Timo Klemettinen, Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Laulua kuonoon, joulua tassuun

Timo Klemettinen (sävellykset), Tuula Korolainen (tekstit) ja Marjo Nygård (kuvitus):
Laulua kuonoon, joulua tassuun. 
Sisältää CD:n.
Lasten Keskus 2016, 54 sivua.


Tonttu katseli sipuleita otsa rypyssä. Sitten se kaiveli taskujaan ja pölläytti kukkien ylle kimaltavaa punaista pölyä. 

Ja voi ihmettä! Sipulit alkoivat pullistua ja pienet lehdenalut kasvaa, ja yhdestä ruukusta nousi esiin punainen tulppaani. Ensimmäinen joulukukka.

Tuula Korolaisen ja Marjo Nygårdin yhteistyössä on syntynyt vuosien varrella jo useampikin suloinen Kuono-kirja: Kuono kohti tähteä, Kuono kohti koulua, Kuono lumessa ja Kuono kohti joulua. Viimeksi mainitun pohjalta on kehkeytynyt uutuusteos Laulua kuonoon, joulua tassuun: Timo Klemettinen on säveltänyt Tuula Korolaisen runoja, joissa eläimet, erityisesti hiiret, valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä.

Siitä on aikaa, kun olen lukenut Kuono kohti joulua, eikä minulla ole kirjaa omassa hyllyssä, joten en osaa sanoa, kuinka paljon vanhaa ja miten paljon uutta tekstin ja kuvitusten osalta Laulua kuonoon -teoksessa on. Joka tapauksessa kirjassa on laulunsanojen ja nuottien lisäksi Korolaisen kirjoittama jouluinen tarina sekä Nygårdin kaunis, pakkasensininen ja joulunlämpöinen kuvitus.

En itse osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta käytin vuoden verran kitaratunneilla käynyttä miestäni koehenkilönä nuottienluvussa. Mies soitti tuosta noin vaan Eläinten joululaulun sekä Jouluyön eläintarhassa, mutta monet muut kappaleet olivat vaativampia ja edellyttänevät ihan aloittelijoilta enemmän harjoittelua. Onneksi kirjan mukana on cd, jolta kirjan kappaleita voi kuunnella joko malliksi tai ihan vain iloksi ja joulutunnelmaan pääsemiseksi.

Kaikkiaan neljästätoista laulusta suosikkini on ehkä "Uravalinta", jossa  Pinkki-sika toteaa, että Liha-ala ei oo mun juttu, sinne menee joka tuttu, sanoi Pinkki ja liftasi Eurooppaan. Mihin? Sitä ei tiedetty ollenkaan, kunnes posti toi kirjeen pikana: "Mä oon Ranskassa tryffelisikana. Tää ala on tosi gurmee, nää sanoo mersii ja silvuplee. Gudbai siis kotimaan rasvikset! Mua kiinnostaa nyt kasvikset!" Myös aivan toisenlainen kappale, herkkä "Jouluaamuna", on ihana.

Kirjan lopussa on leikki- ja liikuntaohjeita lauluihin sekä Laulua kuonoon, joulua tassuun -musikaalin käsikirjoitus. Laulua kuonoon onkin useampaa aistia kutkuttava kokonaisuus, jossa on aineksi monenlaiseen toiminnallisuuteen ja itse ja yhdessä tekemiseen.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia
A Wild Swan and Other Tales, suom. Kristiina Drews.
Kuvittanut Yoko Shimizu.
Gummerus 2016, 150 sivua.

Mikä vielä odottamattomampaa...prinssi oli niin hermostunut ja epävarma, että ei osannut kuvitella itseään kuninkaaksi, vaikka se, että hänestä jonain päivänä tulisi kuningas, oli yhtä vääjäämätöntä kuin kuolema itse. Kaiken tämän hän tunnusti vaimolleen heti hääyönä. Hänelle ei ilmeisesti pälkähtänyt päähän, että pelon voi sivuuttaa vaitiololla, että ahdistuksen voi salata ja peittää.

Eilen vietettiin Satupäivää, ja jatkan teemalla vielä tänään – tällä kertaa tosin on vuorossa aikuisten satuja. Muun muassa ihanasta Tunnit-romaanistaan tunnetun Michael Cunninghamin Villijoutsenet on kokoelma kertomuksia siitä, mitä tapahtui sadun onnellisen lopun jälkeen. Kirjailijan viimeisin
romaani, Lumikuningatar (jota en ole lukenut) lainaa nimensä ja ilmeisesti osan tematiikastaan H. C. Andersenin sadusta, Villijoutsenten kertomukset taas perustuvat hyvinkin selvästi tiettyihin vanhoihin satuihin, kuten Tähkäpää tai Kaunotar ja hirviö.

Idea perinteisten satujen uudelleentulkinnoista ei tietenkään ole uusi. Vaikkapa Angela Carterin Verinen kammio (Bloody Chamber 1979, suom. 1994) kertoo esimerkiksi Punahilkka-sadun uusiksi paljastaen alkuperäisen tarinan vangitsevat sukupuoliroolit ja asenteet. Cunningham on pitkälti samalla asialla: hänen tarinansa ovat pikemminkin rujoja kuin ruusunpunaisia, prinsessa voi olla hääyönä kaikkea muuta kuin neitsyt ja niin sankareiden kuin sankarittarienkin motiivit, toiveet ja pelot ovat huomattavasti monisyisempiä kuin klassikkosaduissa.

Satuja kuvittavat Yoko Shimizun mustavalkoiset piirrokset ovat upeita. Kaiken kaikkiaan Villijoutsenet on tyylikäs paketti kaunista ulkoasua ja Kristiina Drewsin laadukasta suomennosta myöten. Moni tulkinta on herkullinen, ja kieltämättä klassikkosadut tuulettivat jälkeen kerran. Kuitenkin Cunninghamin kertomukset jäivät minulle hieman etäisiksi, kuin katsoisi nukkuvaa prinsessaa lasin läpi.


Villijoutsenet toisaalla: Kaisa Reetta T., Kirja vieköön,  Mummo matkalla, Maailmankirjat,

Salla Simukka & Saku Heinänen: Sisarla

Salla Simukka (teksti) ja Saku Heinänen (kuvat): Sisarla.
Seikkailu toisessa maailmassa.
Tammi 2016, 184 sivua.

Aliisa oli riisunut raskaat talvisaappaansa ja villasukkansa ja käveli paljain jaloin, mutta yksikään kivi tai oksa tai käpy ei sattunut hänen jalkapohjiinsa. Ja oli kuin hänen jalkansa olisivat jo tunteneet puutarhan polut ja puunjuuret, sillä ne osasivat kulkea ihmeen varmasti ja astua oikeisiin kohtiin. Puutarha oli tuttu kuin uni, jota oli nähnyt monet kerrat, mutta jota ei muistanut herättyään.

