Vanha talo, maalla

Tämän päivän Helsingin sanomissa oli kaksi minua koskettavaa juttua: Perinteiden puristuksessa kertoi Katarina Gäddnäsin kirjan Vanhan talon uusi elämä taustalla olevasta 1800-luvun parituvan remonttiprojektista, Outi Kaartamo puolestaan kirjoitti maallemuuttoon liittyvistä haaveista ja todellisuudesta jutussa Maalaisunelmia. Monet Kaartamon maallemuuttoon liittyvistä toiveista ovat käyneet toteen, mutta juuri toteutuneiden haaveiden kääntöpuolet olivat niitä asioita, jotka Kaartamoa maalla asumisessa häiritsivät: on ihanaa, kun kyläkahvilassa kysytään kuulumisia, mutta toisaalta olisi kiva asua paikassa, jossa kaikki eivät tietäisi asioitasi! Sekä vanhaa taloa että maaseutua pidetään idyllisenä, ja vanha talo maalla onkin sitten ihan idyllin huipentuma, eikö vain?

Kotitalomme on suunnilleen saman ikäinen kuin Gäddnäsin Ahvenanmaalla sijaitseva Södergård. Emme asu maalla sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta Helsingistä muuttaneena ja koko ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneena tämä taajaman rauhallinen kolkka tuntuu minusta melkein maasudulta. Vaikka satavuotiaitten talojen lomaan nousee muutama uusi omakotitalo, asuu tällä mäennyppylällä edelleen vain kymmenisen perhettä, muu maailma on jossain puiston ja metsän takana. Tontit ovat isoja ja aitaamattomia, ja vanhat talot tuntuvat istuavan maisemaan kuin maasta putkahtaneet tatit. On ihanaa, kun ikkunoista näkyy betonielementtitalojen sijasta puita ja lapset voi päästää leikkimään turvalliselle pihalle.

Ostimme talon, joka oli kohtalaisen hyvässä kunnossa; joku olisi muuttanut suoraan sisään ja joku toinen olisi rysäyttänyt kaiken uusiksi ennen muuttoa, avannut jokaisen lattian ja seinän. Sanotaan, että vanhassa talossa pitäsi asua vuosi ennen sisäänmuuttoa, mutta toisaalta remontin tekeminen on aika paljon vaikeampaa silloin, kun huoneet ovat täynnä kalusteita ja tavaraa ja kotona pitäisi myös nukkua, laittaa ruokaa, syödä, leikkiä, löhötä sohvalla ja mielellään käydä suihkussakin, mikä taas ei houkuttele jos 1970-luvun lastulevykylppäristä repsottavat muovimatot suurina riekaleina. Remontoimme taloa jonkin verran ennen muuttoa, ja muuton jälkeen mitään isompaa edistymistä ei olekaan tapahtunut. En ole mikään kamalan ronkeli, mutta kieltämättä jonkun toisen makuun kolmekymmentä vuotta sitten laitetut tummat seinäpinnat masentavat (ja syksyn pimeinä iltoina häiritsevät vielä enemmän) ja keittiö- ja pesutilat olisi kiva saada viimeinkin tälle vuosituhannelle, ja se pihasauna, johon ei ole vielä edes perustuksia tehty...

Nämä puutteet kuitenkin - toivottavasti! - korjaantuvat ajan kanssa, mutta vanhassa talossa on aina myös pohjaratkaisuun, ikkunoihin ja muihin kiinteisiin asioihin liittyviä epäkäytännöllisyyksiä ja epämukavuuksia, joita ei voi korjata. Tai ainakaan ei pitäisi; Gäddnäsin taloon oli asennettu lattialämmitys eteiseen, minkä vuoksi vanhan lankkulattian tilalle asennettu laattalattia oli nostanut lattiapinnan niin korkealle, että oven yläpuolella olevat puoliympyrän muotoiset ikkunat oli pitänyt purkaa. Lämpimälle eteisen lattialle tuli aika kova hinta minun mielestäni, enkä nyt puhu euroista. Gäddnäsin talo ei ilmeisesti ollut suojeltu korkeasta iästään huolimatta, kun tuollaisia muutoksia saa tehdä. On kuitenkin hienoa, että Gäddnäs kertoo kirjassaan myös niistä ratkaisuista ja toteutuksista, jotka "eivät menneet kuin Strömsössä". Meillä ei ole kaikilta osin noudatettu tiukimpia perinnerakentamisen periaatteita (emme toisaalta ole myöskään purkaneet tai peittäneet mitään oikeasti vanhaa ja autenttista), mutta elämä, perhe ja perhe-elämä menee meillä talon tuunaamisen edelle.

Haluaisin kovasti lukea Gäddnäsin kirjan. Vanhan talon perinnekorjauksesta (ja talossa asumisesta) kiinnostuneelle suosittelen tutustumista esimerkiksi näihin kahteen asiantuntevaan ja kauniiseen blogiin, Rekous ja Päivänpesän elämää.

Riitta Jalonen: Kuvitte itsellesi mies

Riitta Jalosen romaanin Kuvittele itsellesi mies (Tammi 2006) lukeminen pian Todistaja Brigitin talossa -teoksen jälkeen tuntui hämmentävältä, vähän kuin kohtaisi vanhoja tuttuja uusissa yhteyksissä. Jälleen kohtaan Jalosen kirjan sivuilla naisia, jotka purkavat suruaan ja vihaansa hiljaisesti, esineitä särkien ja huonekasveja kiusaten. Madeiran-matkalta palaava Mirjami saa kuulla, että hänen poissaollessaan kotona on asunut toinen nainen, kuvataiteilija Inari Ojut. Mirjami heittää parisängyn lakanat ja peitot sekä petollisen miehensä vaatteet ulos hankeen ja raahaa patjat naapurin pihavarastoon. Inari puolestaan on "vierailunsa" aikana, Kalevin poissa ollessa, vaihtanut valokuvien paikkoja, kuvitellut itsensä jo kotoa muuttaneiden kaksostyttöjen äidiksi ja sammuttanut hellästi hoidetuilta kasveilta vihervalot. Tiedostamattaan Inari osuu viattomia kasveja vahingottaessaan Mirjamin ja Kalevin avioliiton kipupisteeseen: kasveja hoidetaan paremmin kuin parisuhdetta, ja vuosia sitten Mirjami on hylännyt unelma-ammattinsa meteorologina ja opiskellut Kalevin rakastamaa puutarha-alaa. Muistoksi nuoruudenhaabeestaan Mirjami olisi halunnut kaksotyttöjen nimeksi Tuuli ja Meri, mutta miehen toiveesta toisesta tuli proosallisemmin Jaana. Mirjami on kadottanut itsensä ja kohdistaa sen vuoksi toiveensa läheisiinsä. Kun kaksostytöt eivät kotoa muuttaessaan haluakaan mukaansa äidin heitä varten säästämiä astioita, Mirjami paiskaa ne yksitellen lattiaan.

Yhtä vähän kuin Brigitin talon Iiris, joka hävittää kaikki vanhat tavaransa hajonneen avioliittonsa jälkeen, pystyy Mirjami pakenemaan menneisyyttään ja kipeitä tunteitaan muistoista latautuneita esineitä tuhoamalla. Romaani seuraa Mirjamin ja Inarin tuntoja ja ajatuksia, Kalevi jää sivuosaan. Kirjan kansikuva ilmaisee asetelmaa hyvin: Kalevi on naisten elämässä kuin paperinukke, josta he voivat kinastella, mutta joka voidaan yhtä hyvin unohtaa laatikon pohjalle. Tai kuin Mirjamin kengät, jotka hän ystävällisesti lainaa liian suuriin kenkiin sonnustautuneelle Inarille tämän näyttelyn ensi-illassa. Inari unohtaa tahallaan palauttaa kengät Mirjamille, ja yhtä mielellään hän olisi lainannut taidetoimittajana työskentelevää Kaleviakin vähän pidempään.

Jalosen koruttomasta kerronnasta ja henkilöhahmoista tulee mieleen Tove Janssonin novellien ja romaanien hahmot, esimerkiksi Kunniallisen petkuttajan Katri ja Anna. Päällepäin käyttäydytään hillitysti, mutta pinnan alla on tummia tunteita ja salaa tehdään pientä jäynää toiselle. Mirjami ja Inari eivät ole kuitenkaan pahoja tai läpeensä itsekkäitä, pikemminkin vähän hukassa. Heistä löytyy silti myös voimaa.

Kuvittele itsellesi mies on kolmiodraama kuten juuri lukemani Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Mutta siinä missä Marttinen kuvaa pettämistä ja mustasukkaisuutta biologisten viettien toteutumisena ja teksti hekumoi rakastavaisten kohtaamisilla, Jalosen kirja on psykologisempi, kuin tutkielma avioliitosta, pettämisen aikaansaamista tunteista ja naisten välisistä suhteista (naisten, jotka ovat ihmisiä, eivät naaraita kuten Marttisen kirjassa). Marttisen Inarin (sattumalta sama nimi kuin Jalosen henkilöhahmolla), Antonin ja Marjan kokema mustasukkaisuus on katkeransuloisen tunteen häivähdyksiä, Jalosen Mirjamilla ja Inarilla se on sisältä päin jäytävä, kylmä tunne, joka sekoittuu muihin menetyksen ja hylätyksi tulemisen tunteisiin.

Jälleen kerran palaan Brigitin taloon, jossa myös käsitellään menetystä ja jotakin hyvin syvältä kumpuavaa vaille jäämisen tunnetta. Kipupisteitä on käsiteltävä jotenkin; Brigitin talossa puhdistava elemetti on tuli, joka tuhoaa vanhoja muistoja ja polttaa metsän, jossa alkaa pian versoa uutta. Kuvittele itsellesi miehessä  taimet ja puut ovat myös tärkeitä, ja kertoessaan Kaleville tietävänsä tämän suhteesta Inariin Mirjami tunsi itsensä puuksi, joka kasvoi keskellä keittiötä ja jonka mies kiersi kaukaa kuin olisi jo alkanut pelätä puun kaatuvan päälleen. Tämän metaforisen puun lisäksi kirjassa kaatuu puu ihan oikeasti, Mirjamin ja Kalevin pihalta poistetaan harsuuntunut hopeakuusi, että se ei kaatuisi myrsyssä heidän kotinsa päälle. Tärkeää vanhan ja virheellisen poistamiseksi tehtävässä prosessissa on myös siivoamisella, pois pyyhkimisellä:

Hän huuhtelisi koko talon vedellä, pesisi kaiken, seinätkin ja katot. Vaikka paperitapetit vaurioituisivat vedestä, hän pesisi ne silti. Hän pesisi myös kellariin piilotetun muotokuvan, liottaisi kerros kerrokselta kaikki värit pois niin, että Inarin työstä jäisi jäljelle vain valkoinen pohjakangas.


Samaan aikaan Inari tekee omaa surutyötään tahollaan. Mirjami on nainen, joka on menettänyt paljon ja pelkää menettävänsä vielä enemmän; Inari sen sijaan on pikemminkin nainen, joka ei ole koskaan saanut mitään, minkä menettämistä pelkäisi yhtä syvästi kuin Inari.

Kuten Todistaja Brigitin talossa, myös Kuvittele itsellesi mies on kirja, joka on näennäisen yksinkertaisen pinnan alla kompleksinen ja monilla merkityksillä kirjottu. Kirja, joka jää kaihertamaan mieleen vielä kauan lukemisen jälkeenkin.

Tästä romaanista ovat kirjoittaneet myös Naakku ja Hanna. Osallistun Jalosen romaanilla myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen.

