Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
One Good Turn, suom. Kaisa Kattelus
Schildts&Söderströms 2012, 388 sivua.

"Katsotaanpa todisteita", Louise Monroe sanoi. "Sinä sanot nähneesi rattiraivotilanteen, sanoit että hyökkäävä osapuoli pahoinpiteli sen jälkeen sinut - vaikka itse tunnustit pahoinpidelleesi hänet -väität löytäneesi ruumiin, vaikka mikään todiste ei tue väitettä. Olet miljonääri, mutta hengailet täällä jatkuvasti sellaisissa paikoissa, joissa joudut hankaluuksiin. Myönnä pois, Jackson, että paperilla tilanne ei näytä hyvältä."

Siinä missä Jackson Brodie -sarjan ensimmäinen, viime vuonna suomeksi ilmestynyt Ihan tavallisena päivänä oli heti ensi sivuilta lähtien intensiivinen tarinoiden verkko, nyt suomennettu Kaikkein vähäpätöisin asia käynnistyy hyvin verkkaisesti. Lähes kolmannes kirjasta kuluu keskeisten henkilöiden ja heidän taustojensa perusteelliseen esittelyyn. Onneksi Atkinson kirjoittaa nautittavasti, älykkäästi ja hauskasti, ja vähitellen dekkariin asennoitunut lukijakin palkitaan jännityksen tiivistyessä.

Tarinan alkusysäys on Edinburghin festivaalien ruuhkassa tapahtunut peräänajo ja sitä seurannut "Honda-miehen" hyökkäys erään miehen kimppuun. Keski-ikäinen, kodikkaita mysteerejä julkaiseva kirjailija Martin pelastaa miehen viime hetkellä väkivaltaiselta kuolemalta ja seuraa tätä sairaalaan. Samassa sairaalassa makaa tajuttomana myös Graham, niin työ- kuin yksityiselämänsä sekoittanut liikemies, jonka vuoteen vierellä päivystää elämäänsä pettynyt puoliso Gloria. Vyyhteen sekoittuu vielä monta muutakin ihmistä, ennen kuin järjestys taas palautuu kaupunkiin.

Kuten dekkarisarjan edellisessä osassa, myös Kaikkein vähäpätöisin asia -romaanissa entinen poliisi Jackson Brodie on kaikkea muuta kuin ylivertaisilla kyvyillä varustettu sankari. Jackson tietää jatkuvasti vähemmän kuin lukija ja joutuu hankaluuksiin siinä missä muutkin kirjan henkilöt. Tällä kertaa Jackson ei edes ole ottanut yksityisetsivänä vastaan toimeksiantoa, sillä saatuaan miljoonaperinnön hän on ostanut talon Ranskasta ja vetäytynyt eläkkeelle. Tahtomattaan Jackson sekaantuu tapahtumiin saapuessaan Edinburghiin naisystävänsä Julian teatterikeikan perässä.

Aivan täysin vastentahtoinen tuurietsivä Jackson ei ole, sillä seuratessaan sivusta poliisien toimintaa erilaisten välikohtausten ja rikosten selvittelyssä (myös ollessaan itse pidätettynä ja kuulusteltavana) mies huomaa kaipaavansa takaisin siihen asemaan, jossa sai toimia, tutkia ja ottaa uhkaavatkin tilanteet hallintaan. Jackson kaipaa myös Cambridgea, entistä kotikaupunkiaan, ja pohtii suhdettaan Juliaan, menneisyyteensä ja pinnan alla vaikuttavaan katolilaisuuteensa. Tässä romaanissa Atkinson on tuonut Jacksonin hahmoon lisää syvyyttä ja sävyjä - rosoja siinä oli jo ennestään - ja Jackson Brodiesta uhkaa tulla minulle (lähes) yhtä mieluisa birttiläinen dekkarihahmo kuin P. D. Jamesin (aivan erilaisesta) Adam Dalglieshista.

Atkinson kirjoittaa lämpimästi, ujuttaen ajoittain hyvinkin toiminnalliseksi yltyvään, mutta pääasissa varsin leppoisaan kerrontaan hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä, ironiaa ja myötätuntoa. Romaani sisältää enemmän ympäristön, keskustelujen ja iltapäiväteen tai muiden aterioiden kuvailua ja kirjallisuusviitauksia kuin varsinaisten rikosten selvittelyä ja maistunee parhaiten sellaiselle lukijalle, joka kaipaa viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa.

Riitta Jallinoja: Perheen aika

Riitta Jallinoja: Perheen aika 
Otava 2000, 239 sivua.