Salla Simukan ja Saku Heinäisen Sisarlan maailmaan on hyvä kurkistaa Sagan päivänä, Satupäivän aattona. Saturomaanin alussa on kolme lainausta: Lewis Carollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksesta, F. H. Burnettin Salaisesta puutarhasta ja H. C. Andersenin Lumikuningattaresta, joidenkaltaista lumoa ja taianomaista jännitystä on Sisarlankin sivuilla. Jos olet pitänyt myös C. S. Lewisin Narniasta ja sellaisista siskos- ja ystävyyssaduista kuin Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli, Hanna van der Steenin Tähtosilmät-trilogia tai Sanna Iston Tinka ja Taika, kannattaa tarttua tähän kirjaan.

Sisarlassa fantasia kutoutuu kauniisti yksitoistavuotiaan Aliisan arkeen: mystisen sankat lumisateet ja tupsahtaminen toiseen maailmaan vaihtuvat välillä äidin keittämiin kaakaokupillisiin ja näennäisen tavallisiin koulupäiviin. Aliisan täytyy tottua lumenlinkoajiin ja unenkutojiin, tuulikeijuihin ja sudenolentoon. Romaanin maailma tuntuu paikoin vähän turhankin runsaalta ja tapahtumien tahti hektiseltä, mutta onneksi suvantokohtiakin on.

Pohjimmiltaan Sisarla on tarina ystävyydestä, sielunsisaruudesta. Aliisa tapaa Salamaisuuksien puutarhassa Merin ja pääsee tämän kanssa jännittäviin seikkailuihin. Joskus seikkailut yhdistävät, joskus erottavat, mutta yhteys löytyy jälleen ja loppu on onnellinen, tietenkin.

Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on samaan aikaan vahvaa ja herkkää.

J. K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi.
Harry Potter and Philosopher´s Stone, suom. Jaana Kapari.
Kuvitus Jim Kay.
Tammi 2015, 248 sivua.

Kun Hagrid katsoi Harrya, hänen silmissään leimusi lämpö ja kunnioitus, mutta Harry ei ollutkaan hyvillään ja ylpeä, sillä hänestä tuntui että oli sattunut joku hirveä väärinkäsitys. Velho? Hän? Miten kummassa se voisi olla totta? Hän oli elänyt koko ikänsä Dudleyn hutkittavana ja Petunia-tädin ja Vernon-sedän pompoteltavana. Jos hän olisi ollut velho, mikseivät he olleet muuttuneet rupisammakoiksi joka kerta kun he vain yrittivätkin lukita hänet komeroon? Jos hän olisi kerran kukistanut maailman mahtavimman taikurin, miten Dudley muka olisi voinut potkia häntä sinne tänne kuin jalkapalloa? 

Harry Potter ja viisasten kivi, hyvän ja pahan taistelua, nuoren pojan kasvua ja maagista sisäoppilaitoselämää kuvaavan sarjan avausosa on nyt ilmestynyt suomeksikin uutena, Jim Kayn kuvittamana laitoksena. Vaikka Mika Launiksen suomalaispainoksiin loihtimat kansikuvat ovat hienoja ja jo klassikon asemassa, niin ihastuin heti ensikatsomalla myös brittikuvittaja Kayn värikylläiseen ja tunnelmalliseen kuvitukseen. Kayn kuvat pääsevät oikeuksiinsa teoksen suurilla sivuilla ja laajoilla aukeamilla, ja monen kuvan runsaita yksityiskohtia voisi tutkailla vaikka kuinka kauan.

Ihailen J. K. Rowlingin mielikuvitusta, sitä, miten hän on sarjan maailman Tylypahkoineen ja Viistokujineen. Kayn kuvitus tavoittaa hienosti kirjan tunnelmat ja antaa monelle varsin eriskummalliselle velhomaailman jutulle muodon ja värit.

Viistokujalla. Jim Kayn kuvitusta kirjassa Harry Potter ja viisasten kivi.

Melkein harmittaa, että meidän perheen koululaiset ovat jo tutustuneet Harry Potteriin, sillä kuvitus tekee velhokoulumaailmasta jotenkin helposti lähestyttävän ja ymmärrettävän. Toisaalta, kuten esikoiseni totesi, on ihan hyvä kuulla ensin tarina ilman kuvitusta ja kuvitella henkilöiden, asioiden ja miljöön ulkonäkö ihan omassa mielessään.

Kahdella palstalla oleva teksti on jossain määrin raskasta lukea, ja raskaaksi käy isokokoisen kirjan kannattelukin pidemmän päälle. Kuvitettu laitos on upea, ja toivon, että kaikki Jim Kayn kuvittamat Harry Potterit käännetään suomeksi. Kuvitettu Potter ei kuitenkaan korvaa kätevänkokoista, kevyttä pokkaria tai perinteistä sidottua teosta, jota on mukava lukea vaikkapa riippumatossa tai sängyn pohjalla.

Jenni Kirves & Annika Hiltunen: Tervetuloa Rauhalaan

Jenni Kirves (teksti) ja Annika Hiltunen (kuvitus): Tervetuloa Rauhalaan.
Mäkelä 2015.

Aivan ensimmäiseksi huomio kiinnittyy värikylläiseen, harmonista tunnelmaa huokuvaan kansikuvitukseen. Jätin Tervetuloa Rauhalaan -kirjan pöydälle, ja seuraavassa hetkessä se oli kadonnut, ilmestyäkseen myöhemmin kuin loihdittuna takaisin samaan paikkaan. Esikoiseni, tarinatyttö ja esteetikko, oli huomannut kirjan ja lukenut sen siltä istumalta. Myöhemmin luin kirjan lapsilleni ääneen, kuopuksen vaatimuksesta – oli aika myöhä, ja yritin tarjota lyhyempää kirjaa tilalle, mutta kolmivuotiaan mielestä "Ei sitä, tää on hieno."

Annika Hiltusen kuvitus Jenni Kirveen kirjoittamaan satukirjaan onkin aivan upea. Eksoottisista kukista ja suurisilmäisistä, sielukkaista kasvoista tulee hieman mieleen Riikka Juvonen (jonka kuvituksista ja teksteistäkin olen nauttinut monessa, monessa kirjassa lapsuudesta asti mutta blogissani esitellyt vain Valon paletin). Hiltusen kuvat ovat satumaisia ja värit heleitä.

