Henrika Andersson & Christel Rönns: Nauvo-Auvo, mun amour

Henrika Andersson (teksti) ja Christel Rönns (kuvat): Nauvo-Auvo, mun amour
Nagu-nalle min amour, käsikirjoituksesta suomentanut Helene Bützow.
Schildts&Söderströms 2013, 102 sivua.

Mietin joskus, miksi ihmisten täytyy koko ajan TEHDÄ niin paljon. Jotkut asiat ovat tietysti tärkeitä, niin kuin esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja leposteleminen. Olen kuitenkin nähnyt joskus, kuinka Benjaminin perhe säntäilee sinne tänne, ovesta sisään ja ulos, käsissään kasseja ja sateenvarjoja, laukkuja ja vaatteita, puhelimia ja avaimia, jotka ovat unohtuneet pöydälle siksi että on niin kiire. Sellaisina hetkinä minusta on erityisen mukavaa olla karhu.

Nauvo-Auvo on lelukarhu, joka on unohtunut hyllylle pölyttymään Benjamin-pojan täytettyä jo kymmenen vuotta. Nauvo-Auvon ja Benjaminin seikkailuista on kerrottu (tai tarkemmin sanoen, Nauvo-Auvo on itse kertonut ja hän toimii minäkertojana myös tässä uudessa kirjassa) aiemmin Nauvo-Auvon omassa kirjassa (Tammi 2007). Benjaminin perhe lähtee Ranskaan lomalle, ja jo puoliksi unohtunut nalle pääsee mukaan.

Sekä Nauvo-Auvon takakannessa että Lastenkirjahylly-blogissa kirjaa suositellaan ennen muuta ääneen luettavaksi, ja olen samaa mieltä – pitkähköt luvut, kapeat marginaalit, niukka kuvitus ja rauhallisesti etenevä tarina eivät ehkä saisi kirjaa itsekseen lukevaa 6–9 -vuotiasta (minkä ikäisille kirja ehkä parhaiten sopii) säilyttämään mielenkiintoaan. Meillä Nauvo-Auvoa luettiinkin ääneen, mutta lapsista oli selvästi nähtävissä, että kirja ei vienyt täysin mukanaan. Itse pidän rauhallisista lastenkirjoista, mutta Nauvo-Auvon tarina olisi kaivannut hieman lisää jännitettä – ei siis jännitystä vaan jännitettä, jotakin mitä kohden juoni kulkee, motivaatiota tarinalle.

Kirja on kuitenkin hyvin sympaattinen ja lämminhenkinen, täydellinen kesäkirja. Nauvo-Auvo on leppoisa nalle, joka tarkkailee perheen puuhia mutta jolla on omiakin suunnitelmia, ajatuksia ja unelmia. Benjaminin kanssa Nauvo-Auvo pääsee onkiretkelle ja kanoottiseikkailulle, tutustuu kameleguaani herra Iguun ja kuuntelee Benjaminin sydämen salaisuuksia kauniiseen Vivieniin liittyen. Benjaminin perhe on hauskasti kuvattu: kukaan perheenjäsenistä ei ole täydellinen vaan kaikilla on joskus huonot hetkensä, mutta perheen yhteishenki on vahva keskinäisestä naljailusta ja ajoittaisista kiukunpuuskista huolimatta. Christell Rönnsin kuvitus kertoo samaa arkisen aurinkoista tarinaa, jossa tuimatkin ilmeet sulavat hymyyn kesän ja ystävyyden lämmössä.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
One Good Turn, suom. Kaisa Kattelus
Schildts&Söderströms 2012, 388 sivua.

"Katsotaanpa todisteita", Louise Monroe sanoi. "Sinä sanot nähneesi rattiraivotilanteen, sanoit että hyökkäävä osapuoli pahoinpiteli sen jälkeen sinut - vaikka itse tunnustit pahoinpidelleesi hänet -väität löytäneesi ruumiin, vaikka mikään todiste ei tue väitettä. Olet miljonääri, mutta hengailet täällä jatkuvasti sellaisissa paikoissa, joissa joudut hankaluuksiin. Myönnä pois, Jackson, että paperilla tilanne ei näytä hyvältä."

Siinä missä Jackson Brodie -sarjan ensimmäinen, viime vuonna suomeksi ilmestynyt Ihan tavallisena päivänä oli heti ensi sivuilta lähtien intensiivinen tarinoiden verkko, nyt suomennettu Kaikkein vähäpätöisin asia käynnistyy hyvin verkkaisesti. Lähes kolmannes kirjasta kuluu keskeisten henkilöiden ja heidän taustojensa perusteelliseen esittelyyn. Onneksi Atkinson kirjoittaa nautittavasti, älykkäästi ja hauskasti, ja vähitellen dekkariin asennoitunut lukijakin palkitaan jännityksen tiivistyessä.