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002) on täydellinen kirja helteisiin päiviin ja iltoihin. Romaani kertoo intohimosta ja ihmissuhdesotkuista, mutta ei ole hömppäviihdettä vaan osuvasti kirjoitettua ihmis- ja ajankuvaa (lankapuhelimista ja synnytyssairaalan hoitokäytännöistä päätellen eletään 1980- tai 90-lukua). Aihe on pinnalta katsoen kepeä, mutta juoni kulkee tummiin vesiin. Marttisen esikoisromaanissa on jotain samaa kuin Pirjo Hassisen romaaneissa: ihmiset ovat biologisia olentoja, joiden elämää vietit ohjaavat. Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä piirtää terävän kontrastin rakkauden ensihuuman ja arjen välille:

Mielessään hän oli tuhannet kerrat nähnyt itsensä ja Antonin heräämässä hänen vuoteessaan, johon he olivat myöhään illalla rakastelun jälkeen yhdessä nukahtaneet. Huomenta rakas, Anton sanoisi ja sipaisisi Marjan hiuksia pois kasvoilta. Sitten hän haluaisi rakastella, jonka jälkeen he kinastelisivat leikkisään sävyyn siitä, kumpi keittää kahvia. -- Hän olisi löytänyt jostain tarjottimen, jolle olisi kattanut kaksi mukia ja paahtoleipää (mistähän hän olisi sellaista löytänyt, Marjalla oli tuskin koskaan paahtoleipää kaapissa) sekä raikasta appelsiinimehua. Pienessä posliinisessa maljakossa olisi punainen lyhytvartinen ruusu. Sitten he söisivät ja joisivat ja syöttäisivät toisiaan.  [-- --]


Anton ei ole koskaan sanonut siihen mitään, hymähtänyt vain. 
- Eikö meillä ole maitoa? Anton on nähnyt itsensä katsomassa aamulla jääkaappiin ja ravistelemassa tyhjää maitopurkkia. Ja miten kauan nainen aikoo vielä olla kylpyhuoneessa. Intohimo, pitsialusvaatteet ja seinää vasten naiminen, suuri rakkaus ja sielujen kohtaaminen ei voi koskaan olla verrannollinen ensimmäiseen yhteiseen roskapussiin. 


Kolmekymppinen Anton tietää enemmän kuin parikymppinen Marja, sillä Anton on jo kokenut rakkauden laimenemisen arjeksi. Muutamaa vuotta sitten Anton ja Inari ovat tiputtaneet monivuotiset seurustelukumppaninsa ja avopuolisonsa "puh pah pelistä pois" rakastuttuaan ensi silmäyksellä ravintolan terassilla helteisenä iltana. Salamana yhteen, pian naimisiin, sitten kaksi lasta. Lapsiperhearjen myötä jokin on muuttunut: Inari ei enää päästä Antonia lähelleen ja Anton katsoo harmissaan vaimonsa muodotonta paitulia ja hurmaantuu opiskelijatyttö Marjasta ilman tunnontuskia.

Marttisen romaanin henkilöiden tragedia on se, että heille rakkaus on valkoista ja mustaa pitsiä, ei arjen pieniä huomaavaisia tekoja ja vastuuta omista valinnoista. Kun lapsivuodeaika imaisee äidin ja vauvan kuplaan, jonne isällä ei ole pääsyä, mies etsii oman taikapiirinsä ja sulkee maailmansa vaimoltaan, kuin kostoksi. Silti...

Nyt kuva Inarista tuulessa ja auringossa kävelemässä, hänen tytöstään, hänen naisestaan, tuona ohikiitävänä hetkenä, oliko se edes totta, viiltää Antonin sydäntä.

Romaanin kerrontaa elävöittävät henkilöiden ajatusten, muistojen ja mielikuvien virrat. Marttinen kuvaa todella osuvasti nuorten naisten vauvakuumetta, lapsivuodeajan veren- ja maidontuoksuista sumua ja inhimillisiä katkeruuden, ihastuksen ja pettymyksen tunteita. Henkilöiden ajatuksista monet liikkuvat sen ympärillä, mitä he kuvittelevat muiden heistä ajattelevan, miltä he näyttävät muiden silmissä ja mitä toisen sydämessä liikkuu. Arvaukset osuvat joskus oikeaan, joskus niin harhaan, että arjen tragedia on valmis.

Osallistun tällä kirjalla Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen. Käykää kurkkaamassa myös Kirsin kiinnostava postaus Annamari Marttisen kirjoista ja Susan ja Leenan kirjoitukset tästä romaanista!

Kohtuullistajan niksikirja

Karin Lija: Vähempi parempi. 77 keinoa, jotka muuttavat elämäsi. (Växla ner! suom. Mervi Pöntinen, Aurinko kustannus 2011.)

Meijerielämää- ja Pientä elämää etsimässä -blogeissa käytiin taannoin kiinnostavia keskusteluja liittyen hidastamiseen trendinä. Hidastamisen haastajat -merkinnässä Lumikko arvioi hidastamiseen liittyviä kliseitä, ennakkoluuloja ja ilmiöön kohdistettua kritiikkiä eräässä suomalaisessa elämäntapalehdessä. Downshifting on out - mitä sitten? -artikkelissa Marikka jatkaa Lumikon aloittamaa keskustelua muistuttaen, että kohtuullistajia on ollut aina, vaikka vasta nyt "ilmiö" on nostettu otsikoihin. Lukiessani ruotsalaisen freelance-toimittaja Karin Lijan kirjaa Vähempi parempi  tunsin lukevani juuri sellaista kohtuullistamistarinaa, joihin median hidastamiskrititiikeissä viitataan. Karin Lilja on aiemmin hyvinpalkatussa uraputkessa kiitänyt toimittaja, joka väsyy hektiseen elämäänsä, muuttaa kalliista tukholmalaiskaksiosta rapistuneeseen huvilaan maalle ja kirjoittaa vähemmän valaistuneille ohjekirjan siitä, kuinka elämäänsä voi kohtuullista (ja miten ei pidä kohtuullista, esim. keittämällä itse humusta). Vähempi parempi on kirja niille, jotka haluavat suorittaa myös hidastamisen menestyksekkäästi.

Karin Liljan kirja on hyvin amerikkalainen: se neuvoo, opastaa ja kertoo kirjoittajansa menestystarinan. Lukiessani vuoroin ärsyynnyin kirjan tyylistä ja arvomaailmasta, vuoroin nyökyttelin hyväksyvästi jollekin oivallukselle. Esimerkiksi vanhan talon remontoimisesta (ja asumisesta ylipäänsä) puhuessaan Lilja painottaa, että meidän ei pidä samastua taloomme eikä samaistaa muita ihmisiä heidän taloihinsa: vaikka remontti etenisi hitaasti, paikat repsottaisivat eikä asunto kuvastaisi omia mieltymyksiä ja arvoja, ei kannata uhrata parisuhdetta remontin takia tai jättää kutsumatta ystäviään kylään. Samaan hengenvetoon Karin Lilja kuitenkin toteaa, että heidän kotinsa keittiöstä ja kylpyhuoneesta tuli remontin myötä upeita. Kauniit sanat talon ja sen asukkaan erillisyydestä olisivat painaneet enemmän, jos ne olisi kirjoitettu ennen "unelmahienon keittiön ja kylpyhuoneen" valmistumista. Esimerkit siitä, kuinka "ystävätär" kohtuullista väärin, eivät myöskään lisää kirjan sympaattisuutta. Hidastaminen on Liljalle tärkeä projekti, jota erilaista elämää elävät ystävät eivät saa hidastaa:

"Kuinka on, onko sinulla kavereita, jotka ovat aina vetämässä sinua mukaansa (kalliisiin) puuhiin? Joilla on aina yllään viimeistä muotia, jotka ovat olleet parhaissa pintaravintoloissa ja jotka tuntevat maailman metropolien in-paikat? Minulla on. Edelleen. Mutta minun oli pakko aidata heidät ulos muutamaksi vuodeksi saadakseni oman elämäni kohtuullistamisen oikeille raiteille, selvittääkseni, kuka oikein olin. Nyt, muutaman vuoden kuluttua, tiedän, miten aion käsitellä näitä "kallisarvoisia" ihmissuhteita, ja voin virkistää suhdettani heihin."

Toista kohtuullistamisaiheista kirjaa, Marikka Bergmanin Pientä elämää etsimässä käsittelevän postaukseni kommenteissa ihanan Uuden kuun aikaan -blogin Mirka kertoi lukevansa paljon "pääkoppakirjallisuutta" ja totesi kauniisti, että koko kirjan ei tarvitse olla hyvä; muutamat hyvät oivallukset tekevät kirjasta lukemisen arvoisen. Tämän armollisen ja myönteisen lukuohjeen opastamana nielen ärtymykseni Vähempi parempi -kirjan kirjoitustyyliä kohtaan ja keskityn kirjan hyviin puoliin. Itse pidän syvällisemmästä ja rosoisemmasta lähestymistavasta, mutta Liljan kirja on ihanan kesäisen kepeä ulkoasua myöten (kannessa kahvikuppi ja suklaata - ei mitään hidastajan perusruokaa mutta ah niin herkullista, ja perhonen lentelemässä jokaisen sivunumeron vieressä) ja antaa hyviä käytännön vinkkejä esimerkiksi perheen ruokahuollon mahdollisimman edulliseen ja terveelliseen järjestämiseen tai kohtuullistajan kukkarolle sopiviin vapaa-ajanviettotapoihin. Tässä muutamia poimintoja:

"Esitä itsellesi Pepsi-challence":
Jos olet koukussa tietyn valmistajan teelaatuun, juustoon tai pastamerkkiin, hanki useamman hintaluokan paketti samaa tuotetta ja testaa sokkona, mikä maistuu parhaalta ja muokkaa ostotottumuksiasi sen mukaan.

"Löydä koti itsestäsi"
Vaikka Lilja kannustaa hidastajaa muuttamaan maalle edullisemman asumisen ja suuremman omavaraisuuden takia, hän myös kirjoittaa: "Mutta teidän täytyy ymmärtää, ettei maisema tervehdytä teitä, vaan se on teidän itsenne tehtävä. -- Tarvitseeko sielunne tosiaan lisää salkoruusuja? Vai puuttuuko teiltä jotain muuta?"

"Anna lasten olla mukana - oikeasti"
Lilja kannustaa ottamaan lapset mukaan arjen askareisiin silloinkin, kun se tuntuu hankalalta: ennen pitkää lapset oppivat yhä taitavammiksi näissä toimissa, perhe saa olla yhdessä ja "sitä paitsi he lakkaavat jankuttamasta Legolandista".


Se, mitä Karin Lilja kirjoittaa puutarhanhoidosta, "puutarhaterapiasta" ja vanhojen istutusten säilyttämisestä, on minusta koko teoksen parasta antia:


"Miltä oma puutarhasi näyttää kymmenen vuoden kuluttua? Sadan vuoden? Jos sinulla on vain ruohomatto, et luo mitään, sillä kun lakkaat leikkaamasta ruohoa, siitä tulee vähitellen pelkkä takkuinen niitty. Luonto ottaa omansa. Mutta jos olet istuttanut ruusupensaan tai valkopyökkipensasaidan, se jää paikoilleen, vaikka sinä katoaisit. Sinä jätät jälkesi."

Meidän puutarhamme terveiset vuosikymmenten takaa: akileijoja jasmikepensaan varjossa.

