maanantai 30. heinäkuuta 2012

Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen


Johanna Ervast: Jäähyväisten jälkeen. Kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen.
Paasilinna 2009, 128 sivua.

Suru on kaikissa oikuissaan niin kummallinen, tässäkin. Se antaa vasta jälkeenpäin huomata, että jotakin on tapahtunut. Muuttunut. Jokin surussa on käynyt toisenlaiseksi tai jäänyt ehkä kokonaan taakse. Suru ei koskaan kerro heti, että se on vähän hellittänyt. Se piilottaa sen tulevaisuuteen. Niin kuin lahjan. Munii tyynyn alle kuin paraskin pääsiäiskukko. Ja pinkaisee sitten pois. Ilmestyäkseen taas jossakin ja toisenlaisena.


Johanna Ervastin esikoispoika, terve ja iloinen kolmevuotias Eino, sai aivoverenvuodon palmusunnuntaina 2005. Hyvin pian oli selvää, että Einon elämä ei koskaan palaisi ennalleen - hän ei kävelisi, ei puhuisi, ei leikkisi enää. Vähitellen toivo siitä, että elämä voisi jatkua millään tavalla, hiipui. Yhdeksän viikon kuluttua aivoverenvuodosta Eino kuoli. Pikkusiskosta tuli perheen ainoaikanen, jonka ensimmäisiä lauseita oli "äiti itkee".

Lapsen kuolema on Suomessa hyvin harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että leikki-ikäinen lapsi kuolee verisuoniepämuodostuman aiheuttamaan aivoverenvuotoon. Ervastin perheen oli vaikea löytää vertaistukea, toisia vanhempia, jotka olivat kokeneet saman. Lastenklinikan sururyhmässäkin lähes kaikki muut olivat hyvin pieninä menehtyneiden keskoslasten vanhempia. Näiden vanhempien surua lainkaan väheksymättä Ervast joutui toteamaan, että he puhuivat eri asioista. Onneksi - niin kauheaa kuin se onkin - ryhmässä oli myös toiset vanhemmat, joilta oli kuollut Einon ikäinen lapsi. Tämän perheen kanssa Ervast ja hänen miehensä saattoivat puhua siitä tyhjyydestä, jonka perheen arjessa läsnä ollut, leikkivä ja naurava lapsi jättää jälkeensä. Ja siitä, kuinka antaa mahdollisimman tavallinen ja onnellinen lapsuus pienelle pikkusisarukselle, kaiken jäädyttävästä surusta huolimatta.

Myös surukirjallisuudesta oli Ervastille apua, sellaisista kirjoista, jotka katsovat suoraan kohti surun pimeyttä. Sellaiset kirjat, joissa suru kääritään pumpuliin tai imeliin korulauseisiin, vain loukkaavat: Ollaan tuputtamassa toivoa, aurinkoa, sokerista kaipuuta ja jopa kiitollisuutta. Kovassa surussa ei ole mitään näistä, ja se pitää lohduttajien ymmärtää. Tällaiset siirapilla kyllästetyt säkeet ovatkin lohduttajien lohduksi. He kuvittelevat, että surevan taakka on jaettu, kun sanotaan oikein nätisti.

Osittain antaakseen vertaistukea muille, osittain muistoksi tyttärelleen ja osittain omaksi terapiakseen Ervast kirjoitti myös omasta surustaan: ensin syntyi kirja Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008), joka kertoo Einon sairastumisesta ja kuolemasta, ja myöhemmin Jäähyväisten jälkeen, joka kertoo kahdesta ensimmäisestä surun vuodesta. Vaikka sitä ei raastavimman tuskan keskellä pysty uskomaan, niin jonakin päivänä pystyy taas näkemään valoa. Surusta ei voi toipua. Mutta surussa voi toipua. Jonakin päivänä kevään ensimmäiset tulppaanit ilahduttavat jälleen.


Kirjaa lukiessani mietin, kuinka suuri siunaus on, jos pystyy sanallistamaan surunsa, oli se sitten pieni tai musertavan suuri. Lukea, mitä muut ovat surusta, elämästä ja kuolemasta kirjoittaneet, kenties vuosituhansia aiemmin, ja kertoa itse. Ervast on koulutukseltaan pappi ja hän työskenteli seurakunnassa sekä ennen Einon  kuolemaa että jonkin aikaa sairauslomalta palattuaan. Rukoukset eivät tuo Einoa takaisin, eivätkä aivan pian edes uutta vauvaa, ja Jobin kirja tuntuu pitkään Raamatun merkityksellisemmältä kirjalta. Papin työhön kuuluva esillä olo on vereslihalla olevalle ihmiselle vaikeaa eikä aina jaksaisi kahvitella aktiiviseurakuntalaisten kanssa.

