Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro: Sanansaattaja
The View From Castle Rock, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2008, 383 sivua.

Kokosin materiaalia vuosien varrrella ja melkein huomaamattani siitä alkoi muokkaantua tarinantapaisia. Jotkut henkilöt esittäytyivät minulle omin sanoin, toiset nousivat esiin omista tilanteistaan. Heidän sanansa ja minun sanani. Minun tehtäväkseni jäi luoda nuo eletyt elämät uudelleen niin totuudenmukaisena kuin me menneisyyden omasta näkökulmasta ymmärrämme.  

Sanansaattaja on hieman erilainen teos kuin Alice Munron muut teokset. Monissa Munron novellikokoelmissa on mukana omaelämäkerrallisuutta ja Kanadan historiaa, mutta Sanansaattajassa Munro kirjoittaa ikään kuin puolifiktiivistä sukututkimusta. Kirjailija vietti joitakin kuukausia Skotlannissa etsien paikallishistorioista tietoa esi-isistään, ja toteaa Sanansaattajan esipuheessa tyytyväisenä, että "Laidlawien jokainen sukupolvi näytti tuottaneen jonkun joka kirjoitti pitkiä, perustellisia ja toisinaan törkeitä kirjeitä ja yksityiskohtaisia muisteloita" - materiaalia siis riitti. Sukunsa historian pohjalta Munro kirjoitti kertomuksia, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat ja lukija nauttii - kuten aina Munron tekstin äärellä.

Lumiomena-blogista huomasin, että Alice Munron maanmiehen, kirjailija L. M. Montgomeryn syntymästä tuli eilen kuluneeksi tasan 140 vuotta. Munro ja Montgomery eivät itse asiassa kasvaneet niin kovin erilaisissa maailmoissa, sillä Munro on syntynyt vuonna 1931 eli 57 vuotta Montgomeryn jälkeen. Munro on luultavasti kasvanut Montgomeryn teosten parissa ja viittaa niihin ainakin omaelämäkerrallisen Dear Life (Kallis elämä) -novellikokoelmansa nimitarinassa, jossa nuoren tytön ulkoisesti hieman ankeaa elämää värittää Anne of Green Gablesin ja Pat of Silver Bushin lukeminen. Myös Munron tavassa tarkastella ja kuvata henkilöhahmojaan on jotain samaa kuin Montgomerylla, vähän vinoa ja ironista, mutta kuitenkin lämmintä.

Sanansaattajia lukiessa heräsi jälleen vahva tuttuuden tunne, vähän kuin olisi Montgomerya lukenut. Alice Munron kertoessa sukutarinoita ja anekdootteja skotlantilaisista esi-isistään, muista Uuden kuun Emilian, joka oli perinyt erikoisen "näkijänlahjansa" skotlantilaiselta esiäidiltään. Kuten Munrolla, myös Montgomerylla oli skotlantilaisia sukujuuria. Alice Munron esi-isät vaikuttavat Sanansaattajan perusteella olleen jokseenkin yhtä eksentrisiä kuin fiktiivisen Emilia Byrd Starrin tai todennäköiset esikuvansa, Montgomeryn omat esi-isät.

Sanansaattaja-kokoelma jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan skottiesi-isistä ja  toisen osan kertomukset ovat omaelämäkerrallisia ja kuvaavat niin lapsuutta kuin keski-ikääkin. Muistaminen, menneen ja nykyisyyden vuoropuhelu, eletyn ja kuvitellun kudelmat kulkevat loimilankoina läpi koko teoksen. Epilogissa kirjailija solmii langat yhteen ja levitttää lukijan eteen koko värikkään kankaan, jossa soi veren ja meren pauhu.

Sanansaattaja muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tea with Anna Karenina

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet
Tammi 2014, 354 sivua.