Tarinan alkusysäys on Edinburghin festivaalien ruuhkassa tapahtunut peräänajo ja sitä seurannut "Honda-miehen" hyökkäys erään miehen kimppuun. Keski-ikäinen, kodikkaita mysteerejä julkaiseva kirjailija Martin pelastaa miehen viime hetkellä väkivaltaiselta kuolemalta ja seuraa tätä sairaalaan. Samassa sairaalassa makaa tajuttomana myös Graham, niin työ- kuin yksityiselämänsä sekoittanut liikemies, jonka vuoteen vierellä päivystää elämäänsä pettynyt puoliso Gloria. Vyyhteen sekoittuu vielä monta muutakin ihmistä, ennen kuin järjestys taas palautuu kaupunkiin.

Kuten dekkarisarjan edellisessä osassa, myös Kaikkein vähäpätöisin asia -romaanissa entinen poliisi Jackson Brodie on kaikkea muuta kuin ylivertaisilla kyvyillä varustettu sankari. Jackson tietää jatkuvasti vähemmän kuin lukija ja joutuu hankaluuksiin siinä missä muutkin kirjan henkilöt. Tällä kertaa Jackson ei edes ole ottanut yksityisetsivänä vastaan toimeksiantoa, sillä saatuaan miljoonaperinnön hän on ostanut talon Ranskasta ja vetäytynyt eläkkeelle. Tahtomattaan Jackson sekaantuu tapahtumiin saapuessaan Edinburghiin naisystävänsä Julian teatterikeikan perässä.

Aivan täysin vastentahtoinen tuurietsivä Jackson ei ole, sillä seuratessaan sivusta poliisien toimintaa erilaisten välikohtausten ja rikosten selvittelyssä (myös ollessaan itse pidätettynä ja kuulusteltavana) mies huomaa kaipaavansa takaisin siihen asemaan, jossa sai toimia, tutkia ja ottaa uhkaavatkin tilanteet hallintaan. Jackson kaipaa myös Cambridgea, entistä kotikaupunkiaan, ja pohtii suhdettaan Juliaan, menneisyyteensä ja pinnan alla vaikuttavaan katolilaisuuteensa. Tässä romaanissa Atkinson on tuonut Jacksonin hahmoon lisää syvyyttä ja sävyjä - rosoja siinä oli jo ennestään - ja Jackson Brodiesta uhkaa tulla minulle (lähes) yhtä mieluisa birttiläinen dekkarihahmo kuin P. D. Jamesin (aivan erilaisesta) Adam Dalglieshista.

Atkinson kirjoittaa lämpimästi, ujuttaen ajoittain hyvinkin toiminnalliseksi yltyvään, mutta pääasissa varsin leppoisaan kerrontaan hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä, ironiaa ja myötätuntoa. Romaani sisältää enemmän ympäristön, keskustelujen ja iltapäiväteen tai muiden aterioiden kuvailua ja kirjallisuusviitauksia kuin varsinaisten rikosten selvittelyä ja maistunee parhaiten sellaiselle lukijalle, joka kaipaa viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, suom. Leena Vallinsaari.
Teos&Schilds&Söderströms 2012, 365 sivua.

Pappi vaimoineen seisoo hytisten rannalla vielä vähän aikaa sen jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet matkaan, kuulevat heidän huutonsa kaukaa jäältä. Sitten nekin ovat poissa, ja kuuluu vain kuvaamaton hiljausuus joka vallitsee, kun meri on jäässä. Muulloin täällä kuuluu aina meren ääni. Koskaan ei ole niin tyyntä etteivät mainingit kuiskailisi ja supisisi, ja tyventäkin kannattelee paahteisten laiskanpäivien alla piilevä ääni. Sitten tuuli nousee ja kohina vahvistuu. Kun kuulee vihellystä, on oltava varuillaan, mutta sisäluotojen suojaan ja sisälle taloonkin pauhu tunkeutuu, ja myrskyn mentyä ohi se soi siellä kuin viivästyneenä kaikuna. 

Pastori Petter Kummel, Marsipaanisotilaasta (Gummerus 2001) tutun Kummelin perheen poika, matkustaa Mona-vaimonsa ja vuoden vanhan Sanna-tyttärensä kanssa Ahvenanmaan saaristoon kuuluville Luodoille alkukesästä 1946. Suomi on toipumassa sodasta; on vaikea uskoa, että kaikki ei enää olekaan kortilla ja että kauniista säästä voi iloita vilpittömästi, pelkäämättä pommituksia. Kylmän ja tuulisen venematkan jälkeen kaakeliuuneilla hehkuvaksi lämmitetty pappila, valmiit voileivät ja kuuma kahvinkorvike saavat perheen tuntemaan olonsa tervetulleeksi, ja luotolaisten vieraanvaraisuus, vilpittömyys ja avoimuus vakuuttavat Petterin pian siitä, että hän haluaa jäädä kirkkoherranvirkaansa pysyvästi. Tiivin, talviaikaan eristyksissä elävän yhteisön ihmissuhteet ovat kuitenkin monisyisempiä ja haavoittuvaisempia kuin saattaisi aavistaa, ja papin perhe pääsee osalliseksi tästä kaikesta.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on minulle lähes täydellinen kirja. Romaanin maailmassa on sekä kauneutta että säröä, sen kertojanääni lempeä, ja pienistä tapahtumista kasvaa teemoiltaan suuri tarina. Kirja saa nauramaan ja välillä melkein itkemään. Kieli on ilmaisuvoimaista ja kaunista, se imaisee mukaan tarinaan ja saarten rytmiin, sen vuodenkiertoon ja perinnäistapoihin. Kesällä kaikki yrtit levittävät aurojaan ja aromejaan, ne luovat ilmapiirin joka herättää kaipauksen ja halun aaltoja. Silakkamarkkinoiden aikaan saaret tyhjenevät ja Monalla ja Petterillä on aikaa toisilleen. Talvella kyläläiset kerääntyvät pappilaan kuuman teepannun ääreen seurustelemaan, nauttien rauhasta ja eristyneisyydestä, kerran viikossa saapuvista sanomalehdistä. Keväällä seurataan hartaana jäiden lähtöä, kun vesi ryöppyää ja kerää voimia, heittäytyy ajelehtiville jäälautoille. 

Lundbergin luomiin henkilöihin voi samastua ja kiintyä, vaikka kaikkitietävä, pilke silmässä kuvattaviaan tarkasteleva kertoja hieman etäännyttää ja saa pitämään mielessä, että romaaniahan tässä luetaan. Suosikkini on Mona, toimelias emäntä, joka rakastaa miestään niin, että on vaikea saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella. Mona koettaa saada lähimmäistään aina auliisti palvelevan miehensä pitämään puoliaan, ja vähän perheensäkin puolta, jotta ei raataisi itseään aivan loppuun seurakuntatyössään. Petter löytää itselleen isähahmon viisaasta lukkarista, kyläkauppaa pyörittävästä Adelesta uskollisen tukijan ja naapuriseurakunnan kirkkoherra Fredrikistä ystävän ja sukulaissielun. Tärkeä hahmo on myös Neuvostoliitosta loikannut lääkäri Irina Gyllen, joka tuntee syvää syyllisyyttä ja kaipausta rajan taakse jääneen poikansa vuoksi.

Posti-Anton, joka toimii myös kertojana omissa kursivoiduissa jaksoissaan, on eräänlainen näkijä, joka vaistoaa herkästi niin luonnon kuin ihmismielenkin liikahdukset. Säällä Luotojen ja muun maailman välillä luotsiva Anton katsoo yhteisöä yhtä aikaa sisältä ja ulkoapäin, eikä hän kommunikoi vain niiden kanssa, jotka elävät, vaan myös niiden, jotka ovat joskus eläneet. Niiden, jotka saattavat kääntää tuulen myötäiseksi, jos niille jättää eväsleivän luodolle. Miten yksi romaani voikin olla samaan aikaan realistinen ja hitusen maaginen, humoristinen ja vakava!

Jää kertoo työnteosta, rakkaudesta, perhe- ja ystävyyssuhteista ja luonnon voimasta. Ennen kaikkea se on romaani kohtaamisista: kohtaamisista ihmisten välillä, ihmisen kohtaamisesta itsensä kanssa, ihmisen kohtaamisesta Luojan ja luonnon kanssa. Lundbergin romaani toi mieleeni taannoin K-blogissa käydyn keskustelun "superkirjoista" ja siitä, voiko kirja olla, tai pitääkö sen olla, yhtä aikaa mukava ja hyvä - siis samalla kertaa miellyttävä lukea ja ajatuksia herättävä. Jää on sellainen kirja: lämmin, lempeä ja vähän viiltäväkin, syvää viisautta huokuva.