Mitä muuta arki on kuin "kolmas", joka pakottaa rakastavaiset ottamaan huomioon muutakin kuin toisensa rakastavaisina. Arjen tultua he eivät voi enää kaivata vain toinen toistaan, vaan heidän tulee panna tuon tuostakin intohimorakkautensa syrjään keskittyäkseen hoitamaan muita asioita. [--] Romanssit eivät päätykään sillä tavalla onnellisesti, kuten romanttisen rakkauden kaavaa tottelevissa saduissa, romaaneissa ja elokuvissa annetaan ymmärtää niiden päättyvän, vaan niissä on myös jatko-osa, joka on useimmille pettymys.

Riitta Jallinojan Perheen aika on muun muassa avioeroja tutkineen sosiologian professorin yleistajuinen katsaus romanttiseen rakkauteen, puolison valintaan, perheen arkeen ja sen vakautta ja onnellisuutta uhkaaviin tekijöihin. Kirjan aihepiiri kuuluu sosiologian alaan, mutta Jallinojan näkökulmalla on yhtymäkohtia kirjallisuudentutkimukseen, sillä hän tarkastelee parisuhdetta ja perhettä ennen muuta kertomuksina. Todellisten henkilöiden tarinat vertautuvat kirjallisuuden klassikoihin, kuten Anna Kareninaan. Jallinoja avaa erilaisia juonirakenteita: klassinen romanssijuoni (rakkauden este on ulkoinen), moderni romanssi (rakkauden esteet ovat suhteen sisäisiä), avioeron kauhutarina. Kirjoitin viikko sitten kuvitteellisen juoniselostuksen, jossa Romeo ja Julia eivät kuolekaan, vaan joutuvat kohtaamaan avioliiton ei-niin-auvoisan arjen. Hauskasti Jallinoja käyttää juuri Shakespearen Romeon ja Julian tarinaa esimerkkinä klassisesta romanssista, jossa vanhempien vastustus ruokkii rakkautta, ja kiinnittää huomiota tarinan sivujuoniin, jotka jäävät "suuren rakkaustarinan" varjoon: ennen Juliaa Romeo oli palavasti rakastunut Rosaliaan, mutta jäädessään vaille vastarakkautta siirsi tunteensa Juliaan.

Yhtenä näkökulmana Jallinojalla on puolison valinnassa ja perhe-elämässä viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset. Vielä 1950-luvulla oli tyypillistä, että jokin varhaisista ihastumisista johti avioliittoon, seurusteluaika ei ollut kovin pitkä ja perheen perustaminen merkitsi naisille oman uran unohtamista ainakin joksikin aikaa. Ääriesimerkkinä muutoksesta Jallinoja nostaa esille nykyinen deittailukulttuuri, jossa suhteet ovat peliä, avioitumisen uskotaan jopa tuhoavan hyvän suhteen ja perheen perustamista lykätään hamaan tulevaisuuteen. 

Siinä missä vielä 1950-luvulla rakastuminen tarkoitti usein varhaista avioliittoa, nykyään Jallinojan mukaan vakavaa rakastumista nuorena jopa vältellään, sillä nykyään ei kuulu asiaan avioitua nuorena (alle kolmikymppisinä). Sitä ennen on annettava aikaa itselle: matkusteltava, opiskeltava, luotava uraa - ja tutkailtava, josko rinnalle löytyisi vielä joku sopivampi, jos vastaan kävelisi se "suuri rakkaus", joka saa vaihtamaan deittailujuonen avioliittojuoneen.

Vaikka parisuhteessa koettaisiin voimakasta rakkautta, avioliittoa pidetään riskinä - sehän voi epäonnistua, päättyä avioeroon. Perinteisen moraalin ja puolisonvalintaa määrittävien luokkarajojen tilalle on tullut uusi normisto, joka edellyttää yksilöitä tiedostamaan parisuhteeseen liittyvät riskit ja varmistamaan parhaansa mukaan, että oma liitto säilyisi onnellisena. Keskeisenä riskienhallinnan keinona on yhteensopivuus, jota testataan pitkällä seurustella ja avoliitoilla ennen "lopullista sitoutumista". Paradoksaalisesti avo- ja avioerojen määrä on vain kasvanut samaan aikaan, kun "harkinta-aika" on pidentynyt, ja merkillistä on myös, että yhteensopivuus voi hävitä.

Pohjimmiltaan "yhteensopivuus" tarkoittaa nykyään pitkälti samaa kuin vanhempien hyväksymä puolisoehdokas muutama vuosikymmen sitten. Aiemmin naitiin samasta säädystä/yhteiskunnasta, nykyään merkitsevät yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet ja esimerkiksi koulutustaso. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nykyäänkin mennään yleensä naimisiin samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan kanssa, sitä vain perustellaan eri tavoin: yhteisten harrastusten ja arvojen uskotaan pitävän pariskunnan yhdessä silloinkin, kun rakkauden huuma on haihtunut.

