Pirjo Suvilehto (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvat): Otso ja soiton salaisuus
Mäntykustannus 2011.
"Meistä jokainen on joskus yksin, sinäkin. Mutta se mikä on meille arvokasta, kulkee aina mukanamme. Sillä tavoin me emme koskaan ole yksin. Ja kuninkuus, se on karhu sisällä. Sitä älä unohda koskaan", sanoi äitikarhu.
Otso-karhua harmittaa, sillä häntä ei taaskaan ole kutsuttu syntymäpäiville. Mäyrän juhliin ovat tervetulleita kaikki - paitsi karhu, sillä se on aina pahalla tuulella. Muut eläimet säikkyvät Otson karjahtelua ja rymistelevää menoa, jossa koivu taimetkin saavat kyytiä. Otsolla on turvallinen olo emonsa kainalossa, mutta toisten eläinten kanssa oleminen ei suju. Yllättäen karhun sisäinen kiukku kuitenkin sulaa, kun se kuulee Miko-pojan soittavan metsässä viulullaan.
Otso jäi kuuntelemaan Mikon soittoa. Se hivuttautui lähemmäksi, jotta kuulisi tarkasti myös korkeat lintuäänet. Sävelet leijuivat Otson sisälle. Otsolle tuli kevyt olo. Aivan kuin tassut olisivat irronneet maasta.
Otso ja soiton salaisuus on monivivahteinen satu musiikin voimasta, naurun mahdista, yksinäisyydestä, ennakkoluuloista ja ystävyydestä. Suomalaisen metsän eläimet ja kasvit heräävät eloon Karoliina Pertamon ilmeikkäässä kuvituksessa. Tarina on herkkä mutta ei siirappinen, ja juonessa on vähän jännittäviäkin käänteitä. Pirjo Suvilehdon teksti on kaunista, paikoin runollista: "Soiton myötä viulusta irtosi tuoksua, joka sekoittui havupuiden pihkaan." Tekstiä on kuvakirjaksi sopivasti, vain muutamalla aukeamalla sitä on niin paljon, että perheen pienimpien keskittyminen saattaa herpaantua. Värikäs kuvitus sen sijaan miellyttää monenikäisten silmiä.
Tässä on kirja rauhallisiin hetkiin, kun on aikaa puhua tunteista ja miettiä, miltä tuntuu jäädä syrjään porukasta. Kirja kertoo myös musiikin yhteydestä tunteisiin: miten helposti sävelet voivat saada nauramaan tai itkemään, riehaantumaan tai rauhoittumaan.
