sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Louisa M. Alcott: Pikku naisia II


Louisa M. Alcott: Pikku naisia II
Little Women IIsuom. Sari Karhulahti.
Art House 2012 (2. painos), 313 sivua.

Louisa M. Alcottin toinen Marchin perheen siskoksista kertova tyttöromaani tuli alkujaan suomalaisille tutuksi nimellä Viimevuotiset ystävämme (Wsoy), alkukielisenä se on ilmeisesti ilmestynyt sekä nimellä Little Women Part Two/Second että Good Wives. Art Housen julkaisemassa suomennoksessa kirja on nimetty Pikku naisia II:ksi. Tyttökirjan nimenä "Hyviä vaimoja" (niin hyvin kuin ilmaus kirjan juonenkulkua kuvaisikin) ei oikein tulisi kyseeseen, joten valinta tuoreen käännöksen nimeksi on luonteva – ensimmäisen Pikku naisia -kirjan jatko-osa jatkaa lähestulkoon siitä, mihin ensimmäinen kirja jäi. Välissä olleet sota- tai pikemminkin kotirintamavuodet kuitataan ensimmäisessä luvussa "Uutisia": Tämä tarina on hyvä aloittaa muutamilla uutisilla Marchin perheestä, jotta se pääsee uudelleen vauhtiin ja voi edetä sujuvasti Megin häihin. Vertailin Sari Karhulahden käännöstä vanhempaan suomennokseen kirjoittaessani Pikku naisia I -teoksesta viime vuoden joulukuussa, joten keskityn tässä postauksessa nyt käännöksen sijasta romaanin sisältöön.

(HUOM! Jos et ole lukenut Alcottin Pikku naisia -sarjan kirjoja aiemmin ja aiot ne lukea, niin kannattaa jättää tämä postaus lukematta, sillä käsittelen seuraavassa varsin paljon kirjan juonta.)

Marchin sisaruksista vanhin, Meg, avioituu siis rakkaan Johninsa kanssa teoksen alussa, ja Megistä kertovissa luvuissa keskitytään sitä myöten kuvaamaan hänen avioliittoaan ja perhe-elämäänsä. Megin "kehitystehtäviin" kuuluu lakata haikailemasta ylellisemmän elämän perään kuin mitä Johnin tuloilla on varaa, hoitaa kotia tyytyväisenä sekä oppia uudelleen huomioimaan aviomiestään ja hoitamaan liittoaan senkin jälkeen, kun jälkikasvu on meinannut varastaa lähes kaiken hänen huomionsa. Megin ja Johnin perhe-elämä on varsin idyllistä kotoisista kahnauksista huolimatta, mutta nyky(aikuis)lukija ei voi olla kiemurtelematta vaivaantuneesti, kun John nostetaan sukupuolensa perusteella jalustalle: Meg totteli aina, kun John puhui käskevään sävyyn, eikä katunut koskaan kuuliaisuuttaan.

Megin tavoin myös sisarussarjan kolmas, Beth, viihtyy kotoisissa ympyröissä. Beth ei kuitenkaan perusta perhettä eikä lähde muutenkaan lapsuudenkodistaan maailmalle. Beth samastuu kahlaajalintuihin, jotka ovat touhukkaita ja vaatimattomia luontokappaleita, jotka pysyttelevät rannan lähettyvillä ja sirkuttavat koko ajan tyytyväisesti vienolla äänellään. Beth ei ole oikein koskaan täysin toipunut aiemmin sairastamastaan kuumetaudista, ja alkaa riutua vähitellen pois, ilahduttaen kuitenkin vielä sairasvuoteeltaankin sekä omaa perhettään että ikkunansa ohi kulkevia lapsia pienillä käsitöillä ja muilla lahjoilla. Bethin tehtäväksi tulee hyväksyä elämästä luopuminen ja ymmärtää, kuinka paljon hänen ulkoisesti vaatimaton elämänsä on vaikuttanut valaisevasti hänen läheistensä elämään. Suhtautuminen kuolemaan on kirjassa varsin ylevää ja ihanteellista, se on siirtymistä Taivaan kotiin ja pääsyä sairauden kärsimyksistä lepoon.

Pikku naisia II:n varsinaiset päähenkilöt ovat Jo ja Amy, jotka molemmat haaveilevat itsensä toteuttamisesta luovassa ammatissa, Jo kirjailijana ja Amy kuvataiteilijana. Toisiksi vanhimman ja nuorimman sisaruksen kautta romaanin maailma myös avautuu uusenglantilaisesta pikkukaupungista Jon mukana New Yorkiin ja Amyn mukana Eurooppaan, "Vanhaan maailmaan" ja muun muassa Nizzan seurapiireihin.

