Ihania post-it -lappuja ja "Tunnista tekstin sukupuoli" -visailu

Leikkisää torstaipäivää! Minulla on nyt parikin kiinnostavaa kirjaa kesken, niistä tulee arviot lähipäivinä. Sitä ennen haluan kutsua teidät mukaan pieneen visailuun sekä kiittää blogini saamasta tunnustuksesta: Sain Paulalta, Jonnalta, Liisalta ja Arjalta suloiselle post-it -lapulle kirjoitetun I Heart Your Blog -tunnustuksen, kiitos! Kuten tiedätte, myös minä viihdyn teidän blogienne parissa. Ohjeiden mukaisesti annan tunnustuksen eteenpäin seuraaviin ihaniin blogeihin, joissa en vielä ole post-it -lappuja nähnyt:

Saran kirjat, jossa on parhaillaan käynnissä äänestys kaikkien aikojen tyttökirjaklassikosta
Leppislampun alla, jossa viihdytään lastenkirjojen parissa
Pinon päällimmäinen, jossa on tarjolla teetä ja kirjoja
Kasoittain kirjoja, jossa on viime aikoina luettu suosikkejani Austenia ja Montgomerya
Bibliofile, jossa luetaan virkistävän monipuolisesti erilaisia kirjoja

Juuri Sannan Pinon päällimmäinen -blogissa oli muutama päivä sitten hauska testi, jossa piti arvata lyhyiden englanninkielisten tekstikatkelmien perusteella kirjailijan sukupuoli (kurkkaa täältä, kuinka oikeaan lukijoiden arvaukset osuivat). Itse en tuolloin ehtinyt osallistua, mutta idea jäi mieleeni itämään ja päätin tehdä saman testin suomeksi. Valitsin muutaman suomalaisen kaunokirjallisen teoksen, uusia ja vanhoja, ja avasin kirjat sattumanvaraisesta kohdasta. Yritin pitää lainaukset suunnilleen saman pituisina (nämä eivät siis ole kokonaisia kappaleita).

1. Herkällä vaistollaan Marjatta huomasi, että Pauli alkoi vähitellen sulaa. Ja sen saman vaiston ohjaamana hän alkoi yhä kuumentaa liekkiä. Hänen hyväilyynsä tuli viettelevä sävy, eikä hän lainkaan huomannut kuinka kunniatonta hänen menettelynsä oli. 

2. Aleksin sihti oli kehittynyt uskomattoan tarkaksi ja hän oli rikkonut kaikki aiemmat flipperennätyksensä. Iiris katsoi pitkäään lehden hikitahroja tavaillessaan Espanjan kuninkaallisten kesäsuunnitelmia, mutta hän ei missään vaiheessa kommentoinut Aleksin flegmaattisuutta. 

3. Kuvassa näkyi pensasaita ja suuri tammi, joka peitti suuren osan talosta. Huvilamainen puurakennus, juuri sellainen, jota nuoret pariskunnat alkoivat innolla entisöidä, kunnes vastaan tuli homevaurio tai avioero.

4. Kuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska ja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänellä silloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessaan hänen vaatteitaan ja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen vierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta kyläjuoruksi.

5. Mainostauon tunnusmusiikki sai koiraan eloa. Se ryntäili television ja eteisen väliä, hypähteli, kävi laskemassa kuonon reidelle. Vilkaisin hihnaa eteisessä mutta päätin odottaa Inkaa. Jos se lähtisi lenkille mukaan. 

6. Hänen kätensä alkoivat vapista ja valokuva värisi hänen sormiensa välissä ja hän näkin miten syksyn lehdet taistelivat turhaan vääjäämätöntä irtaantumistaan vastaan jan miten oksat, kun aika koittaisi, häpeäisivät talvista työntymistään alastomina harmautta vasten. 

Arvaatko, mitkä katkelmat ovat mies- ja mitkä naiskirjailijoiden kynästä? Kerro oikea "lottorivisi" kommenttilaatikossa (ethän paljasta, jos tunnistit jonkin teoksen). Kaikkien vastanneiden kesken arvon jotain pientä syksyn piristykseksi, ja jos joku arvaa kaikki oikein, lähtee hänelle joku vähän isompi yllätyspalkinto. Vastausaikaa on viikko, eli torstaihin 6.9. asti.