Tietokirjahaaste ja yleistä lukuhaastepohdintaa

Taava haastoi blogissaan minut mukaan "Koululaisen tietohaasteeseen". Tarkoitus olisi lukea lukuvuoden 2011-2012 aikana 10 tietokirjaa, jotka liittyvät tieteeseen, tieteentekijöihin tai kulttuuriin, kirjoittaa niistä blogiinsa ja kertoa, kannattaako niitä lukea. Rakastan fiktion ohella myös faktakirjallisuutta, erityisesti kirjailijoiden tai muiden kulttuurivaikuttajien elämäkertoja, muistelmia ja historiaa, sekä tietenkin oman opiskelualani Yleisen kirjallisuustieteen oppikirjoja, väitöskirjoja ja artikkeleita. Haaste meni siis oikeaan osoitteeseen ja olen otettu blogini muistamisesta, kiitos Taava! Taava on haastanut mukaan erityisesti pari muutakin bloggaajaa mutta haaste on tietenkin tarkoitettu meille kaikille; mitä useampi lähtee mukaan, sitä enemmän lukuvinkkejä saamme Taavan koontiin, jonka hän aikoo tehdä ennen joulua ja keväällä haasteeseen listatuista kirjoista.

Haastehulluna olen jo muutamaan otteeseen miettinyt, mihin oikeastaan lähden kun osallistun johonkin laajempaan lukuhaasteeseen. Haastehan sanana viittaa johonkin, mitä ei muuten tekisi, mutta haastettuna (joko itsensä tai jonkun muun) saa asiaan motivaatiota, jonkin tavoitteen, jota kohden pyrkii. Joskus lukuhaasteen funktio on vähän erilainen; se haastaa ajattelemaan joitakin kirjoja eri näkökulmasta, jonkun teeman kautta. Esim. Siskos- tai Suomalaisen keskiluokan arki -haasteisiin liittämieni kirjojen kohdalla haastanut itseni miettimään, miten sisarussuhdetta tai keskiluokan elämää on kirjassa kuvattu. Teemoittain lukeminen antaa paljon, kun lukee erilaisia teoksia samasta aihepiiristä. Minun ei myöskään tarvitse erikseen haastaa itseäni lukemaan brittiläistä kirjallisuutta, koska luen sitä muutenkin paljon - Brittein saaret ovat yksi "kirjallisista maisemistani", mutta Karoliinan Totally British -haaste sai minut ymmärtämään käsitteen aivan uudella tavalla: brittiläiseen kirjallisuuteen kuuluu paljon muutakin kuin englantilaista kirjallisuutta, mm. Kansainyhteisön ja entisten siirtomaiden kirjallisuus, maahanmuuttajien kirjallisuus jne. Myös hauskat alakategoriat, kuten yläluokkaan viittaava "Stiff Upper Lip" tekevät TB-haasteesta kiinnostavan. Jonkinlaista hikipinkoiluakin tunnistan ainakin omassa haastehulluudessani; on kiva koettaa mihin pystyy ja keräillä pisteitä kuin koulukursseja ikään...

Kirjablogiyhteisössä haasteiden funktio on tienkin myös luoda yhteisiä puheenaiheita, esitellä muille itseä kiinnostavia teemoja (ja saada niille jatkuvuutta toisten blogeissa), kysellä haasteeseen sopivia lukuvinkkejä toisilta bloggaajilta ja (hieman proosallisemmin) linkittää puolin ja toisin. Kirjoitinkin jo taannoin postauksen haastavasta bloggamisesta, jossa pohdin haasteiden viehätystä ja esittelin lukuhaasteita, joihin aion osallistua. Parhaimmillaan haasteet toimivat inspiraation lähteenä, niin minulle kävi myös Taavan tietokirjahaasteen tiimoilta.

Omalla kohdallani muokkaan tietokirjahaastetta siten, että en liitä haasteeseen kirjailijoihin tai kirjoittamiseen liittyviä tietokirjoja, jotka liitän Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen. Näin saan haasteeseen itselleni haastetta :). Nelisen kuukautta kestäneen blogiurani aikana olen kirjoittanut seuraavista tietokirjoista:

Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä (väitöskirja)
Rintamamiestalot. Rakentajien muistikuvia (muistelma- ja tietoteos)
Ensin myytiin piano (muistelma)
Irti oravanpyörästä (hitaampaa elämää, omakohtaisia kokemuksia)
Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (avioliiton kulttuurihistoriaa omakohtaisiin kokemuksiin peilaten)
Kuinka kirjoitan romaanin (kirjallinen muistelma)
Kirjailijan työmaat (kirjailijat kertovat työstään)
Jokainen sydämeni lyönti (muistelma)
Adoptiomatka (erään perheen kokemus adoptioprosessista)
Hyvä, parempi, valmis - eli miten kirjoittaa se loppuun asti (kirjoittamisen opas)
Pientä elämää etsimässä (hitaampaa elämää)

Tietokirjoja löytyi siis reilun neljän kuukauden ajalta yksitoista (tosin sekä Irti oravanpyörästä että Kirjoittaen maailmassa -teokset olen lukenut ennen blogia, jälkimmäistä selailen aina silloin tällöin), joista seitsemän oli muita kuin Kirjalliseen elämään liittyviä teoksia. Haastan itseni lukemaan enemmän myös muista aiheista kuin omasta alastani, esimerkiksi historiaan, maantieteeseen, vieraisiin kulttuureihin ja uskontotieteeseen liittyviä teoksia ja erilaisten ihmisten (muidenkin kuin kirjailijoiden!) elämäkertoja. Elämäkertojen ystäville löytyy lukuvinkkejä Saran/P.S Rakastan kirjoja postauksesta ja keskustelusta. Tietokirjahaasteen puitteissa ajattelin lukea ainakin seuraavat kirjat:

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä - Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa
Maija Asunta-Johansson: Naiset eivät syö retiisejä
Tom Sjöblom: Tuulten saarella. Matka kelttien ja kertojien Irlantiin.


Tässä vielä muutama tietokirja (muusta kuin kirjallisuuden aihepiiristä), joita suosittelen lämpimästi niille, jotka eivät ole niitä vielä lukeneet:

McNeill & McNeill: Verkottunut ihmiskunta 
Marjo T. Nurminen: Tiedon tyttäret. Naiset tieteen historiassa
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa


Kuten listasta huomaa, minun olisi syytä sivistää itseäni myös muulla kuin kirjallisuuteen ja historiaan liittyvällä tiedolla. Mielenkiinnolla odotan, miten minun käy tämän haasteen kanssa ja millaisia kiehtovia tietokirjoja löydän eri aloilta!

Gunnel Beckman: nuori neiti Tova (nostalgian jäljillä)

Gunnel Beckmanin Nuori neiti Tova (Otavan nuortenkirjat 1965, Unga fröken Tova 1961 suom. Kyllikki Hämäläinen, 136 s.)


Koko kuisti oli täynnä märkiä vaatekappaleita ja likaisia saappaita. Takan yläpuolelle oli ripustettu rivi kosteita sukkia kuivumaan ja kaikilla tuoleilla on kastuneita kylpyvaippoja ja sadetakkeja. Siivoaminen olisi toivotonta. Lattiat ja räsymatot ovat täynnä havunneulasia ja hiekkaa ja multaa, joka tarttuu jalkapohjiin ja siirtyy vuoteisiin kun ryömitään tahmeankosteiden lakanoiden väliin. Kaikilla pöydillä ja tuoleilla on kirjoja ja lehtiä ja käsitöitä ja pelikortteja ja papereita jotka on piirretty täyteen kauniita naisia ja panssarilaivoja, jotka ampuvat pam, pam...
 - Ai, huuta äiti äkkiä ja tarttuu niskaansa.
 - Mitä nyt, Svante kysyy pelästyneenä.
 - Taivaan vallat, nyt katto vuotaa jo tästä sohvan yläpuoleltakin, äiti voihkii ja ryntää keittiöön hakemaan uutta pesuvatia. Ruokakomeron edessä kilahtelee jo heleästi plim, plim, ku pisarat läiskähtelevät peltivadin pohjalle.

Gunnel Beckmanin nuortenromaani Nuori neiti Tova on juuri niin elämänmakuinen ja konstailematon perhekuvaus kuin yllä oleva lainaus antaa ymmärtää. Wiseliuksen viisilapsinen perhe (josta kaksi vanhinta on tosin jo omilla siivillään, mutta lasten ystävät tuovat lisäeloa kotona olevien Tovan, Svanten ja Susannan sisarusparveen) viettää kesää mökillään saaressa. Kirja alkaa tilanteesta, kun perhe odottaa töiden takia mantereella kauemmin viipynyttä isää mökille, jossa he ovat viettäneet viimeiset neljä päivää neljän seinän sisällä jatkuvan sateen takia. Katto vuotaa, ruoat homehtuvat ja polttopuut kastuvat ja kaiken lisäksi perheen äiti pelkää pimeästä kantautuvia ääniä ja valvoo siksi liian myöhään noustakseen ajoissa keittämään aamukahvia. Äidin ja lasten mieliala laskee, kun he saavat viestin isän saapumisen viivästymisestä vuorokaudella (lohdutukseksi luetaan Anna ystävämme loppuun), mutta pian on uusi, aurinkoinen aamu, isä tulee iltalaivalla tuliaisineen ja perhe pääsee nauttimaan yhteisestä lomasta. Svanten umpisuoli ja muutama muu vastoinkäyminen tai kommellus vähän sotkee lomanviettoa, mutta kaiken kaikkiaan Beckmanin romaani on aurinkoinen kesäkirja.

Nuori neiti Tova on äitini lapsuuden kirjoja, itse luin sen ensi kertaa luultavasti noin yhdeksän-kymmenvuotiaana. Pidin kirjasta kovasti; mieleeni jäi neljätoistavuotiaan Tovan kasvamisen kuvaus ja se, että Tova astuu askeleen eteenpäin kirjailijanhaaveissaan julkaisemalla ilmapallon seikkailuista kertovan sadun aikakauslehdessä. En muista luinko kirjaa lapsena uudestaan, luultavasti ainakin jonkin kerran. Edellisestä lukukerrasta on joka tapauksessa kulunut useampi vuosikymmen. Kirjan viehätys oli yhä tallella, ja erityisesti nautin (episodimaisen) juonen jouhevasta kulusta; en pitkästynyt hetkeksikään. Nuori neiti Tova on itsenäinen jatko-osa kirjalle Kun kissa oli poissa - en ole lukenut kirjaa, mutta lukisin kyllä mielelläni. Wiseliuksen perhe on sympaattinen, mutta ei kuitenkaan liian imelä tai ahtaisiin rooleihin kirjoitettu; perheen äiti ei ole täydellinen emäntä ja Tova on kirjallista taipumuksistaan ja haaveilustaan huolimatta tomera ja toimelias nuori nainen, joka muistuttaa hieman Alcottin Pikku naisten Jo'ta.

Ruotsalainen Gunnel Beckman (1910-2003) oli muun muassa Nils Holgersson -tunnustuksella palkittu kirjailija, joka kirjoitti erityisesti nuorille. Beckmanilta on suomennettu useita teoksia, muun muassa leukemiaa sairastavasta 19-vuotiaasta Annikasta kertova nuortenromaani Juhlaan pääsy.

Osallistun tällä kirjalla Susan Nostalgian jäljillä -haasteeseen.

Helen Moster: Hylky

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky (Avain 2011) lunasti sille asettamani odotukset: mukaansa tempaava lukuromaani, jossa kaksi eri aikakautta ja kolme eri kohtaloa kietoutuvat toisiinsa Vrow Helena -aluksen yhdistäminä. Asetelma on pitkälti sama kuin Riikka Stewenin esikoisromaanissa Niin kauan kuin rakastat: akateeminen nainen (Stewen on taidehistorioitsija, Moster suomentaja ja toimittaja) kirjoittaa osittain historiaan sijoittuvan, taideteoksen ympärille punoutuvan trilleriaineksia sisältävän lukuromaanin. Käännöskirjailijoista muun muassa Tracy Chevalier ja Susan Vreeland ovat kirjoittaneet tällä kaavalla, ja on mukava lukea myös suomalaisia kirjoja tästä kategoriasta. Siinä missä Chevalierin ja Vreelandin kirjat ovat minusta aika selkeästi naisille suunnattua viihdettä, Mosterin Hylky varmaan kiinnostaa mieslukijoitakin - kaksi kolmesta päähenkilöstä on miespuolisia, kirja ei sisällä siirappia ja aiheet, merenkulku ja sukellus sekä taide kiinnostavat varmasti monia.

Hylyn päähenkilöt ovat Venäjän ikääntyvä keisarinna Katariina suuri, hänen aikalaisensa, 15-vuotias rotterdamilaisen merikapteenin poika Arne Arnesen sekä 2000-luvun suomalainen slavistiikan ja meriarkeologian tutkija Anton Saksa. Katariina toimii tapahtumien katalysaattorina tilatessaan Saksan Meissenistä hoviaan varten suunnitellun arvokkaan posliiniastiaston ja kolme maalausta nimekkäältä taiteilijalta. Arne lähtee laivapojaksi arvokasta lastia kuljettavaan laivaan, joka haaksirikkoutuu Itämerellä. Anton puolestaan löytää hylyn yksinäisellä sukellusretkellään, mutta päättää pitää salaisuutena niin hylyn kuin sen sisältä löytämänsä pienen ruusukuvioisen, hauraan posliinikupin.

Kirjan nimi viittaa ennen muuta Vrouw Helenaan, mutta myös kaikki kolme päähenkilöä ovat omalla tavallaan hylkyjä, hylättyjä ja syrjäytyneitä. Kuusikymppinen Katariina haluaisi pitää neljäkymmentä vuotta nuoremman rakastajansa Platon Zubovin kokonaan itsellään, ja päättää lahjoa nuorukaista kunniamerkeillä ja omalla muotokuvallaan. Arne Arnesen on menettänyt lempeän äitinsä lapsivuoteeseen ja tuntee kipeästi olevansa pettymys isälleen, joka ei ymmärrä pojan piirustusharrastusta ja pakottaa tämän merille, pois sisarustensa ja ymmärtäväisen kotiopettajan ja palvelijoiden luota. Anton Saksa puolestaan on syrjäytynyt, otteen arjesta ja työelämästä menettänyt nuori mies, jonka kontrastina kuvataan Antonin entistä vaimoa, kunnianhimoista ja järjestelmällistä Kaisaa. Anton ei pysynyt vaimonsa vauhdissa, mutta koettaa paikata kolhittua itsetuntoaan ainutlaatuisen löytönsä kautta:

Hylky muutti elämäni toisen kerran. Vasta silloin tajusin, kuka tai mikä minä olin. Olin seikkailija. En sen enempää enkä sen vähempää. Olin seikkailija, jonka elämä eteni yhdestä seikkailusta toiseen vailla syvällisiä tavoitteita. Olin kuvitellut haluavani uran ja etenemismahdollisuuksia. Olin kuvitellut tulevani onnelliseksi Kaisan rinnalla. Ehkä hän pitäisi minusta enemmän sellaisena kuin olin nyt, kun minulla oli ikioma projekti. Oma elämä.

Anton herättää sääliä, mutta myös jonkinlaista vastenmielisyyttä hylkyyn kohdistuvassa omistavassa innossaan ja itsekeskeisyydessään. Eniten minua liikutti Arne Arnesenin hahmo. Poika on paitsi herkkävaistoinen myös tarkkasilmäinen ja -kätinen: hetkessä hän luonnostelee lyijykynällä piirroksen näkemästään, oli se sitten tyttö, kameliankukka tai siro kahvikuppi. Arne on kuin vaihdokas merimiesten roisissa maailmassa ja tunteettoman isänsä poikana, ja juuri Arnen kohtaloa seurasin lukiessani sydän syrjälllään. Sen sijaan Katariinan hahmo jäi aika etäiseksi.

Minua jäi askarruttamaan myös Arnen taustalla, miehensä, äitinsä, poikansa ja tämän kotiopettajan muistoissa häilyvä Ulrika äiti. Millainen todella oli tuo nainen, joka tuntui pitävän perheen ja kodin lankoja käsissään, oli salaa ihastunut poikansa kotiopettajaan, tunsi vastenmielisyyttä miestään kohtaan, pohti Rousseaun kasvatusfilosofiaa ja halusi aina lapsivuoteesa vierelle tietyn posliinikulhon? Lahjakkuus, haaveilu ja mieltymys Meissenin posliiniin yhdistää edesmennyttä äitiä ja poikaa.

Koristelemisen jälkeen maalari otti lyhimmän pensselin ja kastoi sen kärjen mustaan. Hän käänsi kupin pohjan itseensä päin ja piirsi sen keskelle kaksi miekkaa ristiin ja ristin alapuolelle kuusisakaraisen tähden. Sitten maalari asetti kupin pöydälle suupuoli alaspäin arvioiden aikaansaannostaan. Hän poimi pulpetin vasemmasta laidasta jo aiemmin maalaamansa kupin ja kääntyi Arneen päin. 
 - Tein tämän mallikseni. Huomaatko, että väri poikkeaa aavistuksen lopullisesta purppurasta. Jos haluat, saat sen.


Pari sataa vuotta myöhemmin Anton Saksa saapuu selvittämään meren pohjasta löytämänsä posliinikupin salaisuutta. Yksi Mosterin kirjan vahvuuksista on sen ehyt rakenne: tarina ei eksy liikaa sivupolulle vaan kaikki langat pysyvät yhdessä, romaanin kameran zoomatessa milloin meren pohjaan, milloin Venäjän loisteliaaseen hoviin tai posliinitehtaan pölyltä ja tärpätiltä haisevaan maalaussaliin.


Hylyn ovat lukeneet myös Sara, Salla, Kirsi, Katja, Jenni, Morre, Zephyr ja Booksy.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti

Kannessa ystävän ja kirjailijakollegan Henrik Tikan piirros Claes Anderssonista.

Omien unieni kanssa ei seurustele suinkaan sisäinen romantikkoni. Vaan realisti, se joka todella haluaa tietää ja joka ei tyydy valve-elämän ja arkielämän puolusteluihin, jälkiviisauksiin, harhautuksiin ja torjuntoihin. 


Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogissa keskustellaan elämäkerroista ja elämäkerrallisesta fiktiosta. Keskustelussa Anni.m mainitsi hyvänä elämäkertana Claes Anderssonin muistelmateoksen Jokainen sydämeni lyönti. Merkintojä elämästäni (Wsoy 2009, suom. Liisa Ryömä). Claes Andersson on minulle tuttu lähinnä runoistaan ja kirjoittamisen oppaastaan Luova mieli, sekä tietenkin vasemmistoliiton entisenä kansanedustajana ja kulttuuriministerinä. Ja jazz-muusikonna ja psykiatrinakin hän on kunnostautunut... Andersson on ehtinyt ja taitanut paljon, mutta muistelmat ei ole silti mikään järkäle, vaan nimensä mukaisesti merkintöjä, muistin fragmentteja, jotka eivät etene kronologisessa järjestyksessä vaikka alkavatkin lapsuusmuistoilla ja päättyvät kuvaan muka torkkuvasta isoisästä.

Andersson ei säästele itseään kuvatessaan nuoruuden toilailujaan ja jopa hoitovirheitään aloittelevana lääkärinä. Myöskään yksityiselämässään kirjailija ei katso selvinneensä puhtain paperein (kukapa selviäisikään?). Anderssonin muistellessa avioeroaan hän mainitsee, että hänen ensimmäinen vaimonsa kirjailijanura lähti käyntiin vasta eron jälkeen, vaikka Andersson ei ainakaan tietoisesti tämän kirjallisia pyrkimyksiä tukahduttanut. Tuula-Liina Varis on kertonut muun muassa Kirjailijan työmaat -teoksen artikkelissaan, kuinka hän pystyi kirjottamaan vasta erottuaan Pentti Saarikoskesta. Onko ylipäätään sellaisia kirjailijapariskuntia, joissa vaimo olisi julkaissut ennen miestään tai nauttisi suurempaa arvotusta kirjailijana? Nuoremman polven kirjailijoissa varmaan onkin, mutta aiempina vuosina naiset ovat tainneet usein haudata kirjallisen kunnianhimonsa vuosiksi perheestä huolehtimisen ja miehen tukemisen vuoksi.

Monet Anderssonin kokemukset ovat niin rankkoja, että hänen muistelmistaan olisi saattanut tulla hyvinkin synkkä kirja - mutta runoilijan ilkikurinen tyyli ja pilke silmäkulmassa tekevät Jokaisesta sydämeni lyönnistä hauskan kirjan, joka toisaalta pysäyttää myös miettimään elämän haurasta lankaa ja sitä veteen piirrettyä viivaa, joka erottaa suljetun osaston potilaat sen henkilökunnasta.

Andersson kertoo muun muassa peliriippuvuudestaan ja ajoittaisesta kyvyttömyydestään, ammatistaan huolimatta, nähdä ja tunnistaa lähimmäisensä masennus. Tämän kaltaista rehellisyyttä toivoisi kaikilta muistelmien kirjoittajalta, mutta on toisaalta ymmärrettävää, että harva siihen pystyy. Menestynytkään ihminen ei kuitenkaan ole saavutustensa summa, vaan myös virheidensä ja haavojensa merkitsemä ihminen.

Ainoa pettymys kirjassa oli se, että Andersson puhuu siinä hyvin vähän kirjailijantyöstään - rakastan ennen muuta kirjailijoiden muistelmia ja elämäkertoja, joissa puhutaan romaanin idean löytymisestä, kirjailijan arjesta, flow'sta ja valkoisen paperin kammosta. Muistelmien Andersson on kuitenkin ennen kaikkea lääkäri ja psykiatri; potilaat ja lääkärin työn haasteellisuus kulkevat punaisena lankana läpi teoksen, vaikka siinä sivutaan niin politiikkaa kuin jalkapalloakin. Anderssonilla on kuitenkin kyky kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, jotka eivät minua muuten innostaisi. Jokainen sana on elävä ja lämmin.


Käykää lukemassa myös Inan hersyvän hauska arvio tästä kirjasta, joka sopii niille "jotka ovat 35 ja luulevat olevansa jotain" ;), sekä Kirjapedon mietteet.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi oli Nathalie

Nathalie katsoi miestä, joka ei enää ollut tuntematon ja jonka anonymiteettihiukkaset katosivat vähitellen hänen silmiensä edessä. Hän yritti muistaa, mihin oli ollut matkalla heidän tavatessaan. Hänellä oli vain epämääräinen muistikuva. Eikä hän ollut niitä, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää. Eikö hän halunnutkin kävellä juuri lukemansa Cortázarin romaanin jäljillä? Kirjallisuus oli nyt läsnä heidän välillään. -- -- Sellaiseen Nathalie oli matkalla: romaaniin. 

Juuri tällaista lukuromaania olen kaivannut. David Foenkinos'in Nainen, jonka nimi oli Nathalie (Gummerus 2011, alkuteos La Délicatesse 2009, suom. Pirjo Thorel) kertoo romanttisen tarinan kepeästi, mutta  kuitenkin taitavasti, omaperäisin sanankääntein ja hauskoin kirjallisin viittauksin. Kirjan huumori sai minut hymyilemään, ja ojensin kirjan muutaman kerran miehellenikin (jolla ei yleensä ole aikaa eikä harrastusta lukea muuta kuin ammattikirjallisuutta tai iltasatuja lapsille) jakaakseni jonkin osuvan tai nokkelan kohdan hänen kanssaan. Kirja olisi ollut aivan liian siirappinen, ellei kertoja olisi katsellut henkilöitään hieman ironisesti ja etäännyttänyt kerrontaa kommenteilla, anekdooteilla ja sanakirjasitaateilla. Välillä kohtaus puetaan elokuvakäsikirjoituksen muotoon.