Tervetuloa Rauhalaan kertoo Toivo-pojasta, jolla on paha olla kotona, kun vanhemmat riitelevät. Toivo pakenee huutoa ja ikkunasta sinkoilevia esineitä vintille, jossa hän huomaa yllättäen siniset portaat. Portaita pitkin Toivo pääsee Rauhalaan, jossa sydämellinen, punatukkainen Tyyni ottaa hänet lämpimästi vastaan. Tyyni kertoo, että yleensä Rauhalaan (jota jotkut kutsuvat Taivaaksi, toiset Kauniiksi puutarhaksi ja kolmannet esimerkiksi Yliseksi) pääsevät yleensä vain ne, joiden aika on täyttynyt. Lasten kohdalla tehdään kuitenkin poikkeuksia: he voivat päästä Rauhalaan käymään, vaikkapa unissaan tai mielikuvituksen voimin. Rauhalassa surulliset tai väsyneet lapset voivat tankata  voimia ja iloa ja palata sitten taas "Tämänpuoliseen". Rauhalassa vietettyjen hetkien ansiosta myös Toivon elämä muuttuu.

Toivon tarinasta tulivat mieleen Astrid Lindgrenin surumieliset sadut kuten "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" sekä Enna Airikin ihana Haavemaa. Kertomus nojaa perinteeseen, mutta esimerkiksi ilmaisuissa näkyy nykyaika (Tyyni saa "naurunsa virran katkaistuksi"), samoin siinä, että lapsen hyvinvointia uhkaava kriisi ei ole vaarallinen kulkutauti, julma äitipuoli tai köyhyys, vaan vanhempien riitely, joka myrkyttää kodin ilmapiirin ja saa lapsen tuntemaan olonsa näkymättömäksi. Toivon ongelmat ratkeavat lopulta hyvin nopeasti ja yksinkertaisesti, mutta satu on satua ja Rauhalassa on kaunista taikaa.

Milena Parland & Alexander Reichstein: Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja

Milena Parland (teksti) ja Alexander Reichstein (kuvitus): Kun kuu nauroi 
ja muita maassamme kerrottuja satuja.
När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land. 
Käsikirjoituksesta suomentanut Susanna Hirvikorpi.
Schildts & Söderströms 2015, 249 sivua.

Siitä päivästä lähtien olen etsinyt satuja kaikkialta. Kirjoitan tarkasti muistiin parhaat ja jännittävimmät sadut. Lähes sellaisina kuin ne minulle kerrotaan. Niin saduista tulee kirja. Satukirja juuri sinua varten, rakas lukija. Kuuntele nyt tarkasti, sillä maamme on satujen maa. Maa, jossa ihmiset ovat jo aikojen alusta kertoneet tarinoitaan ja laulaneet laulujaan pitkien öiden iloksi.

Kun kuu nauroi on satukirja suomalaislapsille – lapsille, joiden juuret voivat olla vaikkapa Venäjällä, Kiinassa tai somaliassa, joiden uskonto voi olla esimerkiksi juutalaisuus, äidinkieli ruotsi tai saame. Kirjan alussa on lainaus Sakari Topeliuksen Maamme kirjasta, jossa sanotaan muun muassa, että "Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän maan hyväksi – ovat yksi kansa." Lainaus on vuodelta 1875, mutta on ajankohtaisempi kuin konsanaan.

Kirjaa jäsentää kehyskertomus, jossa pieni helsinkiläistyttö kerää satuja ihmisiltä ympärillään – äidiltään, ystäviltään, sukulaisiltaan, naapureiltaan – joskus kertojana voi olla vaikkapa puistossa kohdattu kani. Kokoelman avaussatu on Kalevalasta tuttu Ainon taru suorasanaisesti kerrottuna, ja monelle lukijalle ovat varmasti tuttuja myös tarinat Myran Pyhästä Nikolaoksesta (Joulupukin esikuvasta), Kynttilätyttö Luciasta ja Raamatun rohkeasta Esteristä. Somalien tarinaperinteestä nousee satu Leijonasta ja karitsasta, saamelainen satu kerto Sivvasjärven veljeksistä ja romanien tarinaperinteestä ammentaa Poika joka sanoi aina Ei. Milena Parland kertoo kaikki tarinat omin sanoin, ja kiitos satujen kauniista kielestä kuuluu luonnollisesti myös suomentaja Susanna Hirvikorvelle.

Kirjan värikäs kuvitus on syntynyt niin, että Alexander Reichstein on kerännyt kankaita eri kulttuureista, valokuvannut ja skannannut ne, käsitellyt kuvia digitaalisesti ja piirtänyt päälle satujen hahmoja. Pidän itse enemmän kynän-, liidun- tai siveltimenjäljestä kuin tietokoneen avulla tehdyistä piirroksista, mutta Reichsteinin yksinkertaiset hahmot toimivat hyvin elävää, kollaasimaista taustaa vasten. Esimerkiksi tämä kuva hyeenoista ja leijonasta on aivan upea:

Alexander Reichsteinin kuvitusta satuun "Leijona ja karitsa".

Milena Parland sai idean Kun kuu nauroi -kokoelmaan työskennellessään koulussa monikulttuurisen projektin parissa. Toivottavasti kirja kulkeutuu myös "takaisin kouluun", yhdessä lasten kanssa luettavaksi, katseltavaksi ja keskusteltavaksi.

Rudyard Kipling: Alkutarinoita

Rudyard Kipling: Alkutarinoita
Just So Stories, suom. Jaakko Anhava.
Tekijän kuvittama.
Art House 2013, 213 sivua.

Olipa kerran hyvin varhaisina aikoina neoliittinen eli kivikautinen mies. Hän ei ollut suomalainen eikä ruotsalainen eikä dravidalainenkaan, mikä hän hyvinkin olisi saattanut olla, pieni ystävä, mutta älä välitä, minkä vuoksi. Hän oli alkukantainen ja asui luolassa niin kuin luolassa asutaan, eikä hänellä ollut juuri lainkaan vaatteita, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa, eikä halunnutkaan, ja milloin hänellä ei ollut nälkä, hän oli oikein onnellinen.

Nimensä mukaisesti Alkutarinat kertovat ajasta, jolloin "maailma oli uusi ja nuori". Kokoelman lukemalla selviää muun muassa, "Miten kameli sai kyttyränsä" (joka on oikeastaan kyhtyrä, mutta "me sanomme sitä nykyään kyttyräksi, että emme loukkaisi sen tunteita"), "Miten valas sai nielunsa" (jossa kertoja kehottaa lukijaa, "pientä ystävää" muistamaan tarinan kannalta keskeiset olkaimet) ja "Miten ensimmäinen kirje kirjoittettiin".

Viehätyin alkutarinoiden leikillisyydestä, kekseliäisyydestä  ja monissa tarinoissa varsin itsetietoisesti ja lempeästi jutustelevasta kertojasta. Tarinat on kertojan puhuttelutapojen perusteella kirjoitettu alunperin ensisijaisesti lapsille, ja kuten varmasti jo aikoinaan, niin nykyään näiden kertomusten äärellä viihtyvät kaikenikäiset. Huumorista tuli mieleen nonsense ja Peppi Pitkätossu. Kiplingin piirroksetkin ovat taiokkaita ja hauskoja, ja kuvatekstit kertovat usein omaa sivujuontaan.

Teos on ilmestynyt aiemmin Yrjö Kiviniemen suomentamana nimillä Veikeitä juttuja pienille lapsille (Wsoy 1925) ja Norsulapsi ja muita veikeitä juttuja (Wsoy 1954), mutta Jaakko Anhavan tuore suomennos on ensimmäinen, jossa ilmestyvät runojen ensisuomennokset ja kirjailijan piirtämät kuvat kokonaisuudessaan. Jäin kaipaamaan esipuhetta tai jälkisanaa, jossa olisi vähän avattu kirjan julkaisu- ja suomennoshistoriaa  ja kerrattu Rudyard Kiplingin elämänvaiheita.

Osallistun kirjalla 14 nobelistin teosta -haasteeseen -- onpa hauska saada haasteeseen lastenkirja mukaan!

Myös Kirjojen keskellä on luettu Alkutarinoita.

Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut

Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut
Into 2014, 231 sivua.

Lapsuuden ja nuoruuden aarteet ovat osa henkistä perintöämme. Siihen kuuluu kaikki se kauno- ja tietokirjallisuus ja kaikki ne lehdet, joita painotuotteiden olemassaolon ajan on huviksi ja hyödyksi luettu. Samoin siihen kuuluvat kaikki ne kuvat, pelit ja paperinuket, joiden parissa on vietetty vapaa-aikaa. Ne piirtävät tunteisiimme usein pysyvät jäljet. Ehkä ne aika ajoin jättävät aikuisiin myös halun palata lapsuuden tilaan, jolloin mielikuvituksen voima oli avain maailman hallitsemiseen. Silloin yksi hetki sisälsi kaikki mahdollisuudet, kun kädessä oli kuvittelun näkymätön taikasauva, alla itämainen lentävä matto, yöpöydällä lampun henki ja esikuvina rakastettujen kirjojen sankarit.

Yllä oleva sitaatti Marjut Hjeltin esipuheesta teokseen Lapsuuden sadut ja seikkailut kiteyttää hienosti sen, minkä ajattelen olevan tärkeä osa lapsuutta, suorastaan sen ydintä. Lapsuuteen kuuluu vapaus vaellella mielikuvitusmaailmoissa, niin toisten sommittelemissa kuin itse keksityissä. Lapsuuteen kuuluu sadun lumo, ihanat prinsessat ja sopivasti pelottavat velhot. Lapsuuteen kuuluu seikkailuromaaniin tai tyttökirjaan uppoutuminen tuntikausiksi kerrallaan, kuviteltuun eläytyminen ja samastuminen.

Lapsuuden sadut ja seikkailut on johdatus Kansalliskirjaston Brummeriana-kokoelmaan, kansainväliseen lasten- ja nuortenkirjakokoelmaan, joka sisältää kirjojen lisäksi muun muassa koulujen opetustauluja, paperinukkeja ja seurapelejä. Kirjaan on koottu taustatietoa kokoelman kirjojen ja kuvien tekijöistä, kirjan erilaisista ja erikielisistä painoksista sekä lastenkirjallisuuden, erityisesti satujen, historiasta. Opin tästä kirjasta muun muassa sen, että Syyrian, Persian ja Egyptin tarinaperinteestä kootut Tuhannen ja yhden yön sadut julkaistiin ranskaksi 1704 ja siitä syntynyt innostus satuihin sai monet naiset ryhtymään satukirjailijoiksi; että tyttökirja juontaa juurensa keskiaikaisesta neitosäädylle tarkoiteutusta uskonnollisuutta ja neitsyyttä korostavasta kirjallisuudesta (vaikka nykyaikaisen tyttöromaanin äitejä ovatkin Louisa M. Alcott, Susan Coolidge ja Johanna Spyri) ja että  lehtien kultakaudella Suomessakin ilmestyi viitisenkymmentä lapsille ja nuorille tarkoitettua lehteä. 

Lapsuuden sadut ja seikkailut on visuaalisesti hyvin kaunis teos, eikä ihme: onhan se kuvitettu pääosin vanhojen lasten- ja nuortenkirjojen kansi- ja kuvituskuvilla sekä muutamilla kiehtovilla kuvilla opetustauluista, joiden rinnalla monet nykyisistä oppimateriaaleista tuntuvat kovin latteilta ja siloitelluilta. Aika on ajanut ohi monista vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja vanhoista nuorisokirjoista, mutta parhaat kuvitukset ovat ajattomia tai vähintäänkin kantavat kaunista ajan patinaa.

Timo Parvela & Virpi Talvitie: Maukan ja Väykän satukirja

Timo Parvela (teksti) ja Virpi Talvitie (kuvitus):
Maukan ja Väykän satukirja
Tammi 2013, 83 sivua.

- Siinä se minun lahjani vihdoin on. Onpa se painava. Missä sinä sitä piilottelit?
Maukka höpötteli hermostuneena ja kiskoi samalla naruja. 
- Lopeta! Mitä sinä kuvittelet tekeväsi? Hush! Väykkä puolestaan hätisteli voimatta kuitenkaan irrottaa otettaan kottikärryistä. 
- Ei muka lahjaa... ei ystävää saa näin kiusata. Mutta minä annan sinulle anteeksi, koska lahja on näin iso, Maukka kehräsi. 
- Irti siitä! Siinä on...
Mutta maukka oli jo saanut säkin suun auki ja kouraissut käpälällisen sen sisältöä esiin.
- Kanankakkaa, hölmistynyt kissa totesi.
- Minähän varoitin, sanoi Väykkä. 
- Annatko sinä minulle syntymäpäivälahjaksi säkillisen kanankakkaa? Maukka kysyi alaleuka vapisten. 
- En anna. Minä annan tämän marjapensaille, Väykkä murahti ja jatkoi matkaansa.

Maukan ja Väykän satukirja kutsuu tuttujen eläinystävysten, Maukka-kissan ja Väykkä-koiran seuraan, tällä kertaa kuudentoista (iltasaduksi sopivan lyhyen) kertomuksen muodossa. Maukan ja Väykän hahmot toimivat hyvin myös lyhyissa tarinoissa, perustuvathan Maukka ja Väykkä -lastenromaanitkin enemmän episodein etenevälle tilannekomiikalle ja kaverusten väliselle sanailulle kuin yhtenäiselle juonenkaarelle.

Maukka on aivan uskomattoman itsekeskeinen katti, joka odottaa koko maailman, tai ainakin Väykän, olevan olemassa vain häntä varten ja tanssivan pillinsä mukaan. Väykkä on enemmän jalat maassa, mutta vähän taipuvainen jurottamaan Maukan edesottamusten pyörteessä. Kaverusten luonne-erot tulevat aivan erityisen näkuviksi kertomuksessa "Naamiaiset", jossa Maukka haluaa ehdottomasti pukeutua Väykäksi ja vaatii Väykkää niin ikään pukeutumaan Maukaksi, sillä "- Et sinä voi olla Väykkä, jos minäkin olen. Kaksi Väykkää, mitä siitäkin tulisi". Suurin riemu ratkeaa kuitenkin lopulta siitä, että naamiaisissa on paikalla tavallaan kaksi Maukka, joista "vale-Maukka" saa kerrankin viimeisen sanan ja ikään kuin pakottaa kissaa katsomaan itseään peilistä:

- Kuulkaa, voisiko jompikumpi teistä toimia tuomarina ja valita illan parhaimman asun? pyysi Vuohi Mäk Käkätin
- Minäminäminä! hihkaisi Väykkä. 
- Sinä esität Maukkaa todella hyvin, Kana von Got ihasteli.
Maukaksi pukeutunut Väykkä nousi tuolin päälle ja katseli ympärilleen. Kaikkien asut olivat todella hienoja. Oli vaikea valita parasta. Hetken Väykkä tunsi jo lievää heikotusta, sillä luonteensa mukaisesti se olisi halunnut palkita kaikki. Sitten se kuitenkin muisti keneksi se oli naamioitunut.
-Ja palkinto parhaasta puvusta menee... minulle itselleni.
Hetken oli aivan hiljaista, mutta sitten koko juhlaväki puhkesi taputtamaan. Kyllä, Väykkä esitti Maukkaa täydellisesti. Oiva valinta. Palkinto kuului ehdottomasti sille.
- Ja pyh, sanoi Maukka. Ensi kerralla minä kyllä esitän itse itseäni.

Naamiaisten ja syntymäpäiväjuhlien lisäksi Maukan ja Väykän elämään mahtuu myös tavallista, tai pikemminkin maukkaväykkämäistä arkea. Kun ystävykset haluavat eroon toistensa romuista, he järjestävät kirpputorin ja valitsevat kumpainenkin myyntiin kymmenen tavaraa toistensa komeroista - lopputulosta ei ole vaikea arvata! Kun Maukka koskee Väykän juuri maalaamaan keinutuoliin ja koettaa peitellä mokaansa laittamalla maalitahraiseen tassunsa lapasen, yleensä niin lauhkea Väykkä suuttuu - ei siksi, että joutui maalaamaan tuolia uudestaan, vaan siksi, ettei Maukka luottanut häneen niin paljon, että olisi voinut tunnustaa virheensä. Väykän vähän älähdettyä Maukkakin ymmärtää, että "ystävälle voi kertoa sellaisia kin asioita, jotka nolottavat tai tuntuvat liian painavilta". Huumorin lisäksi Maukka ja Väykkä -tarinoissa onkin myös herkkyyttä ja lämmintä vakavuutta. Lämpö ja huumori välittyvät myös Virpi Talvitien kuvituksista. 

Maukka ja Väykkä -kirjat viihdyttävät ja naurattavat niin lapsia kuin aikuisiakin, myös meidän perheessä. Kujerruksia -blogissa on esitelty useampikin Maukka ja Väykkä -kirja, ja Maukan ja Väykän satukirjasta löytyy juttua ainakin Opuscolosta ja Kirjasähkökäyrästä. 

Päivi Alasalmi: Kultainen kissanpentu

Päivi Alasalmi: Kultainen kissanpentu ja muita satuja
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2013,148 sivua.

Kultainen kissanpentu täydentää Päivi Alasalmen satukokoelmien sarjan, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Turhamainen aasi ja Sinnikäs meripoika. Kokoelman sadut ovat tuttuun tapaan muodoltaan perinteisiä 'olipa kerran' -alkuineen, prinsessoineen ja symmetrisine juonenkulkuineen. Satujen sankarit ja sankarittaret sekä kertomusten välittämä arvomaailma sen sijaan ovat enemmän tätä päivää. Tyylilaji on pikemminkin huumori kuin opettavaisuus, ja tarinoiden käänteen saattavat yllättää riemastuttavalla tavalla.

Esimerkiksi sadussa "Maailman kaunein kruunu", jonka voi lukea eräänlaisena modernina muunnelmana Topeliuksen Adalmiinan helmestä, kauppiaan tytär Linnea lähtee tavoittelemaan maan kauneimman neidon titteliä ja sen myötä asemaa prinssin tulevana puolisona varsin rennoin ottein. Linnean konstailematon suhtautuminen omaan ulkonäköönsä suuntaa  ehkä kritiikkinsä enemmän nykyajan vääristynyttä ruumiinkuvaa kuin entisajan satujen suloisia prinsessahahmoja kohtaan:

Sisartensa innoittamana Linnea alkoi kuitenkin ommella itselleen uutta tanssiaismekkoa, mutta siihen hänen kilpavalmistelunsa jäivätkin. Hänen vaaleat hiuksensa olivat valmiiksi kiiltävät ja kiharat, joten hänen ei tarvinnut uhrata niille sen kummemmin aikaa. Hän oli myös aivan tyytyväinen vartaloonsa. Hänen sisarensa tuskittelivat olemattomia omenavatsojaan ja näkymättömiä kaksoisleukojaan ja sulloivat uumansa tiukkoihin valaanluisiin korsetteihin. Linnea ei korseteista piitannut, eikä hän välittänyt tuijotella peilikuvaansa. Hänellä ei edes ollut kokovartalopeiliä. Hän pelasi pallopelejä kylän poikien ja tyttöjen kanssa tai juoksi pitkin metsiä jonkun kulkukissan perässä, jota hän halusi silittää edes kerran ja sitten yrittää houkutella mukaansa.

Satu "Laiska-Lassen joutopäivä" lähtee sekin liikkeelle varsin perinteisestä asetelmasta, jossa veljeksistä toinen on ahkera ja uuttera ja toinen ei halua rasittaa itseään turhalla työnteolla. Veljensä kanssa aloitetun vedonlyönnin seurauksena Lasse joutuu yrittämään vähän enemmän, mutta pysyy uskollisena luonnolleen ottamalla tupluurit myös liskolinnun kanssa taistelun lomassa. Sattuman ja onnenkantamoisten kautta Lassesta tuleekin prinsessan puoliso – ei siksi, että olisi parantanut tapansa tai osoittanut suurta rohkeutta ja jaloutta, eikä hän muutu kuninkaanakaan:

Morsmaikku Orvokki oli nyreä saadessaan patalaiskan, suorastaan tapalaiskan, sulhasen joka vain veti lonkkaa ja hirsiä. Valtakunnassa sen sijaan Lassesta tuli oikein suosittu kuningas, koska hän oli liian veltto pistämään pystyyn sotia tai korottamaan veroja. Alamaiset huomasivat, että ehkä ihmisen ei olekaan hyvä raataa liikaa ja kerätä aina vain enemmän mammonaa, vaan ehkä vähempikin riittää. Jopa kuninkaalle.

Päivi Alasalmi kirjoittaa värikästä, elävää kieltä. Vaikka kokoelman sadut on ensisijaisesti suunnattu lapsille, niissä on myös huumoria ja sanomaa, joka avautuu parhaiten aikuiselle. Jännitystä on juuri sopivasti, ja Riikka Jäntin kauniit mustavalkopiirrokset viimeistelevät kokonaisuuden.

Kirjasta on blogannut muyös Maija Kirjojen keskeltä

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi. Satuja
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2009, 120 sivua.

Ihastuin puolisentoista vuotta sitten Päivi Alasalmen kirjoittamaan ja Riikka Jäntin kuvittamaan satukokoelmaan Sinnikäs meripoika ja päätin etsiä luettavaksi samojen tekijöiden varhaisemman kirjan, Turhamaisen aasin. Nyt kirja löytyikin kirja-alesta ja pääsi "päiväsatukirjaksi", jota luin lapsille yhden tai useammankin sadun päivässä. Kokoelman sadut sopivatkin paremmin luettavaksi muuna ajankohtana kuin varsinaisena iltasatuna, sillä osa saduista on varsin pitkiä. Pituuden ja tiheän fontin vuoksi suosittelen kirjaa ennemmin aikuisen ääneen lukemaksi kuin pienen koululaisen itse luettavaksi, vaikka muuten alakoululaiset ja eskarilaiset ovat kirjalle otollisinta kohderyhmää.

Päivi Alasalmen satuja voi suositella niille, jotka etsivät hyvällä tavalla vanhanaikaisia, mutta kuitenkin perinnettä uudistavia satuja. Saduissa on samankaltaista kauneutta, vertauskuvallisuutta ja herkkyyttä kuin Enna Airikin ihanassa taidesatukirjassa Haavemaa, ja samanlaista viisautta käsitellä tunteita ja ongelmia kuin Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja. Alasalmen sadut eivät, kuten eivät edellä mainitut toiset hienot kotimaiset, tyhjene yhdellä lukukerralla, vaan niissä on useita tasoja. Lapset ja aikuiset löytävät niistä varmasti erilaisia merkityksiä, ja samalla jotakin yhteistä: sadun lumon ja seikkailun jännityksen.

Alasalmi kirjoittaa kauniisti, kuvaillen laajasti ihania yksityiskohtia, kuten kukkia, ruokia ja vaatteita. Juuri kuvailu lisää satujen pituutta, vaikka juonet eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole kovin monipolvisia.

Monet saduista ovat voimaannuttavia tarinoita tyttöjen selviytymisestä, kasvamisesta ja unelmien toteutumisesta. Vaaleanpunaisesta kannestaan ja useista tyttösankarittaristaan huolimatta Turhamainen aasi ei kuitenkaan ole pelkästään tyttöjen kirja, vaan jännittävien satujen parissa viihtyvät varmasti yhtä lailla pojatkin. Poikasankareitakin tarinoista löytyy, esimerkiksi sadusta "Prinssi Verneri ja säälimätön lohikäärme".

Riikka Jäntin piirroskuvitus on klassisen kaunista, pienillä moderneilla yksityiskohdilla ja veikeillä ilmeillä ryyditettynä. Kuvat ovat muuten mustavalkoisia, mutta muutamaa yksityiskohtaa on korostettu värillä. Lukujen alkuja koristavat anfangit, suuret "kuvitetut" alkukirjaimet, mikä lisää kirjan viehättävää vanhahtavuutta.

Tyttäreni rakastivat eniten prinsessa- ja keijukaissatuja - esimerkiksi satua Hyvä haltijatar, jossa Marianna ihailee hauskoja, kauniita ja avuliaita haltiattaria ja huomaakin olevansa yksi heistä, ja satua Noiduttu kaappi, jossa oli prinsessa, ruusuja ja yksisarvisia. Oma suosikkini oli puolestaan satu "Hirviö ja palvelijatar", joka on eräänlainen vähän arkirealistisempi tulkinta perinteisestä Kaunotar ja hirviö -sadusta, ja joka varmasti avautuu aikuiselle vähän eri tavalla kuin lapselle. Sadussa Reinar ja Reetta, jotka ovat aikanaan olleet onnellinen nuori prinssi- ja prinsessapari, ovat muuttuneet rumiksi, puhumattomiksi ja epäkohteliaiksi toisiaan kohtaan:

Mykkäkoulu ei ole koulu puhekyvyttömille lapsille, vaan mykkäkouluun joutuvat aikuiset, jotka eivät halua puhua mitään toisilleen, vaikka osaisivatkin. He ovat siihen liian kiukkuisia. Ja kun kiukulle antaa vapaat kädet, pinna kiristyy, pultti irtoaa, vieteri katkeaa ja hälytyskello alkaa soida Mykkyyden noidan keittiössä. 


Turhamaisesta aasista on tykätty myös Kirjojen keskellä (ja Maijan suosikkisatu oli sama kuin minun!)

Tove Jansson & Per Olov Jansson: Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson (teksti) ja Per Olov Jansson (valokuvat): Outo vieras Muumitalossa
Skurken i Muminhuset, suom. Panu Pekkarinen.
Wsoy 2010 (4.painos)

- Haisuli, sanoi Muumipappa. - Tule esiin. Sinä olet tehnyt nolon tempun. 
- Tunnetko sinä hänet? Muumipeikon äiti kysyi varovasti.
- No tavallaan, Muumipappa vastasi. - Voipa sanoa että me olemme vanhoja salaisia tuttavia. Kyllähän sinä tiedät että kaikkia salaisia tuttavia ei esitellä perheelle.
- Tottahan toki, sanoi Muumimamma. - Mitä jos raottaisit ovea ja päästäisit vähän ilmaa sisään? Hei, Haisuli, minä olen Muumipeikon äiti. ole hyvä ja käy istumaan.

Outo vieras Muumitalossa on Tove Janssonin viimeiseksi jäänyt muumikirja, jonka kuvituksena ei ole Toven piirroksia vaan hänen veljensä Per Olov Janssonin valokuvia Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän ja Pertti Eistolan rakentamasta Muumitalosta. Ylen uutisen mukaan tätä Tampereen taidemuseossa sijaitsevaa Muumimaailmaa ollaan parhaillaan muuttamassa Onkiniemeen, ja talosta on löytynyt Toven sinne kätkemiä yllätyksiä.

Ostin Outo vieras Muumitalossa -kirjan jokin aika sitten ja mies luki sen kertaalleen lapsille iltasaduksi. Lauantaina luin itse Oudon vieraan lapsille ääneen ja nelivuotias olisi halunnut kuulla sen heti uudestaan. Silloin en ehtinyt, mutta luin kirjan uudestaan tänä aamuna. Outo vieras Muumitalossa on melko perinteisen pituinen kuvakirja; tekstiä on jonkin verran, mutta kirjan lukee helposti kertaistumalta. Vaikka meillä on luettu sekä japanilaisanimaatioon perustuvia uudempia muumikuvakirjoja että Toven alkuperäisiä muumiromaaneja, viimeksi ihan hiljattain Taikatalvi, on Oudon vieraan maailma sen verra erilainen, että on aivan paikallaan lukeakin se useampaan kertaan lyhyen ajan sisällä (lapset toki rakastavat kirjojen uudelleenlukemista muutenkin).

Kirjan henkilökaarti on laaja; tuttuja hahmoja on niin Tove Janssonin kuvakirjasta Kuka lohduttaisi Nyytiä kuin muumiromaaneistakin, esimerkiksi Miskan muistan seikkailleen ainakin Vaarallisessa juhannuksessa ja Homssu taas on tuttu ainakin Muumilaakson marraskuusta. Taikurin hatusta tuttuja Tiuhtia ja Viuhtia ei tekstissä mainita, mutta heidät voi matkalaukkuineen selvästi tunnistaa kuvituksesta. Mukana ovat myös muun muassa Nipsu, Tuutikki, Nuuskamuikkunen, Niiskuneiti ja Mymmeli, mutta pääosissa ovat Pikku Myy, Muumiperheen jäsenet sekä itse "outo vieras", Haisuli, jota kirjassa luonnehditaan lurjukseksi, merirosvoksi ja - hieman yllättäen - Muumipapan salaiseksi ystäväksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Muumitaloon, josta osa on hämmentävästi vähän kuin laiva - Muumipappa viihtyy kajuutassa ja kutsuu parvekkeen kaidetta reelingiksi. Lukijaa ilahduttavat monet isot kuvat Muumitalon eri huoneista ja kerroksista - salongista, majakkatornista, kellarista ja ullakolta.

Kirjan tunnelma on ihanan salaperäinen. Muumitalon väki on menossa nukkumaan, mutta kaikilla on epämääräinen tunne siitä, että jotakin on tapahtumassa. Kun huonekaluja alkaa mennä rikki, puolet juhannukseksi säästettävästä parhaasta hillosta on syöty ja kaikkialla tuntuu outo haju, alkavat yhden jos toisenkin pikku otuksen epäilykset herätä...

Kirjasta löytyy juttua myös Lumiomena ja Leena Lumi -blogeista.

Varaslähtö Satupäivään: ihania saturomaaneja, -kokoelmia ja kuvakirjoja

Huomenna 18.10 vietetään Satupäivää. Tänään on kuitenkin ruotsinkielisen kalenterin mukaan Sagan nimipäivä, ja sen kunniaksi tarjoilen valikoiman meidän perheen satusuosikkeja. Meillä luetaan lapsille todella paljon, enkä mitenkään ehdi kirjoittaa kaikista luetuista lastenkirjoista blogiini. Haluan kuitenkin merkitä muistiin myös lastenkirjojen helmet ja kertoa niistä eteenpäin. (Lastenkirjojen ilosanomaa levittää nykyään myös Kotimaiset lasten ja nuortenkirjat -sivusto Facebookissa, käykäähän tykkäämässä!) Olen ryhmitellyt kirjat saturomaaneihin, satukokoelmiin ja kuvakirjoihin, jotka ovat erityisen sadunomaisia - realistiset lastenkirjat jäävät nyt tämän postauksen ulkopuolelle.

Jos olen blogannut kirjasta, postaukseni löytyy kirjan nimeä klikkaamalla. En nyt tässä luonnehdi kirjoja sen enempää, sillä postauksesta tulee muutenkin pitkä. En myöskään mainitse kustantajia tai painovuosia, sillä ne löytyvät tarvittaessa kirjastojen ja kirjakauppojen tietokannoista. Olen aakkostanut kirjat kirjoittajan mukaan ja maininnut kuvittajan kirjan nimen jälkeen (paitsi jos kirjan on tekijän kuvittama). Monista klassikoista onkin otettu jo useita painoksia, ja joissain tapauksissa olen maininnut useita kirjoja sisältävän kokoomateoksen. Suosittelen vain kirjoja, joita olen itse lukenut tai kuunnellut - poikkeuksena jotkut kirjasarjat, joiden kaikkia osia en ole vielä lukenut.

Saturomaaneja

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo avaruudessa. Kuvittanut Jukka Lemmetty.

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Kuvittanut Julia Vuori.

Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli;  Onnelin ja Annelin talo; Onneli, Anneli ja orpolapset; Onneli, Anneli ja nukutuskello; Putti ja Pilvilaivat; Putti Puuhkajasaarella; Kuinka Kum-Maa on kaikkialla; Puuhiset. Kuvittanut Maija Karma.

Katja Krekelä: Romisko; Riepu ja Iso riipijä

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär; Mio, poikani Mio; Peppi Pitkätossu ja monia muita. (Useita kuvittajia, mm. Ilon Wikland, Ingrid Vang Nyman/Lauren Child)

Jukka Parkkinen: Kalevi Korpin seikkailut (sisältää kirjat Korppi ja kumppanit; Korppi ja korven veikot; Korppi ja Korpin poika; Korppi ja Pitkänen). Kuvittanut Jyrki Vuori.

Hanna van der Steen: Ennustus, Kirous ja ensi vuonna ilmestyvä Lumous. (Meillä on luvussa Ennustus ja 7-vuotias on tykännyt.)

Mila Teräs: Telma ja tarinoiden talo; Telma ja salaisuuksien saari; Telma ja kuiskausten koulu. Kuvittanut Karoliina Pertamo. (Meillä on luettu sarjan ensimmäinen ja kolmas osa, tarkoitus olisi lukea myös keskimmäinen ja tehdä kirjoista oma postauksensa.)

Eduard Uspenski: Fedja-setä (sisältää kuusi ensimmäistä Fedja-kirjaa). Suom. Martti Anhava ja Mervi Vyyryläinen-Väänänen, kuvittanut Gennadi Kalinovski.

Satukokoelmia

Hans Christian Andersen: Lumikuningatar ja muita satuja. Suomeksi kertonut Leena Laulajainen, kuvittanut Anastasia Arhipova.

Jakob & Wilhelm Grimm: Grimmin satuaarteita Kuvittanut Sven Otto S.

Riikka Juvonen: Mummon Satukirja. 

Katriina Kauppila (toim.) Kaiken maailman eläinsadut. Kuvittanut Matti Pikkujämsä.

Marjatta Kurenniemi: Unikon satuja. Kuvittanut Christel Rönns.

Astrid Lindgren: Satuja. Kuvittanut Ilon Wikland.

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja Kuvittanut Liisa Kallio.

Zdenek Miler: Myyrän satuaarre. (Kertonut Hanna Doskocilova)


Satumaisia kuvakirjoja

Enna Airik: Haavemaa

Kristina Digman: Floran talo; Floran kukat. Suom. Tuula Syvänperä.

Anna Gullichsen: Satu kukkameri ja lumen ihme; Satu Kukkameri ja päärynäpuun Pyrre. Kuvittanut Cara Nuutinen.

Emily Hawkins: Lumiprinsessa. Kuvittanut Elsa Evans.

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä; Kuinkas sitten kävikään; Vaarallinen matka; Outo vieras muumitalossa (kuvittanut Per Olov Jansson),

Leena Laulajainen: Kultamarja ja metsän salaisuudet. Kuvittanut Anna-Liisa Hakkarainen.

Ina Manninen: Kissankukka. 

Tuula Pere: Sanni ja taikakivi. Kuvittanut Sanna Pelliccioni.

Olen varmasti unohtanut jonkin itselleni tai lapsilleni tärkeän, rakkaan kirjan, mutta lisäilen sitten jälkikäteen. Mitä satusuosikkeja sinulla on? Ihania satuhetkiä kaikille!

P. S. Tällä hetkellä luvussa aikuisten romaani, jonka taustalla on vanha satu. Siitä lisää huomenna!

Sari Peltoniemi & Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja

Sari Peltoniemi (teksti) ja Liisa Kallio (kuvat): Gattonautti ja muita arkisatuja
Tammi 2012, 67 sivua.

Jaakko tajusi kuin salamaniskusta, mitä se tarkoitti. Tuntui melkein kuin koko huone olisi tärähtänyt ja kaikki tylsyys karissut lattianrakoon.
Ranta-Telle ottaisi Jaakon mukaan. Hänestäkin tulisi gattonautti!

Tämä kirja yllätti lukijansa. Kannen ja vähän nimenkin perusteella odotin leikki-ikäisille suunnattuja tarinoita, joissa marjaretkellä nähdään metsänkeijuja tai koulukirjan välistä kurkkaa lukutoukka. Sellaisia perinteisiä hyvänmielen satuja siis. Lasten- ja nuortenkirjailija Sari Peltoniemen sadut olivatkin varsin omanlaisiaan, moniulotteisia ja -tasoisia, ja jäin miettimään useaa tarinaa vielä lukemisen jälkeen. Myös satuja kuunnelleilta lapsilta irtosi harvinaisen paljon kommentteja.

Otollisinta kohderyhmää näille saduille ovat mielestäni esi- ja alkuopetusikäiset. Ihan joka aukeamalla ei ole kuvitusta ja tekstin juju ei ole varsinaisissa tapahtumissa vaan henkilöiden mielenliikkeissä ja jonkin salaperäisen, sadunomaisen pilkahduksissa. Kaikissa saduissa on päähenkilönä noin 6-8 -vuotias lapsi tai lapsia. Meillä lapset (5- ja 7-vuotiaat) olisivat kuunnelleet koko kirjan alusta loppuun kerralla, mutta lukijan ääni väsyi ja kaksi viimeistä satua jäivät seuraavaan päivään.

Muutamat sadut olivat tunnelmaltaan aika surumielisiä, etenkin satu "Kun olin kivi". Siinä Ilmari-poika herää eräänä aamuna ja päättää olla kivi. Vanhemmat pelästyvät, mutta koettavat huolehtia Ilmarista niinkuin ennenkin: tarjoavat ruokaa (kivellä ei tosin ole suuta, mutta äidin kyynel maistuu hyvältä) ja viedä hänet ulos pihalle. Toiset lapset eivät kiinnitä huomiota kiveen, vaikka Ilmari haluaisi mukaan leikkiin: "Yritin kierähtää heitä kohti, mutta kivet ovat huonoja liikkumaan." Pikku Kakkosen katsominen onnistuu, vaikka olisi kivi. En tiedä, miten lapsilukijat kokevat tämän sadun, mutta minusta se kertoo lapsen masennuksesta.

Eniten keskustelua meillä virisi saduista "Haudan hoitaja", joka sai esikoisen muistelemaan, mitä koulussa oli opetettu entisajan lasten elämästä, sekä "Isosisko melkein muuttui peikoksi", jonka tiimoilta puhuimme siitä, mikä on murrosikä. Lotta seuraa sivusta isosiskon "vaihetta", muuttunutta pukeutumistyyliä, yöllisiä retkiä ja kovaäänisen musiikin kuuntelua:

Joskus Lotasta tuntuu kuin sisko tekisi rokista vähän niin kuin pesän. Se soi niin lujaa, että koko huone tulee täpötäyteen ääntä ja sitä valuu uloskin. Sisko on siellä rokin keskellä ihan yksin ja se ympäröi häntä joka puolelta. 

Tähän "arkisatuun" tuo taikaa isosiskon nalle, joka vierailee pikkusiskon unessa, asettaa naurullaan teiniangstin oikeisiin mittasuhteisiinsa ja löytyy aamulla yllättäen Lotan sängyn jalkopäästä. Johtuikohan sadun kutkuttavasta lopetuksesta ("Lotta uskoo, että pian nalle taas puhuu hänen unessaan. Silloin se tuo siskolta viestin."), että seitsenvuotias sanoi, että olisi halunnut kuulla lisää!

Kaikissa saduissa on läsnä aikuinen tai aikuisia, joten joissakin saduissa esiin tulevista vaikeista teemoista huolimatta kertomusten perusvire on turvallinen. Iloisiakin tarinoita kokoelmasta löytyy, esimerkiksi "Osta hyviä kyniä", jossa sinnikkäiden poikien haave toteutui yllättävällä tavalla, sekä nimisatu "Gattonautti", jossa kissa kaipaa uusia seikkailuja. Runollisessa "Karvamatojen marssi"-sadussa ratkeaa, kuinka Mattikin voisi nähdä tähdenlennon.

Peltoniemi kirjoittaa kauniisti ja lasta ymmärtäen. Ajoittain tärkeä teema tuntui asettuvan sujuvan tarinankuljetuksen edelle niin, että teksti hieman junnasi, mutta pääosin kerronta toimi hyvin. Liisa Kallion lämminsävyinen kuvitus tukee kirjan tunnelmia. Gattonautti ja muita arkisatuja sopii hitaasti nauttavaksi, mielellään lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin.