Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy 2014, 269 sivua.

Hän käveli Roopen rinnalla kuusikujaa alaspäin ja mietti asiaa udestaan: Saattoi tietenkin olla myös niin, että isoäidin tarinan puttuminen oli sittenkin raskaampaa kuin joululahjavillasukat. Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

Olen pitänyt Laura Lähteenmäkeä taitavana kertojana nuortenkirjojen ja joskus vuosia sitten lukemani romaanin Kaaso perusteella, mutta nyt Lähteenmäki on kirjoittanut reseptillä, joka uppoaa minuun erityisen hyvin: äitejä ja tyttäriä, siskoksia, menneisyyden painolastia ja vaiettuja perheasioita. Pidän sukuromaaneista ja aikatasojen limittymisestä ja Ikkunat yöhön -romaanissa sukupolvien kokemukset muodostavat uskottavan ketjun ja nykyhetken kuvaukset viittaavat onnistuneesti menneeseen ja toisinpäin. Kun laajahko henkilögalleria ja juonen loimilangat pysyvät hyvin hallinnassa ja tarina on kerrottu kauniilla kielellä, selkein ja osuvin ilmauksin, oli Ikkunat yöhön minulle hyvä kirja aloittaa tutustuminen alkaneen vuoden kirjasatoon.

Ikkunat yöhön -romaanin keskiössä on Niityn metsätila, johon kuuluu satoja hehtaareja metsää, komea päärakennus ja useita muita rakennuksia samassa pihapiirissä. Pian sodan jälkeen Niitty jää ilman isäntää, kun leskiemännän sodassa haavoittunut vanhempi poika kuolee. Nuorempi poika Eino palaa kotitilalleen tuoden mukanaan Tampereen eloisan kaupunkielämän ja sukulaisensa vastahakoisesti jättävän Elsin ja kaksi pientä lasta. Pian syntyy kolmaskin, joka – niin ainakin unettomuuteen suistuvasta Elsistä tuntuu – ei nuku koskaan mutta syö aina ahnaasti.

Elsin vanhemmasta tyttärestä Astasta varttuu Niittyä mustasukkaisesti emännöivä ja metsää tarmokkaasti hoitava, muita ihmisiä kuin poikaansa karttava erakko. Ainoa poika tulee omasta kolmekymppisen miehen kaupunkielämästään mielellään käymään Niityssä, mutta äidin rauha järkkyy Roopen tuodessa ensi kertaa tyttöystävän mukanaan. Kesälomilla piharakennuksessa viihtyy – päärakennuksen ikkunaverhojen takana piileksivän tädin paheksuvista katseista huolimatta – Elsin toisen tyttären, isosiskoaan rennomman Arjan tytär Hanna, jolle niin jonkinnäköisistä alkavan murrosiän kasvukivuista tai kenties jostakin neurologisesta häiriöstä oireileva Niklas-poika ja kriiseissään pyörivä runoilijasisko Riikka tuottavat päänvaivaa.

Perhetarina etenee eri henkilöiden näkökulmasta kerrottujen lukujen kautta; välillä syntyy herkullista ristivalotusta kun samaa kohtausta tai tilannetta katsotaan vuoroin useamman, eri tarkoitusperin ja luonteenpiirtein varustetun henkilön näkökulmasta. Kahden eri aikatason lisäksi menneisyyttä kartoitetaan henkilöiden muistojen kautta. Romaanin jännite säilyy hyvin, ja ajatukset askartelevat kertomuksen aukkojen ympärillä: mitä Elsille ja hänen nuorimmalle lapselleen tapahtui, mikä on tehnyt henkilöistä sellaisia kuin he ovat, mikä on suvun ulkopuolelta tulevan Teresan rooli?

