Riina Katajavuori & Liisa Kallio: Herra Paasio

Riina Katajavuori (teksti) ja Liisa Kallio (kuvitus): Herra Paasio
Karisto 2014, 32 sivua.

"Ja myöhemmin, kun muutan omaan kotiin, otan sinut mukaani. Ja jos joskus saat lapsia, Paasio, minä ripustan sinun lapsesi autoni peruutuspeiliin. Sitten kun olen ajanut ajokortin."

Voiko herkempää kiintymyksentunnustusta olla, ihmiseltä pehmonallelle? Herra Paasio on pieni ja vaalea lelunalle, jonka iäkkäät tädit antavat lahjaksi Raulille, kun tämä on vasta sylivauva. Pojan ensimmäinen sana on Paasio, ja karhun halaaminen tyynnyttää itkun ja tuo unen. Raulin kasvaessa Paasio pääsee mukaan kesämökille ja leirikouluun ja saa ystäväkseen uuden, isomman teddykarhun, Pursimiehen – mutta yksi asia pysyy: Paasio nukkuu Raulin kainalossa ja he ovat erottmattomat. Kunnes eräänä päivänä...

Herra Paasio on varsin perinteinen lelukarhutarina ja sellaisena hellyyttävä: on uskollinen nalle, joka ei koskaan muutu (mitä nyt vähän harmaantuu käytössä, mutta siuhenkin auttaa kunnon sampoopesu ja kuivatus narulla) ja toisaalta poika, joka kasvaa ja muuttuu, mutta säilyttää sydämessään paikan vanhalle ystävälle. Tuli mieleen Henrika Anderssonin ja Christel Rönnsin sympaattinen lastenromaani Nauvo-Auvo, mun amour, joka niin ikään kertoo pojan ja nallekarhun uskollisesta, joskin pojan iän myötä aina toisinaan unojtuvasta ystävyydestä. Siinä missä Nauvo_Auvossa pääpaino on seikkailulla ja kommelluksilla, on Herra Paasio  hyvin rauhallinen ja mietiskelevä kirja. Riina Katajavuoren kaunista tekstiä ei ole kirjassa paljon javärikuvituksella on paljon tilaa joka aukeamalla. Siin mielessä tämä kuvakirja sopii ihan pienillekin; toisaalta krijassa on sellaista vakavuutta ja haikeutta, kurkistusta menneeseen ja tulevaan, että vähän isommatkin lapset saattavat kiinnostua kirjan tarinastan ja samastua Rauliin, joka on samalla sekä maailmalle rohkeasti suuntautuva nuori että ikuisesti pikkupoika.

Liisa Kallion pehmeät, lempeät kuvat sopivat tarinaan ja Katajavuoren tekstiin täydellisesti. Herttaisten ihmis- ja leluhahmojen lisäksi kirjan sivuilla saa ihailla Helsinkiä vanhoine kivitaloineen ja vihreine raitiovaunuineen.

Riina Katajavuori: Perhehytti

Riina Katajavuori: Perhehytti. 
Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta.
Karisto 2012, 213 sivua.

Perhehytissä ihminen on onnellisimmillaan. Perhe yhdessä matkalla jonnekin, kaikki pakattuna, saa vain istua ja olla. 


Perhehytti on kokoelma runoilija ja kirjailija Riina Katajavuoren kolumneja ja kirjoituksia, joista suurin osa on julkaistu aikanaan Kaksplus-, Martat- ja Lapsen maailma- lehdissä. Mukana on myös muutama tätä teosta varten kirjoitettu teksti. Pidän kovasti kirjoista, joissa kirjailijat tai muut kulttuuri-ihmiset pohtivat perhettä tai vanhemmuutta - yksi suosikkiteokseni aihepiiristä on Markku Envallin mainio Perheen aika - ja myös Katajavuoren kirja oli nautittavaa luettavaa.

Kolumneista koostuvissa kirjoissa on omat ongelmansa: pelkäsin, että liian moni kolumni olisi minulle ennalta tuttu, mutta loppujen lopuksi tunnistin vain muutaman Kaksplus-lehden kolumnin eikä niissäkään tuttuus ollut häiritsevää. Lehtitekstit kirjoitetaan kuitenkin aina tiettyyn hetkeen ja tietylle foorumille; sen sijaan kirjassa muutaman vuoden takainen ajankohtaisuus ei enää ole tuoretta ja alkuperäinen julkaisupaikka kuultaa tekstistä. Esimerkiksi seuraava, Martat-lehdessä julkaistun kolumnin loppukaneetti sai minut hymyilemään, varmaankin taikasana oli tuo verovähennyskelpoinen:


Kodinhoitofirman numero on valmiina muistiossani. En voi saada Selma Taatelia, Jo Frostia enkä Susan Bakeria. Mutta voin hankkia verovähennyskelpoisen kodinhoitajan, uutteran järkevän naisen, tukemaan minua arjessa, edes kaksi kertaa kuukaudessa. 


