perjantai 26. huhtikuuta 2013

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja


Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Min kamp. Andre bok, suom. Katriina Huttunen.
Like 2012, 638 sivua.

Kaupunki tuikki ympärillämme kun kävelimme kotia kohti, hän valkoisessa takissa jonka olin antanut hänelle lahjaksi tuona aamuna, ja kun kävelin siinä käsikkäin hänen kanssaan, keskellä tätä kaunista, minulle vielä vierasta kaupunkia, ilo sykki minussa. Olimme edelleen täynnä halua ja intoa, sillä elämämme oli kääntynyt, ei kevyesti kuin ohimenevä tuuli vaan perusteellisesti. Suunnittelimme lapsen hankkimista. Emme voineet kuvitellakaan, että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni on niitä kirjoja, joihin tuskin olisin tarttunut ilman toisten kirjabloggaajien suosituksia. Ensinnäkin nimi on kamala, kirjoittaja on tuntematon norjalaiskirjailija (tosin luettuani esim. Gaute Heivollia ja luettuani blogiarvioita Per Pettersonin kirjoista olen alkanut pitää norjalaisuutta aikamoisena etuna kirjailijalle). Kustantamon esittelykään ei vakuuttanut: kuusiosainen Taisteluni-sarja, josta on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kaksi ensimmäistä osaa (ja kolmas on tiedossa syyskuussa!) sisältää kirjailijan omakohtaista tilitystä muun muassa traumaattisesta suhteesta alkoholisoituneeseen ja väkivaltaiseen isään sekä bipolaarista mielialahäiriötä sairastavaan vaimoon. Kirjablogikamut alkoivat kuitenkin suhista kirjasarjan ympärillä facebookissa ja myöhemmin blogeissaan – ja kirja, josta sekä Pekka, Katja, Susa, Siina, Karoliina, Reeta ja Nanna ovat tykänneet (toiset varauksettomasti, toiset pienin varauksin), on pakko hankkia omaankin hyllyyn. Löysin kuitenkin ensin edullisesti sarjan Toisen kirjan, joten alkoitin Knaurgårdin elämään sukeltamisen siitä. Oikeastaan minua myös kiinnosti tämä toinen osa enemmän, sillä Ensimmäinen kirja kertoo enemmän Knausgårdin lapsuudesta ja nuoruudesta kun taas Toinen kirja käsittelee enemmän kirjailijan avioliittoa ja perhe-elämää, joista kertovia kirjoja haluan lukea aina, mutta erityisesti nyt Avioliittojuonia-haasteen ollessa käynnissä.

En joutunut pettymään, sillä nautin Toisen kirjan lukemisesta todella paljon. Vaikka saatoin arvata tyylin olevan jokseenkin vatuloivaa (tähän mennessä ilmestyneet kuusi Taisteluni-kirjaa käsittävät yhteensä noin 3500 sivua), olin silti hieman yllättynyt siitä, että suhdetta toiseen aviovaimoon Lindaan aletaan kuvata kunnolla vasta parinsadan ensimmäisen sivun jälkeen. Toisaalta kirja käy suoraan asiaan, sillä se alkaa kolmilapsisen Knausgårdin perheen arjen kuvauksella, selontekona siitä, kuinka vaikeaa on kesälomailla ailahtelevaisen vaimon ja kolmen vilkkaan pienokaisen kanssa silloin, kun haluaisi vain  tehdä töitä, kirjoittaa. Kirja kertookin paitsi ihmissuhteista, myös Knausgårdin suhteesta kirjoittamiseen ja – kyllä vain – kirjailijuuteen. Knausgård pohtii asemaansa kirjallisuuden kentällä, suhdettaan runouteen, sitä antaisiko haastattelun sille ja sille lehdelle vai ei, sitä mitä kirjoittaisi seuraavaksi, sitä millaisen vastaanoton ensimmäinen romaani on saanut, sitä miten saisi kirjoitusrauhan, sitä mitä muut norjalaiset tai ruotsalaiset kirjailijat hänestä ajattelevat... Aikamoista oman navan kaivelua ja myös hieman neuroottista toisten ihmisten havainnointia ja tulkintaa, mutta ah miten kiehtovasti, koskettavasti ja jotenkin mukaansaupottavasti kirjoitettua!