Amyn hahmo muuttuu ja kehittyy romaanin kuluessa kenties kaikkein eniten: varsin hemmoteltu ja itsekeskeinen tyttö kasvaa herkäksi mutta lujaksi nuoreksi naiseksi, joka ei pidä unelmien toteutumista itsestäänselvyytenä mutta pitää niistä silti kiinni. Amy lähtee Euroopan-matkalle täynnä suuria suunnitelmia: "Se ratkaisee, mikä minusta tulee, sillä jos minussa piilee neurouden siemen, löydän sen Roomassa ja teen jotain mikä havahduttaa muutkin huomaamaan sen." Muutamaa vuotta myöhemmin, palattuaan Amerikkaan ja perustettuaan perheen Amyn kipinä taiteen tekemiseen on yhä tallella, mutta Alcottin romaanin läpi kulkeva eetos perheen tärkeydestä ja naisen ylimmästä tehtävästä on iskostunut häneenkin: "Minun pilvilinnastani tuli aivan toisenlainen kuin piti, mutta se ei haittaa, vaikka minäkin toivon edelleen, että tulen joskus taiteilijaksi, enkä tyydy pelkästään auttamaan niitä, jotka haluavat toteuttaa kauniit unelmansa. Olen alkanut muovata savesta lapsipatsasta, ja Laurie pitää sitä minun parhaana työnäni." Amyn tarinan rinnalla kulkee Laurien, Marchin tyttöjen ystävän ja naapurinpojan, kehitys rikkaasta vetelehtijästä vastuuntuntoiseksi ja ahkeraksi nuoreksi mieheksi.

Jo, oman tiensä kulkija ja entinen villikko, matkustaa New Yorkiin lasten kotiopettajaksi ja ompelijaksi. Samalla hän jatkaa ajanvietekertomusten kirjoittamista lehtiin ansaitakseen lisätienestiä ja kehityttyäkseen kirjailijana. Erään neworkilaislehden päätoimittajan neuvosta Jo sukeltaa suin päin jännityskirjallisuuden kuohuvaan mereen, mutta pelastautuu sieltä samassa täysihoitolassa asuvan uuden ystävänsä, professori Bhaerin, osoitettua sellaisen viihteen moraalittomuuden ja nuorisoa turmelevan vaikutuksen.

Jo on kuvitellut pysyvänsä koko elämänsä ajan naimattomana ja omistautuvansa kirjallisille pyrkimyksilleen, mutta yllättäen hänestä tuleekin eräänlaisen uusperheen äiti, kun hän menee naimisiin sisarenpoikiensa huoltajana toimivan professorin kanssa, joka ei ole nuori, komea, rikas eikä vaikutusvaltainen, mutta sen sijaan kutsuva kuin iloisesti räiskyvä valkea. Yhtä yllättäen Jo perii rikkaan tätinsä hienon vanhan talon, Plumfieldin, tiluksineen, ja perustaa miehensä kanssa sinne poikakoulun. Arki täyttyy omista ja toisten lapsista ja monista käytännön asioista huolehtiessa, ja kirjalliset ambitiot on työnnettävä hetkeksi syrjään: "Kyllä minä muistan meidän pilvilinnamme, mutta nyt minusta tuntuu, että haaveilin silloin aikoinani karusta, itsekkäästä ja yksinäisestä elämästä. Toivon yhä, että kirjoitan vielä joskus hyvän romaanin, mutta maltan kyllä odottaa, ja olen varma, että siitä on vain hyötyä, koska voin kerätä tällaisia kokemuksia ja muistikuvia." 

Voi että. Vaikka näin aikuisiällä näen selvästi, kuinka vahvasti Louisa M. Alcottin aikanaan varmaan varsin moderni naiskuva on tämän päivän valossa vanhentunut ja yksioikoinen, en voi olla viehättymättä aikuistuvien Pikku naisten maailmasta. Bethin kuolema saa minut jälleen kyyneliin, Amyn ja Jon rakkausasioiden kehittyminen jännittää, vaikka tiedänkin lopputuleman, ja lopun alcottmainen "sadonkorjuujuhlatunnelma" riemastuttaa. Alcottin tyttökirjatuotanto ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin toisen suursuosikkini L. M. Montgomeryn tyttöromaanit, mutta Marchien lämpimään, ihanteeliseen maailmaan oli ihana uppoutua pitkästä aikaa.


Muissa blogeissa sanottua: Villasukka kirjahyllyssäJokken kirjanurkka, Kirjan viemää,

7 kommenttia:

  1. Hyvä, että näitä julkaistaan uudestaan, varsinkin kirjasto joutuu myymään "eioota".
    Arviosi on hyvä, luin omanikin (joka oli hieman lapsellinen) ja olin päättänyt sen lausahdukseen "Pateettisen romanttinen ja opettavainen ajaton tyttökirja", olen pitkälti samaa mieltä edelleen alcottilainen opettavaisuus on pitkälti saarnaamista, ja naisen ja miehen roolittamista, mutta minusta kirja on silti hyvä, joskin tämä teos ei ole sarjan paras.