Kirja myös ärsytti, etäännytyksestä ja huumorista huolimatta. Päähenkilö on nainen, joka nostetaan jalustalle kirjan suomenkielistä nimeä myöten (alkuteoksen nimi La Délicatesse viittaa sekin Nathalieen, termi tarkoittaa muun muassa hienoutta, herkkyyttä, hentoutta ja haurautta sekä tahdikkuutta ja hienotunteisuutta). Luonnollisesti kaikki kirjan miehet rakastuvat Nathalieen ihan vain nähdessään hänen kävelevän kadulla tai työpaikan käytävällä. Ihmekös tuo, sillä onhan Nathalie paitsi kaunis ja seksikäs, myös älykäs ja syvällinen, viettäähän hän sunnuntaipäiviä lukemalla venäläisiä klassikoita juoden kannukaupalla teetä.

Nathalie on nuori nainen, joka kokee täydellisen rakkaustarinan ikimuistoisine hääjuhlineen, työpäivän katkaisevine romanttisinen lounaineen ja intohimon hetkineen. Kaikki särkyy, kun Nathalien mies Francois juoksee sunnuntailenkillään epähuomiossa auton alle. Nathalie masentuu, mutta kerronta säilyttää kepeän tyylinsä ja nuori leski itse kauneutensa ja haluttavuutensa:

Nathalie ei ollut missään vaiheessa tyystin etääntynyt aistillisuudesta. Hän ei oikeastaan koskaan lakannut olemasta naisellinen, ei edes niinä hetkinä jolloin halusi kuolla. Kyse saattoi olla jonkinlaisesta kunnioituksesta Francoista kohtaan tai sitten hän yksinkertaisesti ajatteli, että riittää kun meikkaa niin näyttää elävältä. 

Nathalie-romaanissa pinnallinen on syvällistä (Francois päättää ensitreffeillä mennä Nathalien kanssa naimisiin, jos tämä tilaa kahvilassa aprikoosimehua) ja syvällinen pinnallista (lääkäri, joka joutuu kertomaan Nathalielle, että Francois todennäköisesti kuolee, ajattelee, että Tämä tragedia tuntui kuitenkin jostain selittämättömästä syystä sijoittuvan kaikkein korkeimmalle murhenäytelmien hierarkiassa. No, siis tietenkin siksi, että se tapahtuu Nathalielle!!)

Koska Nathalie ei olisi "nainen, jonka nimi oli Nathalie" jos hän toimisi jotenkin ennustettavalla tavalla, hän hylkää kaikki komeat viettelijät miehensä kuoleman jälkeen mutta suutelee spontaanisti ja mitään ajattelematta työtoveriaan ja alaistaan, ruotsalaista Markusta. Markus on tietenkin ruma ja kömpelö, ja Nathalien suudelma on parasta, mitä hänelle voi tapahtua. Vaikka Nathalie on jo unohtanut koko suudelman, Markus päättää piirittää häntä yhtä tarmokkaasti kuin sosialistisen puolueen pääsihteerin vaalin hävinnyt nainen julistautui voittajaksi vaalituloksesta huolimatta (kyllä, juuri niin tarmokkaasti).

Sentimentaalisena nuoren lesken kuvauksena Nathalie toi mieleeni kauan sitten lukemani Erich Segalin romaanin Love Story - sillä erotuksella, että edellisen ollessa humoristinen ja hieman ironinen kirja jälkimmäinen on hyvinkin totinen ja vilpitön. Toisin kuin leskeksi jäänyt Oliver Segalin kirjan jatko-osassa, Oliver's Storyssa, Nathalie todellakin löytää kestävän uuden rakkauden Markuksen kanssa. Sattuman ja pientenkin valintojen merkityksen korostaminen taas muistuttaa Lionel Shriverin hienosta Syntymäpäivän jälkeen -romaanista, ja blogiarvioiden perusteella olen saanut sellaisen mielikuvan, että myös David Nichollsin romaanissa Sinä päivänä on jotain samaa.

[Mehu] on seurallista, ei liian hyökkäävää. Antaa vaikutelman lempeästä, tasapainoisesta naisesta.

Nathalie oli minulle makeankirpeä kirjallinen välipala, mutta nyt kaipaan taas jotain vankenpaa ravintoa.

Postauksen alkuun linkittämäni Ilsen lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A., Luru, anni.m., Lainatäti, Anneli  ja Ina.

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

- Minä kerron ensin itsestäni jotakin ja sitten kerrot sinä, ja samalla me juomme teetä. Odota täällä kaikessa rauhassa, minä tulen pian takaisin.
Vuokraemäntä alkoi nopeasti tuntua Iiriksestä tutulta. Matkan jälkeen oli hyvä olla paikassa, jossa toinen otti ohjat käsiinsä, sanoi mitä piti tehdä: olla vain ja levätä. Keittiöstä kuului kolinaa, jääkaapin ovi avattiin ja suljettiin, pian paahtoleipien tuoksu levisi olohuoneeseen ja Iiris nielaisi nälästä.


Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa (Tammi 1998) on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin:

-Nuori ihminen on tikkuja täynnä. Vasta iän myötä ihminen vetää tikkuja itsestään ulos, ja se sattuu, mutta jos niitä ei poisteta, ne tulehtuvat ihmisen sisään ja jäävät ihon alle koteloitumaan. Kun vetää tikut pois silloin kun ne työntyvät ihon alta esille, ne tulevat helpoimmin. Tikut voi sitten polttaa pois pelkäksi tuhkaksi. 


Yllä olevan sitaatin lausuu Jalosen romaanissa irlantilaisen pikkukylän katolinen pappi, Isä O'Connor, joka käy joka sunnuntai teellä Brigitin luona, on käynyt jo vuosien ajan. Yhtä kauan Brigit, miehensä jo varhain onnettomuudessa menettänyt keski-ikäinen leski, on pitänyt asunnossaan vuokralaista. Kun 25-vuotias suomalaistyttö Iiris saapuu vuodeksi Irlantiin kirjoittamaan ja valokuvaamaan kotimaansa aikakauslehtiin, Brigit esittää erikoisen pyynnön: Iiriksen pitäisi olla kotona joka sunnuntai Isä O'Connorin vierailun ajan ja juoda Brigitin ja papin kanssa teetä. Jo ensi hetkestä Iiris aavistaa, että papin ja Brigitin välillä on enemmän kuin mitä tyynen kohtelias pinta antaa ymmärtää. Iiriksellä on myös omat haavansa, vanhempiensa kuolema ja jokin, jolle ei löydy sanoja ja se, että hänellä on monta eri käsialaa. 

Clogherny Church/Geograph.org.ie.

Kirjassa kuvataan pyhää, mutta pyhyyttä ei samasteta katoliseen kirkkoon eikä mihinkään muuhunkaan istituutioon, vaan se on jotain, minkä ihminen voi kohdata sisimmässään tai ympäristössään, yksin tai toisen ihmisen vierellä. 

Rehevien puitten ja pensaitten hiljaisuudessa Iiris kuvitteli kuulevansa kaukaa kaupungin toiselta laidalta toisiinsa sekoittuneiden äänien huminaa: Phoenix-puistossa laulavan kuoron ja paavia odottavan yleisön äänet. Hän ei tahtonut metelin ja hiljaisuuden keskelle. Niin hän oli jo päättänyt. Hän muistaisi paavin vierailupäivästä Pyhän Annen puiston läpi virtaavan pienen hiljaisen joen ja puiston lähellä virtaavan meren. 

"Ihminen tarvitsee vuoria, joille voi kiivetä, sillä ihminen tarvitsee uupumusta, pappi oli puolestaan sanonut kun he olivat etukäteen puhuneet pyhiinvaelluksesta: - Äärirajoille asti yrittäminen rikkoo ihmisestä jotakin joka on hyvä rikkoa." Kuvassa Crough Patrick, pyhiinvaeltajien vuori Irlannissa/Geograph.org.ie.

Todistaja Brigitin talossa sisältää kolme jaksoa, joista ensimmäinen on nimetty Brigitin ja Isä O'Connorin mukaan ja toinen Iiriksen mukaan, kolmas on nimeltään Pyhiinvaellus. Teoksen ensimmäinen osa sijoittuu kokonaan Irlantiin, toisessa osassa on siirrytty ajassa kaksitoista vuotta eteenpäin. Palattuaan Irlannista Suomeen Iiris on mennyt naimisiin miehen kanssa, joka ivailee Iiriksen ja Brigitin kirjeenvaihtoa, vaistonnut että mies vielä lähtee koska heillä oli liian hiljaista, saanut Isä O'Connorilta viestin Brigitin kuolemasta ja päättänyt hävittää kaikki muistot menneestä - kirjassa kipua kuvataan usein henkilön haluna rikkoa rakkaita esineitä tai kasveja ja poistaa ne ympäriltään. Pyhiinvaellus-jakso sulkee kehän, kun Iiris matkustaa jälleen Irlantiin, vuosien jälkeen. Sillä kuten Isä O'Connor on ennustanut, kämmenenkokoinen pala hänestä on jäänyt tuolle vihreälle saarelle.

Myös minä uskon palaavani Jalosen kuvaamaan Irlantiin vielä joskus.

Ihanaa sunnuntai-iltaa!

Kuva Flickr.

Kirjainten virran Hanna on kirjoittanut Riitta Jalosen romaanista Kuvittele itsellesi mies,  Lainatäti Hyvää yötä Irma Noorasta ja Anna Elina on maininnut Todistajan Brigitin  talossa 100 naisten kirjoittamaa kirjaa -listallaan.

Liitän Jalosen kirjan osaksi Totally British -haastetta, Éirinn go Brách! -alakategoriaan.

Jean Kwok: Käännöksiä

Minä huokaisin. Tuntui siltä kuin äidin soiton kuuntelemisesta olisi kulunut pitkä aika, vaikka olimme olleet  Amerikassa vasta pari viikkoa. Hongkongissa olin kuullut usein äidin soittoa, sillä hän oli opettanut musiikkia koulussa ja antanut kotona viulu- tai pianotunteja, mutta yleensä hän oli liian väsynyt soittamaan enää illalla mennessäni nukkumaan. Mutta nyt äiti oli täällä, ja hänen musiikkinsa soi ainoastaan minulle.


Jean Kwokin Käännöksiä (Girl in Translation 2010, suom. Ulla Lempinen, Bazaar 2011) on osittain omaelämäkerrallinen tarina kiinalaisesta leskiäidistä ja tyttärestä, jotka pakenevat Hongkongin köyhyyttä ja näköalattomuutta äidin siskon, Paula-tädin luo Yhdysvaltoihin. New Yorkin Brooklyn ei kuitenkaan tarjoa siirtolaisille lähtömaata parempia oloja: Paula-täti järjestää sukulaisilleen torakoita ja rottia vilisevän kylmän asunnon ja työpaikan miehensä omistamasta vaatetehtaasta. Tytär Kim eli amerikkalaisittain Kimberly ponnistelee päivät koulussa aluksi heikon englanninkielentaitonsa varassa ja työskentelee iltaisin tehtaassa äitinsä rinnalla. Kysessä on siis klassinen, romanttinen tuhkimotarina. Yksi suosikkiromaaneistani, Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, on myös tuhkimotarina - mutta silloin kun kyse ei ole lasten sadusta, odotan tuhkimotarinaltakin hieman moniulotteisuutta, syvyyttä ja harmaan sävyjä. Käännöksien maailma on kuitenkin varsin mustavalkoinen ja hahmot stereotyyppisiä, kuuluupa henkilögalleriaan pelastava prinssikin. Varsinkin alun perusteella kirjan olisikin voinut luokitella nuortenkirjaksi*, ja jos olisin äidinkielenopettaja, varmaan luetuttaisinkin kirjaa oppilaillani. Käännöksiä on viihteellinen, juonivetoinen lukuromaani koskettavasta aiheesta ja uskomattomasta sitkeydestä vaikeissa oloissa.

Romaanin kertoja on Kim, joka muistelee tapahtumia ja jonka kielellisten väärinymmärrysten kautta Kwok kuvaa osuvasti maahanmuttajan vaikeuksia vieraassa kieliympäristössä. Kiinalaiset sanonnat kuulostavat hauskoilta englanniksi (suomeksi) käännettyinä: kun Kim vihdoin murtaa pelon, riippuvaisuuden ja kohteliaisuuden siteet tätiinsä, tädin syytös on, että Kimin ja hänen äitinsä "sydämissä ei ole juuria" (he ovat kiittämättömiä) ja vakuuttaa, että "jos ihmiset näkisivät tämän tunteellisen näytelmän, heidän lihansa tuntuisi nukutetulta" (Kimin ja hänen äitinsä käytös on Paulan mielestä noloa).
Kimin äiti sen sijaan säilyttää kiinalaisen tyyneytensä ja kohteliaisuutensa kuohunnan keskellä: "Isosisko, olet auttanut meitä paljon, mutta ehkä meidän on nyt aika lakata tukeutumasta sinuun niin paljon." Edellä kuvattu kohtaus, jossa Kim vihdoin sanoo tädilleen suorat sanat, tuo mieleeni Montgomeryn Emilia Byrd Starrin laittamassa jauhot suuhun ilkeälle Ruth-tädilleen.

Kimin maailma avautuu englannin kielen avautumisen mukana, ja kielen kautta hän saa myös keinot päästä pois kurjuudesta - kirjan nimikin viittaa käännöksiin kahden kulttuurin välissä ja Kimin enemmän tai vähemmän onnistuneisiin käännöksiin kuulemastaan ja lukemastaan englannista. Käännöksiä on niitä romaaneja, jotka mieluiten lukisi alkukielellä, mutta Ulla Lempisen käännös on mielestäni onnistunut ihan kiitettävästi ilmaisemaan Kimin hapuilua kielen käännöksissä.

Vilpittömästä Kimistä ja hänen lempeästä äidistään ("emosta ja poikasesta") ei voi olla pitämättä, mutta monien sivuhenkilöiden julmuus, varsinkin Paula-siskon, käy yli ymmärryksen, ja yritykset selittää Paulan motiiveja jäävät valjuiksi. Kim ei myöskään saa koulussa minkäänlaista tukea kielellisiin tai kulttuurisiin alkuvaikeuksiinsa, mutta lahjakkaana ja älykkäänä hänen onnistuu taistella tiensä pois laittomasta vuokraloukosta ja opiskelemaan stipendiaatiksi Yaleen. Maahanmuuttotarinana Käännöksiä pysäyttää ajattelemaan vaikeaa tasapainoilua kulttuurien ja kielten välitilassa. Minulle Käännöksiä ei ollut mikään suuri elämys, mutta lukemaan koukuttava, sympaattinen kirja kuitenkin.

Käännöksien sivuja ovat käännelleet myös ainakin Mari.A (alkukielellä), Linnea, Susa, Hanna, Katja, Norkku, Leena ja Lainatäti. Aasialais-amerikkalaisen miehen arvio, johon kirjailija itse on käynyt kommentoimassa, löytyy täältä. Käykää myös kurkkaamassa Mari.A.:n hauska postaus nuttura- ja säärikirjoista, joista ensiksimainittuihin Käännöksiäkin kansikuvansa perusteella kuuluu!

Polkuja eteenpäin: muita (omaelämäkerrallisiakin) romaaneja amerikanimmigranteista


Kiran Desai: Menetyksen perintö
Frank McCourt: Amerikan ihmemaassa 
Lars Sund: Colorado Avenue
Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
Colm Tóibín: Brooklyn
Antti Tuuri: Ameriikan raitti


*On toki paljon syvällisiä nuortenkirjoja moniulotteisine henkilöhahmoineen, mutta nuorten maailmassa ja nuortenkirjoissa mustavalkoisuus ja sankari-konna -asetelma on jossain määrin ymmärrettävää.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Ei kahta ilman kolmatta... Ketunleipiä kotiportaidemme juurella.

Hänellä on uskomattoman pienet sormet. Puoliso kaivaa taskustaan keltaisen pupuhelistimen ja näytän sitä lapselle. Painan pupun mahaa, mahasta kuuluu ääni. Silloin lapsi yhtäkkiä nauraa ääneen. Katsomme puolison kanssa toisiamme ja toistelemme monta kertaa asiaa, jonka molemmat näkivät: "Hän hymyili ja nauroi!"

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi 2011, 240 s.) on sisäinen matka äitiyteen, ihan tavalliseksi perheeksi, ja konkreettinen  matka Kiinaan ja takaisin, oma kauan kaivattu lapsi paluumatkalla mukana. Matkaa tehdään hitaasti ja perusteellisesti: ensin jonotetaan adoptioneuvontaan, sitten käydään adoptioneuvonnassa, kunnes virkailija toteaa Annalle ja hänen miehelleen voivansa lämpimästi suositella heitä vanhemmiksi. Sitten odotetaan useampi kuukausi adoptiolautakunnan päätöstä, ja odotuksen palkitsee kaikessa kapulakielisyydessäänkin maailman kaunein lausuma: "Lautakunta katsoo, että hakijat täyttävät lapseksiottamisessa annetussa laissa (153/1985) lapseksiottajille annetut edellytykset. Tämän vuoksi lautakunta on päättänyt mainitun lain 27. pykälän 1 momentin nojalla myöntää hakijoille luvan lapseksiottamiseen." Lauseita toistetaan onnellisena kerta toisensa jälkeen, mutta matka pienen kiinalaistytön vanhemmiksi on vasta alussa.

Adoptiomatka on sarja päiväkirjamaisia merkintöjä, jotka alkavat ensimmäisestä käynnistä adoptioneuvojalla ja päättyvät yli viisi vuotta myöhemmin, kun lapsi on ollut jo muutaman kuukauden kotona. Adoptioprosessia edeltänyttä aikaa tuloksettomine hedelmötyshoitoineen sivutaan vain lyhyesti, ne itkut on jo niistetty. Anna pohtii, miten saada muut ymmärtämään, että adoptio ei ole heille mikään kakkosvaihtoehto eikä adoptoitava lapsi biologisen lapsen korvike, vaan juuri se lapsi, jota hänen tulevat vanhempansa odottavat, toivovat ja rakastavat. Vaikka haltiatarkummi lupaisi raskauden taikasauvan heilautuksella, pariskunta valitsisi adoption. Edes kohdemaan vaihtaminen adoptioprosessin nopeuttamiseksi ei tule Annalle kysymykseen, sillä kiinalaislapsen odotus on jo alkanut sydämessä.

Annan kuvailemista ajoittain vallan saavista pelon, katkeruuden ja toivottomuuden tunteista huolimatta Adoptiomatka on valoisa kirja, sillä se kertoo kasvusta, rakkaudesta vielä tuntematonta lasta kohtaan ja perheestä, joka vihdoin toteutuu. Alkuvuodesta luin Anna-Kaisa Hakkaraisen lapsettomuutta käsittelevän kirjan Ihmeet tapahtuvat muille (2010), joka kuvaa raastavasti kerta toisensa jälkeen kuukautisiin tai keskenmenoon päättyviä hedelmöityshoitoja. Hakkarainen ja hänen miehensä päätyivät myös adoptioon, ja toivon voivani lukea perheen syntymisestä kertovan kirjan myöhemmin myös Hakkaraiselta.

Vaikka Adoptiomatkakin nostatti useaan kertaan kyynelen silmäkulmaan, se sai minut myös hymyilemään. En voi olla hymyilemättä, kun luen kuinka Anna ja hänen miehensä ottavat valokuvia Kiinan adoptioviranomaisia varten kesämökillä: yleensä kalsareissa klapikirveen varressa viihtyvä mies laitetaan poseeraaman kauluspaidassa aamukahvin ja Helsingin sanomien äärelle, kun taas Anna sonnustautuu kokkaamaan jakkupuvussa, esiliinassa ja äidiltä lainatuissa matalissa avokkaissa - kiinalaiset oudoksuisivat sukkasillaan hipsuttelua. Adoptiomatkan kerronnan vahvuus on paitsi pohdiskelevaisuudessa ja omien tunteiden vilpittömässä esittämisessä, myös siinä, että kirjoittaja ei ota itseään liian vakavasti - ainakin minä pystyin samastumaan enemmän kirjoittamisesta ja lukemisesta kuin siivoamisesta nauttivaan, ajoittaista yksinoloa tarvitsevaan Annaan, joka haluaa kasvaa ja rohkaistua odotuksen mukana.

Ryhdistäydy, hyvä nainen, komennan itseäni. Leivänmuruilla keittiön lattialla ei ole merkitystä. Adoptiovanhemmalta ei vaadita täydellisyyttä, onhan se sinulle monta kertaa kerrottu. Riität ja kelpaat. Lakkaa murehtimasta pieniä, keskity olennaiseen. Siihen, että osaat kaivaa esiin ja ottaa adoptioneuvonnan aikana puheeksi kaiken oikeasti vaikean, jonka käyminen on tulevan lapsesi parhaaksi.

Annan pohdinnat lapsenkaipuun motiiveista, vanhemmuuden haasteista ja peloista koskettavat ketä tahansa vanhempaa tai lasta odottavaa riippumatta siitä, kuinka lapsi saadaan. Adoptiolasta toivovat joutuvat vain käymään näitä asioita läpi huomattavasti perusteellisemmin kuin biologista lasta odottavat   - ja perustelemaan valintojaan myös ulkopuolisille, usein ajattelemattomille ja kapeakatseisille utelijoille. Yhteiskunnalla ei ole resursseja järjestää adoptioneuvonnan kaltaisia keskusteluja kaikille vanhemmiksi tuleville, mutta jokaisen on hyvä miettiä esimerkiksi lapsuudenkotinsa henkistä perintöä, omia arvojaan ja parisuhdettaan äidiksi tai isäksi kasvaessaan, ja usein odotus ja lapsen saaminen synnyttävätkin näitä mietteitä.

Kiinalaisesta lastenkodista Annan ja hänen puolisonsa syliin siirtyvä tyttö saa kasvattaa vahvat juuret uuteen maaperään. Kun hän saapuu vanhempiensa kanssa Suomeen, häntä ovat vastaanottamassa isovanhemmat ja muut sukulaiset, ja hänen kodikseen tulee talo, jossa jo hänen isoisoisänsä on asunut. Lapsen omassa kirjahyllyssä odottavat Pupet, Maisat, Lindgrenit ja Mikko Mallikkaat. Siteitä synnyinmaan kulttuuriin tullaan myös vaalimaan.

Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta nyt on arki. Joskus kiirettä, joskus väsymystä, kaiken ilon takana.

Kirja perustuu Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-blogin merkintöihin.

Kansi: Jukka Aalto

Adoptiomatkasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Jonna, Ilse, Sanna, EmmyAurora ja tata.

Romaani kansainvälisestä adoptiosta: Anne Tyler, Amerikan lapset, josta on kirjoittanut Lumiomena.

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisa harjoittelee

Kuva Antikvariaatti.net

Nyt he ovat jo kaikki puutarhassa, pikkutytöt perhoskoltuissaan, Elsa-täti, pojat ja Harri. Harri on kaunis ja kalpea mustassa siviilipuvussaan, kukka napinlävessä. Sydäntäni pusertaa juuri nyt, kun ajattelen, että hänen vasen käsivartensa ei voi tukea minua tällä hetkellä. Mutta tunnen suurta hellyyttä tuota tyhjää hihaa kohtaan, ja saanhan olla vain ylpeä miehestäni, joka on antanut uhrinsa isänmaalle. 

Joskus ala-asteella opettajamme lahjoitti meille oppilailleen vanhoja kirjojaan. Minä valitsin joukosta Tuulia-nimimerkillä julkaistun Marja-Liisa harjoittelee (1943), joka on periaatteessa aikuistenkirja mutta sota-ajan romaanina niin viaton ja puhdashenkinen, että soveltui varsin hyvin varhaisteinin luettavaksi. Romaanin nimihenkilö ja minäkertoja on yhdeksäntoistavuotias ylioppilastyttö, joka harjoittelee taloudenpitoa ja aikuisen vastuuta isän ollessa sotilaslääkärinä ja äitipuolen lääkintäottana. Romantiikka astuu kuvaan, kun rintamalla oleva isoveli Riston tuo lomalle tullessaan mukanaan ystävänsä, luutnatti Harri Nousian. Kirja päättyykin luonnollisesti häihin, mutta selatessani Kotimaisia nuortenklassikoita 1 -teosta minulle selvisi, että Marja-Liisan tarinalle kirjoitettiin jatkoa, vuonna 1945 ilmestynyt Marja-Liisan oma koti.

Aikanaan ihmettelin nimimerkkiä ja mietin, kuka sen taakse kätkeytyi. Asia selvisi edellä mainitusta Kotimaisia nuortenklassikoita -teoksesta, kun satuin lukemaan Päivi-Heikkilä-Halttusen artikkelin Tyyni Tuuliosta (1892-1991, tunnetaan myös nimellä Haapanen-Tallgren), joka oli minulle ennestään tuttu pitkän linjan kirjallisuudentutkijana, kirjailijana ja suomentajana. Marja-Liisan tarina ilmestyi alunperin Kotiliedessä jatkokertomuksena. Heikkilä-Halttusen mukaan Tuulio on kirjoittanut Marja-Liisan kertomukseen omia muistojaan ajoilta, jolloin hän akateemisesti koulutettuna ja käytännön töihin tottumattomana joutui harjoittelemaan kodinhoitoa itseään neljätoista vuotta vanhemman Oiva Tallgrenin puolisona.

Marja-Liisa harjoittelee on aikamatka maailmaan, jossa koti, uskonto ja isänmaa olivat kantavat arvot ja äitiys oli ihanne. Kirja sekä alkaa että päättyy Marja-Liisan edesmenneen äidin kuvan äärellä. Äiti kuoli Marja-Liisan ollessa lapsi, mutta Äiti on aina äiti, vaikkakaan ei muuta kuin hyvin, hyvin epämääräinen lapsuudenmuisto ja hohtava kuva salin seinällä flyygelin vieressä, eikä Marja-Liisa halua kutsua äidiksi äitinsä siskoa, ankaraa Elsa-tätiä, vaikka tämä on ollut jo hänen äitipuolensa yli kymmenen vuotta. Hääpäivänään Marja-Liisa seisoo äitinsä kuvan edessä - hiuksillaan sama huntu, jota äitini käytti hääpäivänään ja kiittää äitiään elämän lahjasta ja siitä, että olet hoivannut minua vielä sieltä, missä olet, kasvattanut pientä Marja-Liisaasi tähän asti! Isänsä ja Elsa-tädin ollessa hoitamassa velvollisuuksiaan isänmaataan kohtaan Marja-Liisa on vastuussa nuoremmista sisaruksistaan, veljestään Jukasta ja siskopuolistaan Tytistä ja Leenasta. Marja-Liisa katuu, että ei aikanaan ruvennut pikkulotaksi jotta voisi nyt toimia oikeana lottana: Varmasti selviytyisin paremmin puhelin- tai radistilottana kuin tällaisena - tyhjänpäiväisenä ja epäonnistuneena emännänsijaisena täällä kotona, jossa ei edes koskaan tapahdu mitään jännittävää.


Ajan hengen mukaisesti Marja-Liisa tietenkin kasvaa tehtäviensä mukana ja löytää onnen kotoisista toimistaan ja velvollisuuksien täyttämisestä. Yhdessä sulhasensa kanssa he aikovat rakentaa ja jälleenrakentaa isänmaataan. Marja-Liisa on kokemistaan vastoinkäymisistä ja suruista huolimatta onnellinen, että ei ole entinen huoleton, itsekeskeinen Marja-Liisa, sillä nyt on minun vuoroni lähteä elämään, enkä saa vapista.


Olisi mielenkiintoista lukea Marja-Liisan oma koti, sillä Heikkilä-Halttusen mukaan jatko-osa on jo arkisempaa kuvausta nuoren avioparin ensimmäisestä yhteisestä vuodesta Helsingissä. Marja-Liisa tasapainottelee musiikin ja latinan opintojen, sodan vammauttaman aviomiehen tukemisen ja kasvavan perheen paineissa. Nyt viipyilen kuitenkin vielä Marja-Liisan kesäisen hääpäivän suloisissa tunnelmissa:

Meidät on aiottu vihkiä salissa, mutta koska on säteilevän kaunis ilma, olen pyytänyt, että se saisikin tapahtua puutarhassa Mustialan ruusujen lähellä. 

Kuva Geographic.org.uk

Jumissa Rantahotellissa, todistajana Brigitin talossa

Glenon kylä Irlannissa/Geographic.ie

Olen jumissa sveitsiläisessä järvenrantahotellissa, Hotel du Lacissa kirjailijatar Edith Hopen ja muutaman muun eksentrisen hotellivieraan kanssa. Edith Hope on lähetetty Rantahotelliin kuin pahainen lapsi, koska hänellä on suhde naimissa olevaan mieheen. Edith Hope kirjoittaa (myyvemmällä nimellä kuin omansa) romanttisia romaaneja naisille, niille harmaille hiirulaisille ja "kilpikonnille", jotka jäävät nuolemaan näppejään "jänisten" viedessä kaikki miehet. Kirjoissaan Edith haluaa antaa hiirulaisille toivoa, että unelmien prinssi voisi huomata heidät ja rakastua heihin; todellisuudessa hän kuitenkin uskoo että voiton vievät ne kaunottaret, joilla ei ole aikaa lukea kirjoja. Edith muistuttaa hieman Carol Shieldsin Pikkuseikkojen Judithia; hän on syrjästäkatsoja ja tarkkailija, utelias ihmisten havainnoija.

Edithin ja minut on Rantahotelliin kuljettanut Booker-palkittu kirjailija Anita Brookner. Olen aiemmin yrittänyt lukea Brooknerin Hyvää seuraa -romaania, mutta tuskastuin kirjan hidastempoiseen kuvailuun ja tunteeseen, että mikään ei liiku, ei sen enempää tapahtumien, tunteen kuin kielenkään tasolla. Rantahotellissa on samaa unenomaista tunnelmaa, mutta tapahtumien havainnoiminen sydänsuruisen Edithin kautta tuo kirjaan intiimiyttä ja tiiviyttä, jonka uskoin kantavan lyhyen romaanin (176 s.) loppuun. Rantahotelli oli minulla mukana kahdella lyhyellä heinäkuisella lomareissulla; järvenrantatalossa ja merenrantamökissä, mutta kirja on yhä kesken. Brooknerin kerronnassa on jotakin rauhoittavaa ja nautittavaa, mutta tuskastuin kuitenkin romaanin keskivaiheilla ja päätin lukea välillä jotakin muuta. Sateinen päivä inspiroi minut tarttumaan Irlantiin sijoittuvaan romaaniin, Riitta Jalosen Todistajaan Brigitin talossa.

Riitta Jalosesta kiinnostuin luettuani hänen kirjalijantiestään ja työstään Kirjailijan työmaat -teoksesta. Todistaja Brigitin talossa on yhtä hidastempoinen ja ulkoisten tapahtumien sijasta tunteiden liikahduksiin keskittyvä kirja kuin Rantahotelli, mutta Jalosen ihmiskuva on valoisampi kuin Brooknerin ja pienen irlantilaisen pikkukylän pienet piirit tuntuvat rauhoittavilta, eivät ahdistavilta kuten Hotel du Lacin eristyneisyys. Kirja kertoo nuoresta Iiriksestä, joka muuttaa Irlantiin vuodeksi kirjoittaakseen free-lancerinä artikkeleita ja reportaaseja suomalaisiin aikakauslehtiin. Hän saa edullisen vuokrahuoneen huolehtivaisen Brigitin, keski-ikäisen naisen luota, joka pyytää Irikseltä palvelusta: joka sunnuntai kylän katolinen pappi tulee teelle Brigitin luo, ja Iiriksen toivotaan olevan silloin paikalla.

Pakenin näistä jylhistä sveitsiläisistä maisemista irlantilaiseen pikkukylään.

Toivon palaavani näihin molempiin kirjoihin blogissani pian, kunhan olen saanut ne luettua loppuun. Brigitin talon lisäksi minulla on kesken toinenkin kirja, jonka päähenkilönä on leski - mutta nuorempi, vapaampi ja kevyemmin vedoin kuvattu kuin Brigit. Onneksi on erilaisia kirjoja erilaisiin tunnelmiin!

Vesa A. Korhonen: Hyvä, parempi, valmis (Kirjallista elämää)

Paulan mainion Kirjallista elämää -haasteen innostamana tutkin pari viikkoa sitten kotikuntani pääkirjaston kirjoittamisaiheista hyllyä erityisen tarkkaan. Etsin erityisesti Antti Tuurin kehuttua Kuinka kirjoitan romaanin -teosta, mutta Tuurin kirjallisen elämäkerran lisäksi halusin luettavaksi jonkin kirjoitusoppaan, joita olen lukenut viimeksi varmaankin Äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajaopintoihin liittyen. Luovan kirjoittamisen opetus ja opiskelu on minusta kiehtova aihe: sanataiteen opetus on marginaalissa verrattuna esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen opetukseen, mutta kirjoittamisen opetuksen ja ohjauksen arvostus kasvaa vähitellen ja yhä harvempi kirjailija tulee enää "pystymetsästä" - monet ovat käyneet oriveden opistonsa ja kriittiset korkeakoulunsa. Kirjoittaminen on myös monelle rakas harrastus, joka voi toimia varaventtiilinä pöytälaatikossa tai olla tavoitteellista, julkaisemiseen pyrkivää. 

Monet kirjoittajat kärsivät valkoisen paperin kammosta tai aiheen puutteesta, mutta yleinen ongelma on myös, että tekstiä kyllä syntyy, mutta valmista ei tule. Vesa A. Korhosen Hyvä, parempi, valmis - eli miten kirjoittaa se loppuun asti (Muruja-kustannus 2009) paneutuu nimensä mukaisesti viimeksi mainittuun ongelmaan. Korhosen (jonka ensimmäinen kirja tämä kirjoittamisen opas on) kirja on tarkoitettu lähinnä harrastekirjoittajille ja aloittelijoille: Tekijä kulkee kirjallisessa virrassa huomattavasti lähempänä tuota villin vallatonta rantaa. Jos se tuntuu ongelmalliselta eikä uteliaisuus tunnu kantavan, niin kenties on parempi jättää lukeminen jo tähän. Kiitos ajastasi. Sammuttaisitko valot lähtiessäsi. Korhosen teos ei keskity mihinkään tiettyyn tekstilajiin eikä edes rajaa fokusta fiktiivisten tai tietotekstien käsittelyyn, vaan tekstin työstämisestä puhutaan yleisellä tasolla.

Varmaankin tällaiselle kansantajuiselle, tulostimista, tekstinkäsittelyohjelmista ja kirjoittamisharrastuksen vuosikuluista jutustelevalle oppaalle on tilausta. Kirjoittamisen tekniikalle eli tietokoneille ynnä muille laitteille on kirjassa oma lukunsakin, jossa mainitaan muun muassa tulostimien ja värikasittien hintoja. No, julistihan Mika Waltarikin aikoinaan: "hanki kirjoituskone" klassikoksi muodostuneessa oppaassaan Aiotko kirjailijaksi? (1938), ja nykyään useimmat  Waltarin käytännön ohjeista ovat tietenkin vanhentuneita (teoksen kaunokirjallinen arvo sen sijaan ei). Nykyään tekniikka ja ohjelmistot vanhenevat todella nopeasti, enkä usko, että Korhosen kirjan liitteenä olevat Office Word 2003:n käyttöön liittyvät vinkit ovat enää kovinkaan ajankohtaisia. Kaipaan kirjallisuuten ja kirjoittamisen opetukseen hitautta ja syvyyttä, joka kestää aikaa. Kiehtovan tarinan resepti ei ole varmaan paljonkaan muuttunut vuosisatojen saatossa, mutta tavat tallentaa ja jakaa tarinaa eteenpäin aikalaisille ja tuleville kuulijoille ja lukijoille ovat tietenkin muuttuneet.

Kirjoittamisen prosessia käsittelevässä luvussa Korhonen antaa vinkkejä tekstin työstämiseen. Liiallisten rönsyjen karsimiseen hän rohkaiseen osuvasti: "Poistaminen ei ole tuhoamista, pikemminkin varastoimista myöhempää käyttöä varten." Jokin tekstinpätkä, henkilöhahmo, teema tai juonenkäänne ei ehkä mahdu juuri työn alla olevaan käsikirjoitukseen, mutta johonkin toiseen tekstiin se saattaa kuulua.  Kirjoittajan "jumia" tai "blokkia" Korhonen pitää normaalina työhön kuuluvana vaiheena, joka paljastaa kirjoitustyön laajuuden ja vaativuuden. Lääkkeeksi "tekstipöhöön" hän ehdottaa kunnollisen tauon pitämistä, kuitenkin niin, että kaikki sekavatkin tekstin jatkoa koskevat ideat kirjataan talteen vaikkapa ranskalaisilla viivoilla - sitä hetkeä varten, kun tekstiin jaksaa taas tarttua.

Laajin oma kirjoitusprojektini on ollut gradu, joka on yhä - no, kesken. Sitä kirjoittaessani toimin poistojen kanssa juuri niin kuin Korhonenkin kehottaa tekemään: perustin poistoille oman tiedoston, jossa tekstifragmentit olivat tallessa, jos niitä joskus johonkin kaipaisi (oppiaineemme professori kutsui joskus tällaisten hylättyjen tekstinosien hyödyntämistä kannibalisoinniksi). Tekstin karsiminen on Korhosen mukaan hyvä keino myös silloin, jos "teksti lähtee omille teilleen". Tekstin harharetket ovat toisaalta myös hyvä merkki, joka kertoo siitä, että teksti elää. Joskus alkuperäisen tekstin turhilta tuntuvat 

rönsyt ovat uuden tekstin versoja. Silloin, kun uusia teksti-ideoita suorastaan pursuaa, ei kannata harhautua keskeneräisestä tekstistä liiaksi sivupoluille vaan 

Hyvä, parempi, valmis sisältää myös tarinan omasta synnystään, eräänlaisen "tapaustutkimuksen" Korhosen kirjoitusprosessista. Lopuksi lainaan vielä Korhosen kiteytyksen kirjansa sanomasta, "johtopaatoksen": Opi työstämään tekstiäsi ankarasti ja sitä kautta saamaan jotakin valmiiksi. Kaiken muun, lukijat, tekstin lajit, tyyli- ja tehokeinot, julkaisemisen kiemurat, voit omaksua ja oppia sitten myöhemmin. Uskon, että Korhosen teoksesta aloitteleva kirjoittaja löytää rohkaisua ja käytännön vinkkejä, mutta minkään tietyn tekstilajin ongelmien kanssa kanssa kamppailevalle tai syventäviä kirjoitustaitoja etsivälle tämä kirja ei ole se oikea.

P.S. Verkossa surffaillessani löysin mielenkiintoisen kirjoittajablogin, Kirjoita romaani. Blogi on kesän ajan tauolla, koska sen kirjoittaja keskittyy käsikirjoitukseensa, mutta odotan innolla jatkoa syksyllä!

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

Rouva Rainta nousi ja hiipi narisevan lattian yli ikkunan ääreen. Suuret puut seisoivat tummina ja salaperäisinä hämärässä kesäyössä, järvi oli peilityyni ja kaukana selällä ui vesilintu jättäen jälkeensä hopeaisen juovan. Ja jossakin rantapensaikossa lauloi lintu - mikä se mahtoi olla? - lauloi väkevästi, kyltymättä, kuin pakahtuakseen. Oli ihana yö.
  Rouva Rainta pujahti takaisin vuoteeseensa, ja unen ja valveen rajamailla hän jollakin merkillisellä tavalla tunsi olevansa kotona.

Marjatta Kurenniemi on minulle lapsuudesta saakka tuttu ja rakas kirjailija Onneli ja Anneli - sekä Putti-kirjojen ansiosta. Kuinka Kum-maa on kaikkialla ja Puuhiset ovat kestäneet aikaa, ja seuraavaksi tutustun lasteni kanssa Unikon satuihin. Lumiomenan Katjalta opin, että Kurenniemi on julkaissut myös yhden nuortenromaanin, Kesälinnun, vuonna 1959.

Vastikään vanhaan taloon muuttaneena hurmaannuin kirjan ideasta, vanhaan huvilaan muuttavasta helsinkiläinperheestä. Nelilapsinen Rainnan perhe ei tosin muuta maalle vapaaehtoisesti, vaan koska vuokrahuoneisto myydään alta ja kirjastonhoitaja-äidin ja tutkija-isän tulot eivät riitä pääkaupungin korkeisiin vuokriin. Lasten koulut, äidin virka ja isän opetusvelvollisuudet sitovat perheen Helsinkiin, mutta  pakon edessä perhe vuokraa kesäksi järvenrantahuvilan, Kesälinnun, seitsemänkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Muutto on kova pala erityisesti perheen kuusitoistavuotiaalle esikoiselle Kirstille, joka joutuu jättämään romanttisen ihastuksensa kohteen sekä vilkkaan toverielämän kahviloineen ja elokuvineen. Järvessä uiminen hyttystenruokana ei Kirstin mielestä korvaa pulahtamista uimastadionin turkoosinsävyiseen veteen. Nuoremmat koululaiset Lassi ja Kaisa sekä viisivuotias Outi-kuopus sopeutuvat paremmin. Tutkijaisä ihastuu syrjäisen huvilan tarjoamaan omaan työhuoneeseen ja parempaan työrauhaan, mutta äiti väsyy pitkiin työmatkoihin ja eroon perheestä työviikkojen aikana. 

Kuten äskettäin lukiessani Rauha S. Virtasen nuortenromaaneja Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, harmittelen myös Kesälintua lukiessani, että en lukenut sitä kuuluessani siihen ikäryhmään, jolle kirja on suunnattu. Nyt en ihan pystynyt hurmaantumaan, vaan huomioni kiinnittyi ennen kaikkea romaanin maailmankuvaan ja sen välittämiin arvoihin. Kirjan arkinen ja realistinen kerronta oli lisäksi vähän perttymys; Kurenniemen satujen ja saturomaanien perusteella olin kuvitellut tarinan sisältävän enemmän maagisuutta, että talo olisi ollut enemmän salaperäisenä "henkilöhahmona" ja tapahtuminen katalysaattorina Onnelin ja Annelin talon hengessä. Aivan romaanin alussa kerronta onkin persoonallisempaa kaikkitietävän kertojanäänen kommentoidessa perheen luonteita ja edesottamuksia eräänä lauantai-iltana. Perhettä hyväntahtoisella huumorilla luonnehtivasta kertojanäänestä tuli mieleen Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas (Marsipansoldaten 2001).

Kesälinnussa vallitsee voimakas vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä. Kaupunki nähdään huonompana kasvuympäristönä, jossa viisivuotias Outi karkaa omille teilleen etsimään satulinnaksi luulemiaan Johanneksen kirkon torneja, Lassi käy ikäisiltään kielletyissä elokuvissa eikä uskalla opetellla ajamaan polkupyörällä kavereiden nähden, Kaisa ikävystyy kun ei pääse tekemään mitään käsillään ja Kirsti oppii niin ennakkoluuloiseksi ja ylemmyydentuntoiseksi "landepukkeja" kohtaan, että ei helsinkiläisystäviensä seurassa edes tervehdi polkupyöränsä korjannutta maalaispoikaa. Maalla lapset oppivat kitkemään rikkaruohoja ja nauttimaan enemmän perheen yhteisestä ajasta. Epäkäytännöllisen perheen auttaa uuden elämän alkuun Kesälinnun piharakennuksessa asuva Nymannin pariskunta.

Perhekuvauksena Kesälintu tuo mieleen aiemmin mainitut Rauha S. Virtasen nuortenromaanit, Kirstin helsinkiläisen toverielämän kuvaus puolestaan Mary Marckin koululaisromaanit. Tarina maalla ulkoilmaelämään ja puutarhanhoitoon innostuvista lapsista tuo muistuttaa minua lapsena lukemastani Marie Louise Fischerin nuortenkirjasta Itsepäinen Isabella, jossa perheen hemmoteltu kymmenvuotias kuopus jätetään hiihtolomalla maalaistaloon oppimaan luistelua, murtomaahiihtoa ja toisten kunnioittamista. Kirsti nousee tavallaan Kesälinnun päähenkilöksi, mutta tässä elämänvaiheessa samastun ennen kaikkea perheensä asunto-, talous- ja pyykkipäivähuolten rasittamaan rouva Raintaan tai kirjansa ensimmäisenä muuttolaatikoista purkavaan, hajamieliseen tohtori Raintaan.

Eniten nautin Kesälintua lukiessani huvilan ja sen puutarhan kuvauksista:

Talon ohitse vei puoleksi nurmettunut tie rantaan, jonne koko puutarha loivasti vietti. Aivan talon takana oli kivilaatoilla katettu pengermä. Sen reunat oli muurattu harmaista luonnonkivistä ja jokainen kivenkolo kukki. Valkeata pitkäpalkoa, aniliininpunaista sammalleimukukkaa, keltaista vuohenjuurta, ruusunpunaista ja hienolehtistä särkynyttä sydäntä ja väkevänsinistä katkeroa. Niitä kasvoi tuuheina mättäinä pengermän reunoilla ja riippui rehevinä mattoina alas. Talon seinustalla kasvoi narsisseja, sekä valkoisia että keltaisia, punaisia ja keltaisia tulppaaneja, sinisiä scilloja ja keltaisia krookuksia, jotka olivat melkein kukkineet.

Tämän suloisen kirjan sanoma on, että kaikki järjestyy - ja että talokin voi olla kiltti.