keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä


Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Otava 2002, 207 sivua.

Kirjoilla ei ole käyttöä kylässä, jossa pääasiallinen huoli on tuulen suunta ja sen voimakkuus, perunasadon riittävyys ja Neitsyt Marian kunnioittaminen. Käsistäni olen kömpelö, paitsi mitä tulee kitaran soittamiseen, eikä kärsivällisyyteni riitä sardiiniverkkojen selvittämiseen. Oli siis luonnollista, että jo senkin vuoksi jätin kylän taakseni vuosia sitten. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut vähemmän, enkä ole aikoihin käynyt edes Marco Polon kirjapuodissa. Olen kyllästynyt Urbinon Venukseen, tuohon kirottuun kuvaan, joka hymyilee ikuisesti vienoa hymyään. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän kaipaan elämää tarinoiden sijaan, todellisuutta kuvien tilalle. Kaipaan naista, jonka kesäinen muisto ei jätä minua rauhaan. 


Joel Haahtelan kolmannen, kymmenen vuotta sitten ilmestyneen romaanin kertoja, Augusto, on nuori mies, joka matkaa muusikkoystäviensä kanssa kotikyläänsä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Eroosio syö maata kylän alta niin, että se on vajoamassa mereen, mutta kylässä asuu kertojan äiti sekä vastikään leskeytynyt nuoruudenrakkaus Lena. Isäänsä Augusto ei ole koskaan tavannut - skandinaavista perhostutkija August Kalmia (joka tuo mieleen Haahtelan Perhoskerääjä-romaanin), joka on luvannut portugalilaiselle rakastetulleen palaavansa, mutta jota ei ole kuulunut takaisin merenrantakylään.

Risteyksen lukeminen on kuin lomailisi Portugalissa (jossa vietin häämatkani liki kahdeksan vuotta sitten): ei tarvitse tapahtua mitään erityistä, ei ole kiire minnekään, sillä meren tuoksu ja fado-kitaran sävelet riittävät. Romaanissa puhutaan paljon rakkaudesta, arvoituksellisista naisista, musiikin voimasta ja surusta. Tunnelma on haahtelamaiseen tapaan unenomainen ja haikea. Ilmassa on myös kohtalon- ja jopa taikauskoa: yksilön elämänkulkuun vaikuttaa hänen verenperintönsä ja tähtien asennot: Miten voi vannoa ikuista rakkautta, jos tietää kuolevansa pian? Miten voi lupautua isäksi lapselle, jonka tietää jättävänsä orvoksi?


Etukäteen arvelin, että tämä Haahtela saattaisi nousta suosikkieni joukkoon kirjailijan tuotannosta, ja niin kävikin. Lukematta on vielä Kaksi kertaa kadonnut ja Katoamispiste, Traumbach oli suloinen ja valoisa mutta Risteyksen melankolia vetoaa minuun ehkä kuitenkin enemmän kuin Traumbachin huumori. Elenan ja Naiset katsovat vastavaloon -romaanin (jonka haluan lukea uudestaan) lukemisesta on jo hyvin kauan ja Lumipäiväkirja jätti minut aika kylmäksi, vaikka siinäkin oli hiottuja lauseita. Risteyksessä oli juuri sopivasti kauneutta ja rantakallioiden rosoa.

Tule risteykseen seitsemältä on ollut kirjablogeissa laajalti luettu ja rakastettu: Saralle kirja teki melkein kipeää jossakin sydämen tienoilla, Joana lamaantui kauniista lauseistaLinnea pääsi kerronnan rytmiin vasta kirjan puolivälissä mutta tavoitti kuitenkin sen lumon,  Jum-Jum lumoutui kirjan tunnelmasta, Katja kasvoi osaksi Haahtelan luomaa maisemaa, Susan olo oli lukemisen jälkeen yhtäaikaa levoton ja lohdullinen, ja toki tämän on (useaan kertaan) lukenut myös Haahtela-maratonilla viihtynyt Pekka.

16 kommenttia:

  1. Minä aloitin tätä tuolloin 10 v. sitten, silloin jäi alkumetreillä kesken kun en päässyt siihen sisään. Aina joskus mietin revanssin ottamista, mutta on niin paljon ruuhkaa TBR-listalla ettei koskaan tule ryhdyttä tuumasta toimeen tämän suhteen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, niinhän se on, että koko ajan tulee uusia ihanuuksia ja lukuvinkkejä - ei niihin ei-niin-vetäviin tule sitten palattua :).

      Poista
  2. Minä olen lukenut Haahtelalta vasta tämän ja Elenan. Molemmista pidin valtavan paljon. Tässäkin oli sitä ihanaa "unenomaista" melankoliaa kuten Elenassa, mikä vetosi minuun voimakkaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, sinulla onkin sitten paljon ihanuuksia lukematta :). Lue seuraavaksi vaikka Perhoskerääjä, siinä on samaa tunnelmaa kuin tässä.

