torstai 4. heinäkuuta 2013

Laura Save: Paljain jaloin


Laura Save: Paljain jaloin 
Wsoy 2013, 380 sivua.

Olen kukenut pitkän matkan. En ole enää se sama Laura, joka luuli voivansa hallita elämää. 

En olisi koskaan uskonut, että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut, että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta  luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun asti ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty.

Paljain jaloin on syöpään menehtyneen Laura Saven (1983–2012) päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin perustuva omaelämäkerrallinen romaani. Kirja alkaa siitä päivästä, kun Laura saa tietää sairastavansa syöpää ja viimeiset sivut kertovat siitä, kuinka Lauralle varataan paikka saattohoitokodista. Vaikka tiesin jo kirjaan tarttuessani, miten Lauran taistelu syöpää vastaan tulisi päättymään, se tuntui vaikealta uskoa. Välillä näyttää jo paremmalta: tulevat "viimeiset sytostaattihoidot", hyvältä näyttävät kontrolliröntgenit, leikatun jalan kuntoutus sekä meikkaus- ja ruuanlaittokurssit pehmeänä laskuna ennen opintojen jatkamista. Laura valmistautuu henkisesti siihen, että on pian taas ortopedian osastolla ja Töölön tapaturma-asemalla, mutta tällä kertaa opiskelijana. Toisin kuitenkin käy, kun röntgenkuvat kertovat syövän olevan yhä voimissaan ja Lauran jalka amputoidaan.

Kirja alkaa samankaltaisella rytinällä kuin Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu, jossa syöpään sairastuu kertojan tytär. Syöpä paiskataan kasvoille ilman ennakkovaroitusta, eikä sitä vastaan taistelemisesta saa lomaa, vaikka sytostaattihoitojen väliin mahtuukin suvantovaiheita. Laura on nuori lääketieteen opiskelija, Sofian vaimo ja pienen Otson äiti. Syöpä tunkeutuu keskelle onnellista parisuhdetta ja perhe-elämää, vie jalan ja lopulta tulevaisuudenkin, vaikka toivosta ei voi luopua koskaan. Otso-poika on vasta vauva, kun Laura sairastuu, ja äidin ollessa sairaalassa Otso kasvaa ja oppii uusia asioita. Pojan aikuisuutta Laura ei tule koskaan näkemään, mutta pojan hymyt ja halaukset antavat uskomattoman paljon voimaa.

Ehkä helpottavin kokemus kohti tynkäni hyväksymistä oli kuitenkin se, kun Otso tuli sängyn viereen ja ilmoitti haluavansa kurkata peiton alle. Sitten se kulta vain repi peiton pois, hihkaisi innostuneena "OHO!" ja halusi sen jälkeen monta kertaa joka vierailulla kurkkia jännää uutta jalkaani. Silloin päätin, että en koskaan poistata noita polvesta heiluvia varpaitani. 


Kirjan alkuosa keskittyy hoitojen konkretiaan ja on täynnä taistelutahtoa. Arki – milloin sairaalassa, milloin kotona – on vahvasti läsnä myös tarinan loppupuolella, ja Lauran oma ääni kuuluu väsymyksen, kivun ja luopumisenkin hetkillä. Lauran tapa kertoa on kaikkea muuta kuin sentimentaalista tai korkealentoista; se on rosoista, karheaa, kaunista, katkeraa ja valoisaa. Paljain jaloin on samankaltainen lukukokemus kuin Reko ja Tiina Lundánin Viikkoja, kuukausia tai Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle: ravisteleva ja itkettävä.



Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Zephyr, Annika K., Peikkoneito, Annami, ElegiaKrista, Susa, Karoliina, Jaana, Maija, Suketus, Marissa, Mai

10 kommenttia:

  1. Tämä kirja todellakin ravisutti ja itketti. Ihailtavan suoraa tekstiä, vaikka totta kai olisin mieluummin toivonut Lauran tarinalle toisenlaisen lopun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, sinäkin olit näköjään kirjoittanut tästä, linkitin. Niin, tuntui oudolta, kun ei lukiessaan oikein voinut toivoa sairauden voittamista, kun tiesi miten tulee käymään.

      Poista
  2. Oi voi, en tässä elämäntilanteessa pysty jotenkaan ollenkaan lukemaan näin traagisia. Syöpä on kyllä pelottava asia. Mutta on erittäin hyvä, että näitäkin kirjoja on. Ovat varmasti lähes vertaistukea ihmisille jotka kohtaavat elämässään samanlaista ja muille auttamaan ymmärtämään erilaisia elämänkohtaloita, asettamaan omia ajatuksia taas uuteen perspektiiviin.
    Tämä tarina kuulosti jotenkin tutulle kuitenkin, onkohan kirjoittaja pitänyt aikoinaan blogia? Ihan kuin joku olisi kertonut vastaavasta blogista joskus, en kylläkään itse sitä lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, ilmeisesti kirjoittajalla on ollut blogi (samanniminen kuin kirja?), joka on sittemmin poistettu. Blogimerkinnät ovat sitten varmasti olleet osittain pohjana tälle kirjalle.

      Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pysty/halua lukea tästä aiheesta, etenkään jos on samassa elämäntilanteessa (pienet lapset) kuin kirjoittaja oli. Jostain syystä minulle ei ole vaikea lukea surullisia kirjoja, sen sijaan minulle vaikeita ovat kirjat, joissa kuvataan väkivaltaa. Tässäkin kyllä kuvataan aika tarkasti haavoja ym.

      Ja vertaistukena tämä kirja on varmasti todella hyvä.

      Poista
  3. Kyllä, erittäin suora ja koskettava kirja. Itse asiassa koskettavimpia lukuelämyksiä ikinä. Vaimo kävi lääkärissä kuuluu samaan kategoriaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika K., en olekaan lukenut tuota Vaimo kävi lääkärissä, mutta muistelen lukeneeni jonkin bloggauksen siitä (ja nyt kävin lukemassa sinun juttusi). Varasin Paljain jaloin kirjastossa osittain sen yhden fb-keskustelun perusteella, missä te kirjakaverit kehuitte kirjaa.

      Poista
  4. Tämä on koskettava kirja. Vuosi aikaisemmin kuoli lähipiiristä pienten lasten isä aivosyöpään, jota sairasti 6 vuotta. Olin paljon perheen apuna ja olen edelleen.
    Nuori perhe ja elämä edessä ja siihen vajava sairaus ja kuolema on jotain todella surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, löysin juttusi tästä ja kävin lukemassa (ja linkitin tuonne muiden jatkoksi), kirjoitit todella koskettavasti! Kyllä, tuntuu todella väärältä, kun jotain tällaista tapahtuu nuorille.

      Poista
  5. Riipaisevia tarinoita, kiitos Maria tästä postauksesta!
    Hyvää viikonloppua sinulle.♥

    VastaaPoista