Kurkistus kirjasyksyyn

Mukavaa alkavaa viikkoa Sinisen linnan kirjaston lukijoille! Keräsin korillisen syksyn kirjasadon maukkaimpia hedelmiä, täysin subjektiivisten mieltymysteni mukaan. Näistä tärpeistä puuttuvat monet syksyn kohutuimmat kirjat, jos ne eivät minua henkilökohtaisesti kiinnosta, mutta toivottavasti tästä löytyy joitakin vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä. Joitakin olen varmasti unohtanut, ja pidätänkin itselläni oikeuden muokata tätä listaa myöhemmin. Listaus painottuu kaunokirjallisuuteen, mutta mukana on myös muutamia asiaproosateoksia ja lastenkirjoja.

Atena:

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

• Dekkari kahdessa aikatasossa

Paul Torday: Ventovieras

• Romaani

Gummerus:

Alice Hoffman: Punainen puutarha

• Romaani

Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä 

• Lastenromaani - jatkoa mainiolle Romiskolle - lue arvioni täältä

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

• Koska italialainen miljöö kiehtoo ja koska cozy mystery on suosikkini dekkarin alagenreistä. Kurkkaa kirjailijan blogiin.

Into-kustannus

Saara Henriksson: Linnunpaino

• Siniparta-sadusta ammentava romaani

Heikki Hiilamo: Kirjeitä tyttärelleni

• isän ja tyttären kirjeenvaihtoa - perhesuhteet kiinnostavat aina

Karisto:

Sanna Eeva: Olot 

• Rankka romaani isoäidin, tyttären ja tyttärentyttären suhteista - tämän olenkin jo lukenut.

Riina Katajavuori: Perhehytti. Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta.

• Kirjoituskokoelma - lue arvioni täältä

Enna Airik: Haavemaa 

• Kauniisti kuvitettu satu - tämän jo luimmekin lasten kanssa

Lasten Keskus: 

Anke Wagner ja Eva Eriksson: Timo ja Piko muuttavat

• Lasten kuvakirja

Minerva: 

John Finnemore: Robin Hood

• Klassikkokirjan uusi suomennos

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen

• Samojen tekijöiden edellinen lasten tietokirja, Suomen lasten linnakirja, vakuutti, ja ihastuimme lasten kanssa myös tähän sirkuskirjaan

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat

• Uusi suomennos suosikkikirjailijaltani (jota en ole myöskään alkukielellä lukenut)

Mäkelä:

Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja

• Lasten kuvakirja - koska Mimmi Lehmä on niin mainio!

Otava:

Anne Enright: Unohdettu valssi 

• Romaani - koska vaikutuin Valvojaisista 

P. D. James: Syystanssiaiset 

• suosikkidekkaristini uutuus sijoittuu Ylpeyden ja ennakkoluulon maailmaan

Sirpa Kähkönen: Hietakehto 

• Romaani sotakesän 1944 Kuopiosta - Kähkönen osaa kirjoittaa historiaa eläväksi tavallisen ihmisen näkökulmasta. Kuopio-sarjan ensimmäinen osa, Mustat morsiamet, vakuutti ja ihastutti.

Schilds&Söderströms

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

• koska pidin romaanista Ihan tavallisena päivänä

Jyrki Heino: Kellari

• esikoisdekkari, joka sijoittuu 1700-luvun lopun Turkuun

Siltala:

Herman Koch: Illallinen

• Satiirinen perhetrilleri (kurkkaa arvioni)

Marjo Heiskanen: Kollaan kenttäpapin tarina

• Kirjailijan elämäkerta- ja muistelmateos isoisästään

SKS: 

Harri Nyman ja Minna Keinänen: Kissojen Suomi. Katit historian poluilla

• kissamaista kulttuurihistoriaa

Tammi:

Paul Auster: Talvipäiväkirja

• kirjailijan muistelmat

Hannu Mäkelä: Muistan - nuoruus

• Kirjailijan nuoruusmuistoja Kallion kulmilta

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

• Lukuromaani, jossa uni ja todellisuus sekoittuvat -  Kirjavan kammarin emännän esikoisteos

