Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Tammi 2011, 175 sivua.

Vedin syvään henkeä, katselin rauhassa ympärilleni, silmäilin vielä kerran portaikkoa josta olin suoriutunut ylös, ja rupesin pohtimaan seuraavaa siirtoa. Kolmaskymmenes syntymäpäiväni oli aivan nurkan takana. Pian minua ei enää pidettäisi nuorena, olin tulossa siihen ikään. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta päähäni pälkähti idea kirjoittaa romaani.

Seuraavaa Murakami-suomennosta 1Q84 odotellessani luin Haruki Murakamin omaelämäkerrallisen teoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Juokseminen ei ole minua henkilökohtaisesti kiinnostava aihe, mutta Murakami osaa kirjoittaa siitäkin kiehtovasti. Parhaita kirjassa ovat kuitenkin ne kohdat, joissa Murakami puhuu kirjoittamisestaan. Juokseminen ja kirjoittaminen kietoutuvatkin monin tavoin yhteen Murakamin elämässä: hän juoksee elääkseen mahdollisimman kauan terveenä ja voidakseen kirjoittaa, ja toisaalta työskentely vapaana kirjailijana säästää hänet ruuhkaisilta työmatkoilta ja meluisilta toimistoilta ja jättää näin ollen aikaa juoksemiselle.

Sen enempää juokseminen kuin kirjoittaminenkaan eivät aina tunnu houkuttelevilta, mutta molempia on tehtävä säännöllisesti, jotta pysyisi vireessä ja saisi myös nauttia siitä, kun matka tai teksti kulkee. Yhteistä on myös se, että kummankin toiminnan motivaatio kumpuaa sisältäpäin ja sekä juoksija että kirjailija haluaa voittaa ennen kaikkea itsensä, onnistua tavoitteessaan.

Oli kiinnostava lukea Murakamin tiestä kirjailijaksi: liki kolmikymppiseksi hän pyöritti vaimonsa kanssa baaria, mutta myi yrityksensä voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Romaanikirjailijan ura ei ollut Murakamille pitkän tähtäimen haave vaan pikemminkin ilmestyksenomainen päähänpisto, jota hän sitten alkoi toteuttaa määrätietoisesti.

Murakami sanoo, että romaanien kirjoittaminen on hänelle kovaa työtä: hänen on kaivettava ankarasti löytääkseen luovuuden lähteensä. Tämän hän kokee myös vahvuudeksi: jos yksi lähde ehtyy, hän voi alkaa kaivaa toisaalla. Kuitenkin tärkein edellytys romaanikirjailijalle on lahjakkuus, sillä edes paras auto ei liiku, ellei tankissa ole polttoainetta. Toiseksi tärkeintä on keskittyminen ja kolmantena edellytyksenä on kestävyys (ominaisuus, jota Murakami harjoittaa myös juostessaan).

Kirjoittaminen edellyttää säännöllisiä elämäntapoja ja ulkoisesti rauhallisia elämää. Murakamin kohdalla tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että hän menee varhain nukkumaan ja nousee yhtä aikaa auringon kanssa. Iltarientoihin ja vilkkaaseen seuraelämään ei ole aikaa, sillä tärkeintä on antaa parastaan lukijoille. Norwegian Woodia, Kafkaa rannalla ja Sputnik-rakastettuani rakastavan lukijan sydän sulaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Murakami kuvailee suhdettaan lukijoihin:

En näe lukijoitteni kasvoja, joten ihmissuhteemme on tavallaan käsitteellinen, mutta olen johdonmukaisesti pitänyt tätä näkymätöntä, käsitteellistä ihmissuhdetta elämäni tärkeimpänä asiana. 


Kirjasta on blogannut aivan äskettäin myös Sara, jonka postauksesta löytyy linkkejä muihin arvioihin.

P.S. Muutamat kirjabloggaajat fanittavat syvästi sekä Murakamia että Irvingiä, ja heille tässä Juoksukirjassa onkin eräs herkullinen kohtaus, kun Murakami muistelee juosseensa John Irvingin kanssa Central Parkissa vuonna 1983, ollessaan parhaillaan kääntämässä japaniksi Irvingin romaania Setting Free the Bears (suom. Vapauttakaa karhut, Tammi 2012)

TTT: Vaikuttavia loppulauseita -visailu

Täällä toisen tähden alla -blogissa tarjoiltiin viime syksynä perjantaisia pähkinöitä, joissa arvuuteltiin kirjojen lopetuksia, ja aivan viime aikoina on saanut arvailla kirja alkujen perusteella ainakin Kirjainten virrassa ja Poplaarissa. Sinisen linnan kirjaston Top Ten Tuesdayssa arvaillaan tänään, mistä kirjoista seuraavat kymmenen viimeistä lausetta ovat peräisin. Kirjat ovat joko klassikkoja, viime vuoden uutuuksia tai muuten vain paljon luettuja, blogeissa viime vuosina usein esiteltyjä kirjoja. Kaikki kirjat poimin omasta hyllystäni, mutta kaikkia en ole vielä lukenut – kirjat ovat esimerkiksi alelöytöjä, joiden lukemista odotan innokkaasti.

1. Oli kaikkien kannalta parasta, että he lähtivät.

2. Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani.

3. Puolen tunnin kuluttua Lazlo tulee lukemaan minulle.

4. Kaukaa idästä kuuluu koiran haukku.

5. Mutta Edward oli jäänyt kylmän ja oikeamielisen hiljaisuuden vallassa kesäyön hämyyn katsomaan, kuinka Florence juoksi rantaa pitkin, ja kuuntelemaan, kuinka hänen askeliensa äänet vähitellen peittyivät pienten aaltojen kohinaan, kunnes hän erottui enää vain loittonevana hämäränä pisteenä kalvaassa valossa kiiltelevän somerikon suunnatonta, suoraa tietä vasten.

6. Me elämme kaikki.

7. Kun päivä katoaa latvoissa vieläkin ylemmäs, auringon liikkeen näkee pystyoksissa aurinkokellona, en ole koskaan ennen, ei Pieni voi pimeään asti kiivetä.