Romanttisen kertomuksen rinnalla kulttuurissa elää parisuhteen katastrofikertomus, jonka ytimessä on hylätyksi tuleminen. Nämä klassisen kauhujuonen kaavaa noudattavat avioerotarinat kiinnostavat ihmisiä ja ne koetaan tärkeiksi. Lehdissä julkaistaan yhä enemmän parisuhde- ja perhekatastrofeista kertovia juttuja ja haastatteluja. Itselleni tulee mieleen myös monia viime vuosina julkaistuja avioerosta kertovia romaaneja: Piia Postin Talven jälkeen valo, Annamari Marttisen Ero ja juuri ilmestynyt Riikka Ala-Harjan Maihinnousu. Toisinaan näiden tarinoiden funktio on osoittaa, että avioliitto on ollut läpeensä mätä ja sen on täytynytkin saada päätöksensä - jotta voisi alkaa uusi, romanttinen tarina. Avioeron jälkeen aiempaa rakkaustarinaa tarkastellaan eri tavoin, "rakkaus oli sokea", "luulin rakastavani häntä" - vaikka yleensä toisen kanssa on eletty vuosikausia ennen avioitumista.

Vaikka kaikki menisikin kaavan mukaan ja erokatastrofilta vältyttäisiin, ei romanttinen, symbioottinen rakkaus ole koskaan ikuista. Liittoon tulee aina mukaan "kolmansia": tyypillisesti lapsi, jonka kanssa äiti aloittaa uuden symbioottisen suhteen (purkaaksen sen myöhemmin ja kiinnostuen uudelleen työstään, ystävistään, harrastuksistaan ja puolisostaan), työ, harrastus, ystävät tai muut tärkeät, parisuhteen ulkopuoliset ihmissuhteet. Eri asioiden tärkeyttä mitataan sillä, kuinka paljon niille annetaaan aikaa, ja nykyiselle perhe-elämälle onkin tyypillistä köydenveto ajasta: kuinka paljon kummallakin vanhemmalla on omaa aikaa, saavatko lapset kylliksi vanhempiensa aikaa ja huomiota, kuinka paljon ajasta ansiotyö saa viedä ja jääkö kahdenkeskistä aikaa parisuhteen hoitoon.

Jallinojan mielestä on nähtävissä merkkejä siitä, että on alkamassa uusi "perheen aika", jossa perheen merkitys korostuu, työelämän vaatimuksille asetetaan rajat ja perhe on yhä enemmän yhdessä ja näkyvillä kuvissa ja kertomuksissa. Perheen merkitys ei kuitenkaan kasva ilman tekoja, ilman konkreettista yhdessä oloa ja ajan antamista perheelle. Tärkeää on myös keskustella ja kirjoittaa perheestä, nostaa esille sitä koskevia aiheita, muutenkin kuin yksioikoisina romanssi- ja katastrofikertomuksina.

Sari Peltoniemi & Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja

Sari Peltoniemi (teksti) ja Liisa Kallio (kuvat): Gattonautti ja muita arkisatuja
Tammi 2012, 67 sivua.

Jaakko tajusi kuin salamaniskusta, mitä se tarkoitti. Tuntui melkein kuin koko huone olisi tärähtänyt ja kaikki tylsyys karissut lattianrakoon.
Ranta-Telle ottaisi Jaakon mukaan. Hänestäkin tulisi gattonautti!

Tämä kirja yllätti lukijansa. Kannen ja vähän nimenkin perusteella odotin leikki-ikäisille suunnattuja tarinoita, joissa marjaretkellä nähdään metsänkeijuja tai koulukirjan välistä kurkkaa lukutoukka. Sellaisia perinteisiä hyvänmielen satuja siis. Lasten- ja nuortenkirjailija Sari Peltoniemen sadut olivatkin varsin omanlaisiaan, moniulotteisia ja -tasoisia, ja jäin miettimään useaa tarinaa vielä lukemisen jälkeen. Myös satuja kuunnelleilta lapsilta irtosi harvinaisen paljon kommentteja.

Otollisinta kohderyhmää näille saduille ovat mielestäni esi- ja alkuopetusikäiset. Ihan joka aukeamalla ei ole kuvitusta ja tekstin juju ei ole varsinaisissa tapahtumissa vaan henkilöiden mielenliikkeissä ja jonkin salaperäisen, sadunomaisen pilkahduksissa. Kaikissa saduissa on päähenkilönä noin 6-8 -vuotias lapsi tai lapsia. Meillä lapset (5- ja 7-vuotiaat) olisivat kuunnelleet koko kirjan alusta loppuun kerralla, mutta lukijan ääni väsyi ja kaksi viimeistä satua jäivät seuraavaan päivään.