Knausgård kertoo tarinaa siitä, kuinka hän muutti kotimaastaan Norjasta Ruotsiin kolmikymppisenä, laitettuaan juuri vireille avioeron ensimmäisestä vaimostaan Tonjesta. Hän asettuu Tukholmaan, asuu ensin Norjasta niin ikään muuttaneen kirjailijaystävänsä Geirin luona, etsii asuntoa ja palloilee ympäriinsä vähän eksyneenä ja norjankielisyytensä vuoksi ajoittain väärinmmärrettynä. Muukalaisuus, vierauden kokemus maassa joka on pitkälti kuin Norja, mutta kuitenkin aivan erilainen, onkin yksi Toisen kirjan teemoista. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin ristiriita yhteyden kokemisen ja erillisyyyden, läheisyyden ja etäisyyden, asioiden jakamisen ja yksityisyyden, elämän ja taiteen välillä. Tämä ristiriita on osa Knausgårdin olemusta, mutta se ilmenee ennen kaikkea suhteessa Lindaan, johon Knausgård on ollut rakastunut jo aiemmin, mutta jonka hän tapaa uudelleen Ruotsiin muutettuaan ja jonka kanssa tapailu syvenee seurusteluksi, tiivistyy avioliitoksi ja kiristyy perhe-elämäksi, joka on aikamoista kriisiä mutta johon kuuluu myös aitoa rakkautta, hyviä hetkiä ja syvästi rakastetut lapset.

Karl Ove Knausgårdin vaimo Linda Boström on miehensä tavoin kirjailija ja sairastaa kaksisuuntaista mielialaäiriötä. Masennuskausinaan hän ripustautuu tiukasti Karl Oveen, joka rakastaa Lindaa mutta ei pysty kirjoittamaan, jos ei saa olla yksin. Elämä ja parisuhde on vuoristorataa: Päivät saattoivat alkaa hyvin, kuten silloin kun kävimme Eiffel-tornissa, rakennuksessa jonka 1800-luvun hehku oli voimakkain minkä olin nähnyt, ja sitten pudota johinkin mustaan ja hillittömään, tai alkaa huonosti ja päättyä hyvin, kuten silloin kun kävimme tapaamassa Lindan Pariisissa asuvaa ystävätärtä ja sen jälkeen viereisellä hautausmaalla jonne Marcel Proyst oli haudattu. Parisuhteen molemmat osapuolet ovat herkkiä ja siinä missä Karl Ove on hieman kömpelö tunteidensa ilmaisemisessa niin Linda ei useinkaan kykene hillitsemään sen enempää raivoaan kuin läheisyyden tarvettaankaan.

Knausgård kirjoittaa välillä melko triviaaleistakin arjen tapahtumista ja saattaa kuvata esimerkiksi baari-illan tai lastenkutsujen kulkua hyvinkin seikkaparäisesti, kuljettaen lukijaa mukanaan lähes askel askeleelta. Knausgård havainnoi ihmisiä ja omaa epävarmaa rooliaan erilaisissa ryhmissä ja seurapiireissä, ja saattaa palata aiemmin kertomaansa keksittyään tapahtumille tai toisten sanomisille jonkin uuden tulkinnan. yksityiskohtainen kuvaus tuntui kiinnostavalta tai vähemmän kiinnostavalta osittain sen mukaan, mistä kulloinkin on puhe; juhlimisesta jälkiseuraamuksineen en olisi välittänyt lukea niin yksityiskohtaisesti mutta monet muut Knasun elämän pienet suuret hetket luin mielenkiinnolla. Kiinnostavaa on se, miten Knausgård havainnoi ympäristöänmja kanssaihmisiään: omasta erityisestä näkökulmastaan, hieman vinosti, mutta kuitenkin niin, että moneen tuntemukseen ja ajatukseen voi eläytyä. Kuten Karl Oven ystävä Geir toteaa: Helppohan sinun on, voit kirjoittaa kaksikymmentä sivua vaikka vessassa käymisestä ja saat heidän silmänsä kostumaan.

12 kommenttia:

  1. Mietinkin, että missä vaiheessa luit Ensimmäisen kirjan ja että olenko missannut bloggauksesi siitä. :D Hauskaa, että aloitit rohkeasti kakkososasta. Minä pidin Ensimmäisestä kirjasta paljon, mutta aion lukea tämän kakkososan ajan kanssa. Knausgård tosiaan kirjoittaa ja havainnoi kaikkea niin hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulta jäi muiden kiireiden vuoksi kokonaan vastaamatta tämän postauksen kommentteihin, mutta vastailen nyt, kun satuin palaamaan tänne :). Olin kyllä aika radikaali, kun aloitin kakkosesta, ja nyt en itse asiassa tiedä, kumman lukisin seuraavaksi, ykkösen vai kolmosen – kumpikin taitaa käsitellä pääasiassa kirjailijan lapsuutta/nuoruutta.