8. Hän melkein hymyili ajatukselle, sulki silmät ja yritti olla kuvittelematta sen pidemmälle.

9. He – jos ketkä – olivat Mainen prinssejä, Uuden Englannin kuninkaita.

10. Hän vietti yönsä huoneessa ja lähti aamulla kaupunkiin, hän ei palannut.


Arvauksia otetaan vastaan kommenttilaatikkoon (Pekkaa lainatakseni: ei googlea pliis, mutta omasta hyllystä lunttaaminen sallittua). Paras tietäjä palkitaan pienellä yllätyksellä, ja oikeat vastaukset kerron viikon kuluttua. Aurinkoista tiistaita kaikille!

Juha Järvelä: Mika Waltari ja sukupuolten maailmat

Juha Järvelä: Waltari ja sukupuolten maailmat
Avain 2013, 265 sivua.

Waltari ja sukupuolten maailmat perustuu Juha Järvelän tulevaan Suomen historian väitöskirjaan. Tieteellisen tutkimuksen popularisointi on onnistunut erinomaisesti, sillä teos on sujuvalukuinen ja helppotajuinen. Kun vielä aihepiiri on suurta yleisöä kiinnostava – sukupuolten kuvaaminen Mika Waltarin varhaistuotannossa sekä teosten aikalaisvastaanotto ja kirjailijakuva – ennustan Järvelän teokselle laajaa lukijakuntaa ja sen ympärille vilkasta keskustelua.

Waltarin laajat historialliset romaaneja ei tässä sivuta, sillä tutkimuksen kohteena ovat vuosina 1925-1939 ilmestyneet teokset, erityisesti esikoisromaani Suuri illusioni, Helsinki-trilogia (Mies ja haave, Sielu ja liekki, Palava nuoruus), Appelsiininsiemen sekä näytelmä Jättiläiset ovat kuolleet ja pienoisromaani Vieras mies tuli taloon. Tutkimusaineistona on toki ollut myös Waltarin vähemmän tunnettuja varhaisteoksia ja lehtinovelleja.

Järvelän tutkimuksen viitekehykset ovat sukupuolihistoria ja miestutkimus, keskeisenä käsitteenä on maskuliinisuus. Maskuliinisuudella Järvelä tarkoittaa niitä sosiaalisia ja kulttuurisia käsityksiä, joita miehiin liitetään. Waltarin aikalaiset eivät tosin puhuneet maskuliinisuudesta vaan miehisyydestä, johon liitettiin paljon ihanteita. Järvelä kuvaa paitsi sitä, miten miehisyys ymmärrettiin 1920-1930 -luvun Suomessa ja miten Waltari kuvasi mieshahmojaa, myös sitä, kuinka nuoren kirjailijan "miehistyminen" näkyi nuoren Waltarin julkisessa kirjailijakuvassa.

Miehekkyyden mittana pidettiin ennen muuta työntekoa ja perheen perustamista. Waltari kuvasi monissa romaaneissaan nuorta miestä, joka siirtyy opiskeluista työelämään, menee naimisiin ja saa kenties lapsiakin. Näiden ihanteellisina kuvattujen kehitystarinoiden vastakohtana Waltari kuvasi myös dekadentteja mieshahmoja, kuten Suuren illusionin maisteri Hellasta, joiden kohtalona on väistyä näyttämöltä maskuliinisen miehen tieltä. Waltarin naishahmoissa tätä kunnollisen ja turmeltuneen vastapooleja edustavat reipas urheilijatyttö, jonka kanssa mies voi solmia toverillisen liiton, sekä uhkaava viettelijätär.

Mika Waltaria itseään pidettiin sitä kypsempänä kirjailijana, mitä (ainakin näennäisen) objektiiviseen kerrontaan hän teoksissaan siirtyi. Asepalveluskuvaus Siellä missä miehiä tehdään herätti ainakin konservatiivisissa, isänmaallisissa piireissä hyväksyntää ja vahvisti kuvaa kirjailijan kasvamisesta pojasta mieheksi. Vasemmistolaisistakriitikoista muun muassa Sylvi-Kyllikki Kilpi arvosti monia Waltarin romaaneja taideteoksina, mutta kritisoi niiden työväestöstä ja punaisista antamaa kuvaa ja paheksui syvästi sitä, että Waltari suomensi natsiteoksen Horst Wessel vuonna 1933.

Kaiken kaikkiaan Waltari ja sukupuolten maailmat on todella kiinnostava, runsaasti teemoja ja näkökulmia sisältävä teos. Ikävä kyllä kirjaan on jäänyt harmillisen paljon painovirheitä. En yleensä kiinnitä yhteen tai kahteen oikolukuvirheeseen huomiota saati mainitse niistä mitään blogiarviossani, mutta kun virheitä oli läpi kirjan ja joskus jopa kaksi samalla aukeamalla (esim. 108–109), ne häiritsivät hieman lukukokemusta. Tyylikästä kantta sen sijaan kiittelen.

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Wsoy 2013, 230 sivua.

Vasta kun olen purkanut viimeisenkin letin, pääsen kainaloon ja saan suukkoja. Ensin ihan kevyitä ja puolihuolimattomia. Nenään, poskiin, suulle, kaulalle, poskiin taas. Sitten vauhti kiihtyy. Samuli jyystää jaloillaan hiekkaa kammetessaan kimppuuni. Katselen hänen kuopimiaan jälkiä hiekassa. Ihan heti en pääse hänen fiiliksiinsä mukaan vaan lämpenen hitaasti niin kuin Kyylahden kämpän oikutteleva takka.

– Älä nyt murjota, Samuli kuiskii vasten poskeani ja silittää tukkaa pitkin, vaativin vedoin saaden sen veto vedolta suoremmaksi. – Mä en vain tykännyt niistä leteistä. 

Aino on kuusitoistavuotias tyttö, omien sanojensa mukaan kasvanut viilipurkissa versovien pikkutaimien ja hentojen siveltimenvetojen välimaastossa. Koulussa Aino on aika hiljainen ja yksinäinen, niitä jotka istuvat välitunnit kukkaruukkujen reunalla. Vapaa-ajallaan hän on oman vartioryhmänsä tyttöjen esikuva, kiltti ja vastuuntuntoinen vartiojohtaja, jolle voi purkaa sydäntään. Ainolla on myös samanikäisiä kavereita, reipas ja järkevä Hanna sekä naapurin Otto, mutta hän kokee olevansa vähän syrjässä oikeasta elämästä. Eihän häntä ole edes koskaan suudeltu.