Minä lähtisin kirjoittamaan, ottaisin koneen, tekisin kolmannen romaanin, saisin siitä taas rahaa, pääsisin jälleen yhden askeleen eteenpäin. Olen kahdella romaanillani pyrkinyt Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi ja minut on jopa otettu; sen kunniaksi olen käynyt kahdessa kokouksessa, jopa äänestänyt liitolle uutta puheenjohtajaa ja hallitusta. Minä olen kirjailija, yritän vakuuttaa itselleni, mutta tajuan selvääkin selvemmin, etten vielä ole mitään, pelkkä lapsekas varjo kokouksessa olevien oikeiden kirjailijoiden joukossa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet kolmanteen osaansa; Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen koittavat Elämän oppivuodet. Tämä uusin, Mäkelän ylioppilastutkinnon jälkeisistä vuosista 1960-luvun alkupuolella kertova kirja oli minulle ehkä tähänastisen Muistan-sarjan antoisin lukukokemus, sillä rakastan lukea kirjailijaelämästä ja (lähi)historian suomalaisista kirjailijapiireistä. Elämän oppivuosien sivuilla vilahtavat muun muassa Tuomas Anhava, joka ateljeekriitikoi Mäkelän ensimmäiset romaanit ja suostutteli julkaisemaan ne Otavalla, runoilija Lassi Nummi, joka Kirjailijaliiton kokouksessa "yrittää sovitella eri näkemyksiä erinomaisin sanankääntein ja päästä silti omaan päämääräänsä tällä väsytystaktiikalla" sekä Paavo Haavikko, joka pestaa Mäkelän kustantamoon töihin.

Mäkelä käy läpi samankaltaisia initiaatioriittejä aikuisuuteen kuin nuoret miehet tänäkin päivänä: hän ilmoittautuu varusmiespalvelukseen eli "sotaväkeen", hapuilee seurustelusuhteissa, matkustelee ulkomailla ("Pariisi, taiteen ja vapauden pääkaupunki"), aloittelee opettajanuraa iltaoppikoulun leivissä ja pyrkii määrätietoisesti mutta sisimmässään epäröiden kohti unelmaansa. Kuusikymmentäluvulla moni asia oli kuitenkin toisin kuin nykyään, ja Mäkelän tapa muistella ja kertoa on niin autenttinen, että on kuin näkisi silmiensä edessä vuosikymmentten  takaisen Helsingin ja sen kirjallisen maailman ennen suuria myllerryksiä, joiden jäljiltä niiin kustanntamojen, , kirjailijoiden kuin lukemisenkin asema kuulttuurissa  on  muuttunut. Myös Mäkelän ensiaskeleet työ- ja kirjailijanelämään vaikuttavat vaikuttavat nykyisiä kuvioita helpommilta ja suoraviivaisilta. Ei feelancer-kausia, ei pätkätöitä, ei pienipalkkaista opiskelijaharjoittelua - Mäkelä lukee ja arvioi pinkan kustantamoon tarjottuja käsikirjoituksia ja työpaikka on hänen.

Ajankuvan lisäksi toinen viehättävä piirre Mäkelän kerronnassa on retrospektiivisyys. Mäkelä on läsnä sekä muistoissaan että kerronnan hetkessä, "muistelee tulevaa" ja suhtautuu isällisen lempeästi nuoreen, innokkaaseen ja kokemattomaan itseensä. Vaikka Mäkelä muistelee pääasiassa elämänsä "suuria linjoja" merkittävine etappeineen ja kohtaamisineen, on tarinointi arkista ja erilaisten mielenliikahdusten kuvaaminen tuo sympaattista lämpöä Hannu Mäkelä -nimiseen nuoreen päähenkilöön.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus.
Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää.
Atena 2014, 399 sivua.

Itsekin lestadiolaistaustaiset Aila Ruoho ja Vuokko Ilola ovat haastatelleet kirjaansa Usko, toivo ja raskaus vanhoillislestadiolaisia perhe-elämään, seurusteluun, seksuaalisuuteen ja ehkäisyyn liittyvistä aiheista. Anonyymit haastateltavat kertovat elämästään ja kokemuksistaan tyttärenä tai poikana isossa lapsikatrassa, veljenä tai sisarena suuressa joukossa (miten erilaista voikaan olla kasvaa esikoinen tai kuopus samassa perheesssä!), hämmentyneenä seurustelukumppanina, onnellisena tai panikoivana morsiamena, ylpeänä tai väsyneenä isänä. Heidän jokaisen elämänkulkua on muovannut lestadiolaisyhteisön suhtautuminen ehkäisyyn, opetus siitä, että ehkäisy on syntiä ja jokainen lapsi on otettava vastaan Jumalan lahjana, vaikka se tarkoittaisi jokavuotista raskautta ja synnytystä läpi hedelmällisen iän.