Muutamat sadut olivat tunnelmaltaan aika surumielisiä, etenkin satu "Kun olin kivi". Siinä Ilmari-poika herää eräänä aamuna ja päättää olla kivi. Vanhemmat pelästyvät, mutta koettavat huolehtia Ilmarista niinkuin ennenkin: tarjoavat ruokaa (kivellä ei tosin ole suuta, mutta äidin kyynel maistuu hyvältä) ja viedä hänet ulos pihalle. Toiset lapset eivät kiinnitä huomiota kiveen, vaikka Ilmari haluaisi mukaan leikkiin: "Yritin kierähtää heitä kohti, mutta kivet ovat huonoja liikkumaan." Pikku Kakkosen katsominen onnistuu, vaikka olisi kivi. En tiedä, miten lapsilukijat kokevat tämän sadun, mutta minusta se kertoo lapsen masennuksesta.

Eniten keskustelua meillä virisi saduista "Haudan hoitaja", joka sai esikoisen muistelemaan, mitä koulussa oli opetettu entisajan lasten elämästä, sekä "Isosisko melkein muuttui peikoksi", jonka tiimoilta puhuimme siitä, mikä on murrosikä. Lotta seuraa sivusta isosiskon "vaihetta", muuttunutta pukeutumistyyliä, yöllisiä retkiä ja kovaäänisen musiikin kuuntelua:

Joskus Lotasta tuntuu kuin sisko tekisi rokista vähän niin kuin pesän. Se soi niin lujaa, että koko huone tulee täpötäyteen ääntä ja sitä valuu uloskin. Sisko on siellä rokin keskellä ihan yksin ja se ympäröi häntä joka puolelta. 

Tähän "arkisatuun" tuo taikaa isosiskon nalle, joka vierailee pikkusiskon unessa, asettaa naurullaan teiniangstin oikeisiin mittasuhteisiinsa ja löytyy aamulla yllättäen Lotan sängyn jalkopäästä. Johtuikohan sadun kutkuttavasta lopetuksesta ("Lotta uskoo, että pian nalle taas puhuu hänen unessaan. Silloin se tuo siskolta viestin."), että seitsenvuotias sanoi, että olisi halunnut kuulla lisää!

Kaikissa saduissa on läsnä aikuinen tai aikuisia, joten joissakin saduissa esiin tulevista vaikeista teemoista huolimatta kertomusten perusvire on turvallinen. Iloisiakin tarinoita kokoelmasta löytyy, esimerkiksi "Osta hyviä kyniä", jossa sinnikkäiden poikien haave toteutui yllättävällä tavalla, sekä nimisatu "Gattonautti", jossa kissa kaipaa uusia seikkailuja. Runollisessa "Karvamatojen marssi"-sadussa ratkeaa, kuinka Mattikin voisi nähdä tähdenlennon.

Peltoniemi kirjoittaa kauniisti ja lasta ymmärtäen. Ajoittain tärkeä teema tuntui asettuvan sujuvan tarinankuljetuksen edelle niin, että teksti hieman junnasi, mutta pääosin kerronta toimi hyvin. Liisa Kallion lämminsävyinen kuvitus tukee kirjan tunnelmia. Gattonautti ja muita arkisatuja sopii hitaasti nauttavaksi, mielellään lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin.

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. 
Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920.
Wsoy 2012, 347 sivua.

Olen ajatellut kirjoittaa tänne päiväkirjaan myös silloin tällöin valtiollisista tapahtumista tänä vaiheriklaana aikana. Aijon näet koettaa säilyttää tämän vihon koko ikäni (!) ja näinollen olisi mukava lukea näin tehtyjä muistiinpanoja valtiollisistakin asioista. (29.8. 1917)

"Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin", joka kirjoitti päiväkirjamerkintöjään vihkoihin ja irtolehdille 1910-luvun Helsingissä, Oulunkylässä ja Vihdissä, oli Elsa Eklund, tuleva tiedenainen, viiden lapsen äiti ja tiedemies-runoilija Martti Haavion puoliso Elsa Enäjärvi-Haavio. Elsa oli maitokauppiaspariskunnan tytär, kuului Kallion harvoihin porvarisperheisiin ja kävi koulua Kruununhaassa. Välillä koulunkäynti keskeytyi ensimmäisen maailmansodan vuoksi ja vuonna 1918 kotikaduilla paukkuivat sisälissodan tykit. Enimmäkseen Elsan päiväkirjamerkinnät kertovat kuitenkin tavallisesta tytönarjesta: ystävyyssuhteista, haaveista päästä "Norssin baaliin" tanssimaan, kasvien keräilystä, uskonnollisista pohdiskeluista, voimakkaista nuoruuden ihastuksista ja ihanteista.

