Heidi Liehu: Surusta vesilintu nousee siivilleen

Heidi Liehu: Surusta vesilintu nousee siivilleen. Wsoy 2009.

Jostain syystä - kenties siksi, että Heidi Liehu on myös filosofi? - olin ollut siinä uskossa, että Heidi Liehun runot ovat vaikeita. Eivät ne ole. Ne ovat kauniita, koskettavia, konkreettisia kuvia, joiden taustalta voi löytää enemmän. Jos haluaa. Mutta voi myös vain sukeltaa kuviin.

Päivät kääntelevät,
tutkivat minua,
näkevät
yhä syvemmälle minuun




Älkää ottako minulta noita
puhkeavia kurttuisia
ruusunlehtiä
vasten meren vahvaa väsymystä
Vielä on tarinoita kerrottavana
Tai tuota tummaa hevosta
jota rannnalla kohden valoa talutetaan








Ruusupensaat jo itsenäistyivät
ja unohtivat
minut
Ne kukkivat auringolle
ja keskenään tuulessa
ne keinuvat
kun kaadan vettä niiden juurille
Mutta niiden silmistä näen
että kun syksy minua vie
ne hedelmillään minua hoitavat










Loma - murehtia rauhassa
keskeytyksittä
lepotuolissa
hehkuvien puiden
alla
meren
sylissä
meren sineä
Murehtia
murheen tavoittamatonta






Pilvet ovat niin kirkkaat
ettei voi olla varma
ovatko ne olemassa


Ja meren kaipaus rantaan
Meren kaipaus
olla muuta kuin meri


Tuuli heittyy edestakaisin
pääskyset kintereillään


Mitä on rakkaus?
Kykyä
nähdä olemattoman
salaisuuteen,
ja nähdä
sen loistavan


Lisää Heidi Liehun runoja löytyy Leenan blogista, jossa on luettu Liehun uusin kokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (Wsoy 2011).