Ainon elämä muuttuu, kun suosittu ja vähän salaperäinen Samuli iskee häneen silmänsä – ja lopulta myös nyrkkinsä. Aino ei oikein tiedä, kuinka hänen pitäisi suhtautua Samulin ailahtelevaisuuteen, toistuviin mykkäkouluihin ja koviin otteisiin. Mitä kaikkea seurusteluun kuuluu, kuinka paljon pitää antaa anteeksi ja potkiiko hevonen todella rakkaudesta? Aino ei uskalla kertoa tilanteestaan kenellekään, purkaa vain pahaa oloaan vuorollaan heikompiinsa.

Lähteenmäki kuvaa taitavasti Ainon tilanteen kompleksisuutta. Ainon ihastus Samuliin on vahvaa, ja ensi kertaa seurustelevana hän on aidosti epävarma siitä, miten asioihin pitäisi suhtautua. Suositun pojan huomio myös hivelee hänen itsetuntoaan, ja Samulin kautta Aino uskoo pääsevänsä samoihin piireihin etäältä ihailemansa Auroran, vanhemman partiokaverin kanssa. Ainolla ei ole sisaruksia, ja vanhempiinkin on vaikea tukeutua, kun työttömäksi jäänyt kuvataiteilijaäiti haahuilee päivät pyjamassa ja maalaa surullisia bambumaisemia.

Rankalla aiheella, parisuhdeväkivallalla, ei Iskelmissä mässäillä. Tapahtumat kuvataan kuitenkin elävästi, lukija pääsee syvälle Ainon pelon, tyrmistyksen ja kivun tunteisiin. Tarina ei ole liian ahdistava, sillä Ainolla on onneksi elämässään paljon muutakin kuin Samuli, vaikka suhteessa koettu tunteiden vuoristorata vaikuttaa kaikkeen ja epävarma nuorukainen yrittää tarkoituksella kaventaa Ainon elinpiiriä. Ainon läheisetkin havahtuvat pikku hiljaa - he ovat kenties huomanneet enemmän kuin Aino aavistaakaan.

Ainon hahmoon on helppo samastua, vaikka en kirjan varsinaiseen kohderyhmään (noin 13-16 -vuotiaat) kuulukaan. Koskettava tarina tulee erityisen lähelle, koska Lähteenmäki kirjoittaa niin kaunista kieltä. Maailma on kaunis, nuoruus on ihanaa aikaa, ja sitä synkempinä näkyvät mustelmat.

TTT: Kymmenen ihanaa naiskirjailijan teosta Minna Canthin päivänä

Minun piti tänään listata kirjojen vaikuttavia loppulauseita ja arvuutella teillä lukijoilla, mistä kirjasta mikäkin lause on peräisin, mutta sitten tajusin, että tänään on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä ja vaihdoin TTT-postaukseni aihetta lennossa. Opuscolo-blogissa jo listattiinkin kymmenen kirjallista naisesikikuvaa. Nappaan idean lennosta ja listaan kymmenen erityisen vaikuttavaa, koskettavaa tai ihanaa kotimaisen  naiskirjailijan kirjoittamaa teosta. Kirjojen joukossa on fiktiota ja asiaproosaa, vanhaa ja uutta, aivan viimeaikaisia lukukokemuksia sekä sellaisia, jotka jättivät jäljen jo vuosia sitten.

1. Minna Canth: Salakari
2. Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1911–1920
3. Saima Harmaja: Kootut runot ja runoilijankehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa
4. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
5. Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
6. Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisarten kirjallinen elämä.
7. Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
8. Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta os. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo
9. Anni Swan: Iris rukka
10. Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Olisi ihana kuulla muidenkin naiskirjailija/kirjasuosikkeja, joko kommenttilaatikossa bloggaajakollegoiden omissa postauksissa. Aurinkoista ja kirjallista Minna Canthin päivää kaikille!

Sinisen linnan kirjasto täyttää tänään kaksi vuotta!

Siitä on nyt tasan kaksi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen tekstin tähän blogiin. Olin sunnitellut sitä kovastikin juhlistavani, mutta nyt on ollut sen verran muita kiireitä, että tyydyn hehkuttamaan synttärionnea tämän lyhyen postauksen muodossa.

Huomasin, että olen tiedostamattani valinnut blogilleni varsin kunniakkaan syntymäpäivän, sillä tänään eräs Suomen vanhimmista (ellei vanhin?) edelleen päivittyvä kirjablogi, Sallan lukupäiväkirja, juhlii seitsemänvuotissynttäreitään ihanan arvonnan merkeissä. Sallan blogissa ilahduttavat paitsi hienot kirja-arviot ja lukemista ja kirjamaailmaa monelta kantilta tarkastelevat postaukset, myös ennen kaikkea se bloggaamisen rentous ja ilo, joka teksteistä välittyy.

Tänään on ollut ihanan aurinkoinen päivä, räystäiltä on tippunut vettä ja kävelyretkellä ihailin tienvierustalla hohtavia pajunkissoja. Olen lukenut Antti Hyryn romaania Maatuuli, jonka alkupuolella oleva kappale sopii täydellisesti tähän päivään:

"Oli maaliskuu ja valoisaa ja lumen päällä saattaisi kävellä mihin vain. Joka kevät tahtoo tulla kiire, hän mietti. Pitää varoa. Mitään isotöistä ei saa alkaa. Kun kuitenkin on näin, niin kuin minulla, Pietari mietti, että kun katsoi vaikka ulos, ikkuna näyttää kauniilta, aivan liiankin, ja ulkona nuo ohuet oksat ja varvut valossa ja sinivihreät kuusenhavut ja ruskehtavat rungot ja kivet ja lumi, aina ilmestyvät kun vain katsoo, ja näyttävät hyviltä ja olo tuntuu hyvältä, miksi ei tekisi jotain, siinä sivussa, alkaisi vain ja jatkaisi, niin siinäpähän tulisi aina jokin homma valmiiksi." Antti Hyry, Maatuuli.