Kristiina Vuori: Näkijän tytär 

• Historiallinen romaani, jonka syntyä seurasin kirjailijan blogista (nykyinen blogi täällä)

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa 

• Taidehistorioitsijan ja tietokirjailijan esikoisromaani sukunsa lähihistoriasta

Teos

Elina Halttunen: Syysvieraita

• Romaani perheestä ja suvusta

Ulla-Lena Lundberg: Jää 

• Romaani saariston ihmisistä - koska rakastin Kuninkaan Annaa

Wsoy

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

• Man Booker -palkittu romaani miehestä, joka alkaa nähdä eletyn elämänsä uudella tavalla

Katariina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat

• Tiedenaisen nuoruuden päiväkirjamerkintöjä ja oman tyttären myöhempiä tulkintoja

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaaton
Tammi 2012, 203 sivua.

Käveltyäni sairaalasta ulos minulta kesti puoli tuntia osata autolleni. En ollut koskaa elämässäni ollut niiin varma kuin silloin. Tiesin tahtovani mitä Ailalla oli, olin sijoiltani pelosta, että olisi ehkä liian myöhäistä. Halusin olla keskellä enkä sivussa, tahdoin että elämä pusertuisi minusta ulos, että olisi sietämätön kipu ja yhtä suuri helpotus, täyttymys, ilo.

Pauliina Vanhatalon neljäs romaani, Korvaamaton, on kertoo koskettavasti kohtukuolemasta, surusta, parisuhteen kipupisteistä ja äitipuolena olemisen vaikeudesta. Se on myös uskottava kuvaus käräjäoikeuden toiminnasta ja niistä tunteista, jotka kätkeytyvät oikeusoppineiden viileän ulkokuoren taakse, kun he sovittelevat ulkopuolisten silmissä naurettavia riitoja, jotka ovat kärhämän osapuolille koko elämä.

Päähenkilö ja kertoja Aamu on nelikymppinen uranainen, joka on hetken saanut toivoa, että hänellä olisi jotakin omaa, jotakin, mikä kuuluisi hänelle vailla ehtoja. Kun unelma särkyy kipeästi, Aamu pakenee rakkauttaan Harriin ja turhautumistaan tämän lapsiin, koettaa hukuttaa surunsa työhön. Vaikka Aamulla ei ole lasta, hän on silti äiti, johon menetys on juurtunut niin syvälle, ettei rakkauden antaminen eläville tunnu mahdolliselta.

Aamun työ käräjäoikeuden tuomarina peilaa samoja kärsimyksen, oikeuden ja hyvityksen teemoja, joita hän kohtaa yksityiselämässään. Entä kun ei löydy syyllistä, kun asiat vain tapahtuvat? Kun on asioita, joilla ei ole hintaa, mutta sitäkin suurempi arvo? Aamun omistautumista työlleen motivoidaan myös hänen lapsuusmuistojensa ja oman äitisuhteensa kautta; kuinka hän pikkutyttönä kuunteli sihteeriäitinsä ja tämän tuomariesimiehen työntekoa ja äitinsä kannustamana päätyi asemaan, jossa hänen tulee itse tehdä päätöksiä siitä, mikä on oikein ja kohtuullista.

Korvaamaton on kipeistä aiheistaan huolimatta nopealukuinen romaani, vaikka välillä täytyykin vetää henkeä ja upota Aamun tunteisiin. Kerronta nojaa pitkälti takaumiin ja dialogia on vähän, tarina on pitkälti Aamun ajatusten ja muistojen virtaa. Pääososin ratkaisu toimii, mutta paikoin Aamun itseanalyysi ja jälkiviisaus etäännyttää: monesti Aamu toteaa, että "jos vain olisin ymmärtänyt" tai "ellen olisi tehnyt niin". Vaikka kaikki kuvataan Aamun näkökulmasta, tulevat Harri, läheinen Aila-sisko ja Aamun äiti myös uskottavasti kuvatuiksi.

Kirja on luettu osana Kirjallisuuden äidit -lukuhaastetta.

Muita arvioita: Suketus, Kirjakko, Susa, Peikkoneito, Hanna, Unni ja Kirsi

Pauliina Vanhatalolta on ilmestynyt tänä vuonna myös toinen romaani, Veera Vaahteran nimellä julkaistu romanttinen komedia Onnellisesti eksyksissä. 

Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli

Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli. 
Kertomus koulun alkamisesta.
Kirjapaja 2011.

Avaan taskun, ja uniperhonen lehahtaa ulos. Se nousee puhelinlangan ylle, kiertää, kaartaa suurta silmukkaa, sirottelee sinistä. Hilettä sataa, se tarttuu tukkaan, kutittaa poskia, maistuu kielellä mustikalta. Nenään tulee kesätuulen tuoksu. 

Ensin kesä ei tuntunut päättyvän koskaan, mutta äkkiä alkaakin koulu, ensimmäistä kertaa. Otto osaa jo kirjoittaa nimensä ja teroittaa lyijykynänsä, mutta silti häntä jännittää. Onneksi on uniperhonen, sinisiipi, joka livahtaa repun sivutaskuun piiloon ja tulee mukaan kouluun. Koulussa on kiltti mutta topakka opettaja sekä kavereita, joiden kanssa voi pelata futista tai uittaa kaarnalaivoja.

Otto loikkaa ojan yli on kirja koulun alkamisesta, mutta myös kesän muistoista: millaista on syödä eväitä salaisella linnakivellä, leinikkivoita ja kuumaa kaarnaa, emalikupissa matomutavelli, kalanruokakeksit. Kesällä ei ollut kiire minnekään, mutta koulussa kello soi vähän väliä. Otolle päivä on palapeli jota pelaan: tunti ja välitunti, tunti, ruokatunti, välitunti. Otto oppii uusia asioita, mutta aina välillä hän ajattelee perhosta, kesää, äitiä ja isää.

Johanna Venhon teksti on lyyrisen kaunista, pienen pojan mielenmaisema piirtyy herkästi näkyviin. Nygårdin kuvitus sävyttää tarinan tunnelmia: kun Otto on omissa ajatuksissaan ja muistoissaan, ovat kuvat sinisävyisiä, kouluin touhuissa keltainen on määräävä väri. Kuvakirjaksi teoksessa on suhteellisen paljon tekstiä ja tarina on hidastempoinen, mietiskelevä. Siniperhonen tuo tarinaan sadunomaisen ulottuvuuden ylittäessään kodin ja koulun, salaisuuksien ja jaettujen asioiden, kesän ja syksyn välisiä rajoja.

Pienelle koulualokkaalle kirjan sanoma on voimaannuttava: minä uskallan, minä pärjään, minä osaan. Menen eteenpäin, tiedon ja kavereiden maailmaan, mutta saan välillä palata mielikuvitukseen, salaisuuksiin, äidin syliin, kesään.

Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Hollanninkielinen alkuteos Het diner, suom. Sanna van Leeuwen.
Siltala 2012, 340 sivua.

Hetkeen emme sanoneet mitään. Katsahdimme vain toisiimme silloin tällöin. Kuin mies ja vaimo. Kuin kaksi osaa onnellisesta perheestä, ajattelin. Tietysti asioita oli tapahtunut, mutta viime aikoina olin verrannut niitä yhä useammin haaksirikkoon. Onnellinen perhe ei selviä haaksirikosta hengissä. En halua sanoa, että sen jälkeen perhe voi tulla vain onnellisemmaksi, mutta onnettomammaksi se ei ainakaan tule. 

Neljä ihmistä - kertoja Paul Lohman, hänen vaimonsa Claire ja Alankomaiden seuraavaksi pääministeriksi pyrkivä veljensä Serge ja tämän vaimo Babette - ovat kokoontuneet ravintolaan keskustelemaan. Molempien pariskuntien teini-ikäiset pojat, serkukset, ovat tehneet kauhean rikoksen. Illallisen edetessä lukijalle paljastuu, että poikien teko on vasta alkua, tai oikeastaan yksi rengas ketjussa väkivallantekoja. Jonkinnäköinen syyn ja seurauksen lakikin piirtyy näkyviin, kun historia toistaa itseään useaankin otteeseen tavalla tai toisella.

