Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakasta
Started Early, Took My Dog, suom. Kaisa Kattelus.
Schildts&Söderströms 2015, 388 sivua.

Hope McMaster oli nykäissyt langanpäätä, ja kaikki mitä hän kuvitteli tietävänsä oman elämänsä kudoksesta oli alkanut purkautua. Mutta olenhan minä jostain tullut, hän kirjoitti. Jokainen tulee jostakin! Jacksonin mielestä olisi ehkä ollut korkea aika hylätä huutomerkit, ne olivat kuin pakokauhun nuotteja. Hilpeydestään huolimatta Hope McMaster oli selvästi alkanut pyristellä eksistentiaalisissa pohdinnoissa identiteetin olemuksesta: Keitä me loppujen lopuksi olemme? Ei tarvittu kuin yksi epäilyksen siemen, ja pian se olikin jo rapauttanut kaiken, mihin ihminen uskoi.

Kaksi elämässään pettynyttä ja yksinäistä entistä poliisia pelastaa tahoillaan kaltoinkohdellun olennon – toinen pienen lapsen, toinen koiran. Toinen on poliisista eläköytynyt, uransa varrella monenlaista karua nähnyt Tracy, toinen jo romaaneista Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia ja Eikö vieläkään hyviä uutisia? tuttu rosoinen yksityisetsivä Jackson Brodie. Samoilla seuduilla hortoilee myös muistisairas näyttelijä Tilly, "poloinen Ofelia lipumassa virran mukana sylissään käsilaukku, jossa oli veitsiä ja haarukoita". Kadonneen lapsen ympärille kiertyy lukuisia muitakin sivuhenkilöitä, ja kadonneita lapsiakin on useampi kuin yksi.

Kate Atkinsonin dekkareissa on aivan oma tunnelmansa ja tyylilajinsa, ja Jackson Brodie -sarjan sisälläkin on aika paljon vaihtelua. Sarjan ensimmäistä romaania luin sydän pamppaillen, mutta myöhemmät osat ovat olleet hieman laimeampia lukukokemuksia – niin myös tämä uusin. Etenkin alku eteni tahmeasti: hajanaisia juonenpätkiä, toisiinsa sekoittuvia henkilöhahmoja, kovin hatarasti erottuvat aikatasot... Atkinsonin yhteiskunnalliset dekkarit eivät tarjoa lukijalleen mitään eskapismia, ja kun kerronta paikoin junnasi paikoillaan ongelmien ja sameiden arvoitusten vyyhdissä, junnasi lukeminen välillä kovasti.

Onhan Atkinsonin tavassa kirjoittaa myös paljon viehättävää ja palkitsevaa. Teksti on tiheää viittauksista kirjallisuuteen ja kulttuuriin ja kerrontaa sävyttää omintakeinen musta huumori, sellainen surkuhupainen, jolle ei tiedä itkisikö vai nauraisiko. Aiempien dekkarien tapaan keskiössä ovat tavalla tai toisella menetetyt lapset ja kovia kokeneet naiset, joiden kohtaloiden lomassa rujon sympaattinen Jackson koettaa luovia. Oman elämänsä monia solmuja Jackson ei edes koeta avata, yrittää vaan tulla toimeen niiden kanssa.

Hassua kyllä, minulle tuli monta kertaa tätä Atkinsonin kirjaa lukiessani mieleen aivan eri genren romaani, Kate Mortonin Hylätty puutarha. Molemmissa romaaneissa selvitetään hämärissä olosuhteissa tapahtunutta pienen tytön adoptiota, ja siinä missä Hylätyn puutarhan Nell on päätynyt Englannista Australiaan, on Joka lapsia ja koiria rakastaa -romaanin Hope kulkeutunut Englannista Uuteen Seelantiin, joka näin pohjoiselta pallonpuoliskolta katsottuna on jokseenkin samoilla kulmilla kuin Australia. Identiteetin hahmottamisesta on kyse molemmissa romaaneissa, joskin tyylilaji on aivan eri Mortonin luottaessa romanttissävytteiseen melodraamaan ja Atkinsonin pelatessa jo mainitulla mustalla huumorilla.


Kirjasta on blogattu myös ainakin Tuulevin lukublogissa, Kirjasähkökäyrässä, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan luetuissa kirjoissa ja Tuijatassa.

Jackson Brodie -dekkarien lisäksi Kate Atkinsonilta on suomennettu muun muassa romaani Elämä elämältä, josta suomentaja Kaisa Kattelus pokkasi Blogistanian Globalian 2014 eli vuoden parhaan käännöskirjan palkinnon.