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Marjo Ruola: Terveisin Neiti ja Clara

Päällyksen kuva Tapani Pelttari.

Marjo Ruola: Terveisin Neiti ja Clara

Wsoy 2013, 101 sivua.

Seitsemänvuotias Neiti asuu pienessä talossa kaupungin laidalla ja viettää päivät lastentarhassa äidin ollessa työssä posliinitehtaassa ja isän tehdessä puusepäntöitään verstaalla. Vuotta vanhemman Claran kotona on korkeat huoneet, ruusutapetit ja ihmeen ihana nukkekaappi. Sanavalmis Neiti ja herttainen Clara tutustuvat eräänä päivänä kaupungilla, ja erilaisista taustoista huolimatta 1940-luvun tytöt ystävystyvät. Terveisin Neiti ja Clara kuvaa tyttöjen elämää vuoden aikana, lopputalvesta seuraavaan jouluun. 

Terveisin Neiti ja Clara on erilainen lastenkirja, jonka otollisinta kohderyhmää lienevät 5–10 -vuotiaat tytöt – tai ehkä vielä enemmän heidän äitinsä ja isoäitinsä, jotka haluavat kurkistaa menneeseen tai nostalgisoida sitä erilaisten esineiden kautta. Kerronta on pikemminkin ajankuvaa dokumentoivaa kuin tarinaa eteenpäin kuljettavaa tai henkilöitä elävöittävää. Tytöt keskustelevat muun muassa siitä, mitä he muistavat sodasta, joka päättyi heidän ollessaan aivan pieniä. Vaatteita, leluja, sisustuksia ja kaupunkimiljöötä (Turkua) kuvataan paljon.

– Me käymme Fiiun kanssa joka päivä ostamassa täältä maitoa, Neiti kertoi. – Minusta on hauska seurata, kun myyjä nostaa suuresta tonkasta pitkävartisella litran mitalla maitoa ja kaataa sen kannuuni. Ja se... se vasta hauskaa on, kun myyjä lohkaisee kostealla puulastalla suuresta voivuoresta palasen, asettaa sen voipaperin päälle ja punnitsee vaa'alla. Katson aina tarkkaan punnitusta. Vaa'an viisarit keikkuvat hauskasti ennen kuin ne pysähtyvät.

Neidin osa on toimia "museo-oppaana", joka esittelee paikkoja ja kertoo historian tapahtumista, joista on kuullut. Clara kuuntelee ja hihittelee Neidin Peppi Pitkätossu- tai Vihervaaran Anna- tyylisille tempauksille ja kaskuille. Molemmat tytöt vaikuttavat hieman pikkuvanhoilta; Neiti esine- ja paikallishistoriallisten luentojensa vuoksi ja Clara siksi, että hän suhtautuu Neitiin hyväntahtoisen aikuisen tavoin, kuin ajatellen, että "siinäpä vasta lystikäs lapsi"!

Tarinasta tosiaan puuttuu jännite ja juoni, kirja on (jokseenkin siloiteltua) kuvausta lasten arjesta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Jotain viehättävää kerronnassa ja varsin yksiulotteisissa hahmoissa kuitenkin on, Neidin jutustelua kuuntelee ihan mielikseen ja on jännittävää kurkistaa tyttöjen kanssa milloin lumilinnan sisään, milloin vanhaan sekatavarakauppaan. Vai onko viehätys ennen kaikkea suloisessa kuvituksessa? Kirjan kuvituksena on muutamia vanhoja mustavalkokuvia Turusta, ajalta, jolloin kaupungin kaduilla vielä liikkuivat vossikat ja raitiovaunut. Suurin osa kuvituksesta koostuu kuitenkin Marjo Ruolan kuvaamista vanhoista esineistä: fortunapelistä, kiiltokuvista, helmitauluista ja peltirasioista. Valokuvakuvitus korostaa teoksen dokumentaarista, tietokirjamaista luonnetta.

TTT: Kymmenen keväistä kirjannimeä

On taas Top Ten Tuesday, ja sen merkeissä ainakin Tarinauttisen hämärän hetkissä ja Satun luetuissa on listattu lumoavia tai erityisesti lukemaan houkuttelevia kirjannimiä. Kyseisistä postauksista inspiroituneena päätin kutsua kevättä esiin listaamalla kymmenen kaunokirjaa, joiden nimissä esiintyy sana kevät.

1. Juhani Aho: Kevät ja takatalvi
2. Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet
3. Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
4. Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
5. Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa
6. Veijo Meri: Kevät kuin aamu
7. Irja Sinivaara: Kevään hämärä
8. György Spiró: Kevätnäyttely
9. Taina Teerialho: Hiljainen kevät
10. Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Oletko lukenut näistä kirjoista jonkun? Mitä muita keväisiä kirjannimiä tulee mieleen?

L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu

L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu
Jane of Lantern Hill, suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2013, 266 sivua.

Heillä oli kananpoikaa päivälliseksi – Ella-kaksonen ja George-kaksonen olivat tuoneet linnut ja niiden mukana Mirandan terveiset ja Jane pohti, milloin hän jälleen voisi saada rintapalan. Iltapäivällä hän meni yksin ulos hyvästelemään rantaa. Hänen oli vaikea kestää rannalle huuhtoutuvien aaltojen yksinäisyyttä. Meren ääni ja tuoksu ja kosketus eivät olisi päästäneet häntä lähtemään. Hän tunsi peltojen ja tuulisen kullanhohtoisen rannan olevan osa itseään. Hän ja hänen saarensa kuuluivat toisilleen.


Lucy Maud Montgomeryn tyttöromaani Jane of Lantern Hill ilmestyi suomeksi ensi kertaa minun ollessani noin kymmenvuotias kahtena niteenä, ja luin sen ihastuneena. Janen ja hänen perheensä tarina vetosi, ja kirjassa kuvataan Prinssi Edwardin saarta jos mahdollista vieläkin ihastuneemmin kuin Anna- ja Runotyttö-kirjoissa. Romaanin tapahtumat alkavat vanhanaikaisesta ja ankaran sovinnaisesta torontolaistalosta, ja Saari näyttäytyy reipashenkisenä, raikastuulisena ja vapaana paratiisina. Luin kirjan lapsena useaan otteeseen, ja viimeiset pari vuotta olen suunnitellut kirjan lukemista uudelleen. Nyt, Sisko Ylimartimon uuden suomennoksen myötä tartuin vihdoin kirjaan ja vietin sen parissa ihania hetkiä.

