Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
Like 2011, 112s.

Johannes, rakkaani silloin
Saat taas lukea sellaista minkä itsekin elit. Minä vain haluan pitää ne päivät ja illat elossa, kuin elokuvana jota katsoa silloin kun haluan.
"In italiano, cos'e? kysyit. Istuimme katukahvilan pöydässä, olimme tunteneet toisemme kolme päivää.

Elena Damianin kirjeet on kuulas pieni kirja, pituudeltaan enemmän novelli kuin romaani. Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia
salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja.

Markus Lind on iäkäs dokumenttitoimittaja, joka on kolmetoistavuotiaana lähetetty Helsingistä maaseudulle juuri, kun kaupungissa kuhisi - oli vuosi 1952 ja Suomi isännöi Olympiakisoja. Nuo päivät ovat Markukselle kuin aukko nuoruudessa, jota hän pyrkii täyttämään valmistelemalla elokuvaa olympiakesän Helsingistä. Valkoinen stadionintorni ja raitiovaunut piirtyvät filmille, mutta voimakkaammin Markuksen mielessä alkaa elää tarina, joka hänelle selviää kuolevan isän antamista kirjeistä, jotka on kirjoittanut italialaisnainen Elena Damiani. Vuonna 1952 Markuksen isä Johannes oli nuori urheilutoimittaja, joka oli vähällä jättää perheensä ja kaiken entisen.

Elena Damiani, joka kirjoittaa italialaisesss illassa suomalaisen kesän paahteesta muistaakseen tärkeät hetket, on menettänyt rakastettunsa Alessandron Mussolinin kahakoissa ja purkaa tuskaansa kirjoittamalla. "Joskus elämä ja kirjallisuus kohtaavat toisensa kummallisesti", toteaa Elena, sillä luettuaan helsinkiläisestä runoilijasta hän saa urheilijaveljeltään kutsun lähteä mukaan Helsingin olympialaisiin. Suomalaiset kesäyöt lumoavat, mutta rakkaustarinan loppu on arkisen banaali, ja Elena kirjoittaa tuon muistiinsa piirtyneen kohtauksen eräässä kirjeessään kuin peilin Johanneksen silmien eteen: tällainen mies sinä olet.

Pakkasen kerronta ja kieli on kirkkaan korutonta. Yksinkertainen, moneen kertaan kerrottu tarina kasvattaa hiljaisia versoja, joissa sivuhenkilöiden tarinat pääsevät näkyviin Johanneksen, Elenan ja Markuksen tarinoiden rinnalla. Muutamalla sanalla piirretään paperille suru lapsettomuudesta, menestyneen koripalloilijan uran lopettanut depressio ja "elämänsä kanssa riitelevän" italialaiskirjailijan viimeinen kriisi. Elämän muuttavat hetket ikuistuvat kuin filmille.

Kirjallisia maisemia -haasteen yhteydessä moni on maininnut Helsingin yhdeksi kirjallista suosikkiympäristöistään. Elena Damianin kirjeet on ihana kirja niille, jotka rakastavat Helsingin katuja, kahviloita ja raitiovaunujen kolinaa.

Elena Damianin kirjeistä on kirjoittanut myös Mari A. Katso myös Kiiltomadon, Parnasson ja Hesarin kritiikit.

Katri Sarmavuori: Opi ja ohjaa lukemista

Katri Sarmavuori: Opi ja ohjaa lukemista. Avain 2011. 390s.

Muutaman viikon takaisesta Opettaja-lehdestä bongasin kiinnostavan uutuuden, Katri Sarmavuoren Opi ja ohjaa lukemista. Gradua vaille valmiina äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olin innoissani kirjasta, joka käsittelee hieman oikeakielisyys- kirjoitus- ja mediataitojen katveeseen jäänyttä äidinkielen opetustieteen osa-aluetta. Äidinkielen didaktiikan professori Sarmavuori on aiemmin julkaissut muun muassa kirjan Opi ja ohjaa kirjoittamista (Avain 2010).

Sarmavuoren teos on varsinainen runsaudensarvi, sillä se sivuaa kansallista lukutaitoa, kirjan historiaa, PISA-mittauksia, lukemisen fysiologiaa, lapsen kielen kehitystä, lukemaan opettamisen menetelmiä, lukuharrastusta ja -piirejä sekä erikseen lyriikan, sanomalehtien, lastenkirjallisuuden ja kanonisoitujen klassikoiden lukemista. Joitain aihepiirejä olisi ehkä voinut jättää pois tai ainakin nivoa kattavampien lukujen alle. Myös kirjan jakaminen osioihin olisi auttanut kokonaisuden hahmottamisessa, nyt sisällysluettelo on lista otsikoita, joiden suhde toisiinsa on epäselvä. Sarmavuoren teos on käsikirjatyyppinen opas tai oppikirja, josta voi poimia kiinnostavia aihepiirejä tai suunnitella opetusta lukemistehtävien tai satu- tai klassikkolistojen pohjalta.