Ennakko-oletukseni kirjan suhteen eivät aivan pitäneet paikkaansa, niin hyvässä kuin pahassa. Ennakkoluulot ovat myös yksi kirjan teemoista. Kertoja puhuu paljon siitä, miten näemme muut ihmiset: miten katsomme kuuluisaa poliitikkoa, Burkina Fasosta adoptoitua poikaa, työstään hyllytettyä historianopettajaa, asunnotonta, naista, jota rakastetaan. Entä mitä odotamme romaanin kertojalta, häneltä, joka johdattaa meidät kirjailijan kattamaan illallispöytään? Pidin siitä, kuinka käsitykseni kirjan henkilöistä muuttuivat aperitiivin ja juomarahan välissä, joskus moneenkin kertaan.

Olin kuvitellut Illallisen hieman Lionel Shriverin Poikani Kevinin tyyliseksi tarinaksi siitä, kuinka aivan tavallistakin perhettä voi kohdata tragedia tai kuinka vaikeaa on kohdata oman lapsen pahuus. Kochin kirjassa pahuudelle löytyy kuitenkin eräänlainen "syy", joskin mielestäni epäuskottavan epämääräisesti kuvattuna. Toistuvat väkivaltakuvaukset turruttivat enkä juuri päässyt tuntemaan empatiaa henkilöitä kohtaan. Ehkä ei ollut tarkoituskaan, koska romaania on kuulemma* luettu jossakin myös mustana komediana tai satiirina. Itse en kyllä osannut asettua sellaiselle taajuudelle, että Illallisessa olisi ollut jotakin hauskaa, vaikka ilman väkivallan kontekstia olisin saattanut hykerrellä veljesten väliselle kuittailulle.

Illallista voi makunsa mukaaan lukea perhetrillerinä, yhteiskunnallina romaanina (vaikka sitten satiirisena sellaisena) tai nauttia kirjan taitavasta, hyytävästi auki kiertyvästä rakenteesta ja muutamista kerronnan osatekijöistä, joista tulee mieleen muun muassa eräs Agatha Christien klassikkodekkari.

Illallista on nauttinut jo niin moni bloggaaja, että en millään pysty linkittämään kaikkia, mutta kurkatkaa  vaikkapa Norkun, Mari A.:n, *Karoliinan, Katjan, Arjan, Helmi-Maarian, Tuulian, Amman, Susan ja Erjan ja Leena Lumin arviot kirjasta.

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012, 272 sivua.

Tästä eteenpäin valitsisin toisin. Keskittyisin vain asioihin, joihin voisin vaikuttaa, hyväksyisin todellisuuden ja lakkaisin ajelehtimasta. Kuten Kela, molemmat graduohjaajani ja äiti mielellään muistutttivat, elämässäni oli riittävästi keskeneräisiä asioita ilman itse aiheutettuja kriisejä.

Pauliina Vanhatalon alter egon, Veera Vaahteran, esikoisromaanissa Onnellisesti eksyksissä 28-vuotiaan Emman pitäisi alkaa "aikuiseksi" - siis valmistua, mennä töihin, hankkia oma koti solukämpän tilalle. Nämä kaikki vaatimukset saavat Emman taantumaan ihan lapsen tasolle: heikoimpina hetkinään hän antaa äidin asua luonaan viikon, pestä pyykkinsä ja paistaa Emmalle mahan täydeltä lettuja, tai muuttaa hetkeksi takaisin lapsuudenkotiinsa, missä äiti kuorii jopa appelsiinin ja isä antaa rahat uusiin välikausisaappaisiin. Järkevää ajankäyttöä häiritsee Emman taipumus ihastua itsekeskeisiin miekkosiin ja uppoutua heidän ongelmiinsa. Jotta edes yksi elämänalue saataisiin järjestykseen, Emman järjestelmällinen ystävä Sanni laatii Emmalle graduaikataulun. Uhkasakkona on rakkaan Nopsa-pyörän menetys.

Nettisivullaan Vanhatalo kertoo Veera Vaahteran kirjoittavansa "komedialliallisia lemmentarinoita Jane Austenin ja Hilja Valtosen jalanjäljissä". Siinä missä Austenin ja Valtosen kirjoissa on yleensä alusta asti selvää, kuka on sankarittarelle "se oikea", Vaahtera tarjoaa lukijalle hieman hupia sen arvailussa, kenen kanssa Emma päätyy yhteen, tai päätyykö kenenkään kanssa. Ihan nikottelematta en osannut niellä loppuratkaisua, mutta viihteessä monimutkaisetkin ihmissuhdekuviot on lupa oikoa suoriksi.