Jane Stuartt on noin yksitoistavuotias kanadalaistyttö, joka asuu kauniin äitinsä, kylmän isoäitinsä ja kuivakkaan tätipuolensa kanssa Torontossa, käy haluttomasti hienostokoulua ja rakentaa naapurin köyhän orpotyttö Jodyn kanssa ihanan mielikuvituspuutarhan. Jane luulee isänsä kuolleen, kunnes koulutoveri kertoo hänelle, että Janen vanhemmat ovat eronneet tytön ollessa kolmevuotias. Kuullessaan isoäitinsä talossa vain yhden puolen tarinasta Jane vihaa isäänsä eikä ilahdu, kun tämä kauan kadoksissa ollut isä kutsuu hänet luokseen Prinssi Edwardin saarelle kesää viettämän. Lähdettävä  kuitenkin on, eikä Jane aavista, että tuo kesä Saarella muuttaa hänen elämänsä peruuttamattomasti.

Asemaltaan Jane ja Saaren kutsu on muistuttaa L. M. Montgomeryn aikuistenromaania Sininen linna, jonka päähenkilö Valancy elää ilkeiden sukulaistensa ympäröimänä kunnes irtautuu vanhoista ympyröistä, löytää uusia, mutkattomampia ja sydämellisempiä ihmisiä ja rohkaistuu lausumaan mielipiteitään myös aiemmin pelkäämilleen sukulaisille. Koska Jane on lapsi, hänen sukulaisiltaan saamansa ivallinen kohtelu tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta. Erityisesti Janen äidin hiljainen hyväksyntä Janeen kohdistuville piikikkäille, itsetuntoa haavoittaville huomautuksille tuntuu käsittämättömältä. Äiti on hellä ja rakastava, mutta täysin hallitsevan äitinsä talutusnuorassa.

Prinssi Edwardin saartakaan ei kuvata aivan täydellisenä paratiisina, sillä sielläkin on ihmisiä, jotka pyrkivät hallitsemaan toisten elämää, kiusaamaan ja kylvämään eripuraa. Janen isä on kuitenkin vähän samantapainen ihannoitu isähahmo kuin Pienen runotytön Douglas Starr, ja kuten Douglas, myös Andrew Stuartt on ammatiltaan toimittaja, jonka kirjoittajan lahjat ovat periytyneet tyttärelle. Kaiken kaikkiaan Prinssi Edwardin saari ja isän talo, Lantern Hill, on Janelle voimauttava ympäristö, jossa hän oppii huolehtimaan arjen askareista, voittamaan pelkonsa ja olemaan oma itsensä.

Olin lapsuuden lukukokemukseni perusteella sitä mieltä, että Jane ja Saaren kutsu on Annan nuoruusvuosien (ja sen parhaimpien jatko-osien) sekä Runotyttö -trilogian ohella parasta Montgomerya, ja nyt uudelleenluennan ja viime vuosina lukemieni uusien Montgomery-suomennosten jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Pat-kirjat sekä aikuislukijoille kirjoitetut Sinisen linnan ja Perinnönjakajat nousevat omalla asteikollani kyllä Janen tarinan rinnalle. Siinä missä episodimaisista Sara-kirjoista ja Marigoldin lumotusta maailmasta puuttuu jännite ja kantava teema, Jane ja Saaren kutsu on ehyt, lukijan otteessaan pitävä kasvutarina. Ylimartimo kertoo loppusanoissaan, että Montgomery oli suunnitellut kirjalle jatko-osaa, mutta ei sitten jaksanutkaan innostua sitä kirjoittamaan. Tavallaan olisi ollut mukava kuulla lisää Janen vaiheista, mutta toisaalta Jane ja Saaren kutsun loppuratkaisu sitoo langat ja henkilöhahmojen kohtalot yhteen niin, että en osaa kaivata tarinalle jatkoa.

"Kuulun tänne", Jane sanoi. 

"Palaa pian. Saari tarvitsee sinua, sanoi Timothy Salt, joka tarjosi hänelle neljännestä omenasta veitsensä kärjellä. "Sinä palaat", hän lisäsi. "Saari on mennyt vereesi. Joillekin käy niin."

Aiemmasta suomennoksesta on kirjoitettu ainakin blogeissa Saran kirjat, Vielä yksi rivi ja Sheferijm.

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat
Gummerus 2008, 269 sivua.

Pidin Joonas Kostigin uutuusromaanista Totuus naisista niin paljon, että hain kirjastosta kirjailijan esikoisteoksen, novellikokoelman Ahneet ja viattomat, sekä romaanin Kaikki on sanottu. Näitä novelleja luinkin sitten pikkuhiljaa, ja välillä yksittäinen novellikin jäi arjen pyörityksessä kesken. Silloin kun tällainen keskeytys tuli, oli kiire päästä lukemaan novelli loppuun, sillä vaikka monessakaan tarinassa ei ulkoisesti tapahdu mitään kovin erikoista, Konstigilla on taito rakentaa kerrontaan jännitteitä ja saada lukijan myötätunto henkilöhahmojensa puolelle.

Siinä missä jotkut kirjailijat häivyttävät ja etäännyttävät teostensa tapahtumapaikkoja ja -aikoja, Konstig tuo monilla pienillä yksityiskohdilla, dialogilla ja maininnoilla tarinansa tähän päivään ja joskus tunnistettaviin miljöisiin. Paikoitellen kolmikymppinen, pääkaupunkiseudulla kasvanut lukija melkein tunnistaa kertomuksista itsensä. Kun novellissa "Sielun hauta" päähenkilö Sanni ja hänen opiskelukaverinsa Lotta puhuvat "kirjallisuustieteen kaljusta luennoitsijasta, joka oli heidän suosikkinsa itseironisen huumorintajunsa ansiosta" olen taas kirjallisuustieteen fuksi ja kuuntelen tuutoriemme esittelevän laitoksen opettajakuntaa. Myös kuvaukset joistakin tyttöjen käymistä kursseista saavat minut pyrskähtelemään tuttuuden tunteesta, vaikka ei meillä sentään elokuvatutkimuksen kursseilla "tulkittu Truffaut'ta vaginaesteettisesti".