    Pikku Naisia I:ssä äiti kovasti saarnasi tunteiden patoamisen puolesta, eli oma äiti rajoittaisi naisen ilmaisuvapautta, joka minusta on terveen ja toimivan parisuhteen tärkeä kulmakivi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kävin lukemassa arviosi ja kommentoinkin; olemme kiinnittäneet huomiota moniin samoihin asioihin. Kirja on ehdottomasti hyvä tyttöromaani vanhahtavasta maailmankuvastaan huolimatta, eivätkä nuo Alcottin vanhakantaisuudet niin vakavia ole – hän oli kuitenkin pohjimmiltaan tasa-arvon kannattaja niin sukupuolten kuin rotujenkin välillä.

      Minusta kolmas osa, Pikku miehiä, on sarjan heikoin tai tavallaan laimein. Plumfieldin poikien suomennosta (ainakin sitä, jonka olen itse lukenut) on lyhennetty paljon, pitäisi lukea se enkuksi, mutta muuten tykkään siitä enemmän kuin Pikku miehistä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat suosikkejani :) En muista tuota mainitsemaasi kohtaa tunteiden hillitsemisestä Pikku naisia 1:ssä, pitääpä selaimla ko. kirjaa sillä silmällä!

      Poista
    2. Korjaan vastaustani luettuani bloggauseni uudestaan, se taisi olla se kolmas osa, jossa "taso" notkahti, tässä Viime vuotiset ystävämme teoksessa oli hyvin traagisia ja yllättäviä tapahtumia.
      ***
      Arvostan alcottilaisuudessa tätä "opitaan virheistä" ei kasvatusliekaa pidetään löysällä, ja annetaan oppia omista virheistä.

      Poista
    3. No ihmettelinkin vähän, miksi tämä kirja olisi ollut mielestäsi jotenkin muita heikompi :) Helposti nämä sekoittuvat mielessä, varsinkin kun suomennoksia on eri nimillä ja tämän tokan osan lopussa jo viitataan paljon Pikku miesten tapahtumiin/alkuasetelmaan (Plumfieldin koulun perustaminen ym.)

      Kyllä; yritys ja erehdys ja "kantapään kautta" ovat hyviä opettajia, kun taustatuki ja -turva on kunnossa :)

      Poista
  2. Alkoipa heti tehdä mieli lukea tämä pitkästä aikaa uudelleen. Voisin hyvinkin, kun uusi suomennoskin on siis saatavilla. Olen aina rakastanut Pikku naisia kaikkine jatko-osineen, ja vaikka sukupuoliroolit (ja hahmojen tietynlainen yksioikoisuus) kirjassa hieman hymähdyttävät, kokonaisuus on minulle rakas ja tärkeä. Olen aina viehättynyt erityisesti tästä toisesta osasta, jossa tytöt kasvavat aikuisiksi ja heidän tarinansa saa omanlaisensa päätöksen, vaikka jatkuukin sitten sivuroolissa Pikku miehissä ja Plumfieldin pojissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, tunnen samoin kuin sinä Pikku naisia -sarjaa kohtaan (rupesinpa itsekin pateettiseksi kirjan vaikutuksesta!), se liikuttaa ja herkistää vaikka jotkut asiat nyt vähän hätkähdyttivät (uusi suomennoskin ehkä sanoo asiat suorempaan ja vanhasta suomennoksesta on jotain pätkittty poiskin). Tosiaan, Pikku miehissä ja Plumfieldin pojissa Marchin tytöt jäävät taustalle ja tarina alkaa ikään kuin alusta seuraavan sukupolven kohdalla.

      Poista
  3. Viime sunnuntaina tuli teemalta Pikku naisia -elokuva vanhana versiona. Margaret O'Bren piiku Bethinä oli kerrassaan loistava, Elisabeth Taylorin Amy silmiinpistävän hupakkomainen. Jon esittäjää en muista, mutta hän oli kyllä ihan hyvä. Elokuvassa juoni oli kyllä yksioikoistettu, mikä minua hieman häiritsi, kun olen sitä mieltä, että jos kirjasta tehdään elokuva, pitää sen kulkea suht kirjan mukaisesti. Ei silti, aika hyvin se kuitenkin meni. Rakastan Pikku naisia -teosta ja sen jatko-osia ja mielessäni on ollut, että täytyisi lukea nämä uudistetut suomennokset ihan vertailun vuoksi.

    VastaaPoista