Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Fyrmästarens dotter, suom. Anu Koivunen, Bazar 2011).
Ihan ensin luin Leena Lumen innostuneen esittelyn lumoavalle Marstrandin saarelle sijoittuvasta Ann Rosmanin esikoisdekkarista Majakkamestarin tytär. Sitten huomasin, että Lumikko (jonka useimmat tuntevat parhaiten ihanasta Meijerielämää-blogista), oli kirjoittanut kirjasta aiemmin Dekkarimania-blogissaan. Lumikko on myös haastatellut kirjailija Ann Rosmania Ruumiinkulttuuri-lehteen, ja lähetti ystävällisesti jo lukemansa kirjan minulle! Kiitos vielä, Lumikko! (Paketin Pikku Myy -tarratkin ilahduttivat, tyttäreni nappasi ne leikkeihinsä :))
Majakkamestarin tytärtä voisi luonnehtia hyvän mielen dekkariksi. Siinä on runsaasti sympaattisia henkilöitä, joista monista saamme varmasti kuulla jatkossakin, kun Rosman jatkaa rikostutkija Karin Adlerista kertovaa dekkarisarjaansa. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa, mutta toivon, ettei Rosmann ala toistaa samaa kaavaa kuten toinen idyllisestä saaresta kirjoittava ruostalainen dekkaristi, Mari Jungstedt. Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvat, ihmissuhteistakin kertovat dekkarit kiehtoivat aluksi, mutta lopetin niiden lukemisen paitsi toiston (kuinka monta sarjamurhaajaa saarelle oikein mahtuu?), myös yhä shokeeraavampien loppu"huipennusten" takia.
Toki Rosmaninkin romaanissa jännitys tiivistyy loppua kohden, eikä kellarista löydetty, yli neljäkymmentä vuotta vanha ruumis jää ainoaksi. Suhteellisen laveasti (335s.) kerrottu tarina on kuitenkin pitkälti ihmissuhteiden kuvausta ja tarinan taustoitusta. Välillä seurataan "majakkamestarin tyttären" Elinin ja Arvidin rakkaustarinaa ja kohtaloa takaumina 1960-luvulta. Kerronta on sujuvaa ja pitää otteessaan, mutta eräs epätasaisuus häiritsi: välillä mutkat oiotaan suoriksi ja lukijalle vain ilmoitetaan, ilman mitään pohjustusta, eräiden henkilöiden väisistä syvemmistä tunteista - välillä selitetään liiankin suoraan henkilöiden tunteita ja ajatuksia sen sijaan, että niiden annettaisiin käydä ilmi esimerkiksi dialogin kautta.
Hämmentävästi Rosmanin, kuten Jungstedtinkin, henkilögalleria tuo mieleen englantilaisen dekkarikuningattaren P.D. Jamesin Dalgliesh-tarinat. Adam Dalglies/Anders Knutas -hahmoa Rosmanilla ei ole, mutta itsenäinen, hieman juureton, sympaattinen sinkkunaispoliisi Karin Adler (vrt. Kate MIskin/Karin Jacobsson) ja hänen läheinen työtoverinsa Robban (vrt. Robbie/toimittaja Johan) . No, tämäntyyppisistä hahmoista on viihdyttävää lukea, ja Majakkamestarin tyttären perusteella ennustan, että Karinin taustasta tulee paljastumaan jotain mielenkiintoista ja että tuleva poikaystäväkandidaatti on jo esitelty...
Suosittelen tätä kirjaa kesälukemiseksi, erityisesti jos on onni viettää kesäpäiviä saaristossa tai muuten meren äärellä. Sopii myös kaltaisilleni heikkohermoisille, sillä uskalsin lukea Majakkamestarin tytärtä myös myöhään illalla.
Majakkamestarin tytärtä voisi luonnehtia hyvän mielen dekkariksi. Siinä on runsaasti sympaattisia henkilöitä, joista monista saamme varmasti kuulla jatkossakin, kun Rosman jatkaa rikostutkija Karin Adlerista kertovaa dekkarisarjaansa. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa, mutta toivon, ettei Rosmann ala toistaa samaa kaavaa kuten toinen idyllisestä saaresta kirjoittava ruostalainen dekkaristi, Mari Jungstedt. Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvat, ihmissuhteistakin kertovat dekkarit kiehtoivat aluksi, mutta lopetin niiden lukemisen paitsi toiston (kuinka monta sarjamurhaajaa saarelle oikein mahtuu?), myös yhä shokeeraavampien loppu"huipennusten" takia.
Toki Rosmaninkin romaanissa jännitys tiivistyy loppua kohden, eikä kellarista löydetty, yli neljäkymmentä vuotta vanha ruumis jää ainoaksi. Suhteellisen laveasti (335s.) kerrottu tarina on kuitenkin pitkälti ihmissuhteiden kuvausta ja tarinan taustoitusta. Välillä seurataan "majakkamestarin tyttären" Elinin ja Arvidin rakkaustarinaa ja kohtaloa takaumina 1960-luvulta. Kerronta on sujuvaa ja pitää otteessaan, mutta eräs epätasaisuus häiritsi: välillä mutkat oiotaan suoriksi ja lukijalle vain ilmoitetaan, ilman mitään pohjustusta, eräiden henkilöiden väisistä syvemmistä tunteista - välillä selitetään liiankin suoraan henkilöiden tunteita ja ajatuksia sen sijaan, että niiden annettaisiin käydä ilmi esimerkiksi dialogin kautta.
Hämmentävästi Rosmanin, kuten Jungstedtinkin, henkilögalleria tuo mieleen englantilaisen dekkarikuningattaren P.D. Jamesin Dalgliesh-tarinat. Adam Dalglies/Anders Knutas -hahmoa Rosmanilla ei ole, mutta itsenäinen, hieman juureton, sympaattinen sinkkunaispoliisi Karin Adler (vrt. Kate MIskin/Karin Jacobsson) ja hänen läheinen työtoverinsa Robban (vrt. Robbie/toimittaja Johan) . No, tämäntyyppisistä hahmoista on viihdyttävää lukea, ja Majakkamestarin tyttären perusteella ennustan, että Karinin taustasta tulee paljastumaan jotain mielenkiintoista ja että tuleva poikaystäväkandidaatti on jo esitelty...
Suosittelen tätä kirjaa kesälukemiseksi, erityisesti jos on onni viettää kesäpäiviä saaristossa tai muuten meren äärellä. Sopii myös kaltaisilleni heikkohermoisille, sillä uskalsin lukea Majakkamestarin tytärtä myös myöhään illalla.
Hanna on kirjoittanut Kirjainten virtaansa Majakkamestarin tyttärestä ja tapaamisestaan Ann Rosmanin kanssa. Käy myös lukemassa Dekkarimaniasta artikkeli "Kodikas mysteeri", jos sinulle on dekkarissa tärkeää leppoisa tunnelma!