Kuten melkein jokaisen lukemani novellikokoelman kohdalla, myös muutaman Ahneiden ja viattomien novellin luin pariin kertaan ymmärtääkseni, mistä siinä oli kyse. Esimerkiksi novellissa "Naiset joiden kanssa vanhenemme" on selvää, mikä on tarinan käännekohta, mutta jäin aprikoimaan, mikä kaikki henkilöiden menneisyydessä vaikutti niin että eräs väärä lause sai kesäpäivän leppoisan tunnelman muuttumaan. Novellissa "Trivial Pursuit" koulutyttö Louna haluaisi pelata mökki-iltana seurapeliä, mutta saakin kuulla ja nähdä kaikenlaisia triviaaleja yksityiskohtia aikuisten maailmasta ja vanhempiensa sekä perhetuttujen menneisyydestä.

Monessa kokoelman novellissa juhlitaan, mutta pinnan alla tunnelmat eivät ole välttämättä kovin hilpeitä. Novellissa "Elämän lakipiste" kahdesta aivan erilaisesta taustasta olevien nuorten elämä ja tulevaisuuden mahdollisuudet asettuvat surullisesti vastakkain ylioppilasjuhlissa. Parisuhde on toistuva teema; enimmäkseen on puhe nuoruuden orastavista seurustelusuhteista tai jopa seurustelusta, joka on ohi ennen kuin se on oikein alkanutkaan.

Suosittelen Konstigin novelleja erityisesti niille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättäviä mutta ei liian konstikkaita (!) novelleja, makustella sanottuja – ja sanomatta jätettyjä – repliikkejä ja eläytyä tavallisten ihmisten pieniin suuriin hetkiin.

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja.
Avain 2010, 157 sivua.

Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen ovat molemmat sekä journalisteja että kaunokirjailijoita, ja ensinmainittu toteaakin Sata sivua -kirjoitusoppaan johdannossa nauttivansa monenlaisesta tekemisestä tekstien parissa, niin kirjoittamisesta, editoimisesta kuin kirjoittamisen opettamisesta:

Kielen ja kertonnan ajatteleminen toisten ihmisten kanssa on intensiivistä, kiinnostavaa, haastavaa ja ennen kaikkea opettavaista.

Kirjan idea on samantapainen kuin niin ikään Avain-kustantamolta pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä Sini Kiuaksen Kirjoittajakalenterissa. Hirvosen ja Silfverbergin kirjassa ei kuitenkaan ole harjoitusta vuoden jokaiselle päivälle, vaan tasan sata: kirjan nimi tuleekin siitä, että jos tekee kaikki kirjan harjoitukset, on saanut aikaan sata sivua tekstiä, ehkä enemmänkin. Tämä on iso asia sellaiselle, jonka on vaikea saada kirjoitettua, vaikka haluaisikin.

Sata sivua on jaettu yhdeksään osioon aihepiirin mukaan, esimerkiksi "Ideat käyttöön", "Kielellä leikkimistä" ja "Dialogi". Joidenkin harjoitusten kohdalla on perusteltu, miksi se tehdään: jotkut harjoitukset ovat eräänlaista psyykkausta, jotka auttavat esimerkiksi tunnistamaan itse itselle asetettuja kirjoittamisen esteitä, toiset taas enemmänkin jonkinlaista "kirjoitusverryttelyä".

Ihana lisä kirjassa ovat kirjailijoiden vinkit, jotka on sijoitettu harjoitusten lomaan. Omasta kirjoittamisestaan kirjassa kertovat muun muassa Helmi Kekkonen, Juha Itkonen ja Lionel Shriver.

Vaikka maaliskuu on jo pitkällä, liitän tämänja postauksen osaksi Kirjoittajan helmikuu -teemaani.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä.
Teos 2013, 250 sivua.

Ihmiset, joilla on antaa vanhemmuudelleen jokin yleinen nimike, ovat pitkästyttäviä ja aggressiivisia, ja heitä kannattaa vältellä. Ei ole oikeastaan väliä sillä, onko mainittu nimike lähtökohtaisesti kannatettava asia vai ei. Jos ihmisellä on halu nimikoida lähisuhteensa, on se merkki siitä, että hän näkee kaiken maailmassa kulutusvalintoina. Ekovanhemmat, kiintymysvanhemmat, vaistovanhemmat ja niin-edelleen-vanhemmat ovat pyrkimys määritellä minuutta, mutta ennen kaikkea muita ihmisiä. (Usein samat ihmiset viljelevät sellaisia substantiiveista johdettuja verbejä kuin "kotoilla", "mammailla", "perheillä", "ekoilla" ja "kestoilla".) Tämä kaikki on ihmisyyden esineellistämistä. Ei kukaan ole parisuhteessaan ekotyttöystävä tai kiintymysaviomies.

Äitinä Yhteiskunnallisesti valveutuneena järki-ihmisenä halusin ehdottomasti lukea Anu Silfverbergin omakohtaisen esseeteoksen pamfletin äitiydestä. Muutamien mediassa näkemieni nostojen perusteella (muun muassa tämän sinänsä tärkeän Kantoliinayhdistyksen kannanoton) perusteella pelkäsin, että Äitikortissa olisi paljon provosoivia heittoja ja kärjistyksiä, mutta Silfverberg tuulettaa rohkeasti ja älykkäästi erilaisia elämäntapoja ja ajattelumalleja, joista osaa varmasti noudatetaan myös hänen omassa ystävä- ja tuttavapiirissään. Monessa kohtaa saatan toki olla eri mieltä tai kokea, että Silfverberg yleistää liikaa omien ja ystäviensä kokemusten perusteella, mutta kaiken kaikkiaan Äitikortti on tarpeellisen herättelevä puheenvuoro naiseuden ja äitiyden poliittisista ulottuvuuksista. Henkilökohtaisuus tuo teksteihin herkkyyttä, yhteiskunnallisuus räväkkyyttä. Osa kirjan teksteistä tuntui hämmentävän tutuilta, ja tajusin, että Silvferberg on pyöritellyt samoja ajatuksia ja jopa aivan samoja lauseita aiemmin julkaistuissa Nyt-liitteen kolumneissa, esimerkiksi tässä.

