torstai 1. syyskuuta 2011

Riina Katajavuori: Omakuvat



Riina Katajavuori: Omakuvat
Tammi 2011. 94 s.
Runoja, kuvia ja kirjoituksia.

OMAKUVA 20.8 2009 klo 12


Nainen lojuu viltin alla ja syö lakua. Nainen on vapaalla mutta töissä. Hän on kasannut ympärilleen Hesarin, Avotakan, Hyvän mielen ravintoa - Selätä stressi ja väsymys syömällä oikein -kirjan. Parisängyllä lojuu myös kaksi pahvikirjaa. Naisella on tukka poskella ja polvet koukussa. Hän kuuntelee rasahduksia.


Tarvitaan kynsi, muuten 
ei mikään rakkaus
murru, sanoi mies, 
ja mikä mies hän oli
minua ohjeistamaan, 
nuorta naista
rakkauden ruusutarhassa
kiharoiden karvalampaiden keskellä,
kysyn vaan.




Rakastin Riina Katjavuoren romaania Lahjat (2004) ja pidin myös runokokoelmasta Kerttu ja Hannu (2007). Lasten kanssa luimme ja tutkailimme Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirjaa Mennään jo kotiin (2007), johon Savolainen piirsi yksityiskohtaisesti lapsiperheiden koteja sellaisina kuin ne olivat (perheitä oli kielletty siivoamasta etukäteen, joten lastenhuoneen lattian lelumeret saatiin kuvattua autenttisina). Myös juuri ilmestynyt Omakuvat -teos pohjautuu Katajavuoren yhteistyöhön Savolaisen ja kahden muun kuvittajan, Liisa Kallion ja Virpi Talvitien kanssa. Kuvataiteilijat perustivat "omakuvapiirin", johon Katajavuori osallistui kirjallisilla omakuvillaan. Naiset piirsivät tai kirjoittivat joka päivä omakuvan. Omakuvat -teoksen kuvituksena onkin muutamia piirroksia, jotka olivat nähtävillä Lasipalatsissa tammikuussa 2011.

Liisa Kallio: Omakuva 31.8.2010.

Virpi Talvitie: Omakuva 31.8.2009.
Katajavuoren kirjallisista omakuvista muokkautui kirja, kun "omakuvat synnyttivät uusia tekstejä, jotka karkasivat odottamattomiin suuntiin". Kaikki vuoden aikana kirjoitetut omakuvat eivät ole mukana, ja uudet tekstit on painettu erilaisella kirjasintyypillä. Huomasin, että minua kiinnostivat eniten juuri "uudet tekstit" jotka irrottautuvat konkreettisesta tai kuvainnollisesta peilikuvasta. Katajavuori itse kuvailee prosessia kirjansa jälkisanoissa:

Salla Savolainen: Omakuva 15.2009
Pikkuhiljaa omakuvan käsite laajeni. Lopussa kirjoitin niitä enemmäkseen ilman peiliä ja koin ne sisäiseksi omakuviksi, kieliharjoituksiksi, runoiksi. Kiehtovinta tehtävässä oli toistuvuus, rutiini, joka oli kuitenkin joka päivä rikottava tehtävän mielekkyyden säilyttämiseksi.


Lukukokokemuksena Omakuvat oli hieman hämmentävä. Odotin ehkä jotain lyyrisempää, toisaalta ehkä myös jotain yleismaailmallisempaa pohdintaa, vaikka nimi omakuvat vihjaakin yksyityiseen kokemukseen. Lukijana olen runoilijan kanssa peilin edessä, näen Kiukkuisat polvet, suruisat sormet. Hampaat puristettu yhteen, huuulet törröllä suuttumuksesta. Nenä vinkuu, kynä huojuu, huojuu koko kuva, vaikea kuva, omakuva, ei koskaan oma, yksin oma.


Alun hämmennyksen jälkeen pääsen mukaan Katajavuoren sanojen rytmiin, omakuvien rutiiniin. Rutiiniin, joka, kuten yllä on todettu, versoaa uutta, moneen suuntaan haarautuvaa tekstiä. Tekstien aiheina ovat niin kirjan sisäistekijän käsite, liemimäinen päivähämärä kuin maidosta kastunut paita. Luin hitaasti ja nauttien, ja tulen palaamaan kirjaan vielä usein. Yhden tunnelmapalan haluan vielä tarjota teille:

On hyvin hiljaista. Kuuntelen kodin hiljaisuutta. Nallet pakastuvat parvekkeella jo toista vuorokautta. Ikävystymiseni tyyssija oli lähiö jossa tehtiin kaukolämpöremonttia. Ikävissäni taiteilin maassa lokuvien kaukolämpöputkien päällä. Pitkä kesä kuumotti niissä. Varpaat nauttivat sileydestä ja tekivät raukeantyydyttäviä balettiojennuksia. Kaukolämpöputket kiilsivät mustina suurten haarovien pihlajien katveessa. Mustan pinnan alla oli ruskeaa, pehmeää ainetta. Oli niin pitkäveteistä, että ryömin rivitalojen päätyihin poratuista suurista aukoista sisään outojen ihmisten kellareihin. Niin ikävää oli että antauduin tuntemattomien tätien kanssa keskusteluihin heidän kodikkaanvieraissa asunnoissaan, joissa taitellut pyyhkeet tuoksuivat silitykselle. Niin pitkää oli iltapäivän vuosisata, että heinät kasvoivat pituutta minun ohitseni ja pilvensulottaret tempoilivat suihkukoneiden napanuoramaisten, turpoavien pyykkinaruviritelmien lomitse. Niin joutilasta oli maa jolle ei ollut kaavoitettu mitään, että juoksin sitä ristiin rastiin, kunnes heittäydyin rengaskeinuun. Keinuminen oli tekemistä tai ei-ole-mitään-tekemistä, en osannut tietää. Tyhjentynyt jalkapallo nujusi seuranani ruohottuneella kentällä, jonka kesämäiseen paikallishajuun olin sieraimet virittyneinä tuleva pyöräilemään innolla ja puutteenalaisena toiselta aikakaudelta käsin. Potkaisin palloa laiskasti, vatsani vingahti nälästä. 


P.S. Klikkaamalla kuvia isommiksi pystyy lukemaa tekstejä.


6 kommenttia:

  1. Tässäpä oli kiinnostavanoloinen kuvaus hämmentävän oloisesta mutta mielikuvitusta kutkuttavasta kirjasta. Nimi menee ehdottomasti muistiin. Kiitos ihanista tunnelmapaloista!

    VastaaPoista
  2. Kiva että kiinnostuit, Linnea! Ja tuo mainitsemani Lahjat on aivan ihana, jos pitää runollisella kielellä kirjoitetusta (lapsiperheen äidin) arjen kuvauksesta.

    VastaaPoista
  3. Minäkin ihastuin tähän kirjaan kuvauksesi perusteella. Katajavuori on niitä kirjailijoita, jonka teoksia en ole jostain syystä koskaan lukenut, vaikka olen usein aikonut. :)

    VastaaPoista
  4. Ihanaa Katja! Kuten Linnealle, suosittelen sinulle (ja sinulle ehkä vielä enemmän, koska olet äiti, joka haluaa myös lukea ja kirjoittaa kuten Lahjat-romaanin Tuulia) Lahjat-romaania, joka on aivan hurmaava! Omakuvatkin on hieno, mutta vaatii enemmän sulattelua ja aikaa.

    VastaaPoista
  5. Miten minulla on mielikuva, että olen joskus lukenut tuon Lahjat, mutta nyt en muista yhtään mitään siitä ;) Tämä on tämä paljon lukevan ongelma, kirjadementtia ;)

    VastaaPoista
  6. Susa, minäkin muistan oikeastaan vain tunnelman ja muutamia välähdyksiä perheen arjesta. Onneksi nykyään on tämä blogi, niin voi tulevaisuudessa penkoa arkistoista muistin virkistystä :).

    VastaaPoista