Mutta vaikka lestadiolainen perhekulttuuri yhdistää haastateltavia, he ovat kaikki myös yksilöitä ja jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Siksi yksi muistaa lapsuuden leikit yhdessä sisarusparven kanssa mahtavana rikkautena, toinen toivoo että olisi saanut enemmän omaa rauhaa tai että on joutunut ottamaan liikaa vastuuta nuoremmista sisaruksistaan liian varhain. Joku uupuu suurperheen vanhempana ja joutuu tekemään ehkä kipeitäkin ratkaisuja selvitäkseen eteenpäin, toinen sinnittelee jotenkuten ja täyttää normit, vaikka sisimmässään kapinoisikin.

Vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta on keskusteltu viime vuosina paljon, muun muassa viime vuonna ilmestyneen romaanin, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä. Kaikki olennainen on varmasti sanottu jo moneen kertaan: jokainen lapsi ja aikuinen on arvokas yksilö, jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna ja saada rakkautta, hoivaa ja yksilöllistä huomiota,erilaisa perheitä ja erilaisuutta yleensäkin tulee kunnioittaa, ja jokainen perhe tekee ehkäisyn suhteen omat ratkaisunsa, joihin ulkopuolisilla ei ole sanomista.

Usko, toivo ja raskaus käsittelee arkaa aihetta asiallisesti ja lämpimästi. Ihmiset saavt puhua omalla äänellään, mutta Ruoho ja Ilola taustoittavst kulloinkin puheena olevaa ilmiötä niin, että konsteksti avautuu myös lestadiolaisuutta pintapuolisemmin tunteville lukijoille.

Kirjaan on ansiokkaasti otettu mukaan usein unohdettu näkökulma: sinkut ja perheettömät lestadiolaisyhteisössä. Jos kohta suurperheen äidillä voi olla todella rankkaa, on hänellä yleensä myös paljon iloa lapsistaan ja miehestään. Jos lestadiolaisäiti viihtyy kotona ja hänen miehellään on töitä, hänellä on tavallaan elämänura kotiäitinä, kapea mutta pitkä leipä kenties jopa pariksikymmeneksi vuodeksi. Häntä arvostetaan yhteisössä ja hän saa kehuja komeasta katraastaan. Vaikka moni kirjan haastateltava puhuu väsymyksestä, sairauksista ja masennuksesta, puhutaan myös onnesta ja rakkaudesta, kiitollisuudesta siitä, mitä on saanut.

Mietin, millaista on elää ilman lapsia ja puolisoa perhekeskeisessä yhteisössä. Millaista on jäädä yksin, jos on kenties lapsesta asti haaveillut perheestä eikä ole osannut nuorena lähteä rakentamaan elämäänsä koulutuksen ja työuran varaan, olettaen että pian saa tai joutuu kuitenkin omistautumaan perheelle. Yksinäisiä naisia on lestadiolaisyhteisössä paljon, sillä nuoret miehet jättävät liikkeen todennäkisemmin kuin nuoret naiset, ja "maailmassa olevien" kanssa seurustelua ei välttämättä katsota hyvällä, vaikka se ei kai kiellettyä olekaan. Ei ole myöskään välttämättä helppoa, jos on oppinut erilaisen seurustelukulttuurin ja arvot kuin valtaväestö. Kuten Usko, toivo ja rakkaus muistuttaa, on liikkeen piirissä tietysti niitäkin, jotka ovat valinneet perheettömyyden vapaaehtoisesti. Ja perheettömillekin on toki varattu yhteissä rooli: heillä oletetaan olevan aikaa tehdä enemmän vapaaehtoistyötä Siionissa ja auttavan perheellisiä arjessa.