Kirjan nimeenkin nostettua "äitikorttia" Silfverberg kritisoi siitä, että se torppaa keskustelun – kun lasten vanhempi toteaa lapsettomalle, että "sitten kun sinulla on omia lapsia, ajattelet tästä eri tavalla" (=samoin kuin minä), ei enää puhuta aiheesta vaan haetaan äitiydestä tai isyydestä tukea omille mielipiteille, joille ei jakseta miettiä oikeita perusteluja. Silfverberg tasapainoilee itsekin kirjassaan yksityisen ja yleisen välimaastossa mutta korostaa, että feministisestä liikkestä peräisin oleva slogan "henkilökohtainen on poliittista" ei tarkoita, että esimerksi laajoihin aineistoihin perustuvan tutkimuksen voisi sivuuttaa argumentilla "mutta kun meidänkin esikoinen --".

Luvussa "Ihmisen lisääntyminen" Silfverber käsittelee vähän turhan pitkästi "odotuksen odotusta" ja niitä tunteita, joita jatkuvat raskausutelut naisissa herättävät. Näistä asioista ei sanota Äitikortissa paljonkaan sellaista, mitä ei olisi jo kirjoitettu viime vuosina lukuisissa lehtijutuissa tai vaikkapa kirjoissa  Ihmeet tapahtuvat muille, Adoptiomatka, Ei kenenkään äiti ja Vuoden mutsi. Kyllä, on todella epäkohteliasta ja sopimatonta tiedustella puolitutuilta näiden lisääntymisaikeista esimerkiksi hienoisen vatsan pyöristymisen perusteella. Toki Silfverberg tuo tähänkin aiheeseen vähän yhteiskunnallista näkökulmaa esimerkiksi kuvaamalla työyhteisöä, jossa (naispuoliset) kollegat kyselevät ja toivovat työtoverinsa raskautumista, jotta tämä olisi ainakin vuoden pois kiivaasta urakilpailusta. (Voisin kuvitella, että samalla tavalla kotiäitipiireissä kysellään ja salaa toivotaan, että muut menisivät töihin veroja maksamaan ja jättäisivät kiven alla olevat virikekerhopaikat muiden lapsille).

Muutamat Silfverbergin kiteytykset ovat mainioita: "Kolikon toiselta puolelta löytyy vain kolikon toinen puoli, ja se on samanmuotoinen ja aivan yhtä kova". Lausuma liittyy Silfverbergin analyysiin niin sanotusta ekovanhemmuudesta, joka on kaikkea muuta kuin ekologista silloin, jos elämäntavan toteuttaminen vaatii jatkuvaa kilpavarustelua kantoliinoilla ja kestovaipoilla. Toisaalta olen eri mieltä siitä, että eko- ja kiintymysvanhemmuusideologiat "kantamisineen" ja "kestoiluineen" sekä pitkine imetyksineen merkitsisivät paluuta 1950-luvun kotirouvakulttuuriin ja perheen kääntymiseen sisäänpäin, sillä usein kantoliina juuri mahdollistaa äidin helpon liikkumisen vauvan kanssa – muuallakin kuin lapsiperheille suunnitelluissa puistoissa ja esteettömissä kahviloissa ja omassa tuttavapiirissäni "kantoliinaäidit" ovat olleet juuri niitä yhteiskunnallisesti aktiivisimpia, omista harrastuksistaan kiinni pitäviä ja suhteellisen varhain työelämään palaavia äitejä.



Liisa on Luetut, lukemattomat -blogissaan kirjoittanut Äitikortista vapaaehtoisesti lapsettoman näkökulmasta. Keskustelua kirjasta löytyy myös muun muassa Project Mama -blogista.

Helmikuussa luettua, koettua, blogattua

Se on sitten kevät, maaliskuu! Vaikka pakkanen hetkellisesti kiristyikin, on selvää, että valo ja lämpö valtaavat yhä enemmän alaa. Kurkataan kuitenkin vielä vähän helmikuuhun. Luin viime kuussa paljon, mutta loppujen lopuksi aika vähän kaunokirjallisuutta. Helmikuuhun osui täällä Etelä-Suomessa myös hiihtoloma, jonka aikana tuli luettua vähemmän, mutta johon mahtui muutamia ihania kirjallisia kokemuksia ja kohtaamisia.

Kävin ensimmäistä (mutta en taatusti viimeistä!) kertaa Prosak-klubilla kuuntelemassa Joonas Konstigia ja Sirpa Kähköstä. Konstig luki luvun romaanistaan Totuus naisista, jonka olin lukenut muutama päivä aiemmin ja josta pidin niin paljon, että lainasin saman tien kirjastosta myös kirjailijan aiemmat teokset, novellikokoelman Ahneet ja viattomat sekä romaanin Kaikki on sanottu. Ainakin tuosta novellikokoelmasta on luvassa lähiaikoina juttua blogiin.

Kähkönen luki katkelmat kolmesta Kuopio-sarjan romaanistaan, Rautaöistä, Lakanasiivistä ja Hietakehdosta ja osoitti olevansa paitsi loistava kirjailija, myös taitava ja eläytyvä esiintyjä. 

Lasten kanssa teimme pienen päiväretken Porvooseen, jossa vierailimme Runebergin talomuseossa (kuvan keltainen talo) aistimassa Fredrika-rouvan piirroksia ja unelmia ja Johan Lunvigin idyllejä ja epigrammeja, joiden taikaa on varmasti tarttunut vanhoihin seinäpapereihin ja varissut leveiden lattialankkujen väliin. 

