lauantai 7. toukokuuta 2011

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen




Taas kerran minua kantaa aalloillaan tämä meri, joka on nähnyt kaikki retkeni ja vie nyt sinua, poikani, ensimmäiseen maanpakoosi. Roomassa sinä olit "Afrikkalaisen poika", Afrikassa sinusta tulee "rumin poika". Missä sitten oletkin, haluavat jotkut aina tutkia mitä sinussa on pinnan alla ja miten rukoilet. Varo myötäämästä heidän odotuksiaan, poikani, varo taipumasta siihen mitä enin osa ajattelee! Ovat he sitten muslimeja, juutalaisia tai kristittyjä, on heidän otettava sinut sellaisena kuin olet tai menetettävä sinut. Jos ihmiset tuntuvat sinusta ahdashenkisiltä, muista että Jumalan maailma on avara ja että Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Älä pelkää lähteä kauas, älä pelkää jättää taaksesi kaikkia meriä, kaikkia rajoja, kaikkia asuinmaita, kaikkia uskomuksia.

Valvoin Amin Maaloufin Leo Afrikkalaista (Léon L'Africain 1986, suom. Anna-Maija Viitanen 2011) lukien parina yönä pikkutunneille, kunnes pääsin tarinan loppuun. Usein luen arkisiseen elämänpiiriin sijoittuvia kotoisia tarinoita, joissa jännitävä juoni ei ole pääosassa. Hieman epäröiden tartuin Amin Maaloufin romaaniin, joka on ilmestynyt alunperin ranskaksi jo vuonna 1986. Teos liikkuu ajallisesti, paikallisesti ja historiallisesti niin laajalla - ja omasta elinpiiristäni kaukaisella - alalla, että pelkäsin siitä puuttuvan samastumiskohteita ja tarttumapintaa. Tarina alkoi kuitenkin koukuttavasti, minäkertoja-Hasanin muistellessa lapsuuttaan arabien kansoittamassa Granadassa, ja kirjan alussa on useita jaksoja, joissa kertojana toimiikin Hasanin äiti Salma pojan muistellessa äitinsä tarinoita. Aluksi isä, äiti, äitipuoli Warda ja sisarpuoli Maryam ovat Hasanin koko maailma, jota järisyttävät lähinnä isän kiukunpuuskat. Jo muistelmiensa alussa Hasan kuitenkin viittaa tuleviin tapahtumiin, joissa valtakunnat kukoistavat ja kukistuvat, kolme kirjan kansaa ottavat mittaa toisistaan ja Hasanista itsestään tulee uskomattomien vaiheiden kautta katolinen käännynnäinen, Paavi Leo X:n ottopoika Leo Afrikkalainen.

Oli nautinnollista tempautua eeppisen tarinan virtaan, jossa liikuttiin sellaisissa lumoavakaikuisissa paikoissa kuin Granada, Alhambra, Konstantinopoli ja Damaskos. Juonenkäänteistä ei puutu dramatiikkaa, mutta välillä Hasan kuvailee elämänsä tyveniä vaiheita tai rakastumisiaan (aina molemminpuolista rakkautta ensi silmäyksellä...) ensin Hibaan, sitten Nuriin ja lopulta Maddalenaan. Taistelujen ja vallankaappausten kuvaukset luin nopeasti ja poissaolevana läpi, jännitin vain Hasanin/Leon ja hänen läheistensä puolesta. Maaloufin kirja on romanttinen romaani siinä merkityksessä, että päähenkilöä ohjaavat tulisten tunteiden ohella korkeat ihanteet ja historian vaiheet nähdään kohtalonomaisina. Luonnonilmiöillä, kuten tulvilla ja lumimyrskyillä, on yhteys historian tai päähenkilön oman elämän käännekohtiin.

Maaloufin kerronnan kieli on hyvin runollista ja kaunista:

Darrojoki, joka yleensä virtasi laaksossaan rauhaisasti kohisten, oli muuttunut hillittömäksi vuolteeksi, joka tempaisi mukaansa kaiken, tuhosi puutarhoja ja viinitarhoja, kiskoi juuriltaan tuhansia puita, mahtavia jalavia, satoja vuosia vanhoja pähkinäpuita, saarnia, mantelipuita ja pihlajia, tunkeutui kaupungin sydämeen, vei mukanaan sen voitonmerkit kuin tataarivalloittaja, saartoi keskustan korttelit, tuhosi satoja taloja, myyntikojuja ja varastoja, pyyhkäsi tieltään silloille rakennetut asumukset, kunnes roju illansuussa tukki joenuoman ja valtava vesilammikko nielaisi suuren moskeijan pihan, kauppiaiden qaisariyyan ja niin korukauppiaiden kuin seppienkin suqin.