Katajavuoren vivahteikas, huumorin värittämä ilmaisu sen sijaan kestää aikaa, ja hänen ajatuksissaan on sellaista humaanisuutta, lämpöä ja viisautta, jota arvostan. Monessa kirjoituksessa Katajavuori peräänkuuluttaa äideiltä armollisuutta itseään (ja toisiaan) kohtaan.


Kolumnissa "Äitikunta" Katajavuori kertoo lukevansa Jayne Anne Phillipsin Äidin aikaa - romaania, jota itse olen parhaillaan lukemassa Kirjallisuuden äidit -lukuhaastetta varten. Katajavuori kiinnittää huomiota siihen, että päähenkilö, kolmekymppinen runoilija Kate, palkkaa muitta mutkitta apua saatuaan pienen vauvan: "Tyyni Moira tuo tuoreelle äidille tarjottimella lounasta. Joka päivä tarjottimella on kukka, päivänkakkara tai ruusu. Moira tuo postin, pesee pyykit, hieroo Katen selkää ja lukee tälle ääneen Dickensiä." Katen asenne saa suomalaisrunoilijan julistamaan "alas multitask-ihmisyys!" ja soittamaan siivoojalle.

Kirja on jaettu lukuihin, joiden teemoina ovat muun muassa vauva-aika, koti ja suku sekä kirjat ja lukeminen. Viimeksi mainitun osion tekstit ovat saaneet innoituksensa muun muassa Maikki Harjanteen Minttu-kirjoista, päiväkodin satuhetkestä ja Pikku naisia -elokuvan ja Tammen kultaisen kirjan Neljä pientä kissanpoikaa (jota meilläkin luetaan yhä uudestaan ja uudestaan) rinnastuksesta. Kirjoituksessa "Carl Larsson ja parempi arki?" kirjailija pohtii erilaisia arjen ja perheen esittämisen tapoja sekä omaa muuttunutta suhtautumistaan Larssonin idyllisiin akvarelleihin sitten lapsuusaikojen.

Muita Riina Katajavuoren kirjoja:

Kirjeitä Jekaterinbugiin (novelleja)
Lahjat (romaani)
Kerttu ja Hannu (runoja)
Mennään jo kotiin (lastenkirja yhdessä kuvittaja Salla Savolaisen kassa)
Omakuvat (runoja, kuvia ja kirjoituksia)

Riina Katajavuori: Omakuvat

Riina Katajavuori: Omakuvat

Tammi 2011. 94 s.

Runoja, kuvia ja kirjoituksia.

OMAKUVA 20.8 2009 klo 12


Nainen lojuu viltin alla ja syö lakua. Nainen on vapaalla mutta töissä. Hän on kasannut ympärilleen Hesarin, Avotakan, Hyvän mielen ravintoa - Selätä stressi ja väsymys syömällä oikein -kirjan. Parisängyllä lojuu myös kaksi pahvikirjaa. Naisella on tukka poskella ja polvet koukussa. Hän kuuntelee rasahduksia.


Tarvitaan kynsi, muuten 
ei mikään rakkaus
murru, sanoi mies, 
ja mikä mies hän oli
minua ohjeistamaan, 
nuorta naista
rakkauden ruusutarhassa
kiharoiden karvalampaiden keskellä,
kysyn vaan.




Rakastin Riina Katjavuoren romaania Lahjat (2004) ja pidin myös runokokoelmasta Kerttu ja Hannu (2007). Lasten kanssa luimme ja tutkailimme Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirjaa Mennään jo kotiin (2007), johon Savolainen piirsi yksityiskohtaisesti lapsiperheiden koteja sellaisina kuin ne olivat (perheitä oli kielletty siivoamasta etukäteen, joten lastenhuoneen lattian lelumeret saatiin kuvattua autenttisina). Myös juuri ilmestynyt Omakuvat -teos pohjautuu Katajavuoren yhteistyöhön Savolaisen ja kahden muun kuvittajan, Liisa Kallion ja Virpi Talvitien kanssa. Kuvataiteilijat perustivat "omakuvapiirin", johon Katajavuori osallistui kirjallisilla omakuvillaan. Naiset piirsivät tai kirjoittivat joka päivä omakuvan. Omakuvat -teoksen kuvituksena onkin muutamia piirroksia, jotka olivat nähtävillä Lasipalatsissa tammikuussa 2011.

Liisa Kallio: Omakuva 31.8.2010.

Virpi Talvitie: Omakuva 31.8.2009.

Katajavuoren kirjallisista omakuvista muokkautui kirja, kun "omakuvat synnyttivät uusia tekstejä, jotka karkasivat odottamattomiin suuntiin". Kaikki vuoden aikana kirjoitetut omakuvat eivät ole mukana, ja uudet tekstit on painettu erilaisella kirjasintyypillä. Huomasin, että minua kiinnostivat eniten juuri "uudet tekstit" jotka irrottautuvat konkreettisesta tai kuvainnollisesta peilikuvasta. Katajavuori itse kuvailee prosessia kirjansa jälkisanoissa:

Salla Savolainen: Omakuva 15.2009

Pikkuhiljaa omakuvan käsite laajeni. Lopussa kirjoitin niitä enemmäkseen ilman peiliä ja koin ne sisäiseksi omakuviksi, kieliharjoituksiksi, runoiksi. Kiehtovinta tehtävässä oli toistuvuus, rutiini, joka oli kuitenkin joka päivä rikottava tehtävän mielekkyyden säilyttämiseksi.


Lukukokokemuksena Omakuvat oli hieman hämmentävä. Odotin ehkä jotain lyyrisempää, toisaalta ehkä myös jotain yleismaailmallisempaa pohdintaa, vaikka nimi omakuvat vihjaakin yksyityiseen kokemukseen. Lukijana olen runoilijan kanssa peilin edessä, näen Kiukkuisat polvet, suruisat sormet. Hampaat puristettu yhteen, huuulet törröllä suuttumuksesta. Nenä vinkuu, kynä huojuu, huojuu koko kuva, vaikea kuva, omakuva, ei koskaan oma, yksin oma.


Alun hämmennyksen jälkeen pääsen mukaan Katajavuoren sanojen rytmiin, omakuvien rutiiniin. Rutiiniin, joka, kuten yllä on todettu, versoaa uutta, moneen suuntaan haarautuvaa tekstiä. Tekstien aiheina ovat niin kirjan sisäistekijän käsite, liemimäinen päivähämärä kuin maidosta kastunut paita. Luin hitaasti ja nauttien, ja tulen palaamaan kirjaan vielä usein. Yhden tunnelmapalan haluan vielä tarjota teille:

On hyvin hiljaista. Kuuntelen kodin hiljaisuutta. Nallet pakastuvat parvekkeella jo toista vuorokautta. Ikävystymiseni tyyssija oli lähiö jossa tehtiin kaukolämpöremonttia. Ikävissäni taiteilin maassa lokuvien kaukolämpöputkien päällä. Pitkä kesä kuumotti niissä. Varpaat nauttivat sileydestä ja tekivät raukeantyydyttäviä balettiojennuksia. Kaukolämpöputket kiilsivät mustina suurten haarovien pihlajien katveessa. Mustan pinnan alla oli ruskeaa, pehmeää ainetta. Oli niin pitkäveteistä, että ryömin rivitalojen päätyihin poratuista suurista aukoista sisään outojen ihmisten kellareihin. Niin ikävää oli että antauduin tuntemattomien tätien kanssa keskusteluihin heidän kodikkaanvieraissa asunnoissaan, joissa taitellut pyyhkeet tuoksuivat silitykselle. Niin pitkää oli iltapäivän vuosisata, että heinät kasvoivat pituutta minun ohitseni ja pilvensulottaret tempoilivat suihkukoneiden napanuoramaisten, turpoavien pyykkinaruviritelmien lomitse. Niin joutilasta oli maa jolle ei ollut kaavoitettu mitään, että juoksin sitä ristiin rastiin, kunnes heittäydyin rengaskeinuun. Keinuminen oli tekemistä tai ei-ole-mitään-tekemistä, en osannut tietää. Tyhjentynyt jalkapallo nujusi seuranani ruohottuneella kentällä, jonka kesämäiseen paikallishajuun olin sieraimet virittyneinä tuleva pyöräilemään innolla ja puutteenalaisena toiselta aikakaudelta käsin. Potkaisin palloa laiskasti, vatsani vingahti nälästä. 


P.S. Klikkaamalla kuvia isommiksi pystyy lukemaa tekstejä.