Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016, 195 sivua.

Senja huokaa, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhahdus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina hänen yllään.

Pariskunta on kutsunut muutamia läheisiä – ystäviä, sukulaisia ja naapureita – illalliselle lämpimänä elokuun iltana. Senja ottaa vastaan vieraita, mutta odottaa ennen kaikkea miestään Lauria, joka on lähtenyt ostamaan lisää kukkia. Senja odottaa, toivoo, pelkää ja suree paljon muutakin, kuten myös hänen vieraansa. Helmi Kekkonen kuljettaa taidokkaasti nämä ihmiset läpi episodiromaanin Vieraat, jonka tapahtumat sijoittuvat muutaman helteisen tunnin ajalle. Tuossa illassa on monia loppuja ja monia alkuja.

Jo alun tiheään vaihtuvat näkökulmat ja valkoisten ruusujen ostaminen ennen juhlia tuovat mieleen Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn, ja Vieraiden loppupuolella Woolfin romaaniin viitataankin ihan suoraan. Kekkosen romaanissa on myös sellaisia kohtauksia ja tematiikkaa, joka tuo mieleen Michael Cunninghamin niin ikään Mrs. Dallowayhyn viittaavan romaanin Tunnit.

Vieraiden kerronta on tiheää ja tiivistä ja samaan aikaan kevyttä ja ilmavaa. Luin romaania hitaasti; halusin nauttia kielestä ja tunnelmasta, mutta vedin myös välillä henkeä. Niin latautuneita ovat romaanin henkilöiden väliset suhteet, niin kipeitä heidän lapsina saamansa haavat, niin vääriä valintoja he usein tekevät. Toisaalta luin nopeasti, romaanin jännite on vahva alusta loppuun.

Romaanissa on tietysti muitakin aikatasoja kuin mainittu elokuun ilta, muistoja ja takaumia, hetkiä ja ajatuksia. Kaikki keskeiset henkilöt kasvavat moniulotteisina lukijan silmien eteen, jokaisella sivuhenkilölläkin on paikkansa, jokainen tarinanpalanen kohdallaan.

Helmi Kekkosen esikoisteos, novellikokoelma Kotiin, oli ihana, samoin sitä seurannut pienoisromaani Valinta. Kolmas teos, romaani Suojaton, oli edellisiä viiltävämpi ja tavattoman hieno, sekin. Mutta tämä Vieraat, tämä on ihana ja kipeä ja kaunis ja taidokas ja lohduton ja toiveikas. On palkitsevaa seurata tiettyjen lempikirjailijoidensa tuotantoa vuodesta toiseen, kenties alusta asti, ja huomata, kuinka teemojen ja kerronnan keinojen paletti laajenee ja henkilöhahmot syvenevät, jo alusta asti upeaa tekstiä julkaissut kirjoittaa aina vain paremmin, niin että lukija on ihan pakahtua.

Toivoisin mahdollisimman monen löytävän Vieraat ja Kekkosen tuotannon muutenkin. Helmi Kekkonen kuuluu Joel Haahtelankin kotimaisiin suosikkeihin, ja suosittelen Kekkosen proosaa niille, jotka pitävät Haahtelan ja Johan Bargumin tiiviistä kerronnasta ja tunnelmista. Ja ennen kaikkea Kekkonen kirjoittaa aivan omalla tyylillään, kuvaa uskomattoman hienovireisesti arkeen punoutuvia merkityksellisiä hetkiä ja kaikin aistein välittyviä kokemuksia.

Vieraat on esineenäkin kaunis kuin helmi. Elina Warsta on todellinen taiteilija, ja Vieraiden kansiin on panostettu erityisen paljon: kauniiden kansipaperiden alla on yhtä ihanat ylivetokannet, joissa toistuu kuva kahdesta kuumailmapallosta – tällä kertaa erilleen ajautuneina.

Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Siltala 2014, sivua.

Isa istuu villiköynnösten peittämälle kuistille ja vetää polvet rintaansa vasten. Siniharmaan talon edustalla kasvaa omenapuita ja koivuja, huojuen ne taipuvat kylmenneessä tuulessa. Seinää vasten nojaavat syyssateiden pehmentämät tikapuut ja lahoamaisillaan oleva kärrynpyörä, ikkunanpielten valkoinen maali hilseilee. [––]

Isa keinuttaa itseään varovasti ja pysyäkseen hereillä hän ajattelee vuodenaikoja ja vuosia, suljettuja ikkunoita ja näkymättömiä kasvoja niiden takana, sitä mitä täällä on aikaisemmin ollut, kylän eteläisellä reunalla, metsän takana. Kuka tämän talon on rakentanut, mikei se on aikoinaan hylätty. Kymmeniä vuosia sitten se on ollut koti, tulvillaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan.


