lauantai 4. huhtikuuta 2015

John Williams: Stoner


John Williams: Stoner
Suom. Ilkka Rekiaro.
Johdanto John McGahern.
Bazar 2015, 306 sivua.

Olin jotenkin antanut itseni luulla, että John Williamsin jälleenlöydetty, alunperin vuonna 1965 julkaistu Stoner olisi ihana kirja. Kertoohan se maanviljelijän pojasta, joka vuonna 1910 lähtee yliopistoon opiskelemaan agronomiaa mutta löytää elinikäisen rakkautensa ja kutsumuksensa englannin kirjallisuuden parista ja jää yliopistoon opettajaksi. Ja olihan tämä ihana kirja, mutta myös raastava ja kipeä. Ajattelin, että ikääntyvästä kirjallisuusmiehestä kertova kirja olisi seesteinen ja vailla suuria ulkoisia tapahtumia, mutta olin osittain väärässä siinäkin. Luin Stoneria sydän pamppaillen: halusin tietää, mitä päähenkilölle käy, ja samalla painostava tunnelma sai aavistamaan monien tapahtumakulkujen lopputuloksen.

John Williams piirtää herkin vedoin näkyviin kömpelön nuorenmiehen, joka ei ymmärrä mitään englannin kirjallisuuden alkeiskurssista mutta juuri siksi haluaa tietää enemmän. William Stoner seuraa kutsumustaan, vaihtaa pääainetta eikä enää palaa kotitilalle, vaikka se merkitseekin maanviljelijävanhempien jättämistä oman onnensa nojaan. Williamin isä viljelee vuosikymmenet karua ja kuivaa maaperää, mutta hänen poikansa ei lopulta pääse sen helpommalla: myös Stonerin työura on kivisen kasken kyntämistä ja kuivan pellon kääntämistä.

Stoner on kehityskertomus, mutta myös tarina äärimmäisestä henkisestä väkivallasta kotona ja työpaikalla. Stoner erehtyy rakkaudessa ja hänen perhe-elämästään tulee käsittämätön helvetti; työpaikalla hänen tinkimätön oikeudentajunsa ja mielistelemättömyytensä tekee laitoksen johtajasta hänen vihollisensa. Stoner hoivaa ja rakastaa tytärtään Gracea hellästi ja omistautuu opetus- ja tutkimustyölleen, mutta hänen rauhaiset soppensa tuhotaan ja toimintaedellytyksensä kavennetaan lähes sietämättömiksi. Molemmat maailmansodat murentavat entisestään Stonerin uskoa kauneuteen ja ihmisyyteen, mutta se ei häviä kokonaan. Kerta toisensa jälkeen Stoner kuitenkin nousee tuhkasta, tyytyy siihen mitä voi saada, saa sen mistä luopuu ja kokee onnen ja merkityksellisyyden hetkiä.

Luin Stoneria ajoittain kuin kauhuromaania: jotkut henkilöhahmoista paljastuvat näennäisen tavallisen tai jopa viehättävän ulkokuorensa alla raateleviksi ihmissusiksi tai verta imeviksi vampyyreiksi – kuvaannollisesti, mutta kuitenkin. Williams onnistuu tekemään oppiaineen suullisesta kuulustelusta hyytävän jännitysnäytelmän ja avioliitosta goottilaisen linnan vankilan. Kirjan tunnelmasta, etelävaltiolaisesta yliopistosta ja sen eksentrisistä hahmoista tuli mieleen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jokin määrittelemättömämpi, kenties seesteisen pinnan alla kuohuvat tunteet ja kaunis kerronta taas toi mieleeni Marilynne Robinsonin Gileadin.

John Williamsin romaani on ylistys hiljaisille puurtajille, lempeälle vastarinnalle ja kirjallisuudelle.

Stoner on jättänyt jäljen myös SusannaanOmppuun, Kaisa Reettaan, Katjaan niin Kirjojen kamarissa kuin Lumiomenassakin, Suketukseen, Leena Lumiin, Lauraan, Maijaan, Minnaan , toiseenkin Minnaan ja Arjaan ja Ullaan.

P.S. Omistan tämän postauksen kirjallisuudenopiskeluvuosieni muistolle. (Snif!)

torstai 2. huhtikuuta 2015

Jukka Itkonen & Elina Warsta: Sirkusjuna saapuu


Jukka Itkonen (teksti) ja Elina Warsta (kuvat): Sirkusjuna saapuu
Lasten Keskus 2015, 92 sivua.

Tämä tuore lastenromaani houkuttelee jo värikkäällä ja tyylikkäällä ulkoasullaankin tarttumaan kirjaan ja lukemaan. Olen ihaillut graafikko Elina Warstan kädenjälkeä monien romaanien kansissa, muun muassa Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden suomennoksen kauniissa ulkoasussa. Sirkusjuna saapuu (jonka nimi, ja vähän tarinassa kukkiva huumorikin, tuo mieleeni muutama vuosi sitten ilmestyneen kuvakirjan Sirkus saapuu kirjastoon) ei ole myöskään silkkoa sisältä, vaan kansien välistä löytyy Warstan eloisa mustavalkokuvitus ja Jukka Itkosen riemastuttava tarina.

Jukka Itkonen on viime vuosina julkaissut erityisesti lasten runoteoksia, ja Sinisen linnan kirjastossakin on luettu esimerkiksi kirjailijan pari vuotta sitten ilmestynyt, Camilla Pentin kuvittama runokirja Kaikki hyvin kasvimaalla sekä talvisia tunnelmapaloja sisältävä Lumilyhdyn valossaItkonen on armoitettu riimittelijä, ja siinä missä kirjailijan runot ovat usein tarinallisia, on hänen proosassaan rutkasti runoista tuttua kielellä leikittelyä. Onpa Sirkusjunan sivuilla muutama runonpätkäkin! Parasta on kuitenkin kuvaileva ja kujeileva kieli.

Luimme Sirkusjunan vuorotellen iltasaduksi lapsille, ja tarina syrjäisen ja nuokkuvan Nurkanpyhtään asukkaista – koiranpennusta haaveilevasta Lillista, hänen topakasta äidistään ja isästään, joka löytää elämäänsä uutta sisältöä sirkuksen tykinkuulana – ja pikkukaupungin rauhaa kutittelevista vieraista – sisäpaistista tykkäävästä sirkustirehtööristä, ilmaston lämpenemisestä huolestuneesta pingviinista ja vankikarkurista upposi koko perheeseen. Parhaiden lastenkirjojen tapaan Sirkusjunassa onkin useampia tasoja, jotka aukeavat eri-ikäsille.


Sirkusjunan saapumista on ihasteltu myös Sinisessä keskitiessä, Lukutoukan kulttuurilogissa ja Lastenkirjahyllyssä.

Hyvää kiirastorstain myöhäisiltaa ja kansainvälistä lastenkirjallisuuden päivää!