Tänään on Hiljan nimipäivä. Eilen olimme Pyykösen lasten kanssa ensin Kaisaniemessä ja sitte aijoimme mennä ja menimmekin Pyyköselle ja minä soitin kotiin jolloin isä sanoi, että pitää tulla heti kotiin, sillä Sylvi on äitinsä ja isänsä kanssa täällä. Helmi täti on niin kipeä ja äitikin kävi siellä eilen- Nyt täytyy ruveta lukemaan läksyjä (kirjoitan nimittäin väliajalla) ja äiti pyytää minua merkkaamaan Evert enon lakanoita. (8.10.1913)

Katarina Eskola oli toimittanut vanhempiensa Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion kirjeenvaihdosta ja päiväkirjoista mittavan Valistuksen sukutarina -kirjasarjan, jossa näkökulma oli parihistoriallinen: kuinka kaksi älykästä, kunnianhimoista ihmistä toteutti lahjakkuuttaan pitkälti samojen mielenkiinnon kohteiden, erityisesti kansanrunouden, parissa. Monia tärkeitä avaimia Enäjärvi-Haavion persoonaan jäisi kuitenkin puuttumaan ilman tytönpäiväkirjojen sydänsuruja ja unelmia. Juuri tyttövuosien ihastumisten myötä Elsalle kypsyi varmuus siitä, että hän haluaa yhdistää (tutkijan)uran ja perheen, elää tasa-arvoisessa liitossa sielunkumppanin kanssa.

Eskola oli kirjoittamassa parielämäkertaa Elsan vanhemmista Mimmi ja Edvard Eklundista ja ajatteli etsiä siihen materiaalia äitinsä varhaisista päiväkirjoista. Hän huomasi, että päiväkirjat ovat tärkeitä itsessään, kuvastamassa nuoren tytön kehitystä ja niitä varhaisia polkuja, jotka mutkien kautta johtivat avioliittoon pitkäaikaisen ystävän Martti Haavion kanssa ja monipuoliseen tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen työhön. Eskola ei ole lyhentänyt eikä muokannut äitinsä päiväkirjoja, vaan ne on julkaistu kirjassa sellaisenaan, kirjoitusvirheineen ja toistoineen. Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin tarjoaa vähintään kolme näkökulmaa: nuoren Elsa Eklundin, hänen tyttärensä Katarina Eskolan ja painetun teoksen lukijan, joka voi heijastella Elsan kokemuksiin ja tuntoihin omia muistojaan ja perhe- ja sukuhistoriaansa. Minulle tällaiset kulttuurihistorialliset teokset ovat "inspiraatiokirjallisuutta", joka herättää halun lukea ja tutkia lisää aihepiiristä. Onneksi hyllyssäni odottaa Enäjärvi-Haavion pariskunnan 1920-lukua valaseva Kahden, josta voin seurata Elsan elämäntarinaa ja kehitystä eteenpäin.

Elsan päiväkirjojen lisäksi Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin sisältää Eskolan laajan kommentti- ja taustoitusosuuden, jossa hän kertoo äitinsä lapsuudenperheestä, 1910-luvun Helsingin kahtiajakautuneisuudesta, ajan naisten asemasta ja työntäytteisestä arjesta, sekä avaa päiväkirjassa mainittujen nimien ja nimikirjainten takana olevien henkilöiden taustoja. Päiväkirjat antoivat vanhempiensa kirjalliseen jäämistöön jo laajasti perehtyneelle Eskolallekin uusia näkökulmia Elsan tunne-elämään ja saivat hänet tekemään tutkimustyötä selvittääkseen, kuka todella oli Elsan ajatukset vuosiksi vanginnut "ensi lempi", ihanteiden heijastuspinta.

Eskola antaa hyvän esimerkin päiväkirjojen merkityksestä paitsi yksityisten, myös yhteiskunnallisten käännekohtien tallentajina asettaessaan rinnan koulutyttö Elsa Eklundin, seurapiirirouva Gurli Sevon-Rosenbröijerin ja kirjailija Juhani Ahon merkinnät samalta kansalaissodan päivältä, 12. huhtikuuta 1918. Ensin mainittu havainnoi tapahtumia Kalliossa, toinen Katajanokalla ja kolmas Eirassa. Kaikki kirjoittajat olivat valkoisia, mutta tunsivat enemmän tai vähemmän myötätuntoa myös alakynteen joutuneita punaisia kohtaan. Ikäänsä ja taustaansa nähden 16-vuotias Elsa osasi hyvin katsoa asioita sodan molempien osapuolten näkökulmista ja analysoida konfliktin syitä: "Sellaisia yhteisiä sivistysahjoja, joista varoista riippumatta voisi saada oppia, ei ole ja siis sivistyksen puutteeseen on syynä se mikä heiltä puuttuu - raha." Myöhemmin, aikuisena, Elsa teki paljon työtä tasa-arvon eteen muun muassa Väestöliitossa.