Tarina tempaa mukaansa ja etenkin syrjäiselle maatilalle miniänä joutuvan Elsin yksinäisyydestä ja väsymyksestä johtuva hiljainen pakokauhu ja siitä vähitellen versova vaikea lapsivuodepsykoosi on vaikuttavasti ja koskettavasti kuvattu. Ikkunat yöhön oli kuitenkin jäädä minulta kokonaan lukematta romaanin alun vuoksi. Kirja alkaa jonkinlaisella prologilla, joka, toisin kuin muut luvut, ei ole nimetty näkökulmahenkilön mukaan – romaanin edetessä selviää kyllä, keitä katkelmassa kuvataan. Katkelman tunnelma on hyvin pahaenteinen, ja tunnelma tiivistyykin hyvin vastenmieliseen ja outoon käänteeseeen. Tällainen aloitus olisi kenties sopinut johonkin trilleriin, mutta Ikkunat yöhön on synkistä sävyistään ja osin dekkarimaisesta rakenteestaan huolimatta melko arkista perhekuvausta. Alkukatkelma ei onnistunut koukuttamaan minua, vaan pikemminkin vieraannutti, mutta onneksi heti seuraavilla sivuilla päästään kiinni vahvempiin tarinalinjoihin.

Riikka Pulkkinen: Totta (täydennetty painos)

Riikka Pulkkinen: Totta
Kahdeksas, täydennetty painos (sisältää uuden luvun).
Otava 2011.

Kun hän sanoo haluan, hän katsoo silmiin, silmien taakse, ja minä ajattelen, että oikeastaan ihmisen kasvot ovat jonkinlainen aukeama, kuin metsäaukea. Jokainen pyyntö ja toive, pelko ja salattukin ilo, lapsuuden ilo, avautuu kasvoilla kuin astuisi siimeksestä valoon silloin kun ihminen sanoo haluan. 

Riikka Pulkkisen romaani Totta kertoo pian syöpään kuolevasta Elsasta, joka on tunnettu ja arvostettu psykologi ennen muuta lapsen tunne-elämän ja minäkuvan kehitystä koskevien tutkimustensa ansiosta. Elsa on myös kuvataiteilija Martin vaimo, lääkäri-Eleonooran äiti sekä nuoruuden unelmien ja parisuhteiden karikoissa luovivien Annan ja Marian isoäiti. Syövän saattohoitovaiheesta huolimatta eletään keskiluokkaista, hillittyä arkea, vaikka perheessä uskalletaan näyttää myös tunteita. Jotkut tunteet ja muistot on kuitenkin jouduttu tukahduttamaan, kauan sitten, kun perheessä työskenteli nuori kotiapulainen nimeltä Eeva.

Riikka Pulkkisen tavasta kuvata perhesalaisuuksia, naiseutta ja äitiyttä sekä nivoa yhteen eri sukupolvien kokoemuksia tuli mieleeni kaksi muuta suomalaista, 1980-luvulla syntynyttä kirjailijaa, Helmi Kekkonen (novellikokoelma Kotiin ja romaani Valinta) sekä Essi Tammimaa (toinen romaaninsa Paljain käsin). Pulkkisen Totan ja Tammimaan Paljain käsin -romaanin yhteys on lähinnä teeman tasolla; Pulkkisen kieli on silkoisen kaunista, Tammimaan rehevän, kaunistelemattoman kaunista. Tammimaan henkilöhahmojen elämäkin on rosoisempaa ja haavoittuvampaa kuin Pulkkisen henkilöiden, jotka vaeltelevat Ateneumin käytävillä ja joille saattoihoitokin on yksi iso piknikki, jolla juodaan punaviiniä.

Sen sijaan Kekkosen teosten kielessä ja tunnelmissa on paljonkin samaa kuin Pulkkisella: omenankukkia, vanhoja rakkaita kesäpaikkoja, joissa muistot tiivistyvät, sanoja, joita ei sanota vaikka ne olisivat totta. Tunnetasolla Kekkosen kirjat koskettivat minua enemmän kuin Totta, mutta Pulkkisen kerronta on todella taitavaa ja monivivahteista.

Pulkkinen rakentaa eri aikatasojen ja naishahmojen välille vastaavuuksia, kohtalot tuntuvat periytyvät äidiltä tyttärelle. Maalauksissa, valokuvissa ja romaanin kohtauksissa toistuu veteen astelevan kalevalaisen Ainon hahmo, puhdas tarkoittamatta lian puutetta. Punaisena lankana kulkee myös lapsen kiintymys äitiinsä, tai toiseen hoitajaansa.