Olen vähän haeskellut sopivia "välipalakirjoja", sillä en paria poikkeusta lukuunottamatta ole tykännyt chick litistä enkä lämpene historialliselle viihteellekään. Tykkäsin Vanhatalon romaanista Gallup (ja lukupinossa odottaa kevään uutuuskirja Korvaamaton), joten uskalsin kokeilla myös Vaahteran tuotantoa. Alku oli makuuni hieman liian höttöistä enkä pystynyt samastumaan raha-asiansa sotkevaan ja toivottomissa taiteilijarentuissa roikkuvaan Emmaan, mutta tarina ja hahmot alkoivat pikku hiljaa syventyä ja jopa hieman vakavoitua, hyvällä tavalla. Mihinkään syviin vesiin ei romanttisessa viihderomaanissa tietenkään sukellettu, mutta kirjassa pohdittiin sympaattisesti oman paikan löytämistä, haaveiden toteuttamista ja toisaalta tyytymistä siihen elämään, jonka on valinnut.

Romaanissa on mielestäni sopivassa suhteessa romantiikkaa, graduangstia ja yleistä elämänpohdintaa. Hieman jäin kummastelemaan, mikä fuktio Emman työnantajalla, kustantaja Hoikkalalla ja hänen "ihmeellisellä vaimollaan Jaanalla" oli tarinassa - odotin viimeiseen asti, että hahmon merkitys olisi motivoitu jotenki muuten, kuin että se toi täytettä tarinaan.

Pääosin pidin kerronnasta, vaikka komediallisen romaanin minäkertoja saattaa käydä rasittavaksi omassa nokkeluudessaan. Muutamat kuvaavat ilmaukset saivat minut rypistämään kulmiani, kuten "Kerrostalomme porraskäytävässä odotti yllätys äidikseni lihallistuneena". Hupaisa yksityiskohta oli sekin, että sinkkutyttö käytti paljon äitiyteen, synnytykseen ja vauvoihin liittyviä vertauksia (mm. komea graduohjaaja "vaikutti mieheltä, joka oli työntynyt kohdusta maailmaan täydellisen hyvin muotoutuneena niin, ettei edes synnytyskanavan puristus ollut kyennyt turmelemaan piirteiden harmoniaa", mutta kenties se kertoo vain Emman alitajuisesta vauvakuumeesta?

Tärkeimmät "hömpän palikat" ovat Onnellisesti eksyksissä kohdallaan: tarina etenee jouhevasti, kutkuttaa välillä nauruhermoja ja jättää hyvän mielen. Plussaa rapsahtaa vielä muotoseikoista, puolipehmeät kannet ovat paitsi kovia kansia ekologisemmat, myös miellyttävämmät käsitellä, ja kansiliepeitä voi käyttää kirjanmerkkeinä (paitsi jos ne on kirjastossa liimattu kontaktimuovilla kansiin kiinni).

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Tuulia, Kirsi, Raitasukka, Vauhko sekä Mari A., jonka postauksesta löytyy vinkkilista muistakin vähän kepeämmistä romaaneista.

Marita Lindquist: Maleena menee kouluun

Marita Lindquist: Maleena menee kouluun
Malena börjar skolan (1966), suom. Tuula Ikonen.
Kansi ja kuvitus Kerstin Thorvall.
Wsoy 1979, 156 sivua.
(Teos on saatavilla äänikirjana)

Ja ilo kupli Maleenassa, se pursusi niin että hänen oli vaikea hengittää. Hän oli iso, hän alkaisi huomenna koulun. Uusi koululaukku oli hänen huoneessaan. 

Maleenasta on ihanaa, kun hän on jo seitsemänvuotias ja pääsee kouluun, toisin kuin Annastiina ja Ulla, jotka ovat vielä leikkikoulussa. Koulua varten Maleena on saanut ruudullisen koululaukun ja punaiset kengät (äiti oli ehdottanut useita ruskeita, järkeviä kenkäpareja, mutta ne olivat kaikki jotenkin puristaneet isovarpaan kohdalta). Ensimmäisen koulupäivän jännitystä kasvattaa kuitenkin se, että uuden opettajan on nähty olevan vihainen huolimattomalle muuttomiehelle, ja vasta pulpetissa Maleena tajuaa, että voi kauhistus - hänen oikea nimensähän on Magdaleena, eikä Maleena! Sekä opettaja että kaikki uudet luokkatoverit varmaankin nauraisivat niin pitkälle ja erikoiselle nimelle!

Kukaan ei kuitenkaan naura. Opettaja lupaa kutsua tyttöä Maleenaksi, vaikka Magdaleena on niin epätavallisen kaunis nimi. Seuraavana päivänä ei enää nipistele vatsasta. Pinaattikeitto maistuu erilaiselta kuin kotona, mutta sen saa syötyä, kun kuvittelee sen olevan myrkytettyä - sehän on vaarallista ja jännittävää, siis hauskaa! Vähitellen koulunkäynnistä tulee itsestäänselvyys, osa arkea, johon kuuluu myös kavereiden kanssa leikkimistä, uskollinen pehmolelu Nalle, sieniretkiä ja ensikosketus pianonsoittoon.

Ja sitten Maleena soitti. Hän soitti oikealla kädellä valkoisilla koskettimilla - sillä tavalla soittaminen sujui hyvin. Pianossa oli vaikka kuinka paljon sointuja. Jotkut olivat karhuja, ne murisivat ja jysähtelivät eivätkä oikeastaan olleet kauniita. Mutta toiset olivat linnunliverrystä, tai keijukaisia jotka tanssivat, ehkä vaaleanvihreitä keijukaisia... Maleena soitti hiljaa, hiljaa ensin kauimmaisilla koskettimilla oikeall, ja ikkunan valovirrassa tanssi keijukainen toisensa jälkeen. 

Marita Lindquistin Maleena-kirjat olivat lapsuuden suosikkejani. Maleena menee kouluun -kirjan kuuntelin äänikirjana, eli "kasettikirjana", joskus alle kouluikäisenä. Parhaiten minulle jäi siitä mieleen yllä mainittu Magdaleena/Maleena -kohtaus sekä se, kuinka Maleena osallistuu ystävänsä pitkän letin leikkaamiseen salaa. Vaikka Maleena ei saksia käytäkään, hän kärsii suunnattomista tunnontuskista nähdessään, että lopputulos ei ole kovin kaunis. Tapaus ratkeaa huumorintajuisen äidin ja ammattitaitoisen kampaajan ansiosta onnellisesti, mutta herkän Maleenan kokema, kohtuuttoman voimakas syyllisyys ja toisten (tynkähiuksiseksi kynityn Siirin ja parturoinnin suorittaneen Tiinan) suruun eläytyminen on kuvattu koskettavasti.

Maleena-kirjojen viehätys piileekin Lindquistin kyvyssä kuvata lapsen mielenliikkeitä. Ulkoisesti ei tarvitse tapahtua paljon - vaikkapa aikuisten lupaus suuresta lahjasta, Maleenan arvailut, mitä se voisi olla, ensimmäinen pettymys yllätyksen paljastuessa ja myöhemmin innostuminen lahjasta - sillä Maleena on tyttö, joka pohtii kokemaansa ja näkemäänsä, kokee voimakkaasti ilot, surut ja pelot. Myös aikuiset on kuvattu hyvin, inhimillisinä ajoittaisine kiireineen ja huolineen, mutta kuitenkin lempeinä ja lasta kuuntelevina.

Toisaalta Lindquistin kerronta on jossain määrin raskassoutuista, ja kovin moni nykylapset kaipaavat ehkä enemmän jännitystä ja huumoria kirjoihinsa. Meidän juuri koulunsa aloittaneelle esikoisellemme kirja on luettu ääneen iltasatuna joskus vuosi sitten, ja hän kyllä kuunteli sujuvasti - mutta ei ollut kovin vapaaehtoinen kuuntelemaan useita Maleena-kirjoja peräkkäin.

Maleena menee kouluun -äänikirjasta on blogannut äskettäin Velma.