sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja


Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja
Min kamp. Tredje bok. suom. Katriina Huttunen.
Like 2013, 470 sivua.

Sinä iltana ymmärsin, mitä äidin poissaolo merkitsi.
Huoneet olivat kuolleita.
Isä istui työhuoneessaan, ja olohuone ja keittiö olivat ihan kuolleita. Livahdin sinne, ja minulle tuli heti sama tunne kuin silloin kun olin yksin metsässä ja metsällä oli tarpeeksi tekemistä itsessään eikä se halunnut ottaa minua vastaan.
Huoneet olivat vain huoneita, ne ammottivat tyhjyttään kun menin sisään.
Onneksi ei sentään oma huoneeni. Se sulkeutui ympärilläni pehmeäst ja ystävällismielisesti kuten aina ennenkin.


Muistan joskus nuorena lukijana miettineeni, millainen olisi romaani, jossa kuvattaisiin elämää "reaaliaikaisesti" ja yksityiskohtaisesti, siis niin, että kerrottaisiin kaikki päähenkilön tekemät ja kokemat asiat arkisimpia ja triviaaleimpia myöten. Karl Ove Knausgård on melkein toteuttanut tuon ajatusleikin mittavassa, omaelämäkerrallisessa Taisteluni-romaanisarjassaan – paitsi että tietenkin kirjailija on rajannut ja jättänyt pois asioita tässäkin. (Auto)fiktiivisen Karl Oven elämä ei myöskään kaikkiaan kuusiosaisessa sarjassa etene kronologisesti (ei sillä, että elämäkään aina etenisi siinä mielessä, etteivätkö muistot veisi aina välillä ajassa taaksepäin), vaan Knausgård tuntuu keskittyvät milloin mihinkin ajanjaksoon elämässään. Sarjan Ensimmäinen kirja keskittyy kirjailijan teinivuosiin, Toinen kirja taas kuvaa erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan Linda Boström Knausgårdin (joka on niin ikään kirjailija ja jonka romaani Helioskatastrofi ilmeistyi suomeksi viime syksynä) kanssa, ja tässä kolmanessa osassa Knausgård kertoo lapsuus- ja kouluvuosistaan.

Fokus on siis jälleen Knausgårdin lapsuudenperheessä, jota hallitsee pelottava, kohttuuttomia vaativa ja arvaamaton isä. Kolmas kirja oli minulle raskaampi ja vaikeampi kokemus kuin Toinen kirja, sillä vaikka Karl Oven ja Linda perhe-elämä sairauksineen, väsymyksineen ja riitoineen ei totisesti ole kuvattu mitenkään auvoiseksi, on paljon hyytävälpää lukea lapsen (Karl Oven) kodissaan kärsimästään pelosta. Aikuinen kertoja-Knausgård tekee samansuuntaista vertailua kirjassa itsekin; hän toteaa olevansa isänä kaikkea muuta kun täydellinen, mutta sentään parempi kuin oma isänsä – hänen omat lapsensa eivät pelkää häntä.

Knausgård on vähintään yhtä hyvä kuvaamaan herkän lapsen tuntoja kuin kipuilevan aikuisen ajatuksia. Etelä-norjalainen 1970-luvun saarikaupunki herää eloon, koulupojan ilot ja surut tulevat liki. Pelko isän reaktioista pakottaa Karl Oven olemaan varpaillaan, luovimaan, keksimään epätavallisia selviytymiskeinoja ihan tavallisistakin vaikeuksista ja vaikenemaan, mutta poikavuosiin mahtuu sentään myös leikkiä, seikkailuja, sarjakuvia ja suukkoja tyttöjen kanssa. Isoveli Yngve on Karl Ovelle kohtalotoveri ja tärkeä tuki, Sissel-äiti lempeä ja empaattinen nainen, joka lohduttaa poikaansa pienissäkin suruissa (kuten pojan itkussa siitä, että äidillä on toinen nimi, josta hän ei ollut tiennyt – mitä kaikkea muuta äiti on voinut salata!), mutta ei syystä tai toisesta pysty vaikuttamaan kodin yleiseen ilmapiiriin ja pelastamaan lapsiaan heidän isänsä tyrannialta.

