Hanna Velling: Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018, 252 sivua.

Kirjosieppo lennähti iloisena yllätyksenä postilaatikkooni jonakin alkukesän päivänä ja tarjosi viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa lomareissulla. Hanna Vellingin esikoisromaani kertoo kolmikymppisestä Annasta, joka joutuu kuin salaman iskemänä keskelle avioeroa, putkiremonttia ja yt-neuvotteluja juuri kun on selvinnyt valvottavasta vauvavuodesta. Ero pannaan vireille Make-miehen aloitteesta ja koko kuviossa on melko kummallisia piirteitä, mikä ei ainakaan helpota Annan oloa hänen rääpiessään elämäänsä takaisin kasaan.

Kirjosieppo on todella sujuvalukuinen, vaivaton, mutta rakenteeltaan vähän pirstaleinen. Notkeasti etenevää juonta pilkkovat Annan päiväkirjamerkinnät, tarinat ynnä muut romaaniin upotetut tekstilajit. Niiden on kai tarjoitus lisätä autenttisuuden tuntua, mutta itse koin ne vähän häiritsevinä ja turhina, vaikka helmiäkin oli joukossa.

Pidin siitä, miten henkilöille kirjoitettiin taustat ja menneisyys, vaikka osa esimerkiksi ystävien tarinoista jäivätkin vähän irrallisiksi. Velling kuvaa elävästi työelämää ja työyhteisöjä ja luo ajankuvaa pienillä yksityiskohdilla – esimerkiksi Annan ja hänen veljensä (80-lukulaista?) lapsuutta kuvaa epämiellyttävien hedelmäpalojen täplittämien jugurttien syöminen, mikä sukupolvikokemus!

Raskaista tapahtumista huolimatta romaani henkii toiveikkuutta ja anteeksiantoa. Anna muun muassa "kirjoittaa kauniiksi" läheistensä elämäntarinoita ja oman rakkaustarinansa Maken kanssa. Se ei kestänyt, se oli petollista, mutta siinä oli lämpimät hetkensä.


Helmet-lukuhaasteen kohta 27: Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.

Kun jokunen viikko sitten palasin kesälomareissulta, löysin postin seasta kustantamon lähettämän ennakkokappaleen Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa. Selasin kirjaa hajamielisesti, luin vähän alkua. Sisäkannessa on kuva Kolumbuksen piirtämästä kartasta ja kirjailijan esipuheen sanat jäävät kaikumaan mieleeni: "Katson sen viivaa: niin tarkka, kaunis ja totta. Silti se on maanosan verran väärässä." Kaunista, ajattelen. Kaunista ja eteeristä. Romaanin kertojan mies ilmeisesti katoaa jotenkin vertauskuvallisesti? Jotenkin tämä rinnastuu Amerikan löytämiseen ja Kolumbuksen erehdykseen, kun hän luulee olevansa Intiassa?

Totta, romaanissa minäkertojan kokemus miehensä katoamisesta tosiaan rinnastuu uuden ajan aloittaviin löytöretkiin, mutta toisin kuin luulin, mies katoaa oikeasti, konkreettisesti, fyysisesti. Kertoja on kuin Cristoforo, Cristovam, Cristóbal – Kolumbuksen nimestä käytetyt erikieliset kirjoitusasut alleviivaavat paitsi historiallisen henkilön osin hämärän peittoon jäänyttä taustaa ja minuutta, myös aviovaimon haurastuvaa identiteettiä kriisin keskellä. Toisesta ei voi piirtää karttaa, toista ei voi täysin tuntea, toista ei voi määritellä.

Kun lopulta tartuin Ahvan kirjaan, luin sen nopeasti. Löytöretkistä kertovat osuudet olivat monin tavoin vaikuttavia, mutta intensiivisen muodonmuutostarinan rinnalla en oikein malttanut eläytyä valloittajien ja alkuperäisasukkaiden kohtaamisiin tai näännyttäviin merimatkoihin. Hieno historiallinen heijastuspinta, mutta sittenkin vain heijastuspinta kertojan ja hänen miehensä, entisen miehensä, naisen, tarinalle.