Tärkeintä Elsan päiväkirjoissa on kuitenkin kurkistus nuoren tytön sisimpään, niihin kokemuksiin, jotka ovat sekä jokaiselle henkilökohtaisia ja omanlaisiaan että kuitenkin sukupolvesta toiseen toistuvia nuoruuden peruskokemuksia. Itsekin kouluaikojen päiväkirjojaan (50-luvun tytöt jatko-osineen) yhdessä Satu Koskimiehen kanssa julkaissut Eskola sanoo "etsivänsä" varhain menettämiään  vanhempia lukemalla heidän tekstejään ja kirjoittamalla heistä. "Julkaistessani Elsan 1910-luvun tytönpäiväkirjat ja kirjoittaessani niistä ja niiden lukemisesta jatkan suhteen luomista edelliseen sukupolveen. Jatkan äitini hahmon etsimistä. Valmista tästä tuskin vieläkään tulee." Lukijana olen kiitollinen, että saan tutustua Elsa Eklundiin, ja hänen kauttaan kokonaiseen tiede- ja kulttuuri-ihmisten verkostoon, tällaisten kirjojen sivuilla.

Katriina Kajannes (toim.): Mutta kun olen runoniekka. Juhlakirja Lassi Nummelle

Katriina Kajannes (toim.) Mutta kun olen runoniekka. 
Juhlakirja 80-vuotiaalle Lassi Nummelle. 
Julkaisija Lassi Nummen seura ry.
Ilias Oy, 2008, 303 sivua.

Lassi Nummea voi sanoa sarastuksen lyyrikoksi, niin usein toistuva elementti päivän vaivihkainen valkeneminen hänellä on.  - Liisa Enwald

Odottaessani Lassi Nummen muistokirjan Elämä, kyllä. Luemme Lassi Nummea  (arviolta lokakuussa tapahtuvaa) ilmestymistä olen tutustunut runoilijan 80-vuotispäivien kunniaksi julkaistuun teokseen Mutta kun olen runoniekka. Kirjassa Nummen ystävät, perheenjäsenet (ainakin poika, kirjailija Markus Nummi), entiset koulu- tai työtoverit, kollegat ja kirjallisuudentutkijat muistelevat kirjailijaa ja lähilukevat hänen tuotantoaan. Lassi Nummi ehti varsinaisen kirjailijantyönsä ohessa olla mukana monessa, ja kirjoituksissa kerrotaan niin sanomalehti Uuden Suomen vaiheista kuin Raamatunkäännöskomitean ja Suomen PEN:in työstä.

Kirja koostuu viidestä osiosta, joista ensimmäinen on nimeämätön ja seuraavat ovat nimeltään "Muistikuvia", "Vaikuttajan voimakentillä", "Runo kohtaa lukijan" ja "Kirjailijakuvan ääriviivat". Erityisen lämminhenkisen muiston jakaa Aune Waronen, Nummen poikien Markusen ja Ilarin entinen koulutoveri, joka kirjoittaa esseessään "Nummien ystävänä":

Seuraavat tunnit sain viettää läsnäolon maailmassa. Nummien luona koetuilla hetkillä oli ulottuvuus, joka lämmitti mieltäni useita päiviä, viikkoja, eteenpäin. Tuonakin talvipäivänä runojen postituksen lomassa käytiin jokin keskusteluista, joiden valo tallentui 17-vuotiaan sisimpään. 

Erityisellä mielenkiinnolla luin Tapani Harviaisen kirjoituksen "Lassin palapelit - Lassi Nummi raamatunkääntäjänä", sillä siinä mainitaan myös edesmennyt isoisäni, itämaiden kirjallisuuden professori Jussi Aro, joka teki Nummen kanssa yhteistyötä muun muassa Aamoksen ja Jesajan kirjojen äärellä. Käännöstyö oli Harviaisen mukaan aikamoista tasapainoilua perinteen ja luettavan nykysuomen, mahdollisimman tarkan merkityksen ja tekstin sointuvuuden välillä. "Yhdessä kuulosteltiin ilmausta, joka olisi sekä sisällöllisesti kohdallaan että muodoltaan moitteeton."

Monet kirjoittajat avaavat Nummen runoja yhtä aikaa henkilökohtaisesti ja analyyttisesti. Kirjallisuudentutkija Liisa Enwald muistelee ensikosketustaan Lassi Nummen runoihin: "Samoihin aikoihin yritin lukea Eeva-Liisa Manneria ja Paavo Haavikkoa, mutta heidän säkeensä olivat vaikeita. He eivät, kuten Nummi, vieneet minua suoran metsämaisemaan, saaneet kuulemaan helinää tai näkemään sellaista ihmettä kuin syvyyden kukat. Nummen runous puhui aisteille, soi samanlaisena musiikkina kuin Juhani Ahon Lastujen proosa, joka oli herättänyt minussa kaunokirjallisen kielen tajun." (esseestä "Metsälähde ja syvyyden äänet - neljä varhaista runoa").