Maaloufin romaani jakautuu neljään kirjaan, jotka on nimetty tapahtumapaikkojen mukaan Granadan, Fèsin, Kairon ja Rooman kirjaksi. Hasan/Leo on todellinen kosmopoliitti, joka löytää ystäviä kaikista uskontokunnista ja heimoista. Kokemuksensa ja matkansa Hasan kirjaa muistiin kilpaa kovaa vauhtia vyöryvien muutosten kanssa:


Sinä vuonna minä viimeistelin Afrikan-kuvaukseni. Sitten, pitämättä välissä ainoatakaan lepopäivää, päätin käydä käsiksi elämäni vaiheisiin ja kaikkeen siihen missä olen saanut olla osallisena. Nähdessään millaisella vimmalla työskentelin Maddalena alkoi aavistella pahaa. "Tuntuu kuin aikamme olisi vähissä." Olisin halunnut rauhoittaa häntä, mutta minunkin mieltäni piinasivat pahat aavistukset: Rooma sammuu, elämäni Italiassa päättyy pian enkä tiedä milloin taas koittaa sellainen aika, että voin kirjoittaa. 

Leo Afrikkalainen toi mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit; tapahtuma-ajan ja -paikkojen puolesta erityisesti Johannes Angeloksen (josta Salla kirjoittaa täällä). Amin Maaloufilta on aiemmin suomennettu romaani Samarkand, josta ovat kirjoittaneet  ainakin Leena Lumi, Satu ja Sanna. Samarkand pääsee pitkälle lukulistalleni, niin kiehtovia maailmoja hän onnistui jo Leo Afrikkalaisessa maalaamaan.

12 kommenttia:

  1. Sait tämän kirjan kuulostamaan erittäin kiinnostavalta. Jälleen siis yksi kirja sille jatkuvasti kasvavalle luettavien kirjojen listalle. Hieno kansikin kirjalla.

    Aikamme kertojia -sarjassa julkaistaan hienoja kirjoja.

    VastaaPoista
  2. Oih, tämä on ollut lukulistallani jo tovin siellä jossain keskipaikkeilla... mutta nytpä se tämän kirjoituksesi ansiosta hyppäsi kerralla kärkijoukkoon!

    VastaaPoista
  3. Mulla oli tämä kirja pitkään lainassa ja luin sitä puoliväliin asti. Ajattelin, että luen vaikka väkisin loppuun, mutta luovutin. Ehkä joskus palaan kirjaan. Ei ollut mun kirjani, en päässyt kirjaan sisälle ja lukeminen oli kuin olisi juossut vatsakipuiseni maratonia. Siitä joko selviää ihan yllättäen, tai todennäköisempää on, että joutuu keskeyttämään.

    Sittn pitää yrittää vain joskus uudelleen. Ehkäpä. Myöskään nuo Waltarin historialliset romaanit eivät ole iskeneet muhun (sinuhea lukuunottamatta), joten voi ollakin samaa näissä kirjoissa.

    VastaaPoista
  4. Anna Elina: Niin julkaistaan, uskon, että Aikamme kertojista tulee hyvä brändi kun se saa vähän ikää ja julkaistujen kirjojen määrä kasvaa.

    Elma Ilona, uskon että pitäisit tästä, olen ymmärtänyt että pidät runollisista ja historiallisista kirjoista. Saan toivottavasti lähiaikoina palattua kirjavaihtariaiheeseen sähköpostitse :).

    Mari A., minäkin ensin ajattelin ettei tämä olisi ihan minun kirjani (siis ennen kuin aloitin lukemisen), koska tosiaan luen yleensä vähän erityyppistä. Jotenkin juoni ja minäkertojan henkilöhahmo kuitenkin imaisivat mukaansa. Sinänsä tämä ei kuitenkaan ollut sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea, jotteivät he missaisi jotain huikeaa :). Itse jätän aika hyvällä omallatunnolla kirjoja kesken.