Pidin kovasti Helmi Kekkosen romaanista Valinta (Avain 2011) ja kirjailijan esikoisteosta, novellikokoelmaa Kotiin (Avain 2009) suorastaan rakastin. Oli itsestään selvää, että lukisin myös uusimman romaanin, ja onnekkaasti voitinkin Suojattoman kirjailijan Sivulauseita-blogissaan pitämässä arvonnassa (suosittelin kommentissani Kekkoselle luettavaksi Johan Bargumin Syyskesää, koska se on niin hyvä, niin tähän hetkeen ja koska Bargunin pienoisromaani toi mieleeni Kekkosen Valinnan).

Helmi Kekkosen kirjat ovat minulle syksyn kirjoja. Ne ovat tunnelmaltaan jotenkin utuisia ja haikeita, niissä on paljon harmaan sävyjä, hyvästijättöjä, menetyksiä - ja toisaalta myös sellaista lempeyttä ja kodikkuutta, jota on sateisissa illoissa ja villasukissa. Kotiin ja Valinta ovat surumielisyydestä huolimatta lempeitä kirjoja, niissä on turvallista arkisuutta, vaikka ihmissuhteet olisivatkin kiertyneet monelle mutkalle. Suojaton on edeltäjiään rosoisempi ja kipeämpi romaani. Se kertoo Isasta, hiljaisesta tytöstä josta kasvaa nuori nainen, jonka suusta sanat eivät tule. Romaani kertoo myös Isan perheestä ja läheisistä, jotka haluaisivat suojata herkkää tyttöä, jolla ei ole tukenaan sanojen muuria. Suojaton on romaani rakkaudesta ja haavoittuvuudesta.


Helmi Kekkonen on kielen taituri ja tunnelmien luoja, mutta myös taitava ihmisten ja heidän välisten suhteiden kuvaaja. Äidinrakkaus ja äidin ja tyttären suhde olivat teemoina jo aiemmissa teoksissa, ja nyt aiheessa on mukana uudenlaista viiltävyyttä ja syvyyttä. Jälleen kerran myös talot ja maisemat ovat tärkeitä. Isan tarina on samalla kertaa sumuisen arvoituksellinen ja repivän tarkka, romaanin kieli lumojaa ja keinuttaa lukijan mukaansa.

Muissa blogeissa sanottua; Kirjojen kamari, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A.n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjava kammari,

Helmi Kekkonen: Kotiin.

Helmi Kekkonen: Kotiin. 
Avain 2009. 128 sivua.
Novelleja

Annan suukon lämpimälle otsallesi, haistan imelän hien ja mustikan, huulillasi on kuivunutta mehukeittoa, vaaleanpunaista ja ohutta. Silitän hennot hiuksesi korviesi taakse, sinä hymyilet, kosketus tuntuu yhä, toisen ihon kosketus ei lakkaa olemasta juuri sitä mitä se on. 

Kun pari kuukautta sitten luin Helmi Kekkosen romaanin Valinta, päätin, että haluan lukea myös Kekkosen kehutun esikoisen, novellikokoelman Kotiin. Ensin ajattelin lukea sen "sitten joskus", mutta muutaman blogiarvion myötä tunsin, että haluan lukea sen jo tänä syksynä - ennen muuta Joanan arvio, jossa hän vertaa Kotiin-teoksen tunnelmia Tove Janssonin Syyslauluun. Syyslaulun sanat alkoivat soida mielessäni ja tunsin, että kirja on luettava marraskuun puolella, ennen adventinajan toisenlaisia tunnelmia. Kotiin olikin täydellinen kirja tähän sumuiseen, hämärään marraskuun päivään.

On helppo uskoa, että romaani Valinta on ollut alunperin Kotiin.-kokoelmaan tarkoitettu novelli, kuten Helmi Kekkonen kertoi Avain-kustantamon syysjuhlissa. Molemmissa kirjoissa on samoja teemoja: sisaruus, suru, kuolema, perhe, muistot, nuoruuden kasvukivut ja rakkaus. Pidin Valinnasta paljon, mutta romaanin tarina haaleni mielessäni melko nopeasti lukemisen jälkeen. Kotiin-kokoelman novellien pienet häivähdykset henkilöiden elämästä saivat minut toivomaan, että saisin tietää, miten heidän myöhemmin käy. Kokonaisuutena Kotiin oli minulle vaikuttavampi lukuelämys, paitsi temaattisesti myös kielellisesti. Valinnassa Kekkosen kielen kauneus tuntui välillä liian pakahduttavalta, novelleissa taas ei tuntunut olevan liikaa sanojen sävyjä.

Kokoelman novellit on nimetty jonkun keskeisen henkilön mukaan, ja sisällysluetteloon on poimittu jokaisesta yksi lause kuin motoksi. Minua koskettivat eniten kokoelman avausnovelli Ilona ja siihen vahvasti linkittyvä viimeinen novelli Elsa, sekä novelli Lilja. Vähiten minua sykähdyttivät novellit Mimi ja  Sisko, ehkä siksi, että niiden aihepiiri ei ole minulle läheinen. Siskon tarina tuntui myös kliseiseltä ja liian dramaattiselta, vaikka liikutuinkin järkyttävästä tarinasta. Yllättävällä loppuratkaisullaan lukijoiden mielipiteitä jakaneesta Aatos-novellista minulle tuli vahvasti mieleen vuosia sitten lukemani Joel Haahtelan Elena, jonka Kekkonen mainitsee yhdeksi suosikkikirjakseen Avaimen Kuukauden jutussaan. Muutenkin Kekkosen tyyliä on verrattu Haahtelaan, mutta minusta Haahtela kirjoittaa etäännyttävämmin, Kekkosen teksti sen sijaan tulee iholle.

Punaisena lankana kaikkien novellien läpi kulkee ajatus, että asiat eivät mene niin kuin niiden odottaisi, toivoisi tai haaveisi menevän. Aviopuoliso ei ole enää se, johon kerran rakastui, äidintunteet vastasyntynyttä kohtaan eivät herää heti tai kohtu ei kaiu. Yhteistä novelleille on myös se, että niissä usein valotetaan tarinaa peilaamalla tarinan nykyhetkeä menneisyyteen, tulevaisuuteen tai toisen ihmisen näkökulmaan - joko novellin sisällä tai toisiinsa löyhästi linkittyvien novellien välillä.

Juuri tällaisista novelleista pidän: pienieleisistä, arkeen kiinnittyvistä, yhteen punoutuvista.

Kotiin ovat kulkeneet myös ainakin Linnea, Sara, Anki, Satu, Jenni ja Ina.

Helmi Kekkonen: Valinta

Helmi Kekkonen: Valinta
Avain 2011. 160 s.

On lokakuu. Viimeisetkin lehdet ovat pudonneet pihan hevoskastanjoista ja koivuista, näen miten ensimmäinen sadepisara osuu keittiön ikkunaan, toinen ja kolmas, sitten niitä ei enää erota toisistaan. Sisällä talossa, vanhojen seinien suojassa, me olemme äidin kanssa jälleen kahden. 

Helmi Kekkosen Valinta oli minulle hyvin intensiivinen lukukokemus, jonka taustalla kuuntelin öistä rankkasadetta tai ihailin kuulasta syyspäivää. Ohut kirja, pieni helmi, tuli luettua alle vuorokaudessa, mutta tunnelma säilyy mielessä varmasti pitkään.

Olin jo ennalta viehättynyt kirjan alkuasetelmasta: vanha talo meren rannalla, talossa äiti ja tytär, jotka tyhjentävät taloa leskeksi jääneen äidin muuttaessa pois. Isä on kuollut yllättäen keväällä. Perheeseen kuuluu Ruut-äidin ja Aava-tyttären, jotka ovat tarinan pääasialliset kertojat, lisäksi etäisyyttä pitävä Helena-sisko sekä vuosia sitten pois muttanut Ilja-veli, johon yhteys on katkennut niin, että edes suruviestiä ei kyetä toimittamaan.

Kekkosen kieli on lyyristä, jonkun makuun ehkä liiankin kaunista ja huoliteltua, mutta minä nautin sen lukemisesta. Jotain pakahduttavaa niin tarinassa, sen kuvaamien ihmisten tunteissa kuin kielessäkin oli -  vaikka lukeminen oli ihanaa, oli myös helpotus, että kirja oli muodoltaan pienoisromaani. Kerrontaan on saatu vähäeleisesti mukaan paljon: esimerkiksi Aavan rakastettua Mikkoa kuvataan vain parissa kohtauksessa, mutta hän on jatkuvasti läsnä Aavan kerronnan sinuna.

Valintaa on blogiarvioissa verrattu niin Riikka Pulkkisen Tottaan, Essi Tammimaan Paljain käsin -romaaniin kuin Johan Bargumin Syyskesään. Itselleni tuli voimakkaasti mieleen Elina Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman (2005, ks. Hesarin arvio). Luin Hirvosen kirjan melko pian sen ilmestymisen jälkeen joten en muista kaikkia yksityiskohtia, mutta sekä Valinnan että Että hän muistaisi saman kieli on kuulaan kaunista, tunnelma melankolinen ja kerronta tiivistä. Hämmentävästi kirjat ovat myös melkein tarkalleen saman pituisia (Hirvosen kirjassa on 158 sivua). Molemmissa kuvataan perhettä, jonka tragedia syntyy vaikenemisesta, halusta unohtaa, kohtaamattomuudesta. Molemmissa näkökulma on nuorten aikuisten, veljen ja sisaren suhde on tärkeä mutta kipeä ja mielisairaalan miljöö tulee tutuksi.

Aiheen ja tematikkan tasolla Valintaa voi verrata myös Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Ihon aikaan (19939. Ihon ajassa tytär hoitaa kuolevaa äitiään ja saa selville tämän nuoruuteen liittyvän salaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaasti myös naisen omaan käsitykseen juuristaan ja identiteetistään. Myös Ihon ajan äiti on joskus tehnyt valinnan. Aavan äiti Ruut on vasta keski-ikäinen ja fyysisesti hyvissä voimissa, mutta emotionaalisesti Aava on aina hoivannut häntä ja kantanut vastuuta koko perheestä. Isän kuoltua Aava on se, joka on läsnä äidilleen ja yrittää auttaa tätä talon tyhjentämisessä tulevia vuokralaisia varten. Äidin kertomana myös Aavalle selviää asia, joka muuttaa hänen käsitystään äidistä ja perheestä.

Kekkosen Valinta on romaani äidistä ja tyttärestä, mutta se on myös siskoskirja, vaikka sisarussuhteen kuvaaminen on melko vähäistä. Pienet hetket, joina Aava ja Helena ovat yhdessä lapsina tai aikuisina tai puhuvat yhdessä puhelimessa - vaikkakin paljon toistensa ohi - ovat kuitenkin merkityksellisiä. Aava muistelee ja ajattelee Helenaa paljon. Helena pääsee itse ääneen parissa lyhyessä kerrontajaksossa, joissa hän valottaa omaa suhdettaan perheeseen. Helenasta olisin halunnut tietää enemmän: miksi hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi, miksi tunsi mustasukkaisuutta sisarensa asemasta perheessä? Siksikö, koska päätti itse paeta perheen tulehtunutta ilmapiiriä, kieltäytyä hyväksymästä sitä, kieltäytyä suojelemasta äitiä? Helena on tehnyt elämässään samansuuntaisen valinnan kuin äitinsä - ja kuitenkin aivan erilaisen.

Valinnan tarina ei tosiaan ole uusi, mutta se on kerrottu Kekkosen omalla kielellä, omin kuvin ja hahmoin.  Siihen nähden, kuinka tavallinen romaanin perhesalaisuus ja Ruutin "valinta" on (ollut), tarinan jännite ja muutamat sen saamat käänteet tuntuivat hieman liian dramaattisilta. Toisaalta Kekkosen kerronta on niin viitteellistä, että perheen kylmän tunnelman taustalla voi olla paljon sellaista, mitä lukija ei saa tietää. Pidän siitä, että jotkut asiat jäävät kirjassa avoimiksi, että kaikkea ei selitetä puhki.

Valinta on melkko synkkä kirja, mutta näin siinä myös toivoa. Romaanin viimeisessä kuvassa Ruutin asennossa on pyrkimystä selvitä vielä tästä. Kun Aavan puhelin soi, hän toivoo Olisit sinä. Jotenkin minua lohduttaa myös se, ettei vanhaa taloa puutarhoineen myydä pois, se vain vuokrataan - jonain päivänä ehkä Aava asuu siinä, meren äärellä.

Valinnan ovat tehneet blogiinsa myös Jenni, Susa, Katja, Joana ja Seija.

P.S. Haluan ehdottomasti lukea myös Helmi Kekkosen esikoisteoksen, novellikokoelman Kotiin (2009), johon Linnea hiljattain ihastui.