      Poista
  2. Hienoa että pidit tästä!! Minä olen vielä pantannut kakkososaa hyllyssäni, mutta viimeistään kesällä tartun siihen ja olen varma, että se on yhtä hieno vähintäänkin kuin eka osa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, nyt en muista, oletko jo lukenut kakkososan (kun kesäsi on ollut aika kiireinen muutenkin!), mutta itse arvelen kakkososan olevan jopa kiinnostavampi kuin ykkönen. No, saa nähdä, kun en tosiaan sitä ykköstä ole vielä(kään) lukenut :)

      Poista
  3. Hieno kirjoitus! Onneksi kolmas kirja tulee jo aika pian, muuten olisin vaarassa sortua lukemaan kaksi ekaa heti uudestaan. ♥

    Ja tosiaan hauskaa, että aloitit kakkosesta! Kirjasarjan FB-sivullakin sanotaan, että "[o]sia ei ole välttämätöntä lukea järjestyksessä, koska kronologia vaihtelee", mutta itselleni näin radikaali ratkaisu ei olisi tullut mieleenkään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, täytyyhän kaltaiseni porvarillisen, tasaista elämää viettävän kotiäidin tehdä joskus jotain radikaalia ;). Kronologiasta ei tosiaan ole niin väliä, koska esim. lapsuuteen palaillaan ilmeisesti kirjasarjan osassa jos toisessakin, mutta varmasti autenttisinta olisi lukea kirjoitus/julkaisujärjestyksessä, kun myöhemmissä osissa kommentoidaan aiempien osien vastaanottoa jne.

      Nythän nro 3 on jo täällä <3

      Poista
    2. Hih! :)

      Suosittelen kyllä lukemaan ykkösen ennen kolmosta jo pelkästään sen takia, miten Knasu purkaa kirjoissa isäsuhdettaan.

      Poista
  4. Heh, minäkin tilasin samaisten bloggaajakollegoiden suositusten perusteella ensimmäisen osan, kun sattui halvalla (pokkari) saamaan. Tuolla se nököttää hyllyssä ja viimeistään kesällä aion sen lukea. Odotukset ovat melko korkealla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tintti, sinäkin olet siis somen Knasu-hehkutuksen uhri! :)

      Poista
  5. Hei!

    Kysyisin kirjasta yhtä jopa vähän hassua kysymystä. Onko kirja mielestäsi erityisen "ainutlaatuinen"? Tuntuiko Sinusta kirjan II osan luettuasi, että mikään muu kirja ei enää kiinnosta yhtä paljon?

    Kuulin kirjasta nimittäin radio-ohjelman viime viikolla. Siinä jäi mieleeni lause, jossa kirjan kääntäjää haastatellut toimittaja kertoi että Norjassa muut kirjailijat ovat suorastaan pelänneet työnsä loppuvan kun tämä yksi kertoo jo "kaiken".

    Kannattaisiko tuo kirja lukea sikäli, että onko siinä jotain erityistä avartavaa enemmän kuin muissa? Kovasti kiinnostaa, mutta suosio myös ihmetyttää minua.

    kyselee ajanpuutteesta kärsivä entinen lukutoukka Kajaanin seudulta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, pakko vastata rehellisesti: muut kirjat kiinnostavat minua edelleen ihan yhtä paljon Knausgårdia luettuani (ja itse asiassa minulla on osat 1 ja 3 lukupinossa odottamassa, mutta useampikin kirja on kiilannut niiden ohi!), ja olen hieman huvittunut siitä, että jotkut norjalaiskirjailijat pelkäävät töidensä loppuvan Taisteluni-sarjan takia :). Toivon, että Gaute Heivoll ja Per Petterson eivät ainakaan lopeta kirjoittamista, tai Linn Ullman!

      Hmm, jäin miettimään, että mikä lasketaan erityisen avartavaksi... Knausgård on aivan erityisen taitava kuvaamaan arkea ja loputtomia yksityiskohtia. Hän ei säästele itseään eikä läheisiään, paljastaa inhimillisyytensä, heikkoutensa, hyvin avoimesti, ja se on ehkä ainutlaatuista jopa kirjailijoilla. Knasu myös pohdiskelee paljon kaikenlaista, mutta ainakaan oma maailmankuvani ei ole suoranaisesti mullistunut hänen ajatustensa myötä. Suosittelen silti lämpimästi ainakin kokeilemaan Knausgårdin lukemista, tyylistä saa aika hyvän kuvan jo ensi sivuilta, ainakin tässä kakkososassa.

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta! Onhan tuolla Norjassakin tosiaan varmasti paljon muita hyviä kirjailijoita. Tuli vaan melkoista ylistystä kirjalle mm. Radio Aallossa yhtenä aamuna ja sitten tuo toinen haastattelu.

      Kiitos siis!

      -Kajaanilainen

      Poista