut Lewisin kirjat englanniksi jo vuosikymmeniä sitten. Hänen tyylinsä on uskomatonta. Kuten esimerkiksi Eino Leino hän pystyi tuottamaan valmista tekstiä suoraan heti ensimmäisessä versiossa, mikä on aika harvinaista. Hän kuoli vuonna 1963 samana päivänä kuin presidentti Kennedy, aivan liian aikaisin.

    Tein hänen Narnia-kirjoistaan gradun vuonna 1970. Olen ihmetellyt viime vuosina ilmestyneitä outoja "elämäkertoja", joista en tunne Lewisia. On hänestä luotettaviakin elämäkertoja.
    Blogisisko-blogissani:
    C. S. Lewis ja naiset. Juorut ja totuus:
    http://blogisisko.blogspot.fi/2013/12/cs-lewis-ja-naiset-lukijat-vaimo.html
    Lisää Lewisista Narnia-blogeissani

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna Amnell, hauska kuulla että Ilon yllättämä on sinullekin tärkeä kirja, jopa tärkein Lewisin kirjoista!

      En ole huomannut jähmeää suhtautumista Lewisiin, mutta ehkä se ilmenee siinä, että Lewisin kirjat eivät ole juurikaa olleet esillä. Enkä siis ole kovin kauaa edes kirjallisuuskeskusteluja seurannut, eli ehkä asiantila on tosiaan muuttunut. Ala-asteen opettaja luki meille Velhon ja leijonan, mutta en muista kirjasta juuri mitään, enkä saanut kipinää jatkaa sarjan lukemista itsekseni eteenpäin. Narnia-sarja tulee luultavasti kuitenkin jossain vaiheessa iltasatuna lukuun meidän perheessä.

      Poista