      Poista
  3. Joel ♥.

    Tämä kirja vielä odottaa minua =)

    VastaaPoista
  4. Tämä on noussut ehdottomasti yhdeksi suosikkihaahtelakseni. Ihan vielä tämä ei ole Elenaa ylittänyt, mutta lähelle pääsee. Pidän kovasti myös Perhoskerääjästä. Tai no, ok, pidän kaikista, mutta Lumipäiväkirja jätti minutkin hieman kylmäksi ja Traumbach taas niin suloinen ja lempeän hauska kuin onkin, kierrättää lähinnä aiemmasta tuttua.

    Minäkin muuten mietin Perhoskerääjää August Kalmista lukiessani. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minun pitäisi varmaan lukea Elena(kin) uudestaan, sillä moni on ollut siihen hyvin ihastunut mutta itse en muista siitä mitään... Olisi hauska (uudelleen)löytää kirjan lumo.

      Pitäisi lukea Perhoskerääjä uudestaan heti tämän perään, niin voisi bongailla, onko kirjoilla muuta yhteyttä kuin perhoskokoelmat - Pekka ehkä osaisi vastata :).

      Poista
  5. Kiitos kirjaesittelystä!
    tervetuloa lukemaan:
    kokemuksellinentunne.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin liittymässä lukijaksi, vaikuttaa mielenkiintoiselta!

      Poista
  6. Minulla odottelee Risteys lukuvuoroaan jo lainattuna kirjastolta. Haluaisin (ja olisin nytkin halunnut, mutta koska avopuoliso ei halunnut Portugaliin niin valitsimme Kroatian) matkustaa joskus Portugaliin, joten Risteys kenties voisi antaa makupalan sen auringosta ja tunnelmasta.

    Minulla on Haahtelalta nyt menossa Katoamispiste. Tai on ollut jo viime kuusta asti, mutta jätin sen hetkeksi kesken. Loppu alkaa häämöttää ja alkaa näyttää siltä, että tämä teos Haahtelalta on ensimmäinen, joka ei uppoa minuun yhtään. Tosin olihan se jo odotettavissa monien hehkutusten jälkeen, että joskus käy näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, minullakin Katoamispiste on (luultavasti) seuraavana vuorossa, sillä sen ostin jo viime syksynä. Tosin harkitsen sen säästämistä syksyyn, sillä Karoliinan mukaan se on syksykirja. Kirjastossa, josta lainasin Risteyksen, olisi ollut myös Kaksi kertaa kadonnut, mutta koetin olla ahnehtimatta :).

      Minäkään en ole hurmaantunut kaikista Haahteloista yhtä paljon, enkä samalla tavalla - Lumipäiväkirja oli liian synkkä, ja tykkään Traumbachista jotenkin ihan eri tavalla kuin muista Haahtelan kirjoista.

      Poista
    2. Oi ei, luenkohan nyt väärään vuodenaikaan Katoamispistettä :-D Kaksi kertaa kadonnut on minullakin vielä lukematta samoin Lumipäiväkirja (sen varmaankin säästän talveen, sillä kesällä ei tee mieli ajatellakaan lunta). Minulle Traumbach oli leikkisyydensä ja kielensä takia mieluisa. Elena ja Vastavalo ovat myös jäänet vahvasti mieleen, mutta kuten sanoitkin: jokainen eri tavalla ja eri syystä. Perhoskerääjä ei oikein vaikuttanut mitenkään, vaikka ei siitä huonokaan maku jäänyt.

      Poista
    3. Kaisa, ehkä sen lukeminen tökkii juuri väärän vuodenajan takia ;). Tosin nyt on kyllä niin syksyisen ilmat (hyrr!), että luulisi syksyksi...

      Poista
  7. Ihanaa lukea tästä. Minä taisin rakastua Katoamispisteeseen niin palavasti, että tämä ei sitten päässyt niin lähelle sydäntä mutta upean melankolinen tämä oli. Ehkä jos pääsisin käymään Portugalissa ja kuulemaan fadoa niin ymmärtäisin lisää. Kaunis teksti, Maria!

    ps. Katoamispite on kyllä hyvä syksykirja. Sopinee loppukesäänkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, täytynee tosiaan säästellä tuota Katoamispistettä syksyyn, kun sinäkin olet sitä mieltä :). Sitten ehkä ehdin lukea ensin Raija Siekkisen novelleja, joita muistelen sinunkin kehuneen - Kootut tarttuivat mukaan kirjastosta.

      Poista