Minulle tämäntyyppiset kirjat toimivat inspiraation lähteenä, jotka saavat pohtimaan esiteltyjä ilmiöitä ja tarttumaan muihin teoksiin, joihin kirjassa viitataan. Sarmavuoren kirjassa referoidaan ja siteerataan muun muassa Harold Bloomin lukemisen yksityistä, esteettistä nautintoja ja klassikoiden lukemisen tärketyttä korostavaa Lukemisen ylistystä, jonka haluaisin nyt lukea uudelleen monen vuoden jälkeen. Samaten sain kimmokkeen etsiä käsiini Maurice Blanchotin teoksen Kirjallinen avaruus, jossa sanotaan

Se on hiljainen kutsu, joka hiljentää yleisen metelin, kutsu jonka lukija kuulee vain vastaamalla siihen, joka kääntää lukijan pois hänen tavallisista suhteistaan ja kääntää hänet kohti avaruutta, jossa viivyttäessä lukeminen muuttuu lähestymiseksi -- -- .


Poimin Sarmavuoren teoksesta muutaman kiinnostavan teeman, joita käsittelen tässä enemmän. Sarmavuori tarjoaa kiinnostavaa tietoa myös kirjan historiasta, mutta siitä en kirjoita nyt enempää, sillä sivusin aihetta Kirja kotona -arvioni yhteydessä.

Literacy-taito ja lukutaidon ulottuvuudet


Englannin kielen sana literacy tarkoittaa luku- ja kirjoitustaitoa, joka on sosiaalista toimintaa. Pienen lapsen lukutaidon kehittyminen alkaa jo siitä, kun aikuinen lukee hänelle sadun tai loruilee lapsen kanssa. Kaikista kielellisistä tapahtumista syntyy lapselle yksilöllinen, mutta samalla sosiaalinen literacy-historia.

Suomessa käytännössä kaikki (yli seitsenvuotiaat) osaavat lukea ja kirjoittaa, mutta lukutaidossa ja -harrastuksessa on suuria eroja: Sarmavuoren esittelemän tutkimuksen mukaan 15% suomalaisista ei lue lainkaan, jos ei ole pakko, ja toisaalta kolmasosa tutkimukseen osallistuneista ilmoitti harrastavansa lukemista. Innokkaimmat lukijat lukevat kirjan päivässä ja usein lukemisharrastus ulottuu erilaisiin kanaviin: tekstejä luetaan kirjoista, sanoma- ja aikakauslehdistä ja tietokoneen ruudulta.

Nykyään puhutaan medialukutaidosta, joka tarkoittaa mekaanisen lukutaidon ylittävää kykyä valikoida luettavaa ja informaation lähteitä yhä kasvavasta joukosta painettuja ja verkkotekstejä, soveltaa lukutapa tekstin mukaan ja arvoida, pohtia ja hyödyntää lukemaansa. Pari sataa vuotta sitten Suomessa oli niitä, jotka osasivat lukea js kirjoittaa, ja sitten paljon niitä, jotka eivät osanneet - onko samantapainen osaamisen jakautuminen syntynyt tai syntymässä niiden välille, jotka kuluttavat ja tuottavat runsaasti erilaisia tekstejä, ja niiden välille, jotka saavuttavat mekaanisen lukutaidon mutta eivät juuri kehitä taitoaan ja jäävät joidenkin tekstilajien tai kirjoittamisen käytänteiden suhteen "lukutaidottomiksi"?

Frederick Warren Freer: Mother and Child Reading. Kuva täältä.

Lukijatyypit


Sarmavuori sivuaa lukijatypologioita eli lukijoiden tyypittelyä ja lukijapersoonallisuuksien tutkimusta. Eräs teoria jakaa lukijat neljään tyyppiin: Romanttinen lukija nauttii saduista ja seikkailuista; älylliset ja moraaliset aiheet kiinnostavat vähemmän. Realistinen lukija haluaa lukea todenmukaisia kirjoja; Intellektuaalinen lukija janoaa tietoa tai käytännön hyotyä. Esteettinen lukija puolestaan nauttii sanoista, rytmistä ja teoksen muodosta. Tällaiset tyypittelyt ovat luonnollisesti keinotekoisia, mutta aivan varmasti eri ihmiset hakevat lukemiselta eri asioita, eri ikäkausina ja eri elämänvaiheissa. Itsessäni tunnistan sellaista vaihtelevuutta lukijana, että joskus haluan lukea juonivetoista kirjallisuutta, joskus idyllistä kirjallisuutta, jonka nautittavuus syntyy kauniista luonnon, kotoisen elämän ja verkkaisten tapahtuminen kuvauksesta, joskus nautin omaperäisistä rakenneratkaisuista tai kauniista kielestä.

Kaanon


Vaikka en usko "nämä kirjat kaikkien tulisi lukea" -listoihin, nautin tällaisten listojen lukemisesta (etenkin jos niihin liitetään perustelut, miksi jokin kirja on tärkeä) ja niiden vertaamisesta omaan lukuhistoriaani ja arvostuksiini. Sarmavuori esittelee muutaman kaanonin ja listan suosituimmista yläluokilla ja lukiossa luetuista kirjoista Suomessa, joihin kuuluvat tietenkin Kalevala, Kiven Seitsemän veljestä ja Linnan Tuntematon sotilas mutta myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoase ja William Goldingin Kärpästen herra. 