Runoniekkaa lukiessa konkretisoitui, kuinka laaja kirjallinen tuotanto Lassi Nummella on, ja teos houkuttelee tutustumaan siihen paremmin. En ole lukenut vielä Kaksoiskuvaa, joka on Anna-Liisa Alangon mukaan "rakkautta tulvillaan", enkä Linnaa vedessä, Olavinlinnan ympärille rakentuvaa runomuotoista kronikkaa, joka Kari Levolan mielestä tavoittaa "ihmisen historiaa elävämmin ja aidommin ja kohdallaan kuin vuosia selaava asiakirjoitus". Myös Runoilijan kalenteri ja Toinen kalenteri, joiden sisällön monipuolisuutta - arvosteluja, aforismeja, henkilökuvia, runoja ja paljon muuta - professori H. K. Riikonen avaa esseessään, odottavat vielä lukemattomina hyllyssä.

Yksittäisten ihmisten elämä juoksee ja häviää, mutta aina on olemassa kuluvan hetken kauneus ja ainutlaatuisuus sille, joka ottaa sen valppaana ja herkkänä vastaan. Kirsikankukat ovat kauniita siksi, että ne kuihtuvat pian.        
- Virpi Hämeen-Anttila, "Sanat jotka eivät jättäneet minua: lapsen ja nuoren kokemuksia Lassi Nummen runoudesta"

Syyskuun lukutunnelmia

Syyskuu oli tunnelmallinen lukukuu: luin ihania kirjoja syysauringon paisteessa omenapuiden katveessa, ja sisällä sateen ropistessa ja tuulen viuhuessa ulkona. Lukemani kirjat olivat vähintäänkin hyviä, parhaimmillaan aivan elämäni kirjoja, kuten Ulla-Lena Lundbergin Jää, jonka tulen varmasti lukemaan vielä uudestaan. Pala sydäntäni jäi kirjan väliin, tuulisille Luodoille, pastori Kummelin nuoren perheen pariin ja kyläläisten yksinkertaiseen, mutta täyteläiseen elämänmenoon. Lundbergin kerronta on lämmintä ja viisasta, kieli kaunista kuin saarten karu luonto.

Toinen hieno lukukokemus oli Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Siihen en rakastunut kuten Lundbergin kirjaan, mutta jäin pähkäilemään ajan kulumista, muistoja ja sitä, miten tulkintamme elämästä, läheisistämme ja itsestämme ehtii muuttua useampaankin kertaan.

Elina Halttusen Syysvieraita kertoo sekin menneisyyden ja identiteettien uudelleentulkinnasta. Siinä missä Barnesin kirjan kertoja Tony tulkitsee kaiken oman minänsä kautta, Halttusen kirjan henkilöt rakentavat minuuttaan suhteessa sukuun ja sen historiaan. Myös Karoliina Timosen esikoisteoksessa Aika mennyt palaa tulkitaan minuutta ja nykyhetkeä menneisyyden kautta, mutta kirjan kuuluessa psykologisen jännityksen genreen menneen ja nykyisen välille syntyvä yhteys on tavallisesta arkiajattelusta poikkeava.

Syyskuussa liikuin varsin erilaisissa kirjallisissa miljöissä. Pääsin tekemään nojatuolimatkan Italiaan, sypressien varjoon, Vera Valan esikoisdekkarin myötä. Kuukauden klassikko oli Väinö Linnan Musta rakkaus, joka kuljettaa lukijansa Tampereen Amurin kaduille ja työläisasuntoihin. Alan Bennettin pienoisromaanissa Epätavallinen lukija pääsin kurkistamaan itsensä Englannin kuningattaren hoviin - ja vähän brittiläiseen kirjastoautoonkin. Kaikista ihanin "kirjallinen maisema" oli kuitenkin ikisuosikkini L. M. Montgomeryn juuri suomennetussa romaanissa Perinnönjakajat, jossa ajellaan pitkin Prinssi Edwardin saaren mutkaisia, punaisia teitä, katsellaan kukkulalta lahdelle ja katsellaan vanhaa kaivoa, jonka päälle omenapuu varisteli kukkiaan.

Bloggasin myös kolmesta lanu-kirjasta. Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät on aurinkoinen varhaisnuortenromaani, jossa ystävykset selvittävät yöllisten venematkojen arvoituksen. Nemo Rossin Rooman sudet -romaanissa puolestaan liikutaan Roomassa, antiikin raunioilla ja maanalaisissa tunneleissa. Viehättävässä lasten kuvakirjassa Otso ja soiton salaisuus kuvataan yksinäisyyttä, ystävyyttä, rohkeutta ja sävelten voimaa. 

Syyskuun kirjallinen - upeiden luettujen teosten ohella - oli Marmeladia ja proosaa -tapahtuma, jossa Anna Kortelainen kertoi romaanistaan Ei kenenkään maassa. Toivon saavani kyseisen elämäkertaromaanin luettua ja arvion kirjoitettua nyt lokakuun aikana. Kortelaisen esiintyminen ja monet hänen kertomansa asiat inspiroivat ja koskettivat minua syvästi.

Lokakuu alkoi vauhdikkaasti kirjabloggaajien yhteisellä flashmob-tempauksella, jossa blogistit julkaisivat omia versioitaan klassikoista maanantaina kello kymmenen. Tempauksen tarkoituksena oli herättää keskustelua kirjallisuustekstien plagioinnista. Asiasta uutisoitiin muun muassa Helsingin sanomien verkkosivuilla.

Jatkossa taas niitä vähän perinteisempiä kirja-arvioita, tulossa muun muassa pari kotimaista uutuusromaania sekä koulumaailmaan sijoittuvia lastenkirjoja. Ihanaa lokakuun alkua kaikille!

William Shakespeare: Romeo ja Julia (juoniselostus)

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Romeo and Juliet, suom. Yrjö Jylhä.
Otava 1997.

Kuten monen muun 1990-luvun teinin, myös minun ensikosketukseni William Shakespearen alunperin 1500-luvulla kirjoittamaan näytelmään tapahtui Baz Luhrmannin elokuvan Eilliam Shakespearen Romeo + Julia kautta. Vuodatin lukemattomia kyyneliä Leonardo DiCaprion ja Claire Danesin koskettavia roolisuorituksia katsellessani. Mikä tärkeintä, elokuva sai minut tarttumaan Shakespearen alkuperäisteokseen, Yrjö Jylhän käännöksenä.

Klassikoiden elokuva- ja muut sovitukset ovat tietenkin aina tulkintoja, Luhrmannin elokuvassa Danesin esittämä Julia tanssahtelee enkelinsiivet selässään ja DiCaprion Romeo osallistuu jengitappeluihin 1900-luvun Veronan kaduilla. Eniten vapauksia Luhrman on kuitenkin ottamut juonen suhteen: elokuvassa sekä Romeo että Julia kuolevat myrkkyyn hautaholvissa. Shakespearen alkuperäinen loppuratkaisu ei ollut niin melodramaattinen. Sekä Romeo että Julia kuolevat myrkkyyn. Todellisuudessa Romeo ja Julia kuitenkin pelastuva viime hetkellä munkki Waldemarin parantajantaitojen ansiosta. Vasta siitä Romeon ja Julian tarina todella alkaa.

Romeo ja Julia -näytelmää tavataan kuvata tragediaksi, mutta itse puhuisin ennemminkin tragikomediasta. Kun Romeo ja Julia alkavat hautaholvista pelastuttuaan elää avioliittoaan todeksi, heidän ihanteelliset käsityksensä toisistaan haihtuvat. Se, mikä Julian mielestä, rakkauden ensihuumassa, oli Romeossa ihanaa herkkyyttä ja haaveellisuutta, tuntuukin vetelyydeltä ja saamattomuudelta. Romeon pitäisi hankkia perheelleen elanto, mutta hän juuttuu liian usein kirjoituspöytänsä ääreen rustaamaan runoja. Myös Romeon ehdottomuus tympii Juliaa, hän toivoisi miehensä olevan joustavampi ja kykenevän tinkimään ihanteistaan arjen realiteettien edessä. Romeo puolestaan pettyy, kun Julian sorja varsi pyöristyy raskauksien myötä ja tällä ei ole aikaa tuijotella kaiket päivät Romeota silmiin puuron kiehuessa hellalla ja pienokaisen parkuessa kehdossa.

Romeon ja Julian arki- tai suorastaan inhorealistinen kerronta saattaisi tuntua puuduttavalta, ellei Shakespeare keventäisi sitä taitavalla, ironisella huumorilla. Näytelmän loppukohtauksessa näemme, kuinka Romeo kuuntelee anoppinsa ohjeita perhe-elämää varten Julian murjottaessa nurkassa. Lukija voi aavistaa, että Romeota alkaa itseäänkin kaduttaa, että tuli naineeksi Capuletin - Capulet ja Montague eivät kerta kaikkiaan mahdu saman katon alle.

Claire Danes ja Leonardo DiCaprio Baz Luhrmannin elokuvassa William Shakespearen Romeo + Julia