Kirjan teemoista on keskusteltu rehellisesti ja koskettavasti muun muassa täällä ja täällä. Anna on kirjoittanut kirjasta "ei-vanhoillislestadiolaisen, mutta kuitenkin uskovaisen" näkökulmasta.

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito
Atena 2014, 272 sivua.

Paneutumalla eri aikakausilta peräisin olevaan, eri kulttuurisiin yhteyksiin kuuluvaan ja erilaisia sisältöjä ilmaisevaan kaunokirjallisuuteen ja näkemällä, miten ilmaisutapa on kulloinkin yhteydessä ilmaistavaan asiassisältöön, opiskelijalle avautuu kulttuurin tarjoama mahdollisuuksien maailma. [--] Kirjoittajalle annetaan kaavan sijasta vapaus, mutta tämä vapaus ei edelleytä, että runous kumpuaa itsestään yksinäisen sielun pohjattomista syvyyksistä. Kysymyksessä on yhteisössä elävän ihmisen vapaus rakentaa uutta tietoisena siitä, että erilaisia kulttuurin tarjoamia vaihtoehtoja hänellä on käytettävissään omien valintojensa pohjana.

Kirjoittamisen taide ja taito kartoittaa luovan kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä. Luova kirjoittaminen on yliopiston oppiaineena vielä suhteellisen tuore tulokas. Oppiaineen asema tiedeyliopistossa on kyseenalaistettu, sillä luova kirjoittaminen mielletään enemmän taiteeksi ja käytännöksi kuin tieteeksi. Luova kirjoittaminen on kuitenkin jo vahvasti juurtunut kahteen suomalaiseen tiedeyliopistoon, Turkuun (jossa Luovaa kirjoittamista voi opiskella aineopintojen laajuisena sivuaineena) sekä Jyväskylän yliopistoon (jossa voi valmistua kirjoittamisen maisteriksi ja jopa tohtoriksi). Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby hahmottelee artikkelissaan "luovan kirjoittamisen eurooppalaista mallia", jossa opiskelija tutustuu kaunokirjallisuuden perinteisiin ja tekniikoihin niitä jäljitellen ja muunnellen.

Kirjailijat jakavat tietotaitoaan kirjoittamisen ja kirjailijaelämän eri puolista. Kaksi historiallista romaania (Isänmaan tähden 2011 ja Malmi 1917 2013) julkaissut Jenni Linturi antaa vinkkejä aineiston hankintaan ja hyödyntämiseen. Kiitetyllä Katoamisen kirjalla muutama vuosi sitten debytoinut Ida Rauma kirjoittaa romaanin rakenteesta sekä (yhdessä Timo Harjun kanssa) henkilöhahmojen rakentamisesta - myös runoissa voi olla henkilöhahmoja, joita luonnostellaan ennen  muuta runon puhujaratkaisujen kautta, kuten Harju osoittaa.

Kirjailijat ja kirjoittajat luovivat tekstiensä maailmoissa, mutta heidän on tultava toimeen myös todellisen maailman karikoissa ja suvannoissa: kehityäkseen kirjoittajana täytyy osata ottaa vastaan palautetta ja muokata tekstiään sen pohjalta, omaata tyylistään ja äänestään tinkimättä. Kalle Vainon artikkelin otsikon mukaisesti  pitää osata "palautua vertaispalautteesta". Yhteisöllisyys on monelle kirjailijalle voimavara ja toisinaan hyvinkin kiinteä osa työtä - osa romaaneista syntyy kahden tai useamman kirjailijan tiimityönä, ja aloitteleville kirjailijoille vanhojen konkareiden tuki ja neuvot ovat kullan arvoisia. Niina Repo ja Kirjailijaliitossakin vuosia vaikuttanut Kari Levola mentoroivat artikkeleissaaan niitä, jotka ottavat ensiaskeliaan kirjallisen maailman kapeilla ja moneen suuntaan risteävillä poluilla.

