Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
Wsoy 2016, 280 sivua.

Pitkään ennen kaikkea nuortenkirjoistaan, kuten North End -dystopiasarjasta ja Iskelmiä-romaanista tunnettu Laura Lähteenmäki vakuuttaa myös monitahoisten sukuromaanien kirjoittajana. Perheiden sisäisiä ja välisiä jännitteitä kerivä Korkea aika hurmasi ennen kaikkea kielellään. Kaunista luonnon, rakennusten ja taiteenkin kuvausta ryydittävät muutamat murteelliset repliikit sekä kuhunkin kuvattavaan aikakauteen sopiva sanasto. Myös henkilöiden kokemat tunteet tulevat kuin iholle.

Korkea aika muistuttaa teemoiltaan ja tunnelmiltaan kirjailijan edellistä aikuisten romaania Ikkunat yöhön. Romaanien miljöissäkin tuntuu olevan niin paljon samaa – on kukoistavia maatiloja, joista tulee unohdettuja kesäpaikkoja – että välillä odotin ihan kohta hoksaavani jonkin yhteyden romaanien välillä. Kenties jokin aiemman romaanin päähenkilö olisi tässä sivuhenkilönä? Tällaista yhteyttä en kuitenkaan löytänyt, vaan Lähteenmäen uusimmassa on ihan oma henkilögalleriansa. Siinä missä Ikkunat yöhön oli ennen muuta naisten ja äitien tarina, Korkea aika antaa enemmän tilaa myös aviomiesten, veljien ja isien näkökulmille.

Näkökulmahenkilöitä, samoin kuin aikatasoja, tuntuu olevan vähän liikaakin näinkin tiiviiseen romaaniin. Vahvimmin koin nuoren Annan ja Heljän hahmot ja näkökulmat ja tulin ihan surulliseksi siitä, millaiseksi Annan elämä, ja ennen kaikkea Annan persoona, muuttuivat.

Kirjoitin pari vuotta sitten Ikkunat yöhön -romaanista, että kirjan henkilöhahmot tuntuvat jatkavan elämäänsä tarinan ulkopuolellakin, pitävät siis osan salaisuuksista itsellään. Saman voin sanoa Korkeasta ajastakin ja sen henkilöistä. Lukijalle jää niin henkilökuvauksessa kuin juonessakin kutkuttavia aukkoja, jotka saa täyttää itse.

Romaanin loppu on varsin monitulkintainen. Peilaan sitä prologiin ja teen oman tulkintani siitä, "mitä tapahtui todella", mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat perusteltuja. Vielä enemmän kuin se, mitä on tapahtunut romaanin maailmassa joskus kauan sitten, jää kutkuttamaan se, mitä tapahtuu kansien sulkeutumisen jälkeen esimerkiksi Saanalle ja Emmalle.


Muissa blogeissa sanottua: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy 2014, 269 sivua.

Hän käveli Roopen rinnalla kuusikujaa alaspäin ja mietti asiaa udestaan: Saattoi tietenkin olla myös niin, että isoäidin tarinan puttuminen oli sittenkin raskaampaa kuin joululahjavillasukat. Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

Olen pitänyt Laura Lähteenmäkeä taitavana kertojana nuortenkirjojen ja joskus vuosia sitten lukemani romaanin Kaaso perusteella, mutta nyt Lähteenmäki on kirjoittanut reseptillä, joka uppoaa minuun erityisen hyvin: äitejä ja tyttäriä, siskoksia, menneisyyden painolastia ja vaiettuja perheasioita. Pidän sukuromaaneista ja aikatasojen limittymisestä ja Ikkunat yöhön -romaanissa sukupolvien kokemukset muodostavat uskottavan ketjun ja nykyhetken kuvaukset viittaavat onnistuneesti menneeseen ja toisinpäin. Kun laajahko henkilögalleria ja juonen loimilangat pysyvät hyvin hallinnassa ja tarina on kerrottu kauniilla kielellä, selkein ja osuvin ilmauksin, oli Ikkunat yöhön minulle hyvä kirja aloittaa tutustuminen alkaneen vuoden kirjasatoon.

Ikkunat yöhön -romaanin keskiössä on Niityn metsätila, johon kuuluu satoja hehtaareja metsää, komea päärakennus ja useita muita rakennuksia samassa pihapiirissä. Pian sodan jälkeen Niitty jää ilman isäntää, kun leskiemännän sodassa haavoittunut vanhempi poika kuolee. Nuorempi poika Eino palaa kotitilalleen tuoden mukanaan Tampereen eloisan kaupunkielämän ja sukulaisensa vastahakoisesti jättävän Elsin ja kaksi pientä lasta. Pian syntyy kolmaskin, joka – niin ainakin unettomuuteen suistuvasta Elsistä tuntuu – ei nuku koskaan mutta syö aina ahnaasti.