Onneksi ahdistavan keskelläkin voi nähdä ja kokea kaunista ja hyvää. Kirjallisuuden luonto- ja maisemakuvaukset ovat vähän huonossa huudossa, mutta minä nautin niistä, etenkin kun ne on kirjoitettu samalla intensiteetillä ja ilmaisuvoimalla kuin muukin Knausgårdin proosa:

Silmiinpistävintä eivät kuitenkaan olleet mittasuhteet vaan värit, ne vaikuttivat täällä syvemmiltä – vihreä väri ei ole missään yhtä syvä kuin Länsi-Norjassa – ja kirkkaammilta, jopa taivas, sen sinikin oli kirkkaampi ja syvempi kuin kotiseutuni taivas. Laaksojen reunat olivat vihreitä ja viljeltyjä, keväällä ja alkukesästä hedelmäpuiden kukinnan aikaan japanilaisen valkoisia, tuntureiden huiput olivat utuisen sinisiä, siellä täällä lumen peittämiä, ja, voi, näiden molemmin puolin kohoavien tunturijonojen välissä oli vuono itse, paikoin vihertävä, paikoin sinertävä, kaikkialla auringossa kimmeltävä, yhtä syvä kuin tunturit ovat korkeita

Mikä parasta, Neljännen kirjan on määrä ilmestyä suomeksi aivan pian!

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Les!Lue!Nannan kirjakimara

5 kommenttia:

  1. Tämä on Maria rohkaisevaa -- otin lomamatkalle mukaan ensimmäisen osan ruotsinkielisenä pokkarina ja nyt olen lukenut kaikkea muuta tässä välissä kun teini-ikäisen biletysyritykset uudenvuodenaattona eivät oikein innostaneet. Kuvauksesi perusteella tuo toinen osa voisi kiinnostaa minua enemmän, joten jatkan lukemista :) (tosin varmaankin niin, että luen kaikenmoista välissä...).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, minullahan on tuo Ensimmäinen kirja vielä lukematta, vaikka se hyllyssä odottaakin, pitkälti juuri siksi, että sen aihepiiri (käsittääkseni siinäkin kuvataan paljon Knausgårdin hirviöisää) vähän ahdistaa. Kakkonen on tosiaan mielestäni aihepiiriltään kiinnostavin, ja alunperin kuvittelin tämän kolmosen jatkavan samasta tematiikasta, mutta siinä palattiinkin lapsuuteen... Mutta kiinnostava ja hyvä tämä kolmonenkin toki – ja erityisvinkkinä sinulle, tässä kolmosessa Knasu muistelee myös lapsuutensa tärkeitä kirjoja :)

      Neljäs osa kertoo katalogin mukaan Knausgårdin opiskelu- ja opettajavuosista, kirjailijanurahaaveista ja ihastumisesta alaikäiseen oppilaaseen, hmm... Jatkan joka tapauksessa sarjan parissa.

      Poista
  2. Toinen kirja on toistaiseksi suosikkini Knasun romaanisarjassa. Minäkin pidin sen avioliitto- ja kirjailijaelämäkuvauksesta. Nautin kyllä kolmannestakin, mutta koska ensimmäisessä osassa kuvattiin jo nuoruutta, oli tämä kolmas ehkä vähän turha. Kiinnostava ja koskettava, toki. Neljättä kirjaa odotellessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kakkonen on minunkin suosikkini, tosin en ole lukenut ykköstä mutta vieroksun etukäteen sen aihetta/Knausgårdin kuvaamaa elämänvaihetta, jossa tyranni-isä on niin keskeisessä roolissa. Siitähän oli tässä kolmosessakin paljon... Neljännessä kirjassa fokus on kai taas vähän toisaalla, ja odotan erityisesti Knasun kuvauksia kirjailjanhaaveistaan/kirjailjanuransa alkutaipaleesta.

      Poista
  3. Minunkin suosikkini on tähän mennessä tuo kakkoskirja. Tykkäsin erityisesti sen rakenteesta. Kohtauksesta yksi siirryttiin takautumalla kohtaukseen kaksi, siitä takautumalla kohtaukseen kolme jne, kunnes alettiin palata kohta kohdalta takaisin nykyhetkeen ja lopulta kirja loppui suunnilleen siihen mistä se alkoi.

    Mutta huomaan senkin, että mitä enemmän näitä järkeäleitä lukee, sitä enemmän henkilöihin kiintyy. Ensimmäistä knasua luin vielä ärtyneenä, mutta kolmennen jälkeen olin aika myyty ja nyt odotan uusia suomennoksia innolla. (Voisin tietysti lukea kaikki kirjat norjaksikin, mutta kun olen aloittanut sarjan suomeksi ei tee mieli vaihtaa kieltä kesken tarinan.)

    VastaaPoista