Pulkkisen kieltä on arvosteltu liiankin hiotuksi. KirjAntila-blogin Jaakko kiteytti Totta-arvionsa kommentissa osuvasti: "Lauseet valmiita. Ihminen keskeneräinen." Toisaalta Koiranmutkia-blogissa luonnehditaan Pulkkisen kieltä "talouskieleksi" ja "koripalloproosaksi". Minua Pulkkisen kielessä ja kerronnassa (kirjallisuuden kieli saakin, tällaisessa vähäeleisessä, keskiluokkaisessa romaanissa, olla huoliteltua ja paikoin pakahduttavan kaunista) ei häirinnyt mikään muu kuin dialogi. Sanooko rakastajatartaan tapaamaan tullut keski-ikäistyvä aviomies - olkoonkin vaikka taiteilija! - näin: - Minun etsimäni naisen hellyys on niin tiheää, että se valuu sormenpäistä ?

Kaiken kaikkiaan nautin Totan lukemisesta paljon. Aluksi minun oli vaikea eläytyä tarinaan ja kiintyä henkilöihin, mutta kirja avautui minulle uudella tavalla kun kerronta siirtyi 1960-luvulle, Eevan minäkerrontaan. Nämä menneisyyteen sijoittuvat jaksot olivat minulle kirjan koskettavimmat ja toivat henkilöt lähelle, ennen kaikkea Eleonoora-äidin, joka oli tuolloin vasta pieni lapsi, vuoroin äitinsä, vuoroin kotiapulaisen hoivissa.

Totta on luettu osana Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Hymyilevä eläkeläinen, Linnea, Valkoinen kirahvi, Katja ja Salla, joka käsitteli arviossaan jo käsitteeksi muodostunutta nakkipaperiongelmaa.

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Essi Tammimaa: Paljain käsin
Gumerus 2011. 346 sivua.

Minä olen Varpu.
Rakkauteni on ehdoton. Haluan vain sanoa sen ennen kuin sanon mitään muuta.

Essi Tammimaan toinen romaani Paljain käsin on kasvutarina ja kertomus kolmen, tai oikeastaan neljän, sukupolven naisista. Kirja on vastikään nimetty Runeberg-palkintoehdokkaaksi, vahvoin perustein: se on sekä aiheeltaan, kieleltään että rakenteeltaan vahva ja koskettava teos. Pidin kirjailijan neljä vuotta sitten (nimellä Essi Henriksson) ilmestyneestä esikoisromaanista Ilmestys, mutta Paljain käsin -romaanissa oli minulle paljon enemmän kosketuspintaa ja sen kieli on vielä kauniimpaa kuin esikoisessa. Ilmestyksessä kirjailijan ilmaisulle ominaiset runsaat uudissanat paikoin häiritsivät lukukokemustani, mutta toisen romaanin maailmaan ne tuntuvat kuuluvan paljon luontevammin. Tammimaan uudissanat ovat usein onomatopoeettisia tai eri aisteihin perustuvia; ne jäljittelevät ympäristön ääniä, kuten jääkaapin rusahdusta, tai kuvaavat sitä, miltä jokin tuntuu, kun siihen koskettaa paljain käsin, ilman suojahanskoja. 

Romaanin kertoja on hieman alle kolmekymppinen Varpu, joka työskentelee lähihoitajana vanhainkodissa: Minä otan kärisevät papat ja mummut vastaan ala-aulassa, ja minä pesen heidän velton ruumiinsa ennen kuin he lähtevät. Lähtemisellä en tarkoita kotiin lähemistä, ymmärrättehän. Minä pesen heidät viimeisen kerran. Varpulla on kaksi siskoa, lapsettomuudesta kärsivä kuvataiteilija Virva ja varattuun mieheen rakastuva Inari. Isä on lähtenyt Kakkosen matkaan jo vuosia sitten, ja äiti Soile puolestaan on kasvanut isäpuolensa nyrkin varjossa pikkusiskojaan kaitsien, Aila-äidin häivyttyä omille teilleen. Romaanin edetessä liikutaan ajasta ja näkökulmasta toiseen, niin että kaikkien naisten kohtalot tulevat eläviksi.