Elsin vanhemmasta tyttärestä Astasta varttuu Niittyä mustasukkaisesti emännöivä ja metsää tarmokkaasti hoitava, muita ihmisiä kuin poikaansa karttava erakko. Ainoa poika tulee omasta kolmekymppisen miehen kaupunkielämästään mielellään käymään Niityssä, mutta äidin rauha järkkyy Roopen tuodessa ensi kertaa tyttöystävän mukanaan. Kesälomilla piharakennuksessa viihtyy – päärakennuksen ikkunaverhojen takana piileksivän tädin paheksuvista katseista huolimatta – Elsin toisen tyttären, isosiskoaan rennomman Arjan tytär Hanna, jolle niin jonkinnäköisistä alkavan murrosiän kasvukivuista tai kenties jostakin neurologisesta häiriöstä oireileva Niklas-poika ja kriiseissään pyörivä runoilijasisko Riikka tuottavat päänvaivaa.

Perhetarina etenee eri henkilöiden näkökulmasta kerrottujen lukujen kautta; välillä syntyy herkullista ristivalotusta kun samaa kohtausta tai tilannetta katsotaan vuoroin useamman, eri tarkoitusperin ja luonteenpiirtein varustetun henkilön näkökulmasta. Kahden eri aikatason lisäksi menneisyyttä kartoitetaan henkilöiden muistojen kautta. Romaanin jännite säilyy hyvin, ja ajatukset askartelevat kertomuksen aukkojen ympärillä: mitä Elsille ja hänen nuorimmalle lapselleen tapahtui, mikä on tehnyt henkilöistä sellaisia kuin he ovat, mikä on suvun ulkopuolelta tulevan Teresan rooli?

Tarina tempaa mukaansa ja etenkin syrjäiselle maatilalle miniänä joutuvan Elsin yksinäisyydestä ja väsymyksestä johtuva hiljainen pakokauhu ja siitä vähitellen versova vaikea lapsivuodepsykoosi on vaikuttavasti ja koskettavasti kuvattu. Ikkunat yöhön oli kuitenkin jäädä minulta kokonaan lukematta romaanin alun vuoksi. Kirja alkaa jonkinlaisella prologilla, joka, toisin kuin muut luvut, ei ole nimetty näkökulmahenkilön mukaan – romaanin edetessä selviää kyllä, keitä katkelmassa kuvataan. Katkelman tunnelma on hyvin pahaenteinen, ja tunnelma tiivistyykin hyvin vastenmieliseen ja outoon käänteeseeen. Tällainen aloitus olisi kenties sopinut johonkin trilleriin, mutta Ikkunat yöhön on synkistä sävyistään ja osin dekkarimaisesta rakenteestaan huolimatta melko arkista perhekuvausta. Alkukatkelma ei onnistunut koukuttamaan minua, vaan pikemminkin vieraannutti, mutta onneksi heti seuraavilla sivuilla päästään kiinni vahvempiin tarinalinjoihin.

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Wsoy 2013, 230 sivua.

Vasta kun olen purkanut viimeisenkin letin, pääsen kainaloon ja saan suukkoja. Ensin ihan kevyitä ja puolihuolimattomia. Nenään, poskiin, suulle, kaulalle, poskiin taas. Sitten vauhti kiihtyy. Samuli jyystää jaloillaan hiekkaa kammetessaan kimppuuni. Katselen hänen kuopimiaan jälkiä hiekassa. Ihan heti en pääse hänen fiiliksiinsä mukaan vaan lämpenen hitaasti niin kuin Kyylahden kämpän oikutteleva takka.

– Älä nyt murjota, Samuli kuiskii vasten poskeani ja silittää tukkaa pitkin, vaativin vedoin saaden sen veto vedolta suoremmaksi. – Mä en vain tykännyt niistä leteistä. 

Aino on kuusitoistavuotias tyttö, omien sanojensa mukaan kasvanut viilipurkissa versovien pikkutaimien ja hentojen siveltimenvetojen välimaastossa. Koulussa Aino on aika hiljainen ja yksinäinen, niitä jotka istuvat välitunnit kukkaruukkujen reunalla. Vapaa-ajallaan hän on oman vartioryhmänsä tyttöjen esikuva, kiltti ja vastuuntuntoinen vartiojohtaja, jolle voi purkaa sydäntään. Ainolla on myös samanikäisiä kavereita, reipas ja järkevä Hanna sekä naapurin Otto, mutta hän kokee olevansa vähän syrjässä oikeasta elämästä. Eihän häntä ole edes koskaan suudeltu.

Ainon elämä muuttuu, kun suosittu ja vähän salaperäinen Samuli iskee häneen silmänsä – ja lopulta myös nyrkkinsä. Aino ei oikein tiedä, kuinka hänen pitäisi suhtautua Samulin ailahtelevaisuuteen, toistuviin mykkäkouluihin ja koviin otteisiin. Mitä kaikkea seurusteluun kuuluu, kuinka paljon pitää antaa anteeksi ja potkiiko hevonen todella rakkaudesta? Aino ei uskalla kertoa tilanteestaan kenellekään, purkaa vain pahaa oloaan vuorollaan heikompiinsa.

Lähteenmäki kuvaa taitavasti Ainon tilanteen kompleksisuutta. Ainon ihastus Samuliin on vahvaa, ja ensi kertaa seurustelevana hän on aidosti epävarma siitä, miten asioihin pitäisi suhtautua. Suositun pojan huomio myös hivelee hänen itsetuntoaan, ja Samulin kautta Aino uskoo pääsevänsä samoihin piireihin etäältä ihailemansa Auroran, vanhemman partiokaverin kanssa. Ainolla ei ole sisaruksia, ja vanhempiinkin on vaikea tukeutua, kun työttömäksi jäänyt kuvataiteilijaäiti haahuilee päivät pyjamassa ja maalaa surullisia bambumaisemia.

Rankalla aiheella, parisuhdeväkivallalla, ei Iskelmissä mässäillä. Tapahtumat kuvataan kuitenkin elävästi, lukija pääsee syvälle Ainon pelon, tyrmistyksen ja kivun tunteisiin. Tarina ei ole liian ahdistava, sillä Ainolla on onneksi elämässään paljon muutakin kuin Samuli, vaikka suhteessa koettu tunteiden vuoristorata vaikuttaa kaikkeen ja epävarma nuorukainen yrittää tarkoituksella kaventaa Ainon elinpiiriä. Ainon läheisetkin havahtuvat pikku hiljaa - he ovat kenties huomanneet enemmän kuin Aino aavistaakaan.

Ainon hahmoon on helppo samastua, vaikka en kirjan varsinaiseen kohderyhmään (noin 13-16 -vuotiaat) kuulukaan. Koskettava tarina tulee erityisen lähelle, koska Lähteenmäki kirjoittaa niin kaunista kieltä. Maailma on kaunis, nuoruus on ihanaa aikaa, ja sitä synkempinä näkyvät mustelmat.

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
Wsoy 2012, 258 sivua. 

Laura Lähteenmäen nuortenromaani North End - Niskaan putoava taivas sijoittuu ei-kovin-kaukaiseen tulevaisuuteen, Suomeen, jossa sääolosuhteet vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen. Kirja toi vahvasti mieleeni Emmi Itärannan keväällä ilmestyneen esikoisromaanin Teemestarin kirja (Teos). Molemmat ovat dystopioita, joissa eletään jonkinlaisen suuren (ilmaston)muutoksen jälkeistä aikaa, jolloin aiempi yltäkylläisyys ja liikkumisen vapaus on muisto vain. Jännästi Itärannan ja Lähteenmäen luomat maailmat ovat kuin toistensa peilikuvia siinä mielessä, että Teemestarin kirjassa on pula vedestä, North Endissä puolestaan muun muassa lämmöstä - toisessa kiusaa kuumuus ja kuivuus, toisessa kylmyys ja lumi:

Pohdin, miltä lumi tuntuu kämmenellä juuri ennen sulamistaan vedeksi, tai miltä jää näyttää talvipäivänä, kun aurinko kuorruttaa maiseman ja piirtää varjoille terävät ääriviivat, mutta niitä tarinoita jouduin etsimään toisista kirjoista. (Emmi Itäranta, Teemestarin kirja)

Palmun alle heittäytyminen oli kummallinen kielikuva. Oli vaikea kuvitella, millaista se olisi. Isä oli käynyt lapsuudessaan maassa, jossa kasvoi palmuja ja jossa syötiin jäätelöä. Kun yksi jäätelö oli saatu syötyä, kädessä oli alkanut sulaa toinen. Surullisinta oli kuulemma ollut se, jos jäätelö oli pudonnut tulikuumaan hiekkaan. (Laura Lähteenmäki, North End - Niskaan putoava taivas)

Itärannan Teemestarin kirja on niin sanottua yleistä kaunokirjallisuutta, mutta suosittelen sitä erityisen lämpimästi nuorille aikuisille. Lähteenmäen Niskaan putoava taivas puolestaan on nimenomaan nuorille kirjoitettu kirja, North End -sarjan avausosa. Sen päähenkilö on 14-vuotias Tekla, joka on vastikään joutunut muuttamaan isänsä työn perässä North Endiin, pohjoiseen. Vanhemmat ovat eronneet, ja asuvat isän työsuhdeasunnossa vuoroviikoin - "etäviikoillaan" äiti asuu kommuunissa kaupungin toisella laidalla ja vastaavasti isä on työmatkoilla silloin, kun ei ole hänen vuoronsa huolehtia lapsista. Teklan kahdeksanvuotias pikkuveli Kauri kieltäytyy isän poissaollessa pukeutumasta lämpimästi ja lintsaa koulusta, pelataten tietokonepelejä ja tuijottaen apaattisena sarjakuvia tabulaltaan.

Kirjan tunnelma on - kuten lumen ja jään maata kuvaavaan teokseen sopiikin - hyytävä. Romaani alkaa äidin lähtiessä töihin ja kommuuniin. Isän pitäisi saapua pian työmatkaltaan, mutta häntä ei ala kuulua. Alkusäikähdyksen jälkeen Tekla huomaa tilaisuutensa koittaneen, ja alkaa viikko ilman vanhempia. lhan pellossa ei North Endissä pysty silti elämään, sillä niin tiukka koulujärjestelmä "moraalitunteineen" kuin taloyhtiön pomokin ulottavat valvovat silmänsä lähes kaikkialle. Parikymmentä vuotta sitten Suomessa kasvissyöntiä pidettiin radikaalina; North Endissä puolestaan Tekla kapinoi järjestelmää vastaan muun muassa tilaamalla lihaa pekoriinosta.

Vaikka Niskaan putoava taivas on dystopia yhteiskunnallisine ongelmineen ja jännittävine maanalaisine käytävineen, siinä kuvataan koskettavasti myös ihan tavallisia nuorten iloja, murheita ja sosiaalisia kuvioita. Teklan yksinäisyyttä korostaa paitsi vetäytyvä pikkuveli, myös se, että kaikki ystävät sekä ihastuksen kohde Lenny ovat jääneet "vanhaan paikkaan", etelämmäksi. Uudessa koulussa hän ei ole vielä ehtinyt tutustua kehenkään. Kerrostaloasunnon naapurustossa asuu kaikenlaista outoa hiipparia, kuten tekoturkiksia myyvä mies, jolla - kuinka järkyttävän vanhakantaista! - on lemmikkinä kissoja. Pelottavinta on kuitenkin nähdä nälkiintyneitä ja palelevia nuoria, jotka tuntuvat ilmestyvän kuin tyhjästä ja haihtuvan yhtä nopeasti.

Lähteenmäki on luonut North Endiin uskottavan fiktiivisen todellisuuden. Se ei ole kovin kaukana meidän omastamme, tabula on vähän kuin iPad, lämmitykseen käytettävät juparit ovat eräänlaisia "hiilipellettejä", lapset leikkivät legojen sijasta geloilla, lihan- ja suklaansyöntiä sekä matkustelua on pitänyt rajoittaa. Kontrolliyhteiskunnan Idols on taulu-ohjelma "Arvioi käytökseni". (Wsoy:n järjestämällä bloggaaja-aamiaisella kirjailija tunnusti tosin unohtaneensa miettiä, millainen olisi North Endin vessa!) Lähteenmäen kerronta on sujuvaa, ja vaivihkainen huumori keventää kirjan raskaitakin teemoja.

Kirjasta on bloganneet myös ainakin Marjis, Jane, Nafisan, Jossu ja VJ. Lastenkirjahyllyn Rouva Huu, alias lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Päivi Heikkilä-Halttunen nosti Niskaan putoavan taivaan omalle Finlandia Juniorin "varjolistalleen" - nähtäväksi jää, kuinka romaanin käy oikeassa Finlandia Juniorin ehdokasasettelussa tai 1.12 järjestettävässä Blogistanian Kuopus -äänestyksessä!