Teoksen alussa  hahmotellun euroooppalaisen luovan kirjoittamisen mallin mukaisesti Kirjoittamisen taide ja taito  nojaa kokonaisuudessaaan vahvasti monipuoliseen kirjaillisuuden historian ja teorian tuntemukseen, vaikka toiset artikkelit ovat aiheensakin puolesta luonnollisesti soveltavampia kuin toiset. Teoria ja käytäntö nivoutuvat toisiinsa kauniisti Emilia Karjulan toimittaman kirjan sivuilla.

Voin suositella kirjaa lämpimästi paitsi kirjoittamisesta kiiinnostuneille, myös kirjallisuuden opistkelijoille, sillä siitä löytyy niin terävää teosanalyysia kuin kiinnnostavaa kirjallisuushistoriaa - jälkimmäisestä oivana esimerkkinä  Päivi Kososen artikkeli omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiasta. Osa artikkeleista vaatii sulattelua, ja teos onkin enemmän kirjoittajan käsikirja ja tietopankki kuin nopeasti lukaistavissa oleva inspiraatio-opas - vaikka insporoitumiselta tuskin voi välttyää näiden tekstien äärellä!


Kirjasta toisaalla: Nostetaan teksti pöydälle, Luonnostelua, Kirjallisia

Ritva Hapuli: Ulkomailla

Ritva Hapuli: Ulkomailla. 
Maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin.
SKS 2003, 299 sivua.

Kulttuurihistorioitsija Ritva Hapuli tarkastelee kirjassaan Ulkomailla suomalaisten naisten ulkomaankokemuksia matkakirjojen, kirjeiden, päiväkirjojen ja sanomalehtitekstien kautta. Hapulin kiinnostus tutkimukseen heräsi sen hämmästelystä, että Olavi Paavolainen ja Mika Waltari muistetaan kyllä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon maailmanmatkaajina ja eurooppalaisten virtausten ja mentaliteettien kotouttajina, mutta naismatkaajat ja heidän julkaisunsa on unohdettu. Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -teoksesta ja Waltarin Yksinäisen miehen junasta on vuosikymmenten varrella otettu lukuisia uusintapainoksia, mutta Elsa Enäjärvi-Haavion Vanha iloinen Englanti -matkakirjaa joutuu etsimään varastokirjastojen kellareista. Naisten ulkomaankokemuksia on vähätelty, vaikka esimerkiksi Englannissa jatko-opintoja tehnyt Enäjärvi-Haavio, suurlähettiläspuolisonsa kanssa Lontoossa asunut kirjailija Aino Kallas ja edellisen sisar, toimittaja-kirjailija Helmi Krohn oleskelivat ulkomailla pidempiä aikoja kuin edellä maininut mieskirjailijat.

Krohn, Kallas, Enäjärvi sekä kirjailija-toimittaja Tyyni Tuulio muistetaan yhä ansioistaan taiteen ja tieteen saroilla. Heidän päiväkirjojaan ja kirjeitään on julkaistu runsaasti ja heidän elämästään ja tuotannostaan on tehty uutta tutkimusta aivan viime vuosinakin. Hapulin aineistossa on tekstejä myös vähemmän tunnetuilta kirjoittajilta, kuten Serp-nimimerkillä pakinoineelta Seere Salmiselta, Aino Malmbergilta, Aili Aholta, Irja Spiralta ja Hilja Haahdilta. Vaikka moni näistä naisista oli aikanaan suosittu kirjoittaja, suhtauduttiin naisten matkakokemuksiin jo aikalaiskeskustelussa hieman epäluuloisesti ja jopa naureskellen - esimerkiksi Paavolainen kirjoitti naismatkailijoista siihen sävyyn, kuin nämä eivät oppisi tai omaksuisi matkoillaan mitään uutta vaan palaisivat Suomeen pudistellen päätään suuren maailman meuhkeelle, tyytyväisinä pieniin piireihinsä ja lintukotoihinsa.

Vaikka kirjoittavien naisten matkustaminen on helppo nähdä emansipatorisena ja edistyksellisenä, eivät tutkimuskohteena olevat matkakirjoitukset näyttäydy ainoastaan ihanteellisessa valossa. Joitakin kirjoituksista käy ilmi, että kirjoittajat kokivat olevansa aikansa poikkeusyksilöitä - kuten he olivatkin, mutta näin ajatellessaan he myös projisoivat kotimaassa ja kotona pysytteleviin naisiin kuvan alistetusta massasta. Kaikkein varattomimmilla naisilla ei yleensä ollutkaan mahdollisuutta matkustaa, vaikka siirtolaisiksi lähti toisaalta köyhempääkin väkeä.  Joistakin teksteistä käy ilmi myös naisten kolonialistisia ja jopa rasistisia asenteita esimerkiksi kiinalaisia tai juutalaisia kohtaan.

Koska itse olen parhaillaan lukemassa tutkimuskirjallisuutta nostalgiasta ja koti-ikävästä, oli hauska huomata, että Hapuli ottaa kirjassaan kantaa myös näihin käsitteisiin. Hapuli huomaa tätä matkakirjallisuustutkimusta tehdessään suhtautuvansa hieman negatiivisesti kodin käsitteeseen, olihan se hänen tutkimansa aikakauden naisille myös eräänlainen vankila, johon ajan vahvasti sukupuolittunut ajattelu yritti samaistaa ja kahlita naisen. Muun muassa Karin Johannissonin Nostalgia. En känslas historia -teoksessa esittämät laajemmat kodin luonnehdinnat saavat Hapulin suhtautumaan koti-käsitteeseen suopeammin. Koti on paitsi paikka, myös mielentila, muistoja ja ihmisiä, ja koti voi olla myös maailmalla.

Julia Donner: "Oi, terve tarhurineito..." Aino Sibeliuksen puutarha

Julia Donner: "Oi, terve tarhuríneito..." Aino Sibeliuksen puutarha.
Valokuvat: Taneli Eskola ja arkistolähteet.
Piirustukset Markus Konttinen, ulkoasu ja taitto Matleena Saarninki.
Multikustannus 2006, 111 sivua.

Aino Sibeliuksen kirjeenvaihtoa lukiessani kiinnittyi huomioni siihen, että "puutarha" oli kirjeissä läsnä tavalla tai toisella. Alkoi tuntua siltä, että puhe puutarhasta sisältää useita tasoja. Aino tuntui sulautuvan puutarhaansa - tai puutarha häneen. Edellä olen tarkastellut Ainolan puutarhaa viljelyn kannalta, mutta mielestäni sen voi nähdä ystävyyden ja huolenpidon metaforana, tunteiden ilmaisemisen väylänä.

Aino Sibelius (1971-1969) eli pitkän ja monella tavalla antoisan, joskin myös työntäyteisen ja ajoittain hyvinkin raskaan elämän. Hän syntyi Alexander ja Elisabeth Järnefeltin seitsemänneksi lapseksi, ja hänen sisaruksiaan olivat muun muassa taiteilija Eero Järnefelt, kirjailija Arvid Järnefelt, säveltäjä Armas Järnefelt sekä kriitikko Kasper Järnefelt. Aino avioitui säveltäjä Jean Sibeliuksen kanssa vuonna 1892, ja avioliitto kesti yli kuusi vuosikymmentä, Jean Sibeliuksen kuolemaan 1957. Avioliito oli rakkauden täyttämä ja onnellinen, mutta Aino kantoi vastuun arjen sujumisesta aviomiehen keskittyessä säveltämiseen ja työhön liittyviin, usein pitkiinkin ulkomaanmatkoihin. Miehen alkoholismi ja masennuskaudet eivät ainakaan keventäneet Aino Sibeliuksen taakkaa.

Aino Sibelius oli monin tavoin lahjakas, muun muassa musiikissa ja kielissä, mutta hän ei hankkinut omaa ammattia (vaikka tekikin satunnaisia suomennostöitä mm. Päivälehteen) vaan omistautui perheelleen. Sibeliuksille syntyi kuusi tytärtä, ja Aino huolenhti sekä tyttöjen kasvatuksesta ja opetuksesta että Tuusulanjärven rannalle vuonna 1904 valmistuneen kansallisromanttisen Ainola-huvilan taloudesta. Tärkeää oli myös pitää talo hiljaisena ja rauhallisena silloin, kun säveltäjän työ sitä vaati. Puutarha muodostui Ainolle omaksi tilaksi, pakopaikaksi suuren perheen ja palveluskunnan hälystä, jossa hän saattoi toteuttaa luovuuttaan ja kätkeä murheensa ravitsevaan multaan.

1900-luvun alussa säätyläis- ja porvarisperheiden ei katsottu voivan viettää kesiään kaupunkien hälyssä ja etenkin taiteilijat kaipasivat enemmän tilaa ja rauhaa ympärilleen. Näin syntyi muun muassa Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, johon kuuluivat Sibeliukset, Eero ja Saimi Järnefelt perheineen, taitelija Pekka Halosen perhe kuin Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofelt sekä runoilija J. H. Erkko. Perheenemäntien velvollisuuksiin lisättiin aikakauden arvomaailmassa tärkeänä puutarhanhoito: hyvä emäntä tuotti perheensä tarpeisiin juureksia, vihanneksia, hedelmiä ja marjoja ja kaunisti talon sisältä ja ulkoa huolella vaalitulla kukkaloistolla. Pulavuosina hyveestä tuli välttämättömyys, tärkeä osa perheen ruokataloutta.

Julia Donner yhdistää kirjassaan "Oi, terve tarhurineito..." Aino Sibeliuksen puutarha kiehtovalla tavalla taide- ja naishistoriaa ja puutarhanhoitoon liittyviä aatteita ja estetiikkaa. Kirjassa puhutaan ystävyydestä ja rakkaudesta, tilasta ja paikoista, tunteista ja aatteista. Donner tekee taidehistorian väitöstutkimusta Helsingin yliopistossa 1900-luvun suomalaisesta kotipuutarhasta Aino Sibeliuksen, Saimi Järnefeltin ja Jenny Elfvingin puutarhojen ja kirjoitusten kautta. Tarhurineidon (joka perustuu ilmeisesti Donnerin pro graduaan varten tekemiin tutkimuksiin) lähteinä ovat toimineet paitsi Sibeliuksien ja lähipiirin välillä kulkeneet kirjeet ja monet kotoisat tai virallisemmat asiakirjat laskuista ruokaresepteihin ja karttoihin, myös aikakauden puutarhanhoidon oppaat, joita Aino Sibelius luki ahkerasti.

"Oi, terve tarhurineito..." on viehättävin kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Donnerin teksti avaa kiinnostavia ikkunoita 1900-luvun kulttuurihistoriaan ja naisen asemaan, ja kirja on myös esteettinen elämys. Arkistovalokuvat ja Taneli Eskolan tuoreemmat väriotokset Ainolan puutarhasta
sekä Markus Konttisen kauniit piirrokset ovat olennainen osa kokonaisuutta.



Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä ja sen asukkaista on julkaistu paljon kirjoja, suosittelen tutustumaan ainakin Riitta Konttisen tuoreeseen teokseen Onnellista asua maalla  sekä SuviSirkku Talaksen toimittamiin kirjekokoelmiin, esimerkiksi Aino Sibeliuksen ja hänen sisarustensa Elisabeth Järnefeltille lähettämistä kirjeistä koostuvaan Rakas äitini!

Christina De Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

"Oriana Fallaci (1929-2006) oli italialainen toimittaja ja kirjailija, joka muistetaan erityisesti toimimisestaan sotakirjeenvaihtajana Vietnamissa ja Libanonissa sekä musliminaisten huivipakon vastustamisesta itsensä ajatollah Khomenin edessä. Fallaci syntyi ja kuoli Firenzessä, mutta asui vuosia New Yorkissa. Christina De Stefano kertoo polulaarissa elämäkerrassaan Oriana Fallaci – Nainen ristitulessa Fallacin perhetaustasta, lapsuudesta, työstä ja matkoista, mutta koettaa jäljittää myös 'aukkoja suojamuurissa', päästä Fallacin henkilökohtaisten tunteiden ja kipupisteiden jäljille."


Kirjoitin kirjasta arvion (josta ylläoleva lainaus) Lukulamppuun, käykäähän lukemassa! Vinkkaan vielä, että De Stefano vierailee Helsingin kirjamessuilla 23.-25.10.