Uusi tapa kuunnella ja kohdata ihmisiä löytyi, kun Ervast jatkoi keskeytyneitä psykoterapeutin opintojaan. Löytyy uusia tapoja antaa surulle sanat, sekä omalle että muiden. Toisista eristävä suru voi myös yhdistää, auttaa ymmärtämään.


Terapiaopinnoista on tullut minulle hyvää terapiaa. Tieto siitä, miltä tuntuu olla haavoilla, on auttanut minua ymmärtämään toisia haavoitettuja. Tieto siitä, miltä tuntuu olla haavoilla, on auttanut minua ymmärtämään toisia haavoitettuja. Se on helpottanut esittämään asiakkaille oikeita kysymyksiä ja hahmottamaan nopeasti kokonaisuuksia. Oma suruni ei siis ole tukkinut aistejani ja samentanut yhteyden syntymistä toiseen ihmiseen. Kaikkea muuta. 


Aivan kuin suru olisi avannut minussa villieläimen vaistot, teroittanut kuuloani ja valpastuttanut katsettani, jopa laajentanut ymmärrystäni. On hämmentävää, kun välillä tuntuu kuin näkisi pään sisälle. Melkein. Kun tajuaa toisen ongelman, syntyy eräänlainen euforian tunne. Oma suruni on antanut minulle herkän intuition kuulla ja ymmärtää.


Myös kirja Jääyväisten jälkeen voi lisätä ymmärrystä, auttaa kohtaamaan niitä joita suru on haavoittanut. Vaikka harva joutuu kohtaamaan niin kipeitä menetyksiä kuin Ervast, on kuolema osa jokaisen elämää.

Kirjasta Jäähyväiset Einolle ovat kirjoittaneet ainakin Sara, Satu, Pihi nainen ja Linnea.

7 kommenttia:

  1. Minä luin pari vuotta sitten Jäähyväiset Einolle-kirjan joka kosketti todella syvältä. Ihan pai viikkoa sitten löysin tämän "jatko-osan" kirjakaupasta ja aion lukea ämän pian. Siksi fiiliksiäsi tästä oli mukava lukea juuri nyt :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä sattuma, että hankit tämän kirjan äskettäin, Satu! Tästä en löytänytkään bloggauksia, mutta linkitin sinun ja muutaman muun postaukset Jäähyväiset Einolle -kirjasta (jonka itse luin muistaakseni 2008, kauan ennen blogia). Tämä Jäähyväisten jälkeen ei ole yhtä rankka kuin ensimmäinen kirja, mutta ei yhtään vähemmän koskettava.

      Poista
  2. Tämä on TBR-listallani ja nyt kirjoituksesi perusteella odotan kirjan lukemista entistäkin enemmän. Jäähyväiset Einolle-kirjassa eli mukana sekä perheen vanhempien tuskaa mutta myös pikkusiskon elämän järkkymistä. Pikkusisarus jäi ymmärrettävästi ensimmäisessä kirjassa hieman taka-alalle. Tekstisi perusteella Jäähyväisten jälkeen näyttääkin keskittyvän enemmän koko perheen selviämiseen. Kuulostaa hyvältä ja lohdulliselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pihi nainen, tässä kuvataan mm. miehen ja naisen suremistapojen eroja (mies olisi halunnut surra moottoripyörän selässä, mutta luopui haaveestaan ainakin toistaiseksi, koska vaimo ei halunnut jäädä yksin) ja pohditaan, miten pikkusisko selviää. Toivottavasti löydät kirjan pian; minulla ensimmäisen Eino-kirjan lukemisesta ehti vierähtää kolme-neljä vuotta, ennen kuin tämä toinen tuli vastaan.

      Poista
  3. En tiennytkään että Ervast kirjoitti myös jatkoa. Jäähyväiset Einolle on todella koskettava kirja. Kiitos kun toit kirjan blogiin, uskon että tämä on tärkeä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. anni.M, toivottavasti löydät tämänkin kirjan luettavaksesi; kun Einon tarina on koskettanut, tuntuu hyvältä myös lukea, mitä tapahtui "jäähyväisten jälkeen". Ervast kirjoittaa mielenkiintoisesti myös papin työstä.

      Poista
  4. En ole itse lukenut Jäähyväiset Einolle kirjaa (vaikka monesti harkinnut...) enkä myöskään tätä jatkoa. Vaikka toisaalta haluaisin nämä lukea, niin en silti tiedä, haluanko. Nämä ovat kuitenkin niin surullisia, että ehkä se menee jo yli sen, mitä tahtoo kestää. Minusta kun on aina käsittämätöntä, että lapsi kuolee. Tai ajatus siitä, kuinka vanhempi joutuu menettämään lapsensa. Lähipiirissä kun on ollut tapaus, ja tietää, ettei siitä koskaan pääse kokonaan yli. Rankka aihe. Katsotaan luenko. Mutta oli kiinnostavaa lukea arviosi tästä jatkostakin.

    VastaaPoista