Alice Munro: Dear Life
Chatto&Vindus 2012, 319 sivua.
An expert at losing, she might be called — himself a novice by comparison. And now he could not remember her name. Had lost her name, thought he'd known it well. Losing, lost. A joke on him, if you wanted one.
He was going up his own stairs when it came to him.
Leah.
A relief out of all proportion, to remember her.
Joskus on ihana nojatuolimatkustaa Kanadaan, mieluiten syrjäiseen pikkukaupunkiin, kenties ajassa taaksepäin, rivien väleihin ja merkitysten kerroksiin. Silloin kannattaa tarttua Alice Munron proosaan. Nautin Munron novelleista Julkisia salaisuuksia ja Liian paljon onnea -kokoelmissa, mutta en ole kiirehtinyt lukemaan kanadalaisnovelistin koko tuotantoa läpi. Munron teksti on väkevää tavaraa, joka toimii ainakin minulla parhaiten kohtuullisina annoksina. Aiemmin olen lukenut Munroa Kristiina Rikmanin erinomaisina käännöksinä, toistaiseksi suomentamaton Dear Life -kokoelma on ensimmäinen, jonka luen alkukielellä. Poimin kirjan lähikirjastomme piskuisesta englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllystä osittain silkasta hämmästyksestä – tällaista herkkua täällä, kauhtuneiden klassikkopokkareiden välissä! Upea, syksynpunaisen villiviinin koristama kansi sinetöi päätöksen lukea taas pitkästä aikaa Munron novelleja. Luin kirjasta saman tien pari kertomusta. Eilen, kun Alive Munrolle myönnettiin ensimmäisenä kanadalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinto, totesin olevani kerrankin ajan hermolla ja luin kirjan loppuun.
Alice Munron novellin luettuani olen usein jäänyt miettimään, "mitä todella tapahtui" – niin myös Dear Lifen tarinoita lukiessani. Englanniksi lukiessa ei ollut eroa; ilmitason tapahtumat ja repliikit on helppo ymmärtää, mutta merkitykset niiden takana vaativat pohdintaa. Munron englanti on nautittavan vivahteikasta, muttei vaikeaa. Epäilen, että novellien pinnanalaisten arvoitusten avaimet ovat osittain kielellisiä vihjeitä, mutta vaikka luin nyt englanniksi (tai ehkä juuri siksi?) ei novellien tulkitseminen ollut sen helpompaa.
Novellissa "Leaving Maverley" seurataan keski-ikäisen poliisimiehen Rayn ja tiukan uskonnollisen kodin otteesta irti pyrkivän nuoren Leahin elämiä, jotka risteävät hetken Rayn saattaessa Leahia kotiin tämän työpaikalta elokuvateatterista. Myöhemmin nämä kaksi kohtaavat uudelleen, mutta silloin moni asia on muuttunut, kumpikin on menettänyt jotakin. Maverley, novellin tapahtumapaikkana toimivan pikkukaupungin nimi, toi mieleeni Daphne du Maurierin goottilaissävyisen Rebekka-romaanin Manderleyn kartanon ja loi alusta saakka pahaenteistä tunnelmaa. Alice Munron novellit eivät kyllä ikinä ole mitään hyvän mielen tarinoita, mutta "Leaving Manderleyn" tapahtumat ja tunnelmat eivät olleet lainkaan traagisimmasta tai oudoimmasta päästä. Mutta miten Rayn ja Leahin kohtalot liittyvät yhteen, mikä heidän erilaisia elämäntilanteitaan yhdistää?
Kokoelman niminovellissa nainen muistelee köyhää ja osin ahdistavaa lapsuuttaan, jonka ankeutta lieventää mielestäni vain se, että saatavilla oli sellaisia kirjoja kuin niin ikään kanadalaisen L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables ja Pat of Silver Bush. Annan ja Patin tavoin kertoja koettaa nähdä kauneutta ympärillään, vaikka isän turkistarhauselinkeino lihateuraaksi joutuvine vanhoine hevosineen ei ollut varsinaisesti inspiroiva. "Dear Life" -novellin keskiössä on vanha maalaistalo, kertojan lapsuudenkoti, jonka ikkunoista sen entinen asukki on kurkistellut kertojan ollessa vauva pelokkaan äitinsä sylissä.
Munron novellit todella haastavat lukijansa ja vaativat usein (ainakin minulta!) toisenkin lukukerran avautuakseen. Ne ovat arkisia tarinoita, mutta usein kryptisempiä kuin arvoitusdekkarit ja usein hyytävämpiä kuin goottilaiset kauhukertomukset. Nautinnollisia lukea. Onnea vielä, Alice Munro!
P.S. Helsingin sanomien mukaan Kristiina Rikman on jo suomentanut tämän kokoelman ja se ilmestyy parhaassa tapauksessa jo jouluksi nimellä Kallis elämä.