Helmikuun teemana blogissa olivat kirjoitusoppaat ja muut kirjoitusaiheiset kirjat. Niitä tulikin luettua ja esiteltyä kaikkiaan kahdeksan, mutta jatkan vielä maaliskuussa teeman parissa. Linkit jo blogattuihin sekä viitteitä siitä, mitä kirjoitusoppaita vielä tuon blogiini, löytyvät teeman aloituspostauksesta. Helmikuussa lukemistani oppaista suosikkini olivat Natalie Goldbergin inspiroiva Luihin ja ytimiin sekä pirteät harjoituspankit, Sini Kiuaksen Kirjoittajakalenteri ja Ylva Karlssonin ja Katarina Kuickin Kirjoittamisen ihanuus. Anne Leinosen toimittama Kirjoita kosmos oli myös todella hyvä, mutta koska se keskittyi itselleni vieraampaan kirjallisuuden genreen, se ei noussut henkilökohtaiseksi suosikikseni.

Luin sentään muutakin; Helmikuun ihanimman kirjan titteli menee tällä kertaa Kirjeitä Saima Harmajalle -teokselle. Jäljen jätti myös Jouni Tossavaisen runollinen romaani Kesäpäivä. Kirja-arvioiden lisäksi kirjoitin koulukirjastoista ja kouluissa "pakkoluettavista" kirjoista – nämä aiheet herättivät mielipiteitä, muistoja ja keskustelua myös blogin lukijoissa, kiitos kaikille kommentoijille!

Yksi helmikuun "blogikohokohdista" oli ehdottomasti Blogistanian Globalia -äänestys, jossa kolmesta ehdokkaastani kaksi, Gaute Heivollin upea Etten palaisi tuhkaksi ja Haruki Murakamin Norwegian Wood nousivat kärkeen. Kolmanneksi sijoittui Julian Barnesin pienoisromaani Kuin jokin päättyisi. Heivollin menestys noteerattiin myös Norjan mediassa.

Aurinkoista maaliskuuta kaikille!

Anu Laitila ja Silja Koivisto (toim.): Kirja joka muutti elämäni

Anu Laitila ja Silja Koivisto (toim.): Kirja joka muutti elämäni
Wsoy ja Lukukeskus 2013, 175 sivua.

Rakastan kirjoista kertovia kirjoja ja ihmisten kertomuksia siitä, kuinka jokin kirja on tehnyt vaikutuksen. Viime kesänä kuuntelin Ylen "Kirja joka muutti elämäni" -ohjelmasarjaa (osa ohjelmista on yhä kuunneltavissa Ylen sivuilla), jossa muun muassa elokuva- ja teatteriohjaaja Ilari Nummi kertoi Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijasta ja elokuvaohjaaja Saara Cantell Alice Munron novelleista. Eilen Kalevanlanpäivänä julkaistu Kirja joka muutti elämäni perustuu samaan Scottish Book Trustilta lainattuun ideaan, mutta siinä on ennen kaikkea niin sanottujen tavallisten lukijoiden tarinoita käänteentekevistä lukukokemuksista. Kirjan pohjana on Lukukeskuksen viime vuonna järjestämä kirjoituskeruu. Mukana on kirjassa on tosin myös muutamia kirja-alan ammattilaisia, kuten Wsoy:n Leena Majander-Reenpää, joka kertoo ammatillisen esikuvansa Per I Gedin kustannusmaailmaan sijoittuvista muistelmista, Freudin teorioihin neljätoistavuotiaana tutustunut lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sekä muutamia kirjailijoita, totta kai.

Kun sain kovasti odottamani kirjan käteeni, vilkaisin nopeasti sisällysluetteloa ja luin sitten ensimmäiseksi ne kirjoitukset, joiden kirjoittaja tai kohdekirja oli tuttu tai erityisen mieluinen. Kovasti ihailemani kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen kertoo suhteestaan A. S. Byattin romaaniin Riivaus, josta itsekin pidän kovasti. Kahdessa aikatasossa tapahtuva romaani vakuutti Kortelaisen siitä, että kannattaa vaalia rakkautta lukemiseen kirjoittamiseen ja historiaan – tutkijan ura voi viedä seikkailuun. Ammatinvalintaan kirja vaikutti myös muun muassa Arja Etelämaalla, joka opiskeli toimintaterapeutiksi  cp-vammaisen kirjailija-taiteilijan, Christy Brownin elämäkerran inspiroimana, ja Venla Laitalalla, joka liikuttui nuorena syöpään kuolleen tytön kirjoittamasta kirjasta niin, että toivoo tekevänsä jonain päivänä töitä syöpälääkärinä.

William Faulknerin Ääni ja Vimma, jossa neljä eri kertojaa kuvailee samoja tapahtumia kukin omista lähtökohdistaan, sai 1980-luvulla nuoren kirjallisuustieteen opiskelijan, Liisa Väisäsen ymmärtämään, että ei ole vain yhtä totuutta: "Mustan ja valkean ohella silmieni eteen aukeni ääretön määrä kauniita harmaita sävyjä." Lapsuuden kotoisista lukuhetkistä tuttu Aleksis Kiven Seitsemän veljestä lohdutti kirjailija Miina Supista, kun hän sairasti yksin Nepalissa. Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri sai kahdeksanvuotiaan Eila Mellinin itkemään ja ymmärtämään kirjallisuuden kätkemien tunteiden kirjon. Pohjoisesta Helsinkiin opiskelemaan tullut Annimaria Mäkikyrö samastui Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan karuihin luontomaisemiin ja kirja sai hänet arvostamaan kotiseutuaan uudella tavalla.

Olen parhaillaan lukemassa Märta Tikkasen omaelämäkerrallisia teoksia, ja Leena Kossilan kuvaus siitä, kuinka Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina aivan käänteentekevästi vaikutti erääseen tärkeään päätökseen, pysähdytti. Moni, moni muukin teksti kosketti.

Elämää muuttaneiden kirjojen teema jatkuu vielä kevään mittaan, sillä myös Helmet-kirjastot ovat tarttuneet aiheeseen. Kirjaston väki kutsuu kirjabloggaajia kirjoittamaan lyhyesti otsikolla "Tämä kirja muutti elämäni". Ajattelin osallistua, kunhan vain keksin, mistä kirjasta kirjoittaisin – on todella vaikea valita yhtä ylitse muiden. Muutamia tärkeitä kirjoja olen listannut aiemmin täällä.