Romaanin kerronta on monitasoista olematta millään tavalla vaikeaa. Joitakin lukijoita on häirinnyt se, että Varpu on ikään kuin kaikkitietävä kertoja, joka pystyy seuraamaan sisartensa yksityistä elämää, äitinsä ja isoäitinsä lapsuutta ja kertoo omasta elämästään jo kohdusta alkaen. Minusta siinä ei ollut mitään kummallista; kyseessähän on kuitenkin kaunokirjallinen teos. Samantapainen kerrontaratkaisu on myös Anne Enringhtin romaanissa Valvojaiset, joka kertoo tummasävyistä irlantilaista perhetarinaa. Muunlainen  kerronta olisi etäännyttänyt henkilöhahmoista, nyt lukija pääsee niin Virvan, Inarin, Soilen kuin Ailankin ihon alle.

Lukiessani jouduin välillä laskemaan kirjan käsistäni - joko siksi, että olin juuri lukenut jotain pakahduttavan kaunista, tai siksi, että olin lukenut jotain todella rumaa tai surullista. Naisten kohtaloissa on synkkiä sävyjä, mutta jokin myötätuntoisen Varpun kertojanäänessä tuo tapahtumiin valoa ja lohtua, jopa huumorin pilkahdusta.

Paljain käsin on tarina siskoksista, äideistä, sukupolvien ketjusta, naisten uskomattomasta sinnikkyydestä, vahvuudesta ja anteeksiannosta. Minulle se on ennen kaikkea tarina empatiasta, kyvystä ymmärtää toista ihmistä, hänen ratkaisujaan ja olosuhteitaan. Erityisen vahvasti tämä tulee ilmi Varpun suhteessa etäiseksi jääneeseen äidinäitiinsä Ailaan. Lapsena Varpu inhoaa äitinsä vankkumatonta periaatetta käydä Ailaa tapaamassa joka äitienpäivä - riippumatta siitä, onko alkoholisoitunut, lapsensa aikanaan hylännyt Ailahtavainen vastaanottokunnossa. Minä taas päätän, että minusta ei koskaan tule tuollaista, enkä voi millään kuvitella, että Ailakin on joskus ollut nuori ja täynnä elämänhalua. Hänellä on joskus ollut silkkiuikun ihon, ruiskaunokin silmät. Minä en sitä näe, enkä halua nähdä. 

Pyöräillessään töistä kotiin nuorena aikuisena Varpu saa kuulla, että Aila on kuollut. Nyt, kun talutan pyörän Omenalahden sillalta, nousen sen selkään vasta ylämäen laella ja polkaisen vimmaisesti risteyksestä vasemmalle, näen varoittamatta Ailan aivan toisin silmin. Jätän hautausmaan taakseni oikealle ja kadotan suunnan yhtäkkiä kokonaan, ajan silmänkantamattomiin ulottuvalle pellolle, jota merituuli pyyhkii ja jonka ei pitäisi olla siinä. Ja sitten kuulen pahaenteisen jyrinän. Seuraavassa hetkessä ollaan sotakesässä 1944, jossa Aili pyöräilee peloissaan pommikoneiden alla. Pommit eivät putoa hänen päälleen, mutta kaalinhakumatkalla tapahtuu jotain muuta, jonka seuraukset kantavat vääjäämättä siihen hetkeen, kun hänen tyttärentyttärensä pyöräilee töistä kotiin Tällaiset rinnastukset ja saumattomat siirtymät ajanjaksosta toiseen ovat osa romaanin taidokasta, kertomusta palvelevaa rakennetta.

Paljain käsin on eräänlainen kunnianosoitus naisten tekemälle hoivatyölle sekä kotona että laitoksissa. Varpu on rakastava sisko ja tytär, jonka rakkaus ulottuu myös potilaisiin. Kuitenkaan hän ei ole uhri tai ressukka, joka nielisi millaista kohtelua tahansa. Kauneimpia kohtauksia kirjassa on sodan kauhut ja evakkomatkan kokeneen Inkerin, Varpun potilaan, kuolema ja Varpun suhtautuminen siihen, jossa kutoutuu yhteen lapsuus ja vanhuus, elämän ja kuoleman kunnioitus.

En voi antaa rakkaitteni riutua yksin. Äiti ja Virva elävät jokaisessa kuolemalle pesemässäni ja vaatettamassani vanhuksessa. He saattavat haista ummehtuneelta tai eritteilta, vikuroida tai nykiä, olla epäkiitollisia vaikkakin kyynelten usvissa, mutta niinhän pikkulapsetkin ovat! