P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia
Mistletoe Murder and Other Stories, suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2017, 124 sivua.

Ihmishahmo, joka ryntää pientareelta ajotielle talvisen iltapäivän hämärässä ja huitoo hurjasti pysäyttääkseen lähestyvän autoilijan, on siinä määrin kirjallinen luomus, että kun niin tapahtui vastikään ylietsiväksi nimitetylle Adam Dalglieshille, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli jotenkin joutunut mukaan yhteen niistä jouluisista jännityskertomuksista, joilla laadukkaat viikkolehdet tapaavat keskitalven juhlapyhien koittaessa viihdyttää lukijoitaan.

P. D. Jamesin rikosnovelleista koottu kokoelma on ihanaa luettavaa syys- tai talvi-iltoihin: jännittäävää, joskus järkyttävääkin, mutta myös kotoisaa roihuavine takkatulineen, mistelinoksineen ja englantilaisine kartanoineen. Jamesin vivahteikas kerronta, lajityypin kliseillä leikittely, viittaukset rikoskirjallisuuden klassikoihin ja Jaakko Kankaanpään tyylikäs suomennos viimeistelevät viihdyttävän lukupaketin, joka ei toki vetänyt vertoja Jamesin laajoille rikosromaaneille. Osa kertomuksista onkin julkaistu aiemmin lehdissä.

Yhteistä tarinoille on se, että niissä palataan vuosien tai jopa vuosikymmenten takaisiin tapauksiin:  rikoskirjailijarouva muistelee suvun kartanossa yli viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta murhaa, joka jäi selvittämättä osittain hänen vaikenemisensa vuoksi; konttorirotta palaa kuudentoista vuoden kuluttua entisen työpaikkansa naapuriin, Adam Dalgliesh penkoo 67 vuotta vanhoja oikeuden pöytäkirjoja selvittääkseen, oliko isotätie Allie todella syytön miehensä murhaan. Näiden hieman pölyisten tarinoiden jälkeen oli virkistävää, että kokoelman neljäs ja samalla viimeinen kertomus "Joulun kaksitoista johtolankaa" vie lukijan keskelle tapahtumia.

Näitä novelleja lukiessa tunsin haikeutta siitä, että uusia P. D. Jamesin (1920-2014) teoksia ei enää tule, ellei sitten jostain arkistojen kätköistä kaiveta esille jotakin. Olen lukenut kaikki Dalgliesh-dekkarit (blogin aikana Valepotilaan, Murhaajan mielen ja Todistajan kuoleman), ja Cordelia Gray -jännärit ovat niin eri tyylilajia, että en ole niihin syttynyt. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin maisemiin sijoittuvasta Syystanssiaisista pidin myös, ja eräs Mistelimurha-kokoelman romaaneista muistutti eräässä kohtaa tuota 1800-luvun alkuun sijoittuvaa murhatarinaa. Mutta ei ole Adam Dalglieshin voittanutta, onneksi hänen seurastaan sai nauttia tässä kokoelmassa kahden novellin verran!

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia.
Suomentanut Anja Pikkupeura.
Siltala 2015, 218 sivua.

Emma Asotovna sai diagnoosin "monipesäkkäinen bakteeritulehdus". Itse hän toki tiesi, että noiden märkäpesäkkeiden kautta hänestä oli poistunut sisuksissa kasvateltu paha vävynpölvästiä kohtaan. Märkäpesäkkeet puhkaistiin niiden kypsyttyä, ja iho parani pian, mutta Emma Asotovna piti vielä pari viikkoa siteitä sormissaan antaakseen Sergon ja pikkutyttöjen keskinäisen rakkauden voimistua.

Uusin Ulitskaja pitää aina lukea, eikä venäläiskirjailijan teosten suomennosten houkuttelevutta ainakaan vähennä se, että niissä on kaikissa upeat, Kirsikka Männyn suunnittelemat kannet. Tyttölapsia-novellikokoelman kantta koristaa pioneeritytön letti punaisine lettinauhoineen.

Kokoelma sisältää kaksi kertomussikermää, 'Tyttölapsia' ja 'Lapsuus -49', ja sikermien sisällä novellit kietoutuvat toisiinsa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Siinä mielessä Tyttölapsia muistuttaa muutama vuosi sitten suomennettua Naisten valheet -teosta, jossa myös on sekä romaanin että kertomuskokoelman piirteitä. 'Tyttölapsia'-sikermä kattaa valtaosan kirjasta – 'Lapsuus -49' -osiossa on yhtä monta kertomusta, mutta paljon lyhyempiä.

Ulitskaja kirjoittaa tavallisista ihmisistä neuvostoliittolaisen systeemin rattaissa ja tuo esille valtion sisällä elävien kansojen kirjon. Puhetapa voi olla armenialainen ja päivällinen gruusialaisesti maustettu, ja juutalainen lääkäri hymyilee kaksostyttöjen nahinan tuodessa hänelle mieleen Jaakobin ja Eesaun. Vanhat kansanuskomukset ohjaavat toimintaa vähintään yhtä vahvasti kuin Kremlistä tulleet ukaasit. Veri on vettä sakeampaa, ja sukusiteet ovat vahvat.

Suosikkihahmojani olivat kaksoset Viktorija ja Gajane sekä heidän isoäitinsä Emma Asotovna, jolla on vaistoa, lämpöä ja elämänviisautta, mutta joka antaa vain hengenhädän mennä hierarkiassa päivällisen edelle. Kaksossiskosten tarinassa kipunoi rakkaus ja mustasukkaisuus, läheisyys ja etäisyys. Ulitskaja kirjoittaa niin, että traagisissakin kohtaloissa on humoristinen vivahde.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Kirjan jos toisenkin, Kirjojen keskellä, Ullan luetut kirjat, Raijan kirjareppu.

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä
Friend of My Youth, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2015, 332 sivua.

Hän oli jättänyt lapset yksin kotiin ja oven auki. Heille ei tapahtunut mitään. He eivät heränneet ja huomanneet äidin puuttuvan. Yksikään murtovaras, hiippailija tai murhamies ei yllättänyt häntä palatessa. Onnenpotku jota hän ei edes osannut arvostaa. Hän oli lähtenyt ulos ja jättänyt oven auki j valot palamaan ja kun hän palasi hän tuskin tajusi mitä oli tehnyt, vaikka sulkikin oven ja sammutti valoja ja kävi makaamaan olohuoneen sohvalle. Hän ei nukkunut. Hän makasi hiljaa aivan niin kuin pienikin liike lisäisi hänen kärsimystään, kunnes päivä alkoi valjeta ja linnut alkoivat laulaa. Hänen jäseniään kivisti. Hän nousi ja meni puhelimeen kuuntelemaan hälytysääntä. Sitten hän käveli jäykästi keittiöön ja pani vesipannun tulelle ja sanoi itselleen sanat surun halvaannuttama.

Kokoelman avaava niminovelli on varsin rujo tarina perhesuhteista, uhrautuvaisuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta Ottawa Valleyssa, jossa talojen maalaamaattomat lautaseinät eivät koskaan harmaannu vaan mustuvat, karhut tallustelevat pihapiirissä ja vaahterasiirapissa on aivan oma makunsa. Tarina siskoksista, Florasta ja Elliestä sekä Ellien miehestä Robertista on kehystetty novellin kertojan äitisuhteen kuvauksella, suhteen joka on vahva ja repivä, joka "on ollut kaikki nämä vuodet kuin palana kurkustani" ja tulee uniin, vaikka äiti on kuollut jo vuosia sitten.

Petoksen ja huijatuksi tulemisen tunteen teema kertautuu ja varioituu kokoelman muissakin novelleissa. Keski-ikäistyvä Brenda pakenee tylsää ja rutiinien täyttämää elämäänsä kaivosonnettomuudessa loukkaantuneen miehensä puolittaisena omaishoitajana salaisiin hetkiin nuoremman Neilin kanssa, mutta huomaa tulleensa myös itse tavallaan petetyksi. Hazel matkustaa selvittämään edesmenneen miehensä nuoruuden humputteluja mutta valheiden verkko onkin kudottu erilaisista seiteistä kuin hän oli kuvitellut. Novellissa 'Toisin', joka on kenties suosikkini tässä kokoelmassa, pettäjien ja petettyjen roolit heittävät jälleen kerran volttia, mutta kipu on painaavaa, aina.

En oikeastaan tiedä, rakastanko enemmän Alice Munron tapaa kuvata ihmisiä vai hänen tapaansa kuvata paikkoja ja maisemia. Kumpaakin varmaan yhtä paljon, mutta Munron paikat painuvat sydämeen vaivihkaisemmin kuin novellien henkilöt. Munron novelleissa on ränsistyneitä maatiloja, hiljaisia lapsuudenhuoneita, pölyisiä ja seesteisiä kirjastoja ja kirjakauppoja, ruuantuoksuisia keittiötä ja puiden varjoja veden yllä. Hyvällä onnella kovia kokenut novellihenkilökin löytää näistä tiloista turvapaikkansa.

Hän ajattelee sitä miten istui iltaisin kirjakaupassa. Hän ajattelee kaduilla viipynyttä valoa, ikkunoiden monimutkaisia heijastuksia. Satunnaista kirkkautta.

Anna Kortelainen & Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja

Anna Kortelainen ja Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja
Tammi 2015, 335 sivua.

Vielä Tukholmassa Reino punoo kadonnutta Viipuria, josta hän oli lähtenyt kauan sitten, luultavasti silloin ajatellen, että ainahan sinne takaisin pääsee, jos tulee ikävä. Sepitteessä kaikki on tallessa. Reinon tekstejä lukiessani ja hänestä kirjoittaessani olen monesti ajatellut, että katkenneetkin juuret voivat syvällä mullassa herätä eloon. (Anna Kortelainen)

Pari vuotta sitten olin kuuntelmassa, kuinka taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kertoi esikoisromaanistaan Ei kenenkään maassa. Romaani on sekoitus elämäkerrallista tietoa ja kuviteltuja yksityiskohtia Kortelaisen äidinisän Reino Peltosen (1906-1968) elämästä. Tänä keväänä ilmestynyt Huonon matkailijan päiväkirja on tavallaan sisarteos mainitulle elämäkertaromaanille: se on kokoelma isoisän ja tyttärentyttären tekstejä, fiktiota ja faktaa, uutta ja vanhaa. Osa Peltosen teksteistä on aiemmin julkaisemattomia – pöytälaatikkonovelleja, matkapäiväkirjaa ja kirjeitä muun muassa Tukholmasta, Leningradista, Wienistä ja Pariisista ("Pariisi on lähettämättömien kirjeiden kaupunki") – osa teksteistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Tulenkantajat-lehdessä tai Aamulehdessä, ja niihin liittyen Kortelainen avaa kiinnostavasti tekstien syntykontekstia, 1930-luvun Suomen yhteiskunnallista ilmapiiriä ja kustannusalan kuohuja. Kortelainen kirjoittaa myös, ja ennen kaikkea, suhteesta isoisäänsä, jota ei ehtinyt koskaan tapaamaan mutta jonka jalanjäljillä on osin tietämättään kulkenut, jakanut rakkauden ranskan kieleen, kirjallisuuteen ja Stendhaliin.

Peltosen novelleissä on viehättävää ajan patinaa, mutta kielessä ja tihentyvissä tunnelmissa näkyy myös kiistaton kirjallinen lahjakkuus, joka osittain sodan syttymisen takia ei koskaan saanut julkaistun romaanin muotoa. Muusikko-isoisän esseet ja matkapäiväkirjat puolestaan piirtävät kuvaa maailmansotaa edeltävästä Pariisista ja 1960-luvun Moskovasta, kaupungeista joita ei enää sellaisenaan ole. Kortelainen kertoo omista matkoistaan samoissa kaupungeissa; toisinaan hänen mukanaan on äiti, Reino Peltosen tytär. Peltonen oli myös innokas valokuvaaja, ja tytär ja tyttärentytär etsivät Pariisista paikkoja, joissa Reino oli valokuvannut, ikuistanut joskus itsensäkin osaksi maisemaa.

Huonon matkailijan päiväkirjassa kiehtoo Kortelaisen tekemä salapoliisityö: kuten Albert Edelfeltin mallin jäljittämistä kuvaavassa Virginie!-teoksessa, isoisän jalanjäljillä kulkiessa ja arkistoja kaivaessa ei lopulta ole tärkeintä se, mitä saa selville, vaan pientenkin johtolankojen seuraaminen ja matka itsessään. Lukijalle Kortelaisen tekstit kirjassa tarjoavat paitsi kiinnostavaa tietoa 1900-luvun historiasta ja elämäkerrallisen muotokuvan Reino Peltosesta, myös vihjeitä siihen, miten omia "menetettyjä ihmisiään" voi lähestyä mielikuvituksen ja kirjoittamisen kautta.

Satama soittaa kaihoisaa säveltä, junat viheltävät, laivat ulvovat kutsuvasti. Mutta mäen töyrästä alas astelevalle miehelle ne lupaavat vain hetkellistä unohdusta näistä lapsuuden synkistä kuvista. Mikään laiva ei tule milloinkaan menemään tuon oudon ikävän ulottumattomille. (Peltosen novellista Kahle, julkaistu alunperin Tulenkantajat-lehdessä 7.5.1938.)

P.S. En yleensä kommentoi kirjojen ulkoasua, mutta Huonon matkailijan päiväkirja on (kansi)kuvitukseltaan, kooltaan, taitoltaan ja typografialtaan kaikin puolin kaunis ja käytännöllinen. En yleensä myöskään liitä postaukseeni terveisiä kirjailijalle, mutta nyt on pakko: Kiitos Anna Kortelainen, että pengot arkistoja ja omenalaatikoita, toimitat ja kirjoitat, saat historian elämään.

Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro: Sanansaattaja
The View From Castle Rock, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2008, 383 sivua.

Kokosin materiaalia vuosien varrrella ja melkein huomaamattani siitä alkoi muokkaantua tarinantapaisia. Jotkut henkilöt esittäytyivät minulle omin sanoin, toiset nousivat esiin omista tilanteistaan. Heidän sanansa ja minun sanani. Minun tehtäväkseni jäi luoda nuo eletyt elämät uudelleen niin totuudenmukaisena kuin me menneisyyden omasta näkökulmasta ymmärrämme.  

Sanansaattaja on hieman erilainen teos kuin Alice Munron muut teokset. Monissa Munron novellikokoelmissa on mukana omaelämäkerrallisuutta ja Kanadan historiaa, mutta Sanansaattajassa Munro kirjoittaa ikään kuin puolifiktiivistä sukututkimusta. Kirjailija vietti joitakin kuukausia Skotlannissa etsien paikallishistorioista tietoa esi-isistään, ja toteaa Sanansaattajan esipuheessa tyytyväisenä, että "Laidlawien jokainen sukupolvi näytti tuottaneen jonkun joka kirjoitti pitkiä, perustellisia ja toisinaan törkeitä kirjeitä ja yksityiskohtaisia muisteloita" - materiaalia siis riitti. Sukunsa historian pohjalta Munro kirjoitti kertomuksia, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat ja lukija nauttii - kuten aina Munron tekstin äärellä.

Lumiomena-blogista huomasin, että Alice Munron maanmiehen, kirjailija L. M. Montgomeryn syntymästä tuli eilen kuluneeksi tasan 140 vuotta. Munro ja Montgomery eivät itse asiassa kasvaneet niin kovin erilaisissa maailmoissa, sillä Munro on syntynyt vuonna 1931 eli 57 vuotta Montgomeryn jälkeen. Munro on luultavasti kasvanut Montgomeryn teosten parissa ja viittaa niihin ainakin omaelämäkerrallisen Dear Life (Kallis elämä) -novellikokoelmansa nimitarinassa, jossa nuoren tytön ulkoisesti hieman ankeaa elämää värittää Anne of Green Gablesin ja Pat of Silver Bushin lukeminen. Myös Munron tavassa tarkastella ja kuvata henkilöhahmojaan on jotain samaa kuin Montgomerylla, vähän vinoa ja ironista, mutta kuitenkin lämmintä.

Sanansaattajia lukiessa heräsi jälleen vahva tuttuuden tunne, vähän kuin olisi Montgomerya lukenut. Alice Munron kertoessa sukutarinoita ja anekdootteja skotlantilaisista esi-isistään, muista Uuden kuun Emilian, joka oli perinyt erikoisen "näkijänlahjansa" skotlantilaiselta esiäidiltään. Kuten Munrolla, myös Montgomerylla oli skotlantilaisia sukujuuria. Alice Munron esi-isät vaikuttavat Sanansaattajan perusteella olleen jokseenkin yhtä eksentrisiä kuin fiktiivisen Emilia Byrd Starrin tai todennäköiset esikuvansa, Montgomeryn omat esi-isät.

Sanansaattaja-kokoelma jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan skottiesi-isistä ja  toisen osan kertomukset ovat omaelämäkerrallisia ja kuvaavat niin lapsuutta kuin keski-ikääkin. Muistaminen, menneen ja nykyisyyden vuoropuhelu, eletyn ja kuvitellun kudelmat kulkevat loimilankoina läpi koko teoksen. Epilogissa kirjailija solmii langat yhteen ja levitttää lukijan eteen koko värikkään kankaan, jossa soi veren ja meren pauhu.

Sanansaattaja muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tea with Anna Karenina

Eila Pennanen: Tornitalo

Eila Pennanen: Tornitalo
Wsoy 1952, 203 sivua.

Ainoa, mitä jäi jäljelle noista sopottavista sanoista, oli tämä: äiti oli jollakin surullisella tavalla väärässä. Ahdistavaa, unisuuden lieventämää tuskaa tuntien hän koetti kuvitella vanhempiaan alakerran vuoteisiin, sillä hänestä tuntui. että kaikki parantuisi jos he olisivat siellä. Hän rupesi kuuntelemaan taloa, kuten hän usein teki. Talo oli muka hiljaa, pieni harmaanvalkoinen talo mäen rinteenssä. Se piileskeli ruusupensaiden takana ja oli pitävinään silmiään kiinni. Ei se kyennyt Kaijaa pettämään; talo tietenkin valvoi ja pöyhisteli yön tuunnoissa.

Eila Pennasen novellikokoelma Tornitalo osui silmiini kirjaston poistokirjojen nurkassa. Oman lähikirjastoni poistohyllystä teen harvoin löytöjä, sillä kirjoja poistetaan vähän ja ne ovat yleensä sellaisilta kirjailijoilta tai genreistä, jotka eivät minua kiinnosta. Isomman kaupungin poistohylly tai oikeammin usean laatikon rivi oli puolestaan varsinainen runsaudensarvi, josta lopulta ostin kolme kirjaa – useampikin olisi houkutellut, mutta sain puhuttua itselleni järkeä ja päätin lainata loput kiinnostavat jossain vaiheessa kirjastosta. Eila Pennasen kirjassa houkutteli runollinen nimi, kaunis selkämys ja uteliaisuus kirjailijaa kohtaan. Eila Pennasen nimi on tuttu, mutta en olisi osannut nimetä häneltä yhtään kirjaa tai muutenkaan sijoittaa häntä kirjallisella kentälle. Ilmeisesti Pennanen oli aikoinaan tunnettu paitsi kaunokirjallisen tuotantonsa, myös yhteiskunnallisen ja kirjallisuuspoliittisen toimintansa ansiosta.

Tornitalo sai minut miettimään sitä, milloin kaunokirjallinen teos on vanhentunut – ja ennen kaikkea, miksi jotkut laadukkaatkin romaanit ja novellit vanhenevat, ja toiset säilyvät ikivihreinä klassikoina. Tekstin kieli vaikuttaa varmasti paljon, mutta ei selitä kaikkea. Käännöskirjallisuuden klassikot kaipaavat, toiset enemmän ja pikemmin, uutta käännöstä tai vanhan käännöksen tarkistusta, mutta alkukielisen tekstin täytyy kestää ajan hammas omin voimin. Sisältö vaikuttaa tietysti myös: mitä ilmeisemmin kirjailija rakentaa tekstinsä jonkin aatteen ehdoilla, sitä nopeammin se vanhenee – siis nimenomaan kaunokirjallisessa mielessä, kulttuurihistoriallinen kiinnostavuus on sitten oma lukunsa. Toki monet ideologisetkin kirjat saattavat säilyttää ilmaisuvoimansa, ja paljon auttaa se, että teoksen edustamat arvot ovat säilyneet tärkeinä.

Kuten näistä pohdinnoista saattaa arvata, Eila Pennasen novellit saivat minut hämmentyneeksi. Aloin jo vähän epäillä omaa kykyäni lukea novelleja, kun heti kokoelman avaavassa niminovellissa lopetus tuntui niin äkkinäiseltä ja suorastaan hassulta. Seuraava novelli, "Tien alussa" on vahvempi ja kiinnostavampi kuvatessaan kahden pienen, eri taustoista tulevan tytön ystävyyttä ja sen säröjä sekä aikuisten asenteita ja puheita, jotka ovat lapselle arvoituksellisia. Tässä novellissa Pennanen kuvaa todella eläytyvästi lapsen kokemusmaailmaa. Silti siinäkin oli jotain sellaista pinnanalaista, menneeseen aikakauteen ja arvomaailmaan viittaavaa, joka ei minulle avautunut.

Novelli "Kuoriaiskesä" aiheutti kylmiä väreitä ja meni minulta jokseenkin ohi - pystyn kyllä kuvittelemaan nuoren avioparin, Arton ja Heeben, sekä Heeben mummun ja Arton kaverin Luukkosen tarinalle jonkinlaisia tulkintoja, mutta jään silti vähän neuvottomaksi: miksi tämä tarina on kerrottu ja miksi tällä tavalla? Kokoelman novellit ovat pääosin realistista kerrontaa, mutta kaikissa on jonkin verran vertauskuvallisuutta tai henkilöiden vilkasta mielikuvituksen tai tunteiden lentoa, unia tai harhoja, joka tuo kertomuksiin ripauksen mystistä tunnelmaa.

En ihastunut Tornitaloon ikihyviksi ja tunsin aikalailla vieraantumista sen kertomusten äärellä. Joillakin novelleista - oikeastaan kaikilla - oli kuitenkin hetkensä, jokin oivallus tai selkäpiihin asti käyvä kuvaus tai tunnelma. Uteliaisuuteni kirjailijaa kohtaan pikemminkin kasvoi kuin tuli tyydytetyksi tämän kokoelman myötä, mutta en koe suurta into lukea ihan heti lisää Pennasta, pikemminkin haluaisin lukea muiden tulkintoja tai tutkimusta hänen tuotannostaan, saada jotakin taustaa näille novelleille.

Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
The Progress of Love, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 1987, 327 sivua. Keltainen kirjasto 212.

Mutta miksei Berylin versio tapahtuneeesta olisi voinut poiketa äidin kertomasta? Beryl oli kaikin puolin erikoinen - kaikki hänessä oli väritettyä, uudesta näkökulmasta katsottua. Alkuun äidin versio kesti. Se imi itseensä Berylin tarinan, sulki sen sisäänsä. Mutta Berylin tarina ei kadonnut; se säilyi vuosia pois suljettuna, mutta se ei kadonnut. (Novellista "Oikeaa rakkautta")

Valkoinen tunkio on Alice Munron varhaista tuotantoa ja ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Kuten muutkin Munro-suomennokset, tämäkin on Kristiina Rikmanin varmaa käsialaa. Novellien kieli tuntuu kuitenkin jossain määrin vanhahtavalta – johtuneeko tämä sitten lähes kolmesta vuosikymmenestä, jotka teokset julkaisusta on kulunut, n tiedä – mutta aiemmin en muista kummastelleeni Munron/Rikmanin sanavalintoja, kuten Valkoisen tunkion "Jäkälää"-novellissa esiintyvää kirjoitusneuvoa. Valkoinen tunkio taitaa muuten olla ainoa Munro-suomennos, josta ei ole otettu uusintapainosta edes pokkarina sen jälkeen, kun kirjailija sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon viime syksynä.

Olen nyt lukenut yhteensä viisi novellikokoelmaa Alice Munrolta, enkä osaa sanoa, miten Valkoinen tunkio sijoittuu omalla "Munro-asteikollani". Siinä on paljon samoja teemoja, joihin olen kiinnittänyt huomiota aiemminkin kirjailijan novelleja lukiessani: ulkoisia muutoksia ja sisäisiä myllerryksiä, remontoituja tai remontoitavia taloja, joiden pintoihin asukkaiden elämänkohtalot jättävät vuosien saatossa jälkiään, avioeroja ja sisaruskateutta, vanhemman ja lapsen välisiä ristiriitoja, aikuistumista ja vähitellen selkeneviä tai hämärtyviä muistoja. Jälleen kerran Munron novellit ovat kuitenkin luotsanneet minut pois vaikea-asteisesta lukujumista ja lukuajan katkonaisuuden aiheuttamista keskittymisvaikeuksista: suhteellisen lyhyitä kertomuksia saa luettua nopeinakin hetkinä, ja ennen kaikkea Munron tekstin näennäinen arkisuus ja konkreettisuus houkuttelee kuin huomaamatta astumaan mutkikkaisiin fiktiivisiin maailmoihin, vaikka tuntuu että niihin ei jaksaisi syventyä. Uutuuskirjojen pinot saivat jäädä syrjään, kun tartuin Valkoisen tunkion kellastuneisiin sivuihin, ja kesken oleva, sinänsä hieno tiiliskiviromaani saa niin ikään odottaa parempia aikoja. Ja Munro-novellien nälkä sen kun kasvaa lukiessa!

Avausnovelli "Oikeaa rakkautta" on Munroa tyypillisimmillään: Keski-ikäinen, eronnut nainen muistelee lapsuuteensa avainkokemuksia, jotka linkittyvät puolestaan toisen käden tietoihin omien vanhempien elämänhistoriasta. Kuten monissa muissakin novelleissa läpi koko Munron tuotannon, tässäkin vieraillaan vuosien takaa tutussa talossa, tehdään tulkintoja vanhoista seinäpapereista ja -maalauksista, aprikoidaan mitä todella tapahtui.

Novellissa "Jesse ja Meribeth" kuvataan tyttöjen välistä ystävyyttä tavalla, jossa on kaikuja tyttökirjojen kuolemattomiata ystävyyskuvauksista: Ensimmäisenä syksynä me kävelimme kaupungin ulkopuolella pitkin ratakiskoja ja kerroimme toisillemme kaikki sairaudet ja tapaturmat joita meidän elämässämme oli ollut, paljastimme pelkomme ja sen mistä väristä, jalokivestä, kukaata, filmitähdestä, jälkiruoasta, filmitähdestä, jälkiruoasta ja jäätelöstä pidimme eniten. Päätimme montako lasta hankkisimme ja mitä sukupuolta ja minkä nimisiä heistä tulisi. Ystävyyskuvauksen rinnalla novellissa kulkee toinen juonne, jossa kuvataan kertoja-Jessien työtä eksentrisen pariskunnan kotiapulaisena. Kun nämä kaksi toisilleen vierasta maailmaa risteävät jossakin lapsuuden ja aikuisuuden, toden ja kuvitelman, valheen ja vilpittömyyden välimaastossa, ystävyys väljähtyy ja happanee, menettää raikkautensa ja merkityksensä.

"Monsieur les Deux Chapeaux" tuntui ensialkuun tylsältä tarinalta autojen kanssa puuhastelusta, nuoren perheen taloremontista, vähän höpsähtäneestä äidistä ja veljessuhteen komplekseista. Vähitellen lukijan silmien eteen avautuu kuitenkin varsin dramaattisia näkymiä, jotka selittävät Colin ja Ross -nimisten veljesten käytöstä. Kuten niin monet muut Munron novellit, tämäkin pitäisi lukea uudelleen voidakseen olla varma, että ymmärtää mistä on kysymys - luulen ymmärtäneeni, mutta yllätyin siitä, miten vuosien takainen tapahtuma sai Colinin suhtautumaan veljeensä - tai ainakin uskomaan, että suhtautuu juuri niin.

Mutta kukaties kaikki onkin ihan kunnossa ja tämä onkin onnea, jota hän on liian itsepäinen, liian lapsellinen, liian polittisesti äkkiväärä hyväksymään? Liian kiinni mennessä jonka kaikki muut näyttävät unohtaneen? (Novellista "Valkoinen tunkio")

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014 (Olen näemmä osallistunut Nobel-haasteeseen tähän mennessä vain Alice Munron teoksilla, mutta tarkoitus olisi lähiaikoina lukea muutamaan muutakin nobelistia.)

Valkoisesta tunkiosta on kirjoitettu myös Eniten minua kiinnostaa tie ja Tea with Anna Karenina

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä
Dear Life, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 449.
Tammi 2013, 318 sivua.

Me sanomme, ettei jotain voi antaa anteeksi tai että me emme anna itsellemme anteeksi. Mutta kyllä me annamme - me teemme sitä kaiken aikaa. 


Luin kirjan alkukielisenä viime syksynä, ja Dear Life oli siihen asti lukemistani Munron teoksista suosikkini, kunnes viime kuussa lukemani Hyvän naisen rakkaus kiri vähintäänkin sen rinnalle (Munron novellit ovat kyllä niin huippuja, että viimeisin luettu kokoelma taitaa tuntua aina parhaalta!). Lukiessani kokoelmaa nyt uudelleen huomasin, että pitkälti samat kertomukset tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen pyörimään kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta huomio kiinnittyy jonkin verran eri asioihin - sekä tietenkin siihen, kuinka sujuvaa ja taidokasta Kristiina Rikmanin suomennostyö on.

Omaelämäkerrallinen niminovelli "Kallis elämä" aiheuttaa sydämentykytystä kuvauksellaan kirjailijan äidistä puristamassa vauvaansa (Alicea) rintaansa vasten suojaisassa nurkkauksessa mielenvikaiseksi epäillyn naapurinrouvan kurkistellessa ikkunoista yksi kerrallaan. Munrollahan ei voi olla omia muistoja tapahtuneesta, mutta hänen äitinsä on kertonut tapauksesta yhä uudelleen ja uudelleen. Aikuisena Munro saa tietää jotakin, mikä muuttaa hänen tulkintaansa tapauksesta ja naapurin rouvasta. Lapsuus, kasvuvuosien maisemat ja miljööt sekä ihmiset näyttäytyvät aikuisena eri tavalla, tulevat uudelleentulkituiksi. Tämä pätee kaikkiin neljään omaelämäkerralliseen tarinaan, jotka Munron mukaan ovat "ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat jotka minulla on elämästäni sanottavana", mutta enemmän tai vähemmän kokoelman kaikkiin novelleihin.

Esimerkiksi novellissa "Amundsen" kertoja, keski-ikäinen nainen, katsoo elämäänsä taaksepäin ja antaa uusia merkityksiä lyhyelle ja yllättävästi päättyneelle suhteelleen erään lääkärin kanssa. Novellin "Sorakuoppa" kertoja käy läpi lapsuudessaan sattunutta tragediaa yhä uudelleen ja uudelleen - toiset kehottavat häntä jo päästämään siitä jo irti, mutta "minun mielessäni Caro jatkaa vettä kohti juoksemista, heittäytymistä ikään kuin voitonriemuisesti, ja minä odotan edelleen, että hän selittää minulle, odotan edelleen loiskahdusta." Omaelämäkerrallisissa novelleissa "Yö" ja "Äänet" Munro tarinoi kaikenlaista lapsuutensa aikakaudesta, jota värittivät pitkät etäisyydet ja heikot kulkuyhteydet, lama ja Euroopassa käyty sota, jonne Kanadastakin lähti nuoria miehiä, mutta tulee katsoneeksi uudella tavalla ennen kaikkea omia vanhempiaan.

Yksi suosikeistani on kokoelman avausnovelli "Postia Japaniin", joka kuvaa naisen ja hänen pienen tyttärensä junamatkaa ja sen seurauksia. Tuossa novellissa on juuri sellaista hienovireisyyttä ja pinnan alla piilevää väreilyä, jota rakastan kirjallisuudessa yleensäkin ja novelleissa erityisesti. Novelli päättyy lauseisiin "Ei hän pakoon yrittänyt. Hän vain seisoi ja odotti mitä seuraavaksi tapahtuisi.", ja pienen Katyn rinnalla lukija saa aprikoida samaa, sillä enempää Munro ei kerro. Kuten Munron novelleissa yleensäkin, pitää palata alkuun, jotta voisi arvata, mitä tulee lopun jälkeen. Täytyy katsoa taaksepäin kuten novellien kertojat ja henkilöt.

Lukuhaasteet: 14 nobelistin

Muissa blogeissa  sanottua: Kaisa Reetta T., Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Ja kaikkea muuta, Kirjabrunssi

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

 Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
The Love of a Good Woman, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2014 (1. suomenkielinen painos 2000), 386 sivua.

Mikä nautinto. Sain asettua paikalleni ja katsella ihmisiä lainauspöydän takaa, sain olla pystyvä ja reipas ja suhtautua ystävällisesti niihin jotka lähestyivät minua. Nautin kun minua pidettiin ihmisenä, jolla oli kaikki langat käsissään, jolla oli selkeä tehtävä elämässä. Nautin voidessani luopua paikoilustani ja vaeltelustani ja unelmoinnista ja ryhtyä kirjastotytöksi. 

Tietenkin minulle jäi nyt vähemmän aikaa lukeiseen, ja joskus kun hetken pitelin jotain kirjaa kädessäni työpöytäni takana – pidin sitä kädessäni kuin mitä hyvänsä esinettä, en niin kuin astiaa joka minun olisi heti tyhjennettävä – koin hetken kauhun niin kuin unessa, jossa huomaa olevansa väärässä rakennuksessa tai unohtaneensa tenttiajan ja tajuaa että se on vain jonkin oudon luonnonmullistuksen tai  elämänikäisen virheen huippu. (Novellista Cortesin saari) 

Alice Munro on kirjailija, jota haluan lukea aina vain lisää, ja ainakin tähän mennessä jokainen vastikään Nobel-palkitulta kirjailijalta lukemani novellikokoelma on tuntunut vielä aiemmin luettujakin paremmalta ja samalla aivan omanlaiseltaan. Niin myös Hyvän naisen rakkaus, neljäs Munrolta lukemani kirja. Suketus ja Noora kirjoittivat tästä kokoelmasta niin kiinnostavasti, että teos piti saada lukuun mitä pikimmin. Hyvän naisen rakkaus olikin loistohankinta*, sillä se tehosi minua jo pidempään vaivanneeseen (fiktion) lukujumiin ja luin kirjan alusta loppuun viikonlopun aikana. Munron novellien juonet koukuttavat kuin parhaatkin dekkarit, mutta samalla kieli (Kristiina Rikmanin oivana käännöksenä) ja kerronta ovat niin rikasta ja täyteläistä, että aivan pakahtuu.

Munron tuotannolle ominaiseen tapaan myös Hyvän naisen rakkaus -kokoelman novellit kertovat ihmissuhteiden käännekohdista. Tapahtumat ovat usein ulkoisesti varsin tavanomaisia, mutta juonenkäänteisiin punoutuu toisinaan myös (selvittämättömiä) rikoksia. Monessa novellissa kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa, ja vielä useammassa palataan vuosikymmenten taa muistoissa tai ennakoidaan tulevaa. Toisinaan myös näkökulmat vaihtelevat niin, että tarina ristivalottuu kiinnostavasti.

Kokoelman avaava niminovelli on yksi suosikeistani. Novellissa on lyhyt prologi, jonka luin nopeasti mutta palasin siihen päästyäni tarinan loppuun – ja prologi ikään kuin sulki novellin avoimen lopun. "Hyvän naisen rakkaus" -novelli alkaa kuvauksella Walleyn pikkukaupungin pojista, jotka löytävät optikko Willensin ruumiin joesta ja vaeltelevat ympäriinsä miettien, miten kertoisivat löydöstään ja kenelle. Novellin myöhemmissä luvuissa seurataan Enid-nimisen kotisairaanhoitajan töitä ja ajatuksia hänen huolehtiessaan munuaiskerästulehdukseen kuolevasta rouva Quinnista ja tämän perheestä. Tämän novellin viimeisiä sivuja luin henkeä pidätellen.

Toinen suosikkini, "Cortesin saari", vihjaa sekin selvittämättömään henkirikokseen, mutta kyseinen tapauus on sattunut kauan ennen sitä aikaa, josta kertoja kertoo. Kertoja muistelee aikaa, jolloin hän oli nuori aviovaimo, epäkäytännöllinen emäntä ja intohimoinen lukutoukka sekä pöytälaatikkokirjailija. Kertoja koettaa vältellä yläkerran eksentristä ja häijynoloista rouva Gorrieta, mutta ajatuu tämän halvaantuneen aviomiehen iltapäiväseuraksi ja saa tahtomattaa selville salaisuuden vuosien takaa. Novellissa on pahaenteistä tunnelmaa, mutta myös hiljaista hilpeyttä ja huumoria, ja kertojapäähenkilö saa novellin aikana paremman otteen elämästään.

Kokoelman päättävästä "Äitini uni" novellista tuli mieleen Carol Shieldsin tyyli (Kivipäiväkirjoissa) ja myös Ulla-Lena Lundberg (Marsipaanisotilaassa). Novellin tunnelmassa on jotain taianomaista, kun kertoja kuvailee aikaa ennen syntymäänsä ja pikkuvauva-aikanaan, piirtäen samalla elävän kuvan synnytyksen jälkeisessä väsymyksessä ja hämmennyksessä kamppailevasta äidistään ja kahdesta omalaatuisesta tädistään.

En muista, milloin olisin viimeksi nauttinut lukemastani niin paljon kuin näistä novelleista. Janoan jo lukea lisää Munroa!

Huomaa Kirjaintenvirrassa-blogista poimittu sitaatti! Turun sanomien mainintaa romaanikirjailijuudesta kyllä vähän ihmettelen, sillä Munro on tunnettu nimenomaan novelistina.

*Kirjaa ei ole tällä hetkellä saatavana kovakantisena, mutta koska haluan lukea nämä novellit joskus uudestaankin, muovitin kannet. Huonoin puoli pokkaripainoksessa onkin sisällysluettelon puuttuminen, mikä hankaloittaa kokoelman hahmottamista ja tiettyihin novelleihin palaamista.

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014

Nobel-kirjailijoistaankin tunnettu Tammen Keltainen kirjasto muuten täyttää tänä vuonna 60 vuotta – onnittelut ja kiitokset!

Ina Lange: Kertomuksia Suomesta

Ina Lange: Kertomuksia Suomesta
Berättelser från Finland, suom. Ulla Hänninen.
Faros-kustannus 2013, 165 sivua.

Oliko Lotalla ikävä Lassea? Oliko hän onneton? Hän ei tiennyt, saiki olla onneton tai tyytymätön, kun oli ruokaa ja muutakin. Hän ei ajatellut. Hän vain eli, synnytti ja hoiti lapsensa ja teki työt.

Vain raskaan ja vaivalloisen työpäivän jälkeen, riehumisen ja rauhattomuuden loputtua, kun aurinko oli laskemassa ja päivän toimet tehty, silloin Lotta ajatteli samalla kun lepäsi... ajatteli menneitä. (novellista "Illan tullen")

Ina Lange (1846–1930) oli suomalaissyntyinen, mutta suuren osan elämästään ulkomailla asunut pianisti, musiikkihistorioitsija ja kirjailija. Pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneen "Huonompaa väkeä" -teoksen arviossa Turun sanomien kriitikko luonnehtii Ina Langea "pikkuklassikoksi": hän ei ole ollut samalla tavalla tunnettu ja arvostettu kuin esimerksi Minna Canth tai Teuvo Pakkala, mutta kirjallisuushistoria mainitsee hänet varhaisena suomalaisena naiskirjailijana sekä realismin ja naturalismin edustajana.

Realismin ja naturalismin konventioiden mukaisesti monet Kertomuksia Suomesta -kokoelman

tarinoista ovat varsin surullisia; etenkään köyhille, naisille ja lapsille ei useinkaan käy hyvin. Sekä yksittäisten novellien sisällä että eri novellien välillä syntyy voimakkaita kontrasteja, kun rikas rouva matkustaa ulkomaille ylelliseen kylpylään hoidattamaan hermosairauksiaan (novellissa "Kun lehmukset kukkivat") ja köyhän perheen heiveröinen tyttö toivoo hartaasti työnhakureissulla tulevansa kutsutuksi illallispöytään (novellissa "Hopeasydän"). Juuri "Hopeasydän"-novellin Liisan kohtalo särkee sydämen; kauheaa ei olen vain vanhempien suuri köyhyys vaan myös heidän kylmyytensä ja rakkaudettomuutensa sitä lasta kohtaan, joka ei heikkoutensa vuoksi pysty tekemään paljoa yhteisen elannon eteen. Hieman samantapainen kylmä isä ja hyljeksitty lapsi -asetelma on myös novellissa "Isä ja poika", mutta vaikka sekin on varsin sentimentaalinen kertomus, ei se kosketa aivan samalla tavalla kuin Liisan dramaattinen ja lohduton tarina.

Myös novellien "Illan tullen" ja "Yö" päähenkilön Lotan tarina kuvaa naisten ja yhteiskunnan vähäosaisten vaihtoehtojen vähyyttä. Lotan kohtalo on tuttu erilaisina variaatioina Canthin, Pakkalan, Juhani Ahon ja maailmankirjallisuuden realistien teoksista. Nuori, piikana työskentelevä nainen rakastuu "ylöspäin", saa vastakaikua ja haaveilee ihanasta tulevaisuudesta, mutta hänet määrätään ylhäältäpäin avioliittoon oman säätynsä mukaisen miehen kanssa. Lotan elämä on kovaa työtä, toistuvia synnytyksiä ja yksinäisyyttä ajurina työskentelevän Lasse-miehen ollessa työssä. Pahinta on kuitenkin se, että puolison taholta ei heru rakkautta, kunnioitusta tai ymmärrystä.

Hän mietti, josko mies ymmärsi ystävällisin sanoin saattaa Lotan mielen hyväksi kaiken jälkeen ja arvostiko hän puoliksikaan niin paljon tervettä ja upeaa, nuorta vaimoaan kuin hevosta, jonka höyryävää, hikistä päätä hän juuri hellästi hyväili. (novellista "Illan tullen")

Novelli "Illan tullen" päättyy alavireisiin tunnelmiin: Lotta kokee hyvin vahvasti yksinäisyytensä ja sen, että raskaaseen, ilottomaan elämään ei ole tulossa muutosta tai parannusta. Yllättäen Lotan tarina kuitenkin jatkuu seuraavassa novellissa "Yö", jonka sävyt ovat vielä astetta synkempiä ja tapahtumat traagisempia.

Ina Langen novelleissa on paljon luonnonkuvauksia, joita vasten dramaattiset tapahtumat, toisinaan rujot ihmishahmot ja kaunistelemattomat kuvaukset köyhyydestä piirtyvät vahvasti. Ulla Hännisen käännös tuntuu (alkuteosta tuntematta)toimivalta ja kieli on kaunista. Langen novellit ovat ohjelmallisuudessaan ja ajoittaisessa mustavalkoisuudessaan oman aikansa tuotteita, mutta kirjailija on onnistunut punomaan koskettavia tarinoita ja sanomaan usein jotain terävääkin niiden läpi.

Alice Munro: Dear Life

Alice Munro: Dear Life
Chatto&Vindus 2012, 319 sivua.

An expert at losing, she might be called — himself a novice by comparison. And now he could not remember her name. Had lost her name, thought he'd known it well. Losing, lost. A joke on him, if you wanted one.

He was going up his own stairs when it came to him.
Leah.
A relief out of all proportion, to remember her.

Joskus on ihana nojatuolimatkustaa Kanadaan, mieluiten syrjäiseen pikkukaupunkiin, kenties ajassa taaksepäin, rivien väleihin ja merkitysten kerroksiin. Silloin kannattaa tarttua Alice Munron proosaan. Nautin Munron novelleista Julkisia salaisuuksia ja Liian paljon onnea -kokoelmissa, mutta en ole kiirehtinyt lukemaan kanadalaisnovelistin koko tuotantoa läpi. Munron teksti on väkevää tavaraa, joka toimii ainakin minulla parhaiten kohtuullisina annoksina. Aiemmin olen lukenut Munroa Kristiina Rikmanin erinomaisina käännöksinä, toistaiseksi suomentamaton Dear Life -kokoelma on ensimmäinen, jonka luen alkukielellä. Poimin kirjan lähikirjastomme piskuisesta englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllystä osittain silkasta hämmästyksestä – tällaista herkkua täällä, kauhtuneiden klassikkopokkareiden välissä! Upea, syksynpunaisen villiviinin koristama kansi sinetöi päätöksen lukea taas pitkästä aikaa Munron novelleja. Luin kirjasta saman tien pari kertomusta. Eilen, kun Alive Munrolle myönnettiin ensimmäisenä kanadalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinto, totesin olevani kerrankin ajan hermolla ja luin kirjan loppuun.

Alice Munron novellin luettuani olen usein jäänyt miettimään, "mitä todella tapahtui" – niin myös Dear Lifen tarinoita lukiessani. Englanniksi lukiessa ei ollut eroa; ilmitason tapahtumat ja repliikit on helppo ymmärtää, mutta merkitykset niiden takana vaativat pohdintaa. Munron englanti on nautittavan vivahteikasta, muttei vaikeaa. Epäilen, että novellien pinnanalaisten arvoitusten avaimet ovat osittain kielellisiä vihjeitä, mutta vaikka luin nyt englanniksi (tai ehkä juuri siksi?) ei novellien tulkitseminen ollut sen helpompaa.

Novellissa "Leaving Maverley" seurataan keski-ikäisen poliisimiehen Rayn ja tiukan uskonnollisen kodin otteesta irti pyrkivän nuoren Leahin elämiä, jotka risteävät hetken Rayn saattaessa Leahia kotiin tämän työpaikalta elokuvateatterista. Myöhemmin nämä kaksi kohtaavat uudelleen, mutta silloin moni asia on muuttunut, kumpikin on menettänyt jotakin. Maverley, novellin tapahtumapaikkana toimivan pikkukaupungin nimi, toi mieleeni Daphne du Maurierin goottilaissävyisen Rebekka-romaanin Manderleyn kartanon ja loi alusta saakka pahaenteistä tunnelmaa. Alice Munron novellit eivät kyllä ikinä ole mitään hyvän mielen tarinoita, mutta "Leaving Manderleyn" tapahtumat ja tunnelmat eivät olleet lainkaan traagisimmasta tai oudoimmasta päästä. Mutta miten Rayn ja Leahin kohtalot liittyvät yhteen, mikä heidän erilaisia elämäntilanteitaan yhdistää?

Kokoelman niminovellissa nainen muistelee köyhää ja osin ahdistavaa lapsuuttaan, jonka ankeutta lieventää mielestäni vain se, että saatavilla oli sellaisia kirjoja kuin niin ikään kanadalaisen L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables ja Pat of Silver Bush. Annan ja Patin tavoin kertoja koettaa nähdä kauneutta ympärillään, vaikka isän turkistarhauselinkeino lihateuraaksi joutuvine vanhoine hevosineen ei ollut varsinaisesti inspiroiva. "Dear Life" -novellin keskiössä on vanha maalaistalo, kertojan lapsuudenkoti, jonka ikkunoista sen entinen asukki on kurkistellut kertojan ollessa vauva pelokkaan äitinsä sylissä.

Munron novellit todella haastavat lukijansa ja vaativat usein (ainakin minulta!) toisenkin lukukerran avautuakseen. Ne ovat arkisia tarinoita, mutta usein kryptisempiä kuin arvoitusdekkarit ja usein hyytävämpiä kuin goottilaiset kauhukertomukset. Nautinnollisia lukea. Onnea vielä, Alice Munro!

P.S. Helsingin sanomien mukaan Kristiina Rikman on jo suomentanut tämän kokoelman ja se ilmestyy parhaassa tapauksessa jo jouluksi nimellä Kallis elämä.

István Örkény: 100 minuuttinovellia

István Örkény: 100 minuuttinovellia
Unkarinkielestä suomentanut Juhani Huotari.
Atena 2012, 242 sivua


Muutaman viikon kuluttua oli hänen taiteellisessa näkemyksessään kuitenkin havaittavissa huomattava muutos. Kuuluisiin oliivi– ja biljardipalloasetelmiin (kyseessä oli hänen ns. oliivinvihreä kautensa) ilmestyivät ensimmäiset appelsiinit.

Vanhoilla päivillään hän maalasi jo sitruunoitakin ja lopulta myös kananmunia, mutta yhdeltäkään kankaalta ei uupunut appelsiini.

Silloin hänestä tuli suuri taiteilija. 


Arvaatteko, mikä sai aikaan tämän käänteentekevän muutoksen taidemaalari Viktor T.:n taiteessa, jota kuvataan István Örkenyn novellissa "Elämys ja taide"? Ei enempi eikä vähempi kuin avaruusmatka. Nyt olen spoilannut teiltä yhden Örkényn minuuttinovelleista – referoimalla alun ja siteeraamalla lopun – mutta onneksi Juhani Huotarin suomentamassa ja Atenan julkaisemassa 100 minuuttinovellia -kokoelmassa on vielä 99 yllättävää ja absurdia novellia jäljellä.

Yhden Örkényn novellin voi, nimensä mukaisesti, lukea minuutissa, kokoelman alussa olevan "Käyttöohjeen" mukaisesti vaikka sillä aikaa kun keitämme löysiä munia tai odotamme vastausta puhelimeen (mikäli numero tyyttää varattua). Osa novelleista on muodoltaan erilaisia listoja tai lomakkeita, joissakin on piirros ja jotkut ovat lähinnä dialogia. Novellit parodioivat milloin kansansatuja, milloin totalitaristisen valtion mielipidekyselylomaketta.

Unkarilainen István Örkény (1912–1979) taisteli toisessa maailmansodassa rintamalla – juutalaisuutensa vuoksi pakkotyöyksikössä – jäi vangiksi ja joutui työleirille. Unkarin kansannousun jälkeen Örkény oli vielä muutaman vuoden julkaisukiellossa poliittisista syistä. Vaikeat kokemukset näkyvät varmasti minuuttinovellien synkässä huumorissa, mutta kirjailijan itsensä mukaan myös niiden lyhyessä muodossa:

Kenties se on ollut syynä sille, että olen aina pyrkinyt tiiviiseen harvapuheisuuteen, lyhyeen ja tarkkaan ilmaisuun, hakenut oleellista, usein hätiköiden, jokaista ovikellon soittoa kavahtaen, sillä paljon hyvää en voinut odottaa sen enempää posteljoonilta kuin muiltakaan tulijoita.

100 minuuttinovellin esipuheessa György Konrád kirjoittaa, että Örkénylle itselleen minuuttinovellit olivat sivutuotteita, sormiharjoituksia vakavampia töitä eli romaaneja varten – romaaneja, joista suurin osa ei koskaan valmistunut. Minuuttinovellit sen sijaan ovat saavuttaneet jo klassikon aseman.

Minuutteja novellien parissa ovat viettäneet myös ainakin Merenhuiske ja Linnea.

P.S. Olen näemmä suunnitellut Örkényn novellien lukemista jo pari vuotta sitten, Novellihyllystä poimittua -postauksessa mainitsen saaneeni niistä vinkin blogiystävältä. Millaisia lukusuunnitelmien arkistoja kirjablogit ovatkaan; pitipä heti kurkata, mitä kirjoja ajattelinkaan tänä kesänä lukea ja mitä niistä olen tähän mennessä lukenut.

Maija Mäkinen: Rakkaus kuin vindaloo (Kide-novellihaaste)

Maija Mäkinen: "Rakkaus kuin vindaloo"
novelli, kuvitus Daniel Forsman.
Kulttuurivihkot 1/2013, sivut 53–57.

Sinä iltana me lakkasimme puhumasta suomea. Meri, joka oli välivuosina opiskellut Amerikassa ja nainut amerikkalaisen, oli yhtä laimentuneen suomalainen kuin minäkin ja piti enemmän amerikkalaisesta itsestään. Englanti oli kuin kaapu jonka suojissa kaikki oli luvallista. 

Kirjailija J. S. Meresmaa perusti Kide-haasteen "paikkaamaan yksittäisten novellien lukijapalautetta ja myös haastamaan ihmisiä lukemaan novelleja ja muita lyhyitä tekstejä enemmän". Olen osallistunut haasteeseen aiemminkin, mutta en yksittäisillä novelleilla vaan novellikokoelmilla, sillä luen tosi harvoin kokoelmien ulkopuolisia novelleja. Nyt esittelen kuitenkin Kulttuurivihkojen uusimmassa numerossa (1/2013) ilmestyneen Maija Mäkisen novellin "Rakkaus kuin vindaloo. (Samasta lehdestä löytyy myös nuorten fantasiatrilogian julkaiseen Hanna van der Steenin novelli "Meri minussa".)

Lehden mukaan Maija Mäkinen on Brooklynissä asuva kääntäjä ja kirjailija, joka kirjoittaa suomeksi ja englanniksi. Mäkisen romaanikäsikirjoitus Good Evening, My Name Is Anja Ortelin voitti viime vuonna Cambridgen yliopiston Lucy Cavendish College Fiction Prize -palkinnon.

Novellin "Rakkaus kuin vindaloo" alkua ja Daniel Forsmanin kuvitusta.

"Rakkaus kuin vindaloo" kertoo kahden nuoren naisen rakkaudesta kesäisessä New Yorkissa, sekä siitä, mitä tuon kesän jälkeen tapahtuu. Kertoja saa kouluaikaisen ystävänsä Merin luokseen vierailulle. Meri on vetänyt kertojaa puoleensa jo kauan sitten, mutta heidän välillään on ollut vain ystävyyttä, kunnes he tapaavat vuosien jälkeen uudelleen. Naiset viettävät ihanan kesän, tanssivat, vaeltelevat suurkaupungin kaduilla ja katselevat toisiaan silmiin maailmanpyörässä. Se aika oli ehkä lähempänä lapsuutta kuin mikään voi aikuisena olla. Kun kesä on ohi, Meri matkustaa takaisin Suomeen. Mutta hän palaa vielä kertojan luokse, ja tunteet polttavat kuin intialaisen ravintolan vindaloo-kana.

Mäkinen kirjoittaa kauniisti ja kuvaa hyvin voimakkaita tunteita, joita kertoja käy läpi. Novellin tarina rakkaudesta, johon toinen haluaisi asettua asumaan mutta jossa toinen on vain läpikulkumatkalla, on moneen kertaan kerrottu, mutta "Rakkaus kuin vindaloossa" on vahva tunnelma ja henkilöt, joiden mennesisyydestä ja motiiveista paljastetaan sopivasti mutta ei liikaa.

Daniel Forsmanin kuvitusta.

Rakastin häntä koska hänkin oli ollut siellä – koulussa, Suomessa, kiusattujen kaartissa, seitsemänkymmentäluvulla. Yhteinen tarina kannatti suuren maailman aalloilla, maahanmuuttajuuden tyhjiössä. Sanat vastasivat toisilleen.

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat
Gummerus 2008, 269 sivua.

Pidin Joonas Kostigin uutuusromaanista Totuus naisista niin paljon, että hain kirjastosta kirjailijan esikoisteoksen, novellikokoelman Ahneet ja viattomat, sekä romaanin Kaikki on sanottu. Näitä novelleja luinkin sitten pikkuhiljaa, ja välillä yksittäinen novellikin jäi arjen pyörityksessä kesken. Silloin kun tällainen keskeytys tuli, oli kiire päästä lukemaan novelli loppuun, sillä vaikka monessakaan tarinassa ei ulkoisesti tapahdu mitään kovin erikoista, Konstigilla on taito rakentaa kerrontaan jännitteitä ja saada lukijan myötätunto henkilöhahmojensa puolelle.

Siinä missä jotkut kirjailijat häivyttävät ja etäännyttävät teostensa tapahtumapaikkoja ja -aikoja, Konstig tuo monilla pienillä yksityiskohdilla, dialogilla ja maininnoilla tarinansa tähän päivään ja joskus tunnistettaviin miljöisiin. Paikoitellen kolmikymppinen, pääkaupunkiseudulla kasvanut lukija melkein tunnistaa kertomuksista itsensä. Kun novellissa "Sielun hauta" päähenkilö Sanni ja hänen opiskelukaverinsa Lotta puhuvat "kirjallisuustieteen kaljusta luennoitsijasta, joka oli heidän suosikkinsa itseironisen huumorintajunsa ansiosta" olen taas kirjallisuustieteen fuksi ja kuuntelen tuutoriemme esittelevän laitoksen opettajakuntaa. Myös kuvaukset joistakin tyttöjen käymistä kursseista saavat minut pyrskähtelemään tuttuuden tunteesta, vaikka ei meillä sentään elokuvatutkimuksen kursseilla "tulkittu Truffaut'ta vaginaesteettisesti".

Kuten melkein jokaisen lukemani novellikokoelman kohdalla, myös muutaman Ahneiden ja viattomien novellin luin pariin kertaan ymmärtääkseni, mistä siinä oli kyse. Esimerkiksi novellissa "Naiset joiden kanssa vanhenemme" on selvää, mikä on tarinan käännekohta, mutta jäin aprikoimaan, mikä kaikki henkilöiden menneisyydessä vaikutti niin että eräs väärä lause sai kesäpäivän leppoisan tunnelman muuttumaan. Novellissa "Trivial Pursuit" koulutyttö Louna haluaisi pelata mökki-iltana seurapeliä, mutta saakin kuulla ja nähdä kaikenlaisia triviaaleja yksityiskohtia aikuisten maailmasta ja vanhempiensa sekä perhetuttujen menneisyydestä.

Monessa kokoelman novellissa juhlitaan, mutta pinnan alla tunnelmat eivät ole välttämättä kovin hilpeitä. Novellissa "Elämän lakipiste" kahdesta aivan erilaisesta taustasta olevien nuorten elämä ja tulevaisuuden mahdollisuudet asettuvat surullisesti vastakkain ylioppilasjuhlissa. Parisuhde on toistuva teema; enimmäkseen on puhe nuoruuden orastavista seurustelusuhteista tai jopa seurustelusta, joka on ohi ennen kuin se on oikein alkanutkaan.

Suosittelen Konstigin novelleja erityisesti niille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättäviä mutta ei liian konstikkaita (!) novelleja, makustella sanottuja – ja sanomatta jätettyjä – repliikkejä ja eläytyä tavallisten ihmisten pieniin suuriin hetkiin.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Too much of Happiness, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2010, 365 sivua. Keltainen kirjasto 413.
Haasteet: Avioliittojuonia (Kriisit); Kide-novellihaaste

Alice Munron novellit ovat kirjallisuudenlajinsa aatelia - joskus niin taitavia, etten toisellakaan lukukerralla täysin ymmärrä, mistä tarinassa oli kyse. Jatkan silti sitkeästi Munron tuotannon lukemista, sillä onhan tutkitusti todistettu, että haastavammat tekstit saavat aikaan "huomattavasti enemmän aivotoimintaa" kuin yksinkertaiset. Munron novellit ovatkin hyvää aivojumppaa. Liian paljon onnea on toinen kirjailijalta lukemani novellikokoelma, jonkin verran erilainen kuin viime vuonna lukemani Julkisia salaisuuksia, ja ehkä vähän helppolukuisempikin.

Kokoelman aiheet ovat munromaiseen tapaan varsin synkkiä: on väkivaltaa, vääryyttä ja erilaisia petoksia. Novelli "Wenlock Edge" oli hyytävä kertomus kirjallisuudenopiskelijasta, jonka huonetoveri houkuttelee "sijaisekseen" tuhoisin seurauksin. Novelissa ei kuvata fyysistä väkivaltaa, henkistä kontrollointia ja manipulointia kylläkin. Novellin käännekohdan jälkeen päähenkilö-kertoja ei enää pysty nauttimaan rakastamistaan runoista samoin kuin ennen; jotain on särkynyt suhteessa niihin, ystävään ja omaan itseen. Novellin tunnelma oli jotenkin erityisen vinksahtanut, ja siinä tapahtui tarinankin tasolla aika erikoisia juttuja. Aiemmin lukemissani Munron novelleissa on useimmiten kuvattu päällisin puolin arkisia asioita, vain pinnan alla kuohuu.

Novelli "Miten meidän tulisi elää" on vain kolmekymmentäviisi sivua pitkä, mutta se yllättää monta kertaa. Romaanin alussa kuvataan tasaista ja onnellista arkea keski-ikäistyvän musiikinopettajan Joycen kanssa. Joyce asuu puuseppämiehensä Jonin kanssa talossa vuorten ja meren välissä, iloitsee töistä tullessaan tuosta viimeisestä pyrähdyksestä ovelle halki pimeän ja tuulen ja kylmän sateen, valmistaa ja syö Jonin kanssa illallista jutellen päivän tapahtumista, taivastelee Jonin verstaassa työskentelevän harjoittelijan, Edien, typeryyttä ja tuntee väsymystä työssään, jossa hän jakeli musiikkia niin välinpitämättömille kuin vastaanottavaisillekin.

Sitten Joycen elämässä tapahtuu suuri muutos, ja hän muuttaa pois kotoaan. Myöhemmin hänellä on aivan toinen elämä, mutta rauhallinen, tasainen ja miellyttävä kuten aikoinaan Joninkin kanssa. Hetken mielijohteesta Joyce poikkeaa kirjakauppaan ja ostaa novellikokoelman, jonka on kirjoittanut epämääräisesti tutun näköinen nuori nainen. Lukiessaan erästä kokoelman Miten meidän tulisi elää novellia Joyce tajuaa, että sen on kirjoittanut hänen soitonoppilaansa vuosien takaa. Kuvio, joka novellin myötä piirtyy näkyviin, toi jotenkin mieleeni Anne Enrightin romaanin Unohdettu valssi kolmiodraaman, jonka yhtenä osapuolena onkin pieni, tapahtumia omasta näkökulmastaan katsova lapsi. Toisaalta - vaikka vertaaminen Shieldsiin on jo klisee ja toisaalta vähän epämääräinenkin, sillä Shieldsin ja Munron tapa kertoa on hyvinkin erisävyinen - tämän "Miten meidän tulisi elää" -novellin metafiktiivisyydestä ja tavasta kuvata kirjallisuutta tuli mieleen Carol Shieldsin tuotanto ja erityisesti jotkin kokoelman Tavallisia ihmeitä -kirjailijanovellit.

Novellin loppu tarjoaa vielä yhden käänteen, ja jäin makustelemaan, oliko novellin jälkimaku - siis kertomuksen luoma tunnelma - kitkerä vai pikemminkin lempeän haalea. Aivan kuin novelli olisi kotelo, josta hän [kirjailija] on kiemurrellut ulos ja jättänyt nurmikolle.

Näistä novelleista ovat vaikuttuneet myös ainakin Unni, Hanna, Ilse, Susa, Jori

Sari Malkamäki: Viisas vaimo

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita.
Otava 2011, 190 sivua.

Valokuvasta emme puhuneet. Kun olin tajunnut, mistä oli kysymys, olin ensin ruvennut nauramaan pelkästä ällistyksestä, sitten soperrellut jotain hehkuvin poskin. Markus oli nostanut kätensä torjuvasti, lähtenyt kivikasvoisena eteenpäin kuin olisi odottanut bongaavansa minut jokaisesta kuvasta. (Novellista "Viisas vaimo")

Olen lukenut, vuosia sitten, Malkamäen novellikokoelmat Tiikerikakku ja Toinen kattaus, ja hiljattain novellimaisesti rakentuvan romaanin Urheat pienet naiset. Uusin teos Viisas vaimo on taattua Malkamäkeä: tiivistä kerrontaa arjen ja ihmissuhteiden kipupisteistä. Kuten kirjan alaotsikko ilmaisee, kaikki novellit kertovat avioliitosta - mutta niin eri näkökulmista, että en välttämättä olisi tajunnut yhteyttä. Kertojina on naisia ja miehiä, pettäjiä ja eronneita, nuoria ja vanhoja.

Novelli Informaatiokatkos on kenties kokoelman dramaattisin, ja tarinan käänteet yllättivät ainakin minut. Varakeksit kertoo kipeän eleettömästi suurista asioista, peilaten syntymää ja kuolemaa. Novellissa Puristus  pitkästä julkaisutauosta kärsivä kirjailija suunnittelee avioliittoromaania oman katkeran avioeronsa raunioille, mutta isoäidin velvollisuudet saavat hänen ajatuksensa äkkiä uusille urille. Kokoelman niminovellin juonenkulku on ehkä hieman kliseinen, mutta novelli on silti vaikuttava, liikuttavakin.

Paljon ei näistä kymmenestä, melko lyhyestä novellista voi sanoa, ettei pilaisi muiden lukukokemusta. Suosittelen kokoelmaa niin novellikammoisille kuin genren vannoutuneille ystävillekin.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A. ja Minna.

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä. Kootut novellit.
The Collected Stories. Suom. Hanna Tarkka.
Otava 2008, 658 sivua.

Isoäidin torjuva suhde nudismiin ei ollut yllätys kenellekään, joka hänet tunsi. Hän oli luonteeltaan taipuvainen pikemminkin peittämään, ei paljastamaan. Samalla viikolla, kun hän meni isoisän kanssa vihille, hän teetti raskaat, poimutetut verhot heidän Macklin Avenuelta ostamansa talon ikkunoihin. Seuraavana kesänä kuistin korikalusteisiin tehtiin irtopäälliset. Jokaisen lipaston päällä oli brodyyriliina. Isovanhempieni talon tyynyissäkin oli sekä aluspäälliset että tyynyliinat, ja isoäiti ompeli kukallisesta vahakretongista eräänlaisen hupun, joka sidottiin vinonauhoilla sievästi pesukoneen ympärille silloin, kun sitä ei käytetty. Jokaisen tuolin selässä ja käsinojilla oli pitsisiä pikkuliinoja. Sohville oli heitetty villapeittoja. Paksuilla kokolattiamatoillakin oli siellä täällä mattoja. Täyteläisyyttä, pehmeyttä kaksin verroin. Hänen kotinsam oli niitä, joissa oli helppo kuvitella tukehtuvansa.
(novellista "Asu on vapaa")

Olen viime päivinä kokenut "tavallisia ihmeitä" ja lukenut Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä. Olin alkuun sitä mieltä, että rakastan Shieldsiä ennen kaikkea romaanikirjailijana - paksujen, nautinnollisten lukuromaanien ja kiintymystä herättävien henkilöhahmojen kirjailijana - mutta muutaman novellin jälkeen olin myyty. Tavallisia ihmeitä sisältää ymmärtääkseni lähes kaikki Shieldsin novellit, joista osa on julkaistu jo 1980-luvulla ja viimeisimmät 2000-luvulla, joten ei ole ihme, että kertomukset ovat keskenään hyvinkin erilaisia.

Muutama novelli (esimerkiksi "Perhesalaisuuksia", "Meidän miehemme ja naisemme" ja "Kirjailijankramppi") toi mieleeni Alice Munron, johon tutustuin Julkisia salaisuuksia -kokoelman merkeissä maaliskuussa, muutama muistutti enemmän sitä Shieldsiä, joka on minulle tuttu esimerkiksi romaaneista Sattumankauppaa, Pikkuseikkoja ja Ruohonvihreää. "Munromaiset" novellit olivat etäännytetympiä ja kryptisempiä - jäin miettimään, että mistä tässä oikeastaan oli kysymys, "shieldsmäiset" taas lämpimämpiä ja herkempiä. Todellisuudessa kaikki novellit ovat tietenkin aitoa Carol Shieldsiä, ja on vain hyvä laajentaa kuvaa suosikkikirjailijastaan.

Monet novelleista kuvaavat avioliittoa tai parisuhdetta, kuten alussa lainaamani "Asu on vapaa", jossa aviomiehen innostus nudismiin kasvattaa vaatteita paksumman juopan puolisoiden välille. Pariskunnan välillä on aitoa rakkautta ja intohimoa, mutta he ovat unohtaneet, että luonnon aineksissa on pahkoja ja oksia, ei niistä voinut syntyä mitään ehdottoman suoraa. Asian ymmärtämisestä olisi voinut tulla yksi heidän katoavista salaisuuksistaan, osa autuutta, johon he olisivat voineet jossain vaiheessa iloisesti alistua. Ihmisten välisissä suhteissa on monessa muussakin novellissa jokin mutta, joka kaihertaa kanssakäymisen taustalla.

Elämä ei ole suurta draamaa, vaan pieniä arkisia sanoja tai eleitä. Novellissa "Eros" nelivuotias Ann palaa kotiin muutaman yön kyläilyreissulta. Keittiönpöydän ruskeat tabletit ovat vaihtuneet kukalliseen liinaan, ja Ann ymmärtää yhtäkkiä, että kotiin jääneillä vanhemmilla on oma olemassaolo ilman häntäkin, omat salaiset kahdenväliset siteensä. Ikääntyvä kirjailija novellissa "Edith-Esther" kestäisi ehkä vielä elämäkerturinsa tungettelevat puhelut ja tämän pakkomielteen nähdä Edith-Esterin elämässä ja tuotannossa hengellistä etsintää - mutta ei sitä, että kahvinkeitin on rikki ja pikakahvi maistuu kitkerältä.

Yhdeksi suosikikseni nousi kokoelman avausnovelli "Segue", jossa keski-ikäisen sonettirunoilijan elämässä tarkoin sommitellut säkeet nivoutuvat arjen markettikäyntiin, huoleen aikuisen tyttären jaksamisesta ja väljähtyneen avioliiton pohtimiseen. Ihana on myös esimerkiksi "Päiväkirja" jossa nelikymppinen ontariolaispariskunta matkustaa Ranskassa, vuoroin toisensa kohdaten ja etääntyen niin todellisuudessa kuin vaimon päiväkirjan lehdillä.

Tavallisen ihmeellistä - tai ihmeellisen tavallista - helatorstaita kaikille!

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Open Secrets 1994. Suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2011, 2. painos (1. painos 1995).
Keltainen kirjasto 287. Sivuja 327.

Alice Munron novellikokoelma Julkisia salaisuuksia kertoo kahdeksan tarinaa, jotka sijoittuvat ontariolaiseen Carstairsin pikkukaupunkiin. Novellien tapahtuma-ajat vaihtelevat 1850-luvulta pitkälle 1900-luvulle, ja arkisten tapahtuminen taustalla vaikuttavat suuret mullistukset, kuten sodat ja lamakaudet. Novellit eivät selkeästi kytkeydy toisiinsa, mutta niissä vilahtelee samoja henkilöitä ja paikkakunnan suureen työllistäjään, Doudin urkutehtaaseen, viitataan useasti.

Luin kirjaa verkkaisesti ja keskittyen, mutta silti päästyäni ensimmäisen novellin loppuun jouduin toteamaan, että olisi pitänyt lukea vielä hitaammin. Muutaman novellin luinkin kahteen kertaan, enkä silti ollut varma siitä, mitä oikein tapahtui. Munron lauseet ovat yksinkertaisia, mutta merkityksillä ladattuja. Mitään mininovelleja tai kevyitä tunnelmapaloja Munro ei kirjoita, vaan novellit ovat noin 30-50 sivun pituisia ja joskus jopa alalukuihin jaettuja. Tavanomaisuuden pinnan alla novellien tapahtumat ovat usein raadollisia ja henkilöiden väliset suhteet luultua monimutkaisempia ja julmempia.

Koelman avausnovelli, "Tuulentupia", kertoo kirjastonhoitaja Louisasta, joka on joutunut pettymään rakkaudessa mutta haaveilee salaa, että saisi onnesta edes siivun. Louisan kohtalo risteää kolmen miehen, rintamalta hänelle kirjeitä kirjoittavan Jack Agnewin, kirjoituskoneita kaupittelevan Jim Frareyn sekä piano- ja urkutehdasta pyörittävän Arthur Doudin kanssa. Näennäisesti novellissa ei tapahdu suuria yhtä dramaattista onnettomuutta lukuun ottamatta, mutta Louisan sisällä kuohuu - ja novellin lopussa lukija joutuu järjestelemään tarinan palikoita uudelleen.

Niminovelli "Julkisia salaisuuksia" on kokoelman synkin. Nuori tyttö katoaa patikkaretkellä eikä häntä löydetä, ja aviomiehensä omituisuuksien lannistama vaimo jää pohtimaan, liittyikö katoaminen kenties mieleltään järkkyneeseen kulkuriin vai erikoiseen pariskuntaan, jonka luona retkeilijät pysähtyivät vähän ennen tytön katoamista. Jokin aavistus ratkaisusta häivähtää vaimon mielessä, mutta julkinen salaisuus säpsähdyttää vasta kun siitä yrittää puhua. 


Moni kokoelman novelleista käsittelee avioliittoa tavalla tai toisella. Novellien kuvaamana aikana vanhaksipiiaksi jääminen oli naiselle usein henkilökohtainen ja taloudellinen tragedia, mutta ei eläminen epätasa-arvoisessa liitossakaan herkkua ollut. Paitsi että aviomieheltä tai kosijalta voisi toivoa enemmän huomaavaisuutta, monesti novelleissa myös nainen on naiselle susi, kateellinen, piikikäs ja lannistava. Toisaalta myös naisten välistä ystävyyttä kuvataan; se ei aina ole kovin ruusuista, mutta vuosien saatossa uskollista.

Julkisia salaisuuksia oli ensimmäinen Munrolta kokonaan lukemani teos (aiemmin olen lukenut jostakin kokoelmasta yksittäisen novellin), mutta tuskin viimeinen. Alice Munro saattaa olla kirjailijana taitavampi kuin toinen kanadalainen naisten ja arjen kuvaaja, jo edesmennyt Carol Shields, mutta Shieldsin lempeys tekee hänestä kirjailijana minulle rakkaamman.

Muita arvioita: Keltainen kirjasto -blogi, Lapin kansa.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kannen kuvassa kirjailija.

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus 2012. Sivuja: 112.

Kiitettyjen Salo- ja Paluu-romaanien kirjoittajan kolmas teos on kokoelma lyhytproosaa, joka tarkastelee isänmaan monia kasvoja lempeän humoristisesti. Muutamat kertomukset ovat pienoiselämäkertoja, joista tulee mieleen Petri Tammisen lakoninen Elämiä-kokoelma. Kuten Tammisen, myös Hautalan proosassa vähemmän on enemmän. Monet mininovellit saavat hymyilemään, jopa naurahtamaan, mutta muutama saa lukijan surulliseksi. Tällaistakin on, todella.

Taina nostaa katseensa. Ensimmäisenä sen tielle osuu harmaa digiboksi television vieressä. Taina yrittää katsoa boksia uusin silmin, tuoda esiin sen salaisuudet, mutta mieleen nousee vain tuttuja kuvia luistelevista ja autoja ajavista ja rikoksia ratkovista miehistä. Niitä laite on täynnä ja niitä Pasi katselee iltaisin tästä samasta nojatuolista kunnes Taina menee nukkumaan ja Pasi siirtyy läppärin kanssa vierashuoneeseen ja aamuisin sivuhistoria on tyhjä. (novellista "Voiko leikkeleitä pakastaa?")

Tarina "Kiinalainen naapuri" kutkutteli nauruhermojani ja nosti pintaan muistoja asumisesta opiskelija-asunnossa Helsingissä. Kerrostalorykelmässä kukoisti monikulttuurisuus, vieraanvaraisuus ja iloinen jutustelu taloyhtiön grillipaikalla. Ennakkoluulojakin oli, mutta enemmän sellaisia leppoisia ja kumottavissa olevia, kuten Hautalan novellissa:

Täydellinen naapuri suomalaiselle on australialainen. Australialainen kiroilee kuin merimies, hymyilee kuin juoppo auringossa ja suhtautuu kaikkeen mutkattomasti. Ennen kuin ehdit kissaa sanoa, istut australialaisen kanssa sohvalla vitsailemassa rehvakkaasti. Australialainen on yhtä komea kuin ruotsalainen mutta käyttäytyy kuin ruma. 


Vuoden kuluttua juhlistat kihlajaisiasi australialaisen siskon kanssa. Kiinalainen hakkaa lattialla kiitospaidassa jääkiekkopeliä ja hörppii Karjalaa. Katsahdat sivuille ja huomaat ikkunalautaan nojaavan ruotsalaisen. Jotenkin se perkele on sinutkin voittanut puolelleen.

Monessa novellissa Hautala osuu huvittavasti tai kipeästi suomalaisen kansanluonteen ytimeen. Esimerkiksi peräkkäisissä tarinoissa "Hävityn arvokisafinaalin jälkeen" ja "Voitetun arvokisafinaalin jälkeen" näytetään suomalaisen kisamenestyksen vaikutus peräkamarinpojan ryhtiin ja naapurinrouvan haluun pitää aurinkolaseja.

Vaikka Hautalan kieli on ekonomisen tiivistä, se on myös rikasta ja ilmaisultaan vaihtelevaa. Eri murteet ja kertojan iän mukaan vaihtelevat puhetavat tekevät tekstin eläväksi ja luonnostelevat henkilöt näkyviin muutamalla vedolla.

Kansalliskirjan on lukenut myös Katja.

Helmi Kekkonen: Kotiin.

Helmi Kekkonen: Kotiin. 
Avain 2009. 128 sivua.
Novelleja

Annan suukon lämpimälle otsallesi, haistan imelän hien ja mustikan, huulillasi on kuivunutta mehukeittoa, vaaleanpunaista ja ohutta. Silitän hennot hiuksesi korviesi taakse, sinä hymyilet, kosketus tuntuu yhä, toisen ihon kosketus ei lakkaa olemasta juuri sitä mitä se on. 

Kun pari kuukautta sitten luin Helmi Kekkosen romaanin Valinta, päätin, että haluan lukea myös Kekkosen kehutun esikoisen, novellikokoelman Kotiin. Ensin ajattelin lukea sen "sitten joskus", mutta muutaman blogiarvion myötä tunsin, että haluan lukea sen jo tänä syksynä - ennen muuta Joanan arvio, jossa hän vertaa Kotiin-teoksen tunnelmia Tove Janssonin Syyslauluun. Syyslaulun sanat alkoivat soida mielessäni ja tunsin, että kirja on luettava marraskuun puolella, ennen adventinajan toisenlaisia tunnelmia. Kotiin olikin täydellinen kirja tähän sumuiseen, hämärään marraskuun päivään.

On helppo uskoa, että romaani Valinta on ollut alunperin Kotiin.-kokoelmaan tarkoitettu novelli, kuten Helmi Kekkonen kertoi Avain-kustantamon syysjuhlissa. Molemmissa kirjoissa on samoja teemoja: sisaruus, suru, kuolema, perhe, muistot, nuoruuden kasvukivut ja rakkaus. Pidin Valinnasta paljon, mutta romaanin tarina haaleni mielessäni melko nopeasti lukemisen jälkeen. Kotiin-kokoelman novellien pienet häivähdykset henkilöiden elämästä saivat minut toivomaan, että saisin tietää, miten heidän myöhemmin käy. Kokonaisuutena Kotiin oli minulle vaikuttavampi lukuelämys, paitsi temaattisesti myös kielellisesti. Valinnassa Kekkosen kielen kauneus tuntui välillä liian pakahduttavalta, novelleissa taas ei tuntunut olevan liikaa sanojen sävyjä.

Kokoelman novellit on nimetty jonkun keskeisen henkilön mukaan, ja sisällysluetteloon on poimittu jokaisesta yksi lause kuin motoksi. Minua koskettivat eniten kokoelman avausnovelli Ilona ja siihen vahvasti linkittyvä viimeinen novelli Elsa, sekä novelli Lilja. Vähiten minua sykähdyttivät novellit Mimi ja  Sisko, ehkä siksi, että niiden aihepiiri ei ole minulle läheinen. Siskon tarina tuntui myös kliseiseltä ja liian dramaattiselta, vaikka liikutuinkin järkyttävästä tarinasta. Yllättävällä loppuratkaisullaan lukijoiden mielipiteitä jakaneesta Aatos-novellista minulle tuli vahvasti mieleen vuosia sitten lukemani Joel Haahtelan Elena, jonka Kekkonen mainitsee yhdeksi suosikkikirjakseen Avaimen Kuukauden jutussaan. Muutenkin Kekkosen tyyliä on verrattu Haahtelaan, mutta minusta Haahtela kirjoittaa etäännyttävämmin, Kekkosen teksti sen sijaan tulee iholle.

Punaisena lankana kaikkien novellien läpi kulkee ajatus, että asiat eivät mene niin kuin niiden odottaisi, toivoisi tai haaveisi menevän. Aviopuoliso ei ole enää se, johon kerran rakastui, äidintunteet vastasyntynyttä kohtaan eivät herää heti tai kohtu ei kaiu. Yhteistä novelleille on myös se, että niissä usein valotetaan tarinaa peilaamalla tarinan nykyhetkeä menneisyyteen, tulevaisuuteen tai toisen ihmisen näkökulmaan - joko novellin sisällä tai toisiinsa löyhästi linkittyvien novellien välillä.

Juuri tällaisista novelleista pidän: pienieleisistä, arkeen kiinnittyvistä, yhteen punoutuvista.

Kotiin ovat kulkeneet myös ainakin Linnea, Sara, Anki, Satu, Jenni ja Ina.