Niin, romaanissa vaimo menettää miehensä, koska tämä on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Tämä tieto tulee vaimolle täysin yllätyksenä, ja tuosta ilmoituksesta alkaa matka ilman karttaa. Samaan aikaan kun mies puhkeaa naiseutensa kukkaan kuin pioni ja kuivattelee siipiään kuin kotelosta kuoriutunut perhonen, nainen kuihtuu ja möyhii lakastuvaa puutarhaa. Vaimo yrittää ymmärtää ja tukea, mutta tuska ja hämmennys ovat tiheää sumua.

Ahava kirjoittaa todella kauniisti, mutta kaunistelematta. Kirjailija on kertonut muun muassa Aamulehden haastattelussa, että Ennen kuin mieheni katoaa perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Tieto tuo lukukokemukseen yhden tason lisää, vaikka totta kai romaani on aina fiktiota. Toista katsoo aina sivusta, mutta omasta kokemuksesta voi kertoa. Kirjoittamalla voi piirtää karttaa, mutta vain itselleen.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Älskaren från huvudkontoret, suom. Sari Kumpulainen.
Gummerus 2017, 506 sivua.
(Oikolukematon ennakkokappale, kirja ilmestyy viikolla 30)

Minulla on tapana mieltää muisti kudelmaksi, ja omaani on tullut reikiä sinne tänne. Rumia pieniä reikiä, jotka ajan myötä kasvavat ja lisääntyvät. Tuntuu kuin joku olisi poltellut niitä palavalla savukkeella umpimähkään. Toistaiseksi pystyn selviytymään rei'istä huolimatta ja salaamaan ne ulkopuolisilta. Mutta jossain vaiheessa sairaus runtelee kudelman niin pahasti, että siitä jää jäljelle pelkkiä ohuiden säikeiden yhdistämiä pieniä saarekkeita.

Camilla Greben trilleri alkaa tahmeasti monessakin mielessä: ensin ääneen pääsevä minäkertoja, rikostutkija Peter Lindgren ei herätä sympatiaa, kielikuvat ovat kömpelöitä, yhden virkkeen kappaleet töksähtelevät ja rikospaikan lattialta löytyy lammikoittain sitä punaista ainetta, jolla mässäilevät jännitysromaanit minulla on tapana kiertää kaukaa.

Sitten kirja alkaa kuitenkin vetää: kaksi muuta kertojaa, yksinäinen parikymppinen Emma ja kuusikymppinen, alkavan muistisaurautensa kanssa pinnistelevä Hanne herättävät kiinnostuksen tarinaan ja menneisyyden valintojensa kanssa kamppaileva Peterkin alkaa tuntua siedettävältä. Emma on seurustellut työpaikkansa rikkaan toimitusjohtajan Jesper Orren kanssa, Hanne puolestaan avustaa poliisia psykologina, kun kyseisen johtajan asunnosta löytyy raa'asti surmattu ruumis – asunnon omistaja itse on luonnollisesti kadonnut jäljettömii. Lisämaustetta keitos saa muun muassa Emman alkoholistiperheessä vietettyyn lapsuuteen sijoittuvat takaumat sekä Hannen avioliitto kontrolloivan Owenin kanssa. Luonnollisesti henkilöhahmojen välillä on yhteyksiä, jotka selviävät pikku hiljaa tarinan edetessä.

Makaaberista murhamysteeristä ja häikäilemättömistä tai muuten vain rikkinäisistä henkilöhahmoista huolimatta Greben ensimmäinen itsenäinen rikosromaani (kirjailija on aiemmin julkaissut kaksi teosta sisarensa Åsa Treffin kanssa) on viihdyttävää luettavaa ja menee mielessäni samaan "lukuromaanitrillerien" kategoriaan kuin alkuvuodesta lukemani Clare MacIntoshin Annoin sinun mennä (joka oli kauniimmin kirjoitettu ja herkempi) tai niin ikään alkuvuodesta ilmestynyt Shari Lapenan Hyvä naapurijoka taas oli vähän kömpelö, mutta koukuttava. Kun jää pettää alta olisi kyllä hyötynyt reilusta tiivistämisestä, sillä joutavaa ja junnaavaa kuvausta ja selittelyä on liikaa.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjamuistikirja, Järjellä ja tunteella, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Tuijata

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena: Hyvä naapuri
The Couple Next Door, suom. Oona Nyström.
Otava 2017 (ennakkokappale), 316 sivua.