    VastaaPoista
  5. Kirsi Piha moitti tätä blogissaan ja olin varma, ettei kirja kiinnosta minua. Sitten luin tämän arviosi ja taas kiinnosti ja sitten puolestani luin Mari A.:n kommentin ja taas kiinnostus lopahti. Ota tästä nyt selvää. :)

    Mutta historiallisista romaaneista pidän, joten todennäköisesti tämän luen.

    VastaaPoista
  6. Minunhan pitäisi tulla lukea tämä, kun Granada on yksi lempikaupungeistani. Alhambra on lumoava todellisuudessakin.

    Lukemattomien kirjojen pino yöpöydällä vain on jo yli puolen metrin korkuinen... Huh, pitäisi olla toinen elämä pelkästään kirjojen lukemista varten :)

    VastaaPoista
  7. Minä en innostunut hirveästi Samarkandista koska se oli jotenkin niin vaikea, mutta sinä sait tämän kuulostamaan mielenkiintoiselta joten ehkä luenkin tämän, joskus:)

    VastaaPoista
  8. Hanna, nyt sinun ei auta muu kuin kokeilla itse :). Tämä oli tyylillisesti sillä lailla yhtenäinen kirja, että jos ei alussa iske niin ei todennäköisesti jatkossakaan. Paitsi että kertoja on alussa lapsi, ja hänelle itselleen alkaa tapahtua enemmän sitä mukaan, kun hänelle tulee ikää. Tykkäsin tästä paljon kehitysromaanina. Sotakuvaukset olivat aika lyhyitä ja ne luin tosiaan vähän poissaolevin ajatuksin, kursorisesti.

    Lumikko, tässä on tosiaan (kuten "kirjojen" nimetkin kertovat, paljon elävää kaupunkikuvausta. Piti googelttaa tuota Granadaa, nykyinenkin kaupunki näytti kauniilta. Olen käynyt Espanjassa vain Sevillassa.

    Tuo olisi ratkaisu ongelmaan: kaksi (rinnakkaista?) elämää, joista toisessa lukisi vain kirjoja... Viime päivinä olen lukenut liikaakin (yönunet jääneet turhan lyhyiksi ym.).

    Satu, niin luinkin postauksestasi. Tämä ei ollut yhtään vaikea, vaikka etukäteen ajattelin, että Maalouf olisi kirjalijana vähän kuin Pamuk, jonka romaanit ovat hienoja ja ihania, mutta vaativat keskittymistä. Leo Afrikkalainen on ikään kuin "korkeakirjallinen lukuromaani", tai syvällinen seikkailutarina.

    VastaaPoista
  9. Olen miettinyt että tämä sinun tapasi kirjoittaa ja kertoa antaa ihanasti tilaa ajatuksille kirjasta-kiitos siitä että Sininen linna on täällä blogi maailmassa.

    VastaaPoista
  10. Minä olen lukenut kaikki Waltarin teokset ja suurin niistä on Turms kuolematon. Minusta Mika Waltari on maailman paras kirjailija.

    Aloitin blogini Maaloufin Samarkandilla, jossa tempauduin täysin itämaisiin tunnelmiin. Kirjailijan kieli on upeaa ja pidin aivan kaikesta paitsi taistelujen selostuksista yms. Tiedät kyllä;-)

    Tämä kirja olisi kuulunut kevään ohjelmaani, mutta olin ahnehtinut liikaa ja...

    Kunpa Amin Maalouf kirjoittaisi romanttisen historiallisen romaanin itämaisin maustein!

    VastaaPoista
  11. Leena, mietin juuri tänään (kun luin Hesarin kulttuurisivujen avausjuttua "tyypillisestä suomalaisesta romaanista", ja siinä mainittiin että ennen kirjat piti naputella koneella, tuli niin Waltari mieleen), että Mika Waltari on ehkä se suomalainen kirjailija, jota arvostan eniten - vaikka minulla on paljon hänen suuria historiallisia romaanejaan lukematta (oi miksi tulee koko ajan lisää ja lisää kiinnostavia kirjoja?). Samaa aikaa hyvin suomalainen ja hyvin kansainvälinen kirjailija, jonka teokset sekä viihdyttävät että antavat syvällistä ajateltavaa.

    Käynpä lukemassa Samarkand-juttusi - kirja itse odottaa tuossa edessäni, että pääsen lukemaan :).

    VastaaPoista