Sarmavuori tekee myös oman listauksensa kirjoista, joita hänen mielestään olisi hyvä lukea ja käsitellä suomalaisissa kouluissa. Näiden klassikoiden (joukossa mm. Ibseniä, Steinbeckiä, Canthia, Waltaria ja Tove Janssonia) lukemisen ja opetuksen tueksi Sarmavuori tarjoaa näkökulmia, pohdittavia kysymyksiä ja lisäkirjallisuutta.

L. M. Montgomery: Chronicles of Avonlea & Further Chronicles of Avonlea

Montgomery, Chronicles of Avonlea. Puffin Classics 1994. Kannen kuva George Smith:

Olen ollut Montgomery-fani 9-10 -vuotiaasta saakka, ja luettuani siihen mennessä suomennetut Lucy Maud Montgomeryn tyttöromaanit aloin haalia hyllyyni alkukielisiä teoksia, Montgomeryn aikakauslehtinovelleista koottuja kokoelmia myöten. L. M. Montgomeryn Chronicles of Avonlea (1912)ja Further Chronicles of Avonlea (1920) ovat novellikokoelmia, mutta ne on alunperinkin julkaistu itsenäisinä teoksina. Nimensä mukaisesti novellien tapahtumat sijoittuvat Avonleaan tai sen lähikyliin, Anna Shirleyn lapsuuden ja nuoruuden rakkaisiin maisemiin. Osa kertomusten henkilöhahmoista ovatkin tuttuja Anna-sarjan kirjoista. Anna itse esiintyy Chronicles of Avonlean novelleissa "The Hurrying on Ludovic", "Each in his own Tongue", "Little Joscelyn", "The Winning of Lucinda" (mukana myös Marilla ja Rachel Lynde), "The Quarantine at Alexander Abraham's" (myös pastori ja rouva Allan), "The Courting of Prissy Strong" (mukana myös rakas lapsuudenystävä Diana) ja "The End of a Quarrel". Viehättävintä näiden kertomusten lukemisessa sekä silloin viisitoista vuotta sitten että nyt uudelleen oli se, että sain lukea lisää rakkaasta Annasta, vaikka sitten vain pieninä välähdyksinä tai mainintoina. Monet kokoelmien novelleista olisivat voineet yhtä hyvin olla episodeja Anna-romaaneissa, ja Montgomerylla olikin tapana kierrättää aiheita, teemoja ja henkilötyyppejä teoksesta toiseen. Tyypillinen hahmo on esimerkiksi vanhapiika, jonka menneisyydestä paljastuu ulkoisten olosuhteitten tai rakastavaisten ylpeyden katkaisema romanttinen rakkaustarina, jonka liekki elää vielä harmaantuneiden rakastavaisten sydämessä.

Luin "Avonlean kronikat" ensi kertaa kolmetoistavuotiaana, ja muistan että erityisesti novelli "Old Lady Lloyd" teki vaikutuksen. Luultavasti iso osa tarinan viehätystä oli siinä, että osasin lukea suhteellisen pitkän tekstin (53 s.) englanniksi. Tarinan idea on perinteinen: henkilö, tässä tapauksessa spencervalelainen vanha neiti Lloyd onkin erilainen kuin miksi kaikki kyläläiset ja sukulaiset ovat hänet kuvitelleet. Vanha neiti Lloydia pidetään rikkaana, ilkeänä ja ylpeänä, mutta kertojan sanoin "juorusta yleensä yksi kolmasosa on totta ja loppu ei pidä paikkaansa". Novelli kattaa ajanjakson toukokuusta lokakuuhun, jonka kuluessa neiti Lloyd tutustuu nuoruudenrakastettunsa tyttäreen Sylviaan. Vanhan naisen ja nuoren tytön vähitellen lämpenevä ystävyys ja luottamus on tuttu teema Montgomeryn tuotannossa; ei tarvitse ajatella kuin Annaa ja Marillaa, Emiliaa ja Elisabet-tätiä tai lukuisia Montgomeryn romaanien sivuhenkilöitä ja -tarinoita. Kuten kaikki Montgomeryn sankarittaret, neiti Lloydkin on nuoruudessaan rakastanut kevättä, ja vielä vanhanakin, kun sydänsurussa kevään lumo tuntuu tuskalliselta, puutarha on niin tärkeä, että sitä hoitamaan palkataan mies vaikka sen jälkeen rahat eivät tahtoisi riittää ruokaa. Montgomerylaiseen tyyliin luonnon yksityiskohtia kuvataan runollisesti:

It was always hardest in the spring. Once upon a time the Old Lady - when she had not been the Old Lady but pretty, wilful, high-spirited Margaret Lloyd - had loved springs; now she hated them because they hurt her; and this particular spring of this particular May chapter hurt her more than any that had gone before. The Old Lady felt as if she could not endure the ache of it. Everything hurt her - the new green tips on the firs, the fairy mists down in the little beach hollow below the house, the fresh smell of the red earth Crooked Jack spaded up in the garden.

Further Chronicles of Avonlea on Chronicles of Avonlean sisarteos sisältäen viisitoista tarinaa, joissa tapaamme tuttuja avonlealaisia perheitä: Sloaneja, Andrewseja sekä novellissa"The Conscience Case of David Bell" rakkaan Matthew Cuthbertin. Novelli "The Return of Hester" on kummitustarina, jossa kuollut sisko palaa haudan takaa saattaakseen yhteen sukuylpeyden takia eläessään erottamansa rakastavaiset. Vaikka novellissa ei tapahdu mitään sen kammottavampaa kuin edesmenneen siskon näyttäytyminen, tunsin lukiessani kylmiä väreitä:

Then we went throught the Avenue - that strech of road under the apple trees that Anne Shirley, over at Avonlea, calls "The White Way of Deligtht". It was almost dark here; and yet I could see Hester's face just as plainly as if the moon were shining on it; and whenever I looked at her she was always looking at me with that strangely gentle smile on her lips.

Maininta Anna Shirleyn nimeämästä "Suloisuuden valkeasta tiestä" on näille Avonlea-kokoelmille tyypillistä "name-droppingia", joilla irralliset tarinat sidotaan Avonleaan ja lukijoille tuttuihin henkilöihin. Kokoelmien lähtökohta onkin varmasti ollut kaupallinen; kustantaja on luultavasti toivonut Montgomerylta teoksia, jotka myisivät Anna-kirjojen suosion vanavedessä. Montgomery kirjoitti lukuisia "Hesterin paluun" kaltaisia kummitustarinoita aikansa naisten- ja perhelehtiin, ja niitä on koottu kokoelmaksi Among the Shadows. Tales from the Darker Side.

Anna Shirley on kertojana tarinassa "The Little Brown Book of Miss Emily". Anna kertojana tuntuu erikoiselta, sillä kaikissa varsinaisissa Anna-kirjoissa Annasta kerrotaan kolmannessa persoonassa (paitsi Anna opettajana -kirjassa, joka koostuu Annan Gilbertille lähettämistä kirjeistä). Jälleen kerran tarina on hyvin tyypillistä Montgomerya: Miss Emily on kuiva vanhapiika, johon nuoren Annan ja hänen ystävänsä Dianan on mahdotonta liittää mitään romanttisia ajatuksia. Miss Emily jättää kuitenkin päiväkirjansa Annalle perinnöksi, ja tytöille selviää, että Emilykin on kerran rakastanut syvästi, jopa niin syvästi, että on luopunut rakkaudestaan uskoessaan siten pelastavansa lahjakkaan kuvataiteilijasulhasensa uran. Kuvioon liittyy Runotyttö-kirjoista tuttu mustasukkainen äiti, joka kuitenkin kuvataan Emilian rakkaan Teddyn äitiä yksioikoisemmaksi, pahansuovaksi ja ylpeäksi hahmoksi. Yhteys Anna-kirjoihin rakennetaan tällä kertaa sitä kautta, että Anna ja Diana ovat tutustuneet Emilyyn vieraillessaan Anna ystävämme -kirjasta tuttujen Lavendel-neidin ja herra Irvingin luona Kaikurannassa.

Avonlea, Prinssi Edwardin saari.

Kanadalaisen Kevin Sullivanin perhesarja Tie Avonleaan (Road to Avonlea), joka esitettiin Suomenkin televisiossa 1990-luvulla ja myöhemmin uusintoina, perustuu löyhästi (Further) Chronicles of Avonlean tarinoihin sekä Sara Stanleysta kertoviin kirjoihin Sara - tarinatyttö ja Sara ja kultainen tie. Sullivanin sarja on keitos, johon on otettu tapahtumapaikaksi rakastettu Avonlea ja henkilöitä ennen kaikkea Sara-kirjoista ja episodeja monista Montgomeryn teoksista. Sarjan edetessä tarinat ja henkilöt alkoivat elää omaa elämäänsä niin, että Montgomeryn maailmasta etäännyttiin aika kauas.

Felix King (Zachary Bennet) ja Sara Stanley (Sarah Polley) tv-sarjassa Tie Avonleaan.

Sara ja serkkunsa Felicity King (Gema Zamprogna). Kuva: Wikipedia.

Avonlean "pääkatu", punainen hiekkatie. Kuva Mary Beth Cavert.

P.S. Kuten moni muukin bloggaaja, olen tekemässä syyssiivoustani blogissani. Sivupalkkini alkoi pullistella lukuhaastelinkeistä, joten korvasin ne linkillä Satun ideoimaan ja Saran käyntiin polkaisemaan Haastavaa lukemista -blogiin, jonne on tarkoitus koota kattavasti kirjablogimaailman haasteita ja muuta infoa. Päivitän niitä haasteita, joihin osallistun, erilliselle haastesivulleni. Tulin nyt tässä postauksessa kuvanneeksi niin paljon minulle rakkainta maantieteellis-kirjallista ympäristöä, Prinssi Edwardin saarta ja Avonleaa, että liitän tämän Lumikon aloittamaan Kirjallisia maisemia -haasteeseen.

Heidi Liehu: Surusta vesilintu nousee siivilleen

Heidi Liehu: Surusta vesilintu nousee siivilleen. Wsoy 2009.

Jostain syystä - kenties siksi, että Heidi Liehu on myös filosofi? - olin ollut siinä uskossa, että Heidi Liehun runot ovat vaikeita. Eivät ne ole. Ne ovat kauniita, koskettavia, konkreettisia kuvia, joiden taustalta voi löytää enemmän. Jos haluaa. Mutta voi myös vain sukeltaa kuviin.

Päivät kääntelevät,
tutkivat minua,
näkevät
yhä syvemmälle minuun




Älkää ottako minulta noita
puhkeavia kurttuisia
ruusunlehtiä
vasten meren vahvaa väsymystä
Vielä on tarinoita kerrottavana
Tai tuota tummaa hevosta
jota rannnalla kohden valoa talutetaan








Ruusupensaat jo itsenäistyivät
ja unohtivat
minut
Ne kukkivat auringolle
ja keskenään tuulessa
ne keinuvat
kun kaadan vettä niiden juurille
Mutta niiden silmistä näen
että kun syksy minua vie
ne hedelmillään minua hoitavat










Loma - murehtia rauhassa
keskeytyksittä
lepotuolissa
hehkuvien puiden
alla
meren
sylissä
meren sineä
Murehtia
murheen tavoittamatonta






Pilvet ovat niin kirkkaat
ettei voi olla varma
ovatko ne olemassa


Ja meren kaipaus rantaan
Meren kaipaus
olla muuta kuin meri


Tuuli heittyy edestakaisin
pääskyset kintereillään


Mitä on rakkaus?
Kykyä
nähdä olemattoman
salaisuuteen,
ja nähdä
sen loistavan


Lisää Heidi Liehun runoja löytyy Leenan blogista, jossa on luettu Liehun uusin kokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (Wsoy 2011).

Marilynne Robinson: Gilead

Marilynne Robinson: Gilead. Suom. Laura Jänisniemi. Bazar 2008/2010. 286 s.

Minusta kirjoittaminen on aina tuntunut rukoilemiselta, silloinkin kun en kirjoittanut rukouksia, niin kuin usein tein. Kirjoittaessa tuntuu että on jonkun kanssa. Minusta tuntuu että olen nyt sinun kanssasi, mitä se sitten tarkoittaakin, kun ottaa huomioon että ole vasta pieni poika ja saatat aikuisena pitää näitä kirjeitä täysin mielenkiinnottomina tai et välttämättä koskaan saa niitä, syystä tai toisesta. 

Näin kirjoittaa iäkäs iowalainen pastori John Ames pitkässä kirjeessään seitsenvuotiaalle pojalleen, sillä hän tietää pian kuolevansa ja haluaa jättää pojalleen henkisen perinnön - kovin suurta materiaalista turvaa mies ei ole vaimolleen ja pojalleen kyennyt keräämään. Kirjeissään Ames kertoo vanhemmistaan ja isovanhemmistaan, synnytykseen kuolleesta ensimmäisestä vaimostaan ja vastasyntyneenä menehtyneestä tyttärestään. Hän kirjoittaa veljestään Edwardista, joka lähetettiin saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan papiksi mutta joka palasi ateistina, ja poikansa äidistä, nuoresta vaimostaan, joka astelee eräänä sateisena sunnuntaina kirkkoon kesken rukouksen, ja saarnani muuttui tuhkaksi kielelläni. Ames kertoo kotikaupunkinsa Gileadin ihmisistä, reumatismin runtelemasta saarnaajaystävästään Boughtonista, tämän eronneestä tyttärestä Glorysta ja pojasta, Amesin kummipojasta Jackista, joka palaa kotiin kuin tuhjaajapoika.

Gilead on kirja isien ja poikien suhteesta, ketjusta, joka kattaa Amesin muisteluissa neljä sukupolvea ja noin seitsemänkymmentä vuotta Kansasin historiaa. Gileadissa on koettu Amerikan sisällissodan kuohuja, piiloteltu Etelävaltioista karanneita orjia, lähetetty poikia maailmansotiin ja kammottu espanjantautia. Nämä dramaattiset tapahtumat suodattuvat pastori Amesin levollisen kertojanäänen kautta. Välillä Ames pohtii teologisia ongelmia, keskustelee predestinaatio-opista tai muistelee lukemiaan ateistisia filosofeja. Gilead on kristillinen romaani, mutta ei lainkaan moralistinen tai saarnaava. Pastori Ames ei ota itseään tai uskoaan liian vakavasti, vaan toteaa, että Tarvitaan selvästi vielä paljon rukousta, mutta ensin otan nokoset. Myöskään ullakolle talletetut sadat saarnat kymmenien vuosien ajalta eivät herätä pastorissa erityistä ylpeyttä, vaikka hän haluaisi käydä ne läpi säästääkseen mahdollisesti muutaman pojalleen:

Jos yrittäisin yksin raahata ne isot laatikot alakertaan, saisin maksaa siitä hengelläni. Tuntuu nöyryyttävältä, että on kirjoittanut yhtä paljon kuin Augustinus ja sitten joutuu miettimään, miten pääsee eroon kirjoituksistaan. Yhdessäkään saarnassa ei ole sanaakaan, jota en tarkoittanut silloin kun sen kirjoitin. Jos ehtisin, voisin lukea läpi viisikymmentä vuotta omaa sielunelämääni. Kammottava ajatus.

Ilman Jack Boughtonin tarinaan tuomaa jännitettä kirja olisi saattanut olla puuduttava. Jackin kotiinpaluun myötä lukija saa ensin arvailla, mikä on se kammottava rikos, jonka vuoksi Ames vieroksuu kaimakseen nelisenkymmentä vuotta sitten kastamaansa hyvän ystävänsä poikaa. Ja miksi Ames on huolissaan vaimostaan ja pojastaan, jotka tuntuvat pitävän Jackista kovasti? Onko Jack todella paha, vai onko hänen rikoksesa ollut vain nuoruuden ajattelemattomuutta? Robinson on kirjoittanut gileadilaisten tarinalle jatkoa, Gileadin rinnakkaisteoksen Kotiin, jossa päästään lähemmäksi Jackia ja hänen sisartaan Glorya.            


Gilead on hyvin rauhoittava kirja. Siinä kuvataan kansasilaisen maiseman kauneutta, öisen kävelyretken tunnelmaa ja rakkautta omaa lasta ja muita läheisiä kohtaan. Tässä kirjassa ei ole räiskyvästi kuvattuja tunnemyrskyjä eikä jännittäviä juonenkäänteitä, kirja on pikemminkin hiljainen ja hieman yksitokkoinenkin matka halki tuulisen preerian.

Olen ajoittain nauttinut kovasti tuiki tavallisen sunnuntain rauhasta. Se on kuin seisoisi vastikään istutetussa puutarhassa lämpimän sateen jälkeen. Aistisi hiljaisen ja näkymättömän elämän. Tarvitsee vain varoa tallomasta sitä.


Marilynne Robinson (s. 1943) oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, jonka löytämisestä kiitän Anna Elinaa. Gilead on Robinsonin toinen, Pulitzer-palkittu romaani. Esikoisromaani Talonhaltijat (Housekeeping 1980) suomennettiin 1985 ja kolmas romaani Kotiin (Home 2008) vuonna 2009.

Kirja kotona

Tässä Suomen kuvalehden mainoksessa vuodelta 1964 kehtotetaan nauttimaan Mika Waltarin Ihmiskunnan vihollisia Pauligin kahvin kanssa. Kirja kotona -teoksen kuvitusta. 

Kirja kotona. Vammalan kirjapaino 2006.

Kirja kotona on suloinen ja mielenkiintoinen kirja niille, jotka rakastavat paitsi kirjojallisuutta, myös kirjoja esineinä ja suomalaista lukemisen kulttuuria. Kirjassa on esipuheessa mukaan lukien seitsemän artikkelia, jotka havainnollistavat suomenkielisen kirjan 500-vuotista historiaa ja kirjan tietä suomalaisen kodin tärkeäksi esineeksi, arvoesineestä käyttötavaraksi. Ensimmäinen artikkeli on oikeastaan sarjakuva, Mika Lietzenin "Kirja kotona ja kylillä", jossa itse Mikael Agricola hiihtelee läpi vuosisatojen kohdaten niin Elias Lönrotin, Aleksis Kiven kuin murrerunoilija Heli Laaksosenkin. Ympyrä sulkeutuu, kun Agricola nappaa puistonpenkiltä bookcrossaajan jättämän nykyteoksen ja jättää oman ABC-kiriansa kiertoon.

Jukka Sarjalan artikkeli "Kuinka ylellisyystavarasta tuli kertakäyttökamaa" on kiinnostavaa kulttuurihistoriaa kirjasta esineenä ja suomalaiskotien sisustuksesta. 1600-1800 -luvun helsinkiläisissä kuolinpesissä luetteloitiin keskimäärin 15 kirjaa, yli 50 kirjan kirjastoja oli vain muutama. Vanhimmat kotien suurkokoelmat löytyivät kartanoista, kulttuurihistoriallisesti arvokkain kirjasto syntyi Viipuriin Monrepos'n kartanoon. Kun kirjasto lahjoitettiin Helsingin yliopiston kirjastolle vuonna 1915, kokoelmassa oli noin 9000 nidettä. Tällaiset suuret kokoelmat olivat luonnollisesti aikanaan hyvin harvinaisia, ja tavallisista kodeista löytyi yleensä vain virsikirja ja katekismus. Nykyään kirjoja taitaa olla lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa, myös niissä, joissa ei harrastetaan lukemista: koulu/opiskelukirjat, ammattikirjallisuus ja lahjaksi saadut kirjat muodostavat jo jonkinlaisen kokoelman, puhumattakaan lukutoukkien, tutkijoiden ja kirjailijoiden kirjahyllyistä, joissa on helposti satoja, ellei tuhansia kirjoja. Minnehän vuoden 2011 bestsellerit joutuvat, kun ne eivät enää synnytä samanlaisia innon väristyksiä kuin nyt? Satun Luetuista löytyy yksi kirjan kierron päätepysäkki, jossa kirjaa ei enää lueta, mutta käytetään kyllä esineenä.

Paitsi kotikirjstojen niteiden määrä, myös niiden sisältö on muttunut suuresti myös ihan viime vuosikymmeninä: vielä pari- kolmekymmentä vuotta sitten lähes joka kodissa oli jokin tietosanakirjasarja, mutta Google-aikakaudella sellaisen hankkii harva. Tietosanakirjojen menestykseen vaikutti unohdettu kirja-alan ammattikunta, kirja-asiamiehet, jotka kulkivat pitkin Suomen maaseutua kaupitellen tietosanakirjoja ja Grimbergin Kansojen historiaa. Nykyään syrjäseutujen kirjarohmut voivat kartuttaa kokoelmiaan vaivattomasti varsin rajattomista verkkokirjakauppojen valikoimista.

Tietopitoisten historiakatsausten ohella teoksesta löytyy kirjanystävn tunteisiin vetoavaa tekstiä: kirjailija Rosa Liksom kertoo kirjoituksessaan "Kotikirjasto", kuinka katseli säälinsekaisin tuntein nuhjuiseen harmaaseen villapaitaan pukeutunutta tutkijanuorukaista, mutta lähti kuitenkin yhteisten ystävien hääjuhlan jälkeen miehen kotiin - ja rakastui tämän kotikirjastoon niin, että meni miehen kanssa naimisiin vain puoli vuotta myöhemmin. Liksomin lapsuudenkodissa ei ollut kirjoja eikä siellä luettu, joten hänelle aukesi aivan uusi, kuitenkin kotoisalta tuntuva maailma. Avioliitto päättyi myöhemmin, mutta rakkaus kirjoihin säilyy. Tulee mieleen Eeva Kilven runon säkeet: enkä yhtäkkiä enää tiedä kumpaa rakastan:/ sinua vaiko kirjojasi.


Kirja kotona -teoksen päätösartikkelissa, professori Juhani Niemen katsauksessa "Gutenbergista kyberavaruuteen" pohditaan perinteisen kirjan tulevaisuutta sähköisen median ja muuttuvien ajankäyttötapojen puristuksissa. Onko kirjoja jo liian paljon, joutuvatko ne kilpailemaan keskenään liikaa lukijoiden ja kirjamarkkinoiden huomiosta? Ja mikä on kriitikon rooli, kun hän pyrkii osoittamaan jonkinlaisia suuntaviivoja kirjojen loputtomassa tulvassa luovivalle lukijalle? Kriitikoista Niemi kirjoittaa melko kyynisesti: "Kirjallisuuskritiikin markkinaistuminen tekee kriitikoista mediamaailman näyttelijöitä, kuten ruotsalainen kirjallisuudentutkija ja kriitikko Tomas Forser on analysoinut. Esteettinen arvonmuodostus perustuu siten jonkinlaiseen roolisuoritukseen, jossa olennaista ei ole sisältö vaan mielikuvien tuottaminen."

Olavi Paavolainen ennusti 1920-luvulla, että "kuva surmaa kirjan", mutta Niemi toteaa, että sähköisetkin sisällöt perustuvat ennen muuta tekstiin. Sähkökirjan myötä lukemisen käsite kuitenkin myös muttaa muotoaan, kun tekstin rinnalla koetaan holografiaa, hypertekstiä ja vuorovaikutusta. Kirjan tulevaisuus on avoin, sillä tekniikan mahdollisuudet ovat periaatteessa rajattomat. Emme tiedä, mihin suuntaan lukeminen toimintana kehittyy, mutta perimmältään siinä tulee aina olemaan kyse esteettisistä elämyksistä ja tarinoiden jakamisesta.


Osallistun Kirja kotona -teoksella Taavan tietokirjahaasteeseen.

Kirjailijapariskuntia

Kirjailijapariskunta Auster & Hustvedtin kuva täältä.

K-blogissa arvioitiin äskettäin Siri Hustvedtin uusin romaani Kesä ilman miehiä. Keskustelu rönsyili hauskasti Hustvedtin kirjailijanlaadun arvioimisesta hänen miehensä Paul Austerin tuotannon pohtimiseen. Itse olen viime aikoina kiinnostunut Riitta Jalosen romaaneista ja ajattelin piakkoin aloittaa
tutustumisen myös Olli Jalosen tuotantoon, joten kirjailijapariskunnat ovat pyörineet mielessäni.

Siri Hustvedt ja Paul Auster ovat luonnollisesti kaksi eri kirjailijaa, mutta en voi olla etsimättä heidän teoksistaan yhtymäkohtia niin tyylin, aiheiden, teemojen kuin henkilöhahmojenkin osalta. Molemmat kuvaavat teoksissaan identiteetin häilyvyyttä ja sen kytköksiä taiteen, filosofian ja psykoanalyysin ilmiöihin (toisaalta, kukapa postmoderni kirjailija ei?) Molempien romaaneissa tunnelma ja tapahtumat ovat hieman mystisiä, kansankielellä outoja. Sekä Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaanissa (Otava 2007) että Paul Austerin Oraakkeliyössä (Tammi 2006) pariskunnan elämää terrorisoi jossain määrin persoonallisuushäiriöinen aikuistuva poika miehen edellisestä liitosta. Asetelmasta tekee erityisen kiinnostavan se, että sillä on yhtymäkohtia Austerin ja Hustvedtin elämään. Kiinnostaisi tietää, käyvätkö kirjailijaparit keskenään vuoropuhelua teoksillaan, ja tuleeko romaanien sivuilla ilmi sellaisia tunteita, joita ei ole voinut muuten ilmaista.

Tällaista romaanien välistä, vuoropuhelua käy ainakin suomalainen kirjailijapariskunta Leena
Lander ja Hannu Raittila. Raittilan Marsalkka (Siltala 2010) ja samana vuonna ja samalta kirjailijalta ilmestynyt Landerin Liekin lapset sijottuvat samaan aikakauteen Suomen historiassa, ja Raittilan historiallinen päähenkilö C. G. E. Mannerheim esiintyy sivuhenkilönä Landerin romaanissa.

Apu-lehden haastattelussa Hannu Raittila ja Leena Lander kuvaavat rakkauttaan muun muassa kollegiaaliseksi. Molemmilla on omat taustatyö- ja kirjoitusrutiininsa, mutta toiselta voi myös oppia uusia lähestymistapoja. Koko jutun nettiversio on luettavissa täältä.

Puolison teoksia voi kommentoida myös tutkimuskirjallisuudessa: Olli Jalosen väitöskirjan Hitaasti kudotut nopeat hetket. Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa (Otava 2006) on aineistona sata proosateosta, joista yksi on Riitta Jalosen nuortenromaani Enkeliyöt (1990). Olli Jalonen kirjoittaa: "Enkeliyöt-romaani on kirjoitettu intensiiviseksi lyhyeksi teokseksi. Useimmissa sen tihentymiltä tuntuvissa kohdissa on sama perusvire tai perusväritys: kerroksellisuuden yksi tärkeimmistä kerroksista tuntuu olevan sama. Sitä on vaikea nimetä yksilöidysti, se voi olla mukana seuraava trauma tai voimakas peruskokemus, mutta lukija tuntee sen tihentymässä perusvärinä tai voimakkaammin välittyvänä tunteena. Sitä ei ole kirjoitettu auki, vaan lukijalle se välittyy tihentymäkohdista aavistuksenomaisesti ja eri yksityiskohtien ja muunteluiden kautta." En ole lukenut Enkeliöitä, mutta kahdessa lukemassani Jalosen romaanissa olen ollut astivinani henkilöhahmojen taustalla jonkin trauman, joka saa heidät käyttäytymään kuten he käyttäytyvät, ja lukija saa vain aavistuksen tästä kätketystä surusta.

Riitta ja Olli Jalonen ovat kirjoittaneet yhdessä kirjan Matkailijan Irlanti (1980). Toinen suomalainen kirjailijapariskunta, Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila, on julkaissut yhdessä kaksi tietokirjaa, Tarujen kirja: Kansojen kertomuksia läheltä ja kaukaa sekä Rakkauden atlas. Hämeen-Anttilat ovat ennen kaikkea aasialaisten ja Lähi-idän kielten ja kulttuurien tutkijoita, jotka julkaisevat käännöksiä ja populaareja tietoteoksia alaltaan, mutta Virpi Hämeen-Anttila on myös kaunokirjailija, joka on kirjoittanut paitsi romaaneja myös kolme nuortenkirjaa tyttärensä Maria Hämeen-Anttilan kanssa.

Onkohan kirjailijapariskuntien välillä kilpailua ja kateutta? Toinenhan on usein väistämättä ainakin hieman kuuluisampi, arvostetumpi tai menestyneempi kaupallisesti. Entäs kun itsellä on teosten välinen kirjoittamisjumi ja puoliso julkaisee tasaisen varmasti? Miksi melkein aina mieskirjailijan ura on alkanut vaimoa aiemmin? Miksi kirjailija-avioliitot päättyvät niin usein eroon?

Nykyiset kirjailija-avioparit taitavat olla lähtökohtaisesti aika tasa-arvoisia, mutta aiemmin naisen vastuu kodista ja perheestä on hidastanut kirjallisia pyrkimyksiä varsin tehokkaasti. Olosuhteisiin nähden on aikamoinen saavutus, että Vänrikki Stoolin tarinoiden lisäksi saamme lukea myös Fredrika Runebergin Piirroksia ja unelmia tai varhaista suomalaista historiallista romaania Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Fredrika-rouvan elämästä kansalliseksi symboliksi kohotetun J.L. Runebergin rinnalla voi lukea Merete Mazzarellan upeasta elämäkerrasta Fredrika Charlotta os. Tengström (Tammi 2007). Joskus puoliso on ollut niin ilmiömäisen lahjakas kirjailija (ja voimakas persoona), että hänen läheisyydessään on mahdoton itse kirjoittaa mitään, kuten kävi Tuula-Liina Varikselle hänen ollessaan naimisissa runoilijalegenda Pentti Saarikosken kanssa. Samansuuntainen vaikutus oli myös Lauri Viidalla vaimoonsa Aila Meriluotoon, vaikka Meriluoto oli julkaissut kiitetyn esikoiskokoelmansa Lasimaalaus jo 1946, kaksi vuotta ennen avioitumistaan. Meriluodon runotuotannossa oli katkos koko avioliiton ajan. Toki taustalla vaikuttivat monet muutkin olosuhteet kuin puolison lahjakkuus, kuten voi lukea vaikka Panu Rajalan elämäkerrasta Lasimaalauksen läpi (Wsoy 2010).

Entä Märta ja Henrik Tikkanen, Marja-Liisa Vartio ja Paavo Haavikko, Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen? Simone de Beauvoir ja Paul Sartre? Ja ne monet muut, joita en juuri nyt muista, mutta kertokaa te - keitä kirjailijapariskuntia teidän kirjahyllyistänne tai muistinne arkistoista löytyy?