Joskus hyvä kirja voi olla huono, ja joskus huono kirja voi olla hyvä. Shari Lapenan Hyvä naapuri on kaunokirjallisilla kriteereillä arvioituna jokseenkin huono, enkä tiedä. voiko edes trillerigenressä antaa anteeksi sen monia puutteita, mutta kirja oli minulle hyvä juuri siihen hetkeen kun sen luin, marras-joulukuun vaihteessa, työkiireiden ja epävarmuuden keskellä.

Tänä syksynä on ilmestynyt todella paljon upeita kirjoja. Muutaman niistä olen lukenut, joistakin jopa blogannut, mutta monesta olen lukenut vain muutaman rivin ja siirtänyt sitten kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuaikaa. Ja sitten Hyvä naapuri kurkisti kirjekuoresta, ja jäin koukkuun.

En olisi uskonut pystyväni noin vain lukaisemaan kirjaa, jossa pieni vauva siepataan kotoaan vanhempien ollessa naapurissa juhlimassa. Luulisi aiheen olevan liian rankka, mutta henkilöhahmot ovat niin ohuita ja juoni huitelee sellaisissa sfääreissä, että liiallisesta eläytymisestä ei ole pelkoa. Kirjaa voi suositella myös melko herkille lukijoille, sillä siinä ei juuri kuvata raakaa väkivaltaa ja pääjuoni etenee melko kiltisti.

Ymmärrän kyllä, että trillerit ovat juonivetoisia ja että tapahtumien ei ole välttämättä tarkoituskaan olla kamalan uskottavia tai henkilöiden samastuttavia. Trillerikin voi kuitenkin olla looginen, älykäs ja syvällinen, eikö niin? No, Hyvä naapuri menee häpeilemättä siitä, mistä naapureiden välinen aita on matalin. Ideana on langettaa epäilyksen varjo vuoronperään kunkin henkilön ylle ja hämätä epäluotettavilla näkökulmahenkilöillä, mutta se tehdään ajoittain varsin kömpelösti. Juonilankoja jää repsottamaan, yhdestä henkilöstä odotin enemmän ja varsinainen "loppuhuipennus" on suorastaan mauton.

Ja kuitenkin, en kyräile Hyvää naapuria yhteisten iltahetkiemme jälkeen. Muistelen hyvällä sen kepeyttä, koukuttavuutta ja pakoa arjesta. Haluaisin suorastaan löytää lisää yhtä "huonoa" luettavaa. Toisaalla vinkattiin ainakin Paula Hawkinsin trilleriä Nainen junassa (jota kesällä aloittelinkin, mutta joka jäi kesken pääasiassa siksi, että oli e-kirjalaina kirjastosta) ja Joël Dickeriä (jonka esikoisromaania olen vähän lukenut ja joka ei mielestäni ole tarpeeksi huonoa eikä koukuttavaa kirjallisuutta). Mitä sinä ehdottaisit?

Hyvä naapuri toisaalla: Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat, Pihin naisen elämää

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
The Distant Hours, suom. Natasha Vilokkinen.
Bazar 2015, 727 sivua.
Ennakkokappale, romaani ilmestyy 3.9.

Milderhurstin linna täytettyine vallihautoineen, synkkine salaisuuksineen ja vanhenevine asukkaineen on ollut vuosikymmenet kuin jähemettyneenä paikoilleen, kunnes kolmikymppinen kustannustoimittaja Edith 'Edie' Burchill saapuu paikalle tuulettamaan kätkettyjä tunteita ja selvittämättömiä arvoituksia. Yhdeksänkymppiset kaksoset Percy ja Saffy sekä heidän pikkusiskonsa,  sekava ja dementoitunut Juniper ovat asuneet linnassa koko ikänsä. Heidän edesmennyt isänsä Raymond Blythe oli kirjailija, joka niitti mainetta ennen kaikkea kiehtovalla Liejumiehen todellinen tarina -kirjallaan, mutta koki traagisia menetyksiä yksityiselmässään ja suistui vanhetessaan syyllisyyden ja harjojen valtaan. Edien äiti vietti toisen maailmansodan aikana pari vuotta Milderhurstin linnassa pommituksia paossa, ja vuosikymmenet kadoksissa ollut kirje sekä lempikirjaksi muodostunut Liejumies johdattavat tyttärenkin linnaan.