P.S. Ehdin kuin ehdinkin tällä postauksella vielä (nippa nappa) mukaan blogien dekkariviikkoon!

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Life after Life, suom. Kaisa Kattelus.
Schildts&Söderströms 2014, 595 sivua.

Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä leikittelee taidokkaasti sattuman ja vaihtoehtoisten elämänkulkujen ajatuksella. Ursula Todd syntyy vuonna 1910 keskiluokkaisen brittiperheen kolmanneksi lapseksi. Kirja näyttää vaihtoehtoisen kulun Ursulan elämäntarinalle, yksi toisensa perään: ensin Ursulan elämä näyttää katkeavan heti alkuunsa, kun napanuora on kaulan ympärillä eikä lääkäri ehdi ajoissa paikalle. Toinen kohtalokas hetki on viisivuotiaana, kun Ursula hukkuu meren aaltoihin – eikä sittenkään, sillä rannalla lapsia maalaukseensa luonnosteleva harrastelijataiteilija onkii hänet kuiville. Ja niin edelleen, läpi vuosien ja vuosikymmenten. Näiden selkeiden vaihtoehtoisten, peräkkäin esitettyjen tarinalinjojen lisäksi olin huomaavinani useita muitakin vaaranpaikkoja ja läheltä piti -tilanteita Ursulan elämässä, kerrontaratkaisu sai sillä tavoin varpailleen – eikä suotta, sillä tytön syntymään ja varhaisvuosiin palataan kirjan kuluessa uudelleen ja uudelleen. Niin moni pienikin asia voi viedä kuolemaan, ja toisaalta pienikin väistöliike voi saada elämän jatkumaan. Ursulan ja hänen perheenjäsentensä elämät kerrostuvat kuin lumihiutaleet, joissa on lukemattomia variaatioita.

Elämä elämältä käynnistyy hitaasti ja vaihtoehtoisten kerrontapolkujen idea tulee vasta pikku hiljaa motivoiduksi. Ennen kuin vaihtoehtojen kudelman kiehtovuus pääsee täysillä lentoon, on tyydyttävä seuraamaan Toddin perheen verkkaista elämää La Belle Epoque -aikakauden Englannissa – paitsi että ei voi puhua tyytymisestä, sillä niin elävästi, koskettavasti ja usein ironisesti Atkinson kuvaa henkilöitään, heidän tunteitaan ja ajatuksiaan sekä pinnanalaisia konflikteja, jotka versovat osin luokkayhteiskunnan sekä naisten ja miesten erilaisten roolien ja mahdollisuuksien ristipaineista. Atkinson kuvaa osuvasti henkilöiden välisiä suhteita:

"Fox Corner – se olisi hyvä nimi talolle. Kenelläkään muulla ei ole sen nimistä taloa, ja eikös se juuri ole tarkoitus?
"Onko?" Hugh sanoi epäilevästi. "Vähän hupsu nimi ehkä, eikö sinusta? Kuulostaa satukirjalta. Kettukulman talo.
"Ei pieni hupsuttelu ketään vahingoita."
"Mutta voiko talo oikeastaan olla kulma, jos tarkkoja ollaan?" Hugh kysyi. "Eikö talo pikemminkin ole kulmassa?"
Tätä siis on avioliitto, Sylvie ajatteli.

Toddin perheen äiti Sylvie on aluksi huomattavan paljon kiinnostavampi hahmo kuin myöhemmin paikkansa päähenkilönä lunastava Ursula. Sylvie on tarkkanäköinen havainnoitsija, joka tuntee kohtalon viileät hipaisut poskellaan ja tulee vuosien mittaan useaan kertaan ihmetelleeksi tyttärensä outoja déjà vu -tuntemuksia. Sylvie on äitinä, vaimoja ja ystävänä inhimillinen vikoineen ja salattuine ajatuksineen.

Paikoin kylmää, kun lukee Toddin perheen ajatuksia ja kokemuksia maailmansotien kaaoksessa ja ehkä ennen kaikkea niiden kynnyksellä. Tieto Itävallan sadanjulistuksesta Serbialle ohitetaan olankohautuksella, vailla aavistustakaan tulevasta. Muutoin pidin Atkinsonin tavasta keriä Ursulan elämää eteenpäin ja taaksepäin, mutta eräs Saksan – ja koko maailman – historiaa heilauttaneisiin tapahtumiin viittaavaa episodi sai minut hieman huokailemaan ärtymyksestä, niin kuluneelta kyseinen ajatusleikki tuntui.

Olin ihastunut Atkinsonin kirjailijanlaatuun, tapaan kirjoittaa rumasta ja pahastakin vivahteikkaasti ja monisyisesti, jo lukiessani kolmea viime vuosina suomennettua Jackson Brodie -dekkaria. Vaikka Elämä elämältä ei olekaan dekkari, sen lukeminen oli minulle tutunomainen yhdistelmä jännitystä ja liikutusta, vastustamattomasti etenevää juonta (ja ikävä kyllä myös paikoin haukotuttavaa paikallaanjunnaamista) ja pysähtymään kutsuvia tunnelmakuvauksia ja oivalluksia. Ihana kirja, joka kenties vielä hellepäiviäkin paremmin olisi sopinut talvi-iltaan takkatulen ääreen, kuten peribrittiläinen romaani ainakin.

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Taikakirjaimet (joka luku kirjan alkukielellä), Luetutlukemattomat, La Petite Lectrice, Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Kirjavakammari, Lukuisa, Lukuneuvoja, Tuijata

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
When will threre be good news?, suom. Kaisa Kattelus.
Schildts&Söderströms 2013, 361 sivua.

Louise oli kokenut sen, hän oli kokenut sen Archien ollessa pieni, tyhjissä leikkipuistoissa ja autioilla ankkalammilla: äkillisen valpastumisen, kun sekopää lähestyy luimistellen, katse pälyillen. Ei saa katsoa silmiin. Pitää kävellä ripeästi ohi, ei saa herättää huomiota. Jossain olemattomassa utopiassa naiset kävelivät pelkäämättä. Louise olisi mielihyvin nähnyt sen paikan.

Mitali kaikille naisille.

Kate Atkinsonilla on taito tempaista lukijalta kuvainnollisesti sydän rinnasta jo kirjojensa ensi sivuilla. Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareissa tapahtuu kauheita, eikä hän anna lukijalle mahdollisuutta katsoa julmuuksia matkaan päästä. Rikosten uhrit ovat tavallisia ihmisiä, ja katastrofi iskee keskelle arkea. Ja sen jälkeen arki jatkuu, myös Joannalla, joka joutui kuusivuotiaana todistamaan äitinsä ja sisarustensa raakaa murhaa, mutta pelastui itse piiloutumalla vehnäpeltoon. Parikymmentä vuotta myöhemmin, saadessaan poliisilta tiedon murhaajan vapautumisesta vankilasta, Joanna on menestyvä lääkäri, viehättävän mutta hämäräperäisiin bisneksiin sekaantuneen miehen vaimo ja pienen pojan äiti. Joannan poikaa hoitaa päivisin teini-ikäinen Reggie, joka Joannan tavoin on ehtinyt kokemaan kaikenlaista elämässään.

Vaikutuin Kate Atkinsonin aiemmista dekkareista Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia, joten minulle oli itsestään selvää lukea myös kolmas suomennettu Jackson Brodie -romaani, Eikö vieläkään hyviä uutisia? Atkinsonin jokseenkin korkeakirjalliset dekkarit eivät noudata samaa kaavaa, mutta näissä kaikissa kolmessa on ollut samankaltainen hieman vinksahtanut tunnelma ja laaja henkilögalleria, jonka välisten konfliktien juuret ulottuvat usein vuosikymmenten taakse.

Jos Eikö vieläkään hyviä uutisia -romaania haluaa lukea dekkarina, sen ongelmaksi nousee hienoinen jännitteen puute. Vaikka halusin kovasti tietää, mitä Joannalle, Reggielle, Louise-nimiselle empaattiselle poliisille, Jacksonille ja muille keskeisille hahmoille tapahtuu, ei kirjan hautautuminen muiden kirjojen ja kiireiden alle aiemmin syksyllä juurikaan haitannut. Kate Atkinsonin romaanit ovatkin toki monisyisempiä kuin suoraviivaisimmat whodunnit- tai toimintadekkarit. Atkinsonin romaanit kysyvät pikemminkin miksi? kuin kuka? ja antavat viitteitä vastauksista, jotka kytkeytyvät niin yhteiskunnan rakenteisiin kuin yksilön valintoihinkin.

Vaikka en tuntenut pakottavaa tarvetta ahmaista Eikö vieläkään hyviä uutisia? yhdeltä istumalta, romaani piti kyllä otteessaan silloin kun uppouduin sen maailmaan. Kylmäävien tapahtumien vastapainoksi Atkinson tarjoaa vaivihkaista huumoria ja kirjallisia viittauksia, jotka tekevät lukemisesta entistä nautittavampaa.

Muissa blogeissa sanottua: Lukuneuvoja, Annelin lukuvinkit, Tuulevin lukublogi

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
One Good Turn, suom. Kaisa Kattelus
Schildts&Söderströms 2012, 388 sivua.

"Katsotaanpa todisteita", Louise Monroe sanoi. "Sinä sanot nähneesi rattiraivotilanteen, sanoit että hyökkäävä osapuoli pahoinpiteli sen jälkeen sinut - vaikka itse tunnustit pahoinpidelleesi hänet -väität löytäneesi ruumiin, vaikka mikään todiste ei tue väitettä. Olet miljonääri, mutta hengailet täällä jatkuvasti sellaisissa paikoissa, joissa joudut hankaluuksiin. Myönnä pois, Jackson, että paperilla tilanne ei näytä hyvältä."

Siinä missä Jackson Brodie -sarjan ensimmäinen, viime vuonna suomeksi ilmestynyt Ihan tavallisena päivänä oli heti ensi sivuilta lähtien intensiivinen tarinoiden verkko, nyt suomennettu Kaikkein vähäpätöisin asia käynnistyy hyvin verkkaisesti. Lähes kolmannes kirjasta kuluu keskeisten henkilöiden ja heidän taustojensa perusteelliseen esittelyyn. Onneksi Atkinson kirjoittaa nautittavasti, älykkäästi ja hauskasti, ja vähitellen dekkariin asennoitunut lukijakin palkitaan jännityksen tiivistyessä.

Tarinan alkusysäys on Edinburghin festivaalien ruuhkassa tapahtunut peräänajo ja sitä seurannut "Honda-miehen" hyökkäys erään miehen kimppuun. Keski-ikäinen, kodikkaita mysteerejä julkaiseva kirjailija Martin pelastaa miehen viime hetkellä väkivaltaiselta kuolemalta ja seuraa tätä sairaalaan. Samassa sairaalassa makaa tajuttomana myös Graham, niin työ- kuin yksityiselämänsä sekoittanut liikemies, jonka vuoteen vierellä päivystää elämäänsä pettynyt puoliso Gloria. Vyyhteen sekoittuu vielä monta muutakin ihmistä, ennen kuin järjestys taas palautuu kaupunkiin.

Kuten dekkarisarjan edellisessä osassa, myös Kaikkein vähäpätöisin asia -romaanissa entinen poliisi Jackson Brodie on kaikkea muuta kuin ylivertaisilla kyvyillä varustettu sankari. Jackson tietää jatkuvasti vähemmän kuin lukija ja joutuu hankaluuksiin siinä missä muutkin kirjan henkilöt. Tällä kertaa Jackson ei edes ole ottanut yksityisetsivänä vastaan toimeksiantoa, sillä saatuaan miljoonaperinnön hän on ostanut talon Ranskasta ja vetäytynyt eläkkeelle. Tahtomattaan Jackson sekaantuu tapahtumiin saapuessaan Edinburghiin naisystävänsä Julian teatterikeikan perässä.

Aivan täysin vastentahtoinen tuurietsivä Jackson ei ole, sillä seuratessaan sivusta poliisien toimintaa erilaisten välikohtausten ja rikosten selvittelyssä (myös ollessaan itse pidätettynä ja kuulusteltavana) mies huomaa kaipaavansa takaisin siihen asemaan, jossa sai toimia, tutkia ja ottaa uhkaavatkin tilanteet hallintaan. Jackson kaipaa myös Cambridgea, entistä kotikaupunkiaan, ja pohtii suhdettaan Juliaan, menneisyyteensä ja pinnan alla vaikuttavaan katolilaisuuteensa. Tässä romaanissa Atkinson on tuonut Jacksonin hahmoon lisää syvyyttä ja sävyjä - rosoja siinä oli jo ennestään - ja Jackson Brodiesta uhkaa tulla minulle (lähes) yhtä mieluisa birttiläinen dekkarihahmo kuin P. D. Jamesin (aivan erilaisesta) Adam Dalglieshista.

Atkinson kirjoittaa lämpimästi, ujuttaen ajoittain hyvinkin toiminnalliseksi yltyvään, mutta pääasissa varsin leppoisaan kerrontaan hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä, ironiaa ja myötätuntoa. Romaani sisältää enemmän ympäristön, keskustelujen ja iltapäiväteen tai muiden aterioiden kuvailua ja kirjallisuusviitauksia kuin varsinaisten rikosten selvittelyä ja maistunee parhaiten sellaiselle lukijalle, joka kaipaa viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä.
Case Histories. Suom. Kaisa Kattelus.
Schildts 2011. 295 sivua.

Jackson haki Tiger-oluen jääkaapista, riisui kenkänsä (Magnum Stealth, ainoa kenkämerkki Jacksonille), pani maata epämukavalle sohvalle, kurkotti CD-soittimeen (pienessä talossa oli se hyvä puoli, että melkein kaikkeen ylsi tarvitsematta nousta paikaltaan) ja pani soimaan Trisha Yearwoodin Thinkin' about You -levyn vuodelta 1995, levyn jota jostain syystä ei ollut enää myynnissä. Trisha oli valtavirtaa, mutta hän oli silti hyvä. Hän ymmärsi kipua. Jackson avasi Johdatuksen ranskan kielioppiin ja yritti keskittyä menneen ajan ilmaisemiseen être-apuverbillä (vaikka sitten kun hän olisi Ranskassa, ei olisi mennyttä eikä tulevaa, olisi vain nykyhetki), mutta keskittyminen oli hankalaa, sillä hänen ientään jomotti rikkinäisen hampaan yläpuolelta. 


Entinen sotilas ja poliisi, nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa kesällä 2004 kolme toimeksiantoa, joista yksi liittyy pikkutytön katoamiseen vuonna 1970, toinen aviomiensä surmanneen nuoren naisen tapaukseen vuodelta 1979 ja kolmas nuoren naisen murhaan vuonna 1994. Yhdistävänä tekijänä tapauksissa on se, että ne kytkeytyvät perhesuhteisiin tavalla tai toisella. Taustalla on perhesalaisuuksia, masennusta, suojamekanismeja, liian vähän tai liian paljon rakkautta omaan lapseen tai sisareen. Brodie, joka on myös nuoruudessaan kokenut menetyksen ja on vasta toipumassa avioerostaan, peilaa tutkimiaan tapauksia omaan elämäänsä ja pelkää koko ajan, että hänen omalle tyttärelleen tapahtuu jotain tässä maailmassa, jossa kaikki voi muuttua ihan tavallisena päivänä. 


Kirjan "tapauskertomukset" olivat kaltaiselleni herkälle lukijalle aika karua luettavaa, mutta onneksi raakuudet jäävät pääasiassa siihen ja kertojan musta, mutta ihmistä ymmärtävä huumori etäännyttää hieman tapahtumista ja henkilöistä. Cambridgen yliopistokaupunkiin sijoittuvassa romaanissa on brittiläistä viehätystä, kuten teehetkiä skonsseineen, villiintyneitä puutarhoja ja luokkaerojen kuivan humoristista kuvausta.


Romaaneistaan ja novelleistaan paremmin tunnettu kirjailija Kate Atkinson ei pidä Jackson Brodiesta kirjoittamiaan kirjoja (joita on ilmestynyt jo neljä) rikosromaaneina, mutta itse luin Ihan tavallisena päivänä nimenomaan dekkarina. Voihan dekkareissakin olla taitavaa luonnekuvausta, rikasta kieltä ja paljon muitakin aiheita ja tapahtumia kuin rikokset ja niiden selvittäminen. Viimeksi mainitut aiheet ovat Ihan tavallisessa päivässä kuitenkin niin etusijalla, että dekkaristatus on aika selvä. Luonnehtisin Atkinsonin kirjaa ennen muuta psykologiseksi rikosromaaniksi, jossa on hieman kovaksikeitetyn dekkarin piirteitä.

Joka tapauksessa nautin kirjan lukemisesta kovasti. Arvoitukset olivat kiinnostavia, juonenkäänteet sopivan yllättäviä ja henkilöhahmot, etenkin etsivä Jackson, vioistaan huolimatta sympaattisia. En lue kovin paljon dekkareita, mutta olen iloinen Schildtsin aikeesta suomentaa myös muut Jackson Brodie -kirjat, sillä Jacksonin vaiheista olisi mukava lukea lisääkin.

Ihan tavallisesta päivästä on kirjoitettu myös Vielä yksi rivi- ja Café Voltaire -blogeissa.