Kaukaiset hetket on aikuisten satu, kuten kirjailijalta aiemmin suomennetut Paluu Rivertoniin ja Hylätty puutarha. Romaani varoittelee hienovaraisesti ottamasta itseään liian vakavasti: Juniperin sanotaan ensin tulleen hulluksi, koska hänen sulhasensa karkasi toisen kanssa, mutta myöhemmin Edie pähkäilee, että eihän noin vähästä tulla hulluksi, "ei tämä ole kaunokirjallisuutta". Pieni itseironisuus onkin tarpeen, sillä Kaukaiset hetket vyöryttää lukijan silmien eteen aikamoisen kliseiden ja melodraaman kuvaston rapistuvasta linnasta särkyneisiin sydämiin ja painajaisista petoksiin. Edien kertojanäänessä ja toilailuissa on ripaus Bridget Jonesia, mikä hieman keventää romaanin synkkyyttä ja tunteellisuutta.

Kaukaiset hetket tarjosi minulle monia viihdyttäviä hetkiä sadepäivinä ja erilaisten kesärientojen lomassa. Varsinaiseksi page-turneriksi romaani alkoi muuttua vasta joskus neljänsadan sivun jälkeen (!) mutta sitä ennenkään en pitkästynyt, vaan nautin Mortonin verkkaisesta tavasta kuvailla miljöitä ja ihmisiä. Myönnän, että monet juonenkäänteet pääsivät hieman yllättämään, olivathan ne kertakaikkisen uskomattomia, mutta Mortonia ei pidä lukea ryppyotsaisesti. Kaukaiset hetket kumartaa goottilaisen romantiikan klassikoiden ja genren modernimpien sovellusten suuntaan (Ch. Brontën Kotiopettajattaren romaani, E. Brontën Humiseva harju, Radcliffen Udolpho ja du Maurierin Rebecca), ja minulle tuli vahvasti mieleen myös L. M. Montgomeryn ja Maria Gripen tuotanto.

Kate Morton ei toki ole kirjailijana Montgomeryn ja Gripen, saatika Brontën sisarusten veroinen. Hän on taitava punomaan mielikuvituksekkaita tarinoita ja vetämään oikeista naruista saaden lukijat koukuttumaan ja nauttimaan. Joissakin kohdin juonenkäänteet menevät sieltä, missä aita on matalin, mutta pääasiassa Morton pitää paketin hyvin kasassa. Henkilöhahmojen psykologinen uskottavuus ei ole tässä genressä niin keskeistä, vaikka tarinan juju on pitkälti kompleksisissa perhesuhteissa, joten etenkin monien sivuhenkilöiden ohuuden ja epäuskottavan käytöksen antaa herkästi anteeksi.

Lukunautintoani häiritsivät vain ihan hienoisesti muutamat kömpelöt ilmaisut tai yli-imelät lauseet, tyyliin "-- tajusin että oli alkanut sataa ja että seisoin Hammersmithissa jalkakäytävällä sairaalan edessä ilman sateenvarjoa katselemassa iltahämärään kaikkoavan taksin perään isäni maatessa sairaalan uumenissa sydän rikkonaisena" tai "kun järki nukkuu, torjunnan hirviöt nousevat esiin" (jälkimmäinen, s. 607, on ehkä käännöstiplu muuten hyvin sujuvassa suomennoksessa). Teksti vilisee hartain äänenpainoin toisteltuja itsestäänselvyyksiä, kuten että valokuvat ovat pysäytettyjä hetkiä tai että kirjeet kertovat menneisyydestä. Ajoittain kiteytykset ovat oivaltaviakin; kirjoittamisen ohjaajat voisivat lisätä mottopankkiinsa, että "tarinoita on kaikkialla ja ihmiset, jotka odottavat sen oikean osuvan kohdalle, saavat palkakseen pelkkiä tyhjiä sivuja". Milderhurstin tytärten tarina ei ole täydellinen kertomus, mutta täyteläinen ja runsas se on, ja joskus on ihana kellua tuollaisessa sujuvan teksin ja mielikuvituksen virrassa.

Kirjan ovat lukeneet/kuunnelleet myös Ulla, Norkku ja Karoliina.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Wsoy 2015, 251 sivua.

Kun aika loppuu on kirja, joka yhtä aikaa pakottaa kääntämään sivua, selvittämään, mitä henkilöille tapahtuu, ja toisaalta pysähtymään, vetämään henkeä kesken raastavien tapahtumien ja miettimään, kysymään loputtomiin.

Palkitun kirjailijan Elina Hirvosen kolmas romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, suunnilleen vuoteen 2030. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on ollut paljon rakkautta, toivoa ja unelmia, mutta jonka jäsenet ovat ajautuneet erilleen toisistaan. Perheen tarinaa kertoo vuoroin ilmastonmuutoksesta luennoiva Laura-äiti, Somaliassa lääkärinä työskentelevä Aava-sisar ja Aslak-veli; vain käytännön ympäristönsuojeluprojektien parissa työskentelevä Eerik-isä jää romaanissa vaille omaa ääntä. Lauran kertojanääni on hallitsevin ja hän puhuu paljon paitsi äitiydestään, myös avioliitostaan. Samankaltaisen asetelman ja tematiikan vuoksi Hirvosen romaanista tulee mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin (Avain 2006, alkuteos We Need to Talk About Kevin 2003). Myös Hirvosen romaani kuvaa viilttävästi äidin huolta, surua ja syyllisyyttä.

Elina Hirvonen rakentaa romaanissaan yhden monimutkaisen syiden verkoston sille, että jokin kääntyy peruuttamattomalla tavalla väärälle raiteelle ja hyvä muuttuu pahaksi. Välillä rakkauskin tahtoo kääntyä vihaksi, mutta moni henkilöistä säilyttää rakkauden käsittämättömien vihanilmausten keskelläkin. Hirvosen romaanissa kipu ja kärsimys siirtyvät sukupolvien ketjussa eteenpäin, kiire ja väsymys estävät näkemästä lasten tarpeita, yksinäisyys ja häpeä synnyttävät vihaa. Sekä Aava että Aslak ovat jääneet paitsi tärkeitä yhteyden kokemuksia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, mutta sisarukset kanavoivat kipunsa hyvin eri tavoin.

Kun aika loppuu muistuttaa monin tavoin Hirvosen esikoisromaania Että hän muistaisi saman (Avain 2005): keskiössä on sisaren ja veljen läheinen mutta kompleksinen suhde ja jokin ihmiset pysäyttävä tragedia, terroriteko. Esikoisromaanissa tuo tragedia oli WTC:n torneihin kohdistunut isku, Kun aika loppuu -romaanissa oman perheenjäsenen tekemä järkyttävä rikos. En ole lukenut Hirvosen toista romaania, Kauimpana kuolemasta, mutta ainakin näitä kahta muuta romaania luonnehtii todella kaunis kieli, jolla toisinaan kuvataan raadollisiakin asioita mutta

Siitä on jo kymmenisen vuotta, kun luin Että hän muistaisi saman, joten muistikuvani siitä ovat lievästi sanottuna hatarat, mutta uskallan sanoa, että Hirvonen on kehittynyt kirjailijana huimasti – eikä esikoinenkaan mikään vaatimaton suoritus ollut, sehän oli Finlandia-ehdokkaanakin! Hirvosen juuri ilmestyneessä kirjassa on enemmän syvyyttä, konkretiaa ja monisärmäisyyttä kuin esikoisessa, joka oli pitkälti sinänsä viehättävää runollista haahuilua ja jonka kuvaama suru ja kärsimys kaikessa riipivyydessäänkin tuntui jotenkin vielä ymmärrettävältä. Mutta kuinka ymmärtää sitä, mitä Hirvonen kuvaa romaanissaan Kun aika loppuu? Tapahtumia ja kehityskulkuja, joille ei edes halua löytää nimeä, saati selitystä. Tärkeämpää kuin ymmärtää onkin, kuten Aava ajattelee, puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy 2014, 269 sivua.

Hän käveli Roopen rinnalla kuusikujaa alaspäin ja mietti asiaa udestaan: Saattoi tietenkin olla myös niin, että isoäidin tarinan puttuminen oli sittenkin raskaampaa kuin joululahjavillasukat. Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

Olen pitänyt Laura Lähteenmäkeä taitavana kertojana nuortenkirjojen ja joskus vuosia sitten lukemani romaanin Kaaso perusteella, mutta nyt Lähteenmäki on kirjoittanut reseptillä, joka uppoaa minuun erityisen hyvin: äitejä ja tyttäriä, siskoksia, menneisyyden painolastia ja vaiettuja perheasioita. Pidän sukuromaaneista ja aikatasojen limittymisestä ja Ikkunat yöhön -romaanissa sukupolvien kokemukset muodostavat uskottavan ketjun ja nykyhetken kuvaukset viittaavat onnistuneesti menneeseen ja toisinpäin. Kun laajahko henkilögalleria ja juonen loimilangat pysyvät hyvin hallinnassa ja tarina on kerrottu kauniilla kielellä, selkein ja osuvin ilmauksin, oli Ikkunat yöhön minulle hyvä kirja aloittaa tutustuminen alkaneen vuoden kirjasatoon.

Ikkunat yöhön -romaanin keskiössä on Niityn metsätila, johon kuuluu satoja hehtaareja metsää, komea päärakennus ja useita muita rakennuksia samassa pihapiirissä. Pian sodan jälkeen Niitty jää ilman isäntää, kun leskiemännän sodassa haavoittunut vanhempi poika kuolee. Nuorempi poika Eino palaa kotitilalleen tuoden mukanaan Tampereen eloisan kaupunkielämän ja sukulaisensa vastahakoisesti jättävän Elsin ja kaksi pientä lasta. Pian syntyy kolmaskin, joka – niin ainakin unettomuuteen suistuvasta Elsistä tuntuu – ei nuku koskaan mutta syö aina ahnaasti.

Elsin vanhemmasta tyttärestä Astasta varttuu Niittyä mustasukkaisesti emännöivä ja metsää tarmokkaasti hoitava, muita ihmisiä kuin poikaansa karttava erakko. Ainoa poika tulee omasta kolmekymppisen miehen kaupunkielämästään mielellään käymään Niityssä, mutta äidin rauha järkkyy Roopen tuodessa ensi kertaa tyttöystävän mukanaan. Kesälomilla piharakennuksessa viihtyy – päärakennuksen ikkunaverhojen takana piileksivän tädin paheksuvista katseista huolimatta – Elsin toisen tyttären, isosiskoaan rennomman Arjan tytär Hanna, jolle niin jonkinnäköisistä alkavan murrosiän kasvukivuista tai kenties jostakin neurologisesta häiriöstä oireileva Niklas-poika ja kriiseissään pyörivä runoilijasisko Riikka tuottavat päänvaivaa.

Perhetarina etenee eri henkilöiden näkökulmasta kerrottujen lukujen kautta; välillä syntyy herkullista ristivalotusta kun samaa kohtausta tai tilannetta katsotaan vuoroin useamman, eri tarkoitusperin ja luonteenpiirtein varustetun henkilön näkökulmasta. Kahden eri aikatason lisäksi menneisyyttä kartoitetaan henkilöiden muistojen kautta. Romaanin jännite säilyy hyvin, ja ajatukset askartelevat kertomuksen aukkojen ympärillä: mitä Elsille ja hänen nuorimmalle lapselleen tapahtui, mikä on tehnyt henkilöistä sellaisia kuin he ovat, mikä on suvun ulkopuolelta tulevan Teresan rooli?

Tarina tempaa mukaansa ja etenkin syrjäiselle maatilalle miniänä joutuvan Elsin yksinäisyydestä ja väsymyksestä johtuva hiljainen pakokauhu ja siitä vähitellen versova vaikea lapsivuodepsykoosi on vaikuttavasti ja koskettavasti kuvattu. Ikkunat yöhön oli kuitenkin jäädä minulta kokonaan lukematta romaanin alun vuoksi. Kirja alkaa jonkinlaisella prologilla, joka, toisin kuin muut luvut, ei ole nimetty näkökulmahenkilön mukaan – romaanin edetessä selviää kyllä, keitä katkelmassa kuvataan. Katkelman tunnelma on hyvin pahaenteinen, ja tunnelma tiivistyykin hyvin vastenmieliseen ja outoon käänteeseeen. Tällainen aloitus olisi kenties sopinut johonkin trilleriin, mutta Ikkunat yöhön on synkistä sävyistään ja osin dekkarimaisesta rakenteestaan huolimatta melko arkista perhekuvausta. Alkukatkelma ei onnistunut koukuttamaan minua, vaan pikemminkin vieraannutti, mutta onneksi heti seuraavilla sivuilla päästään kiinni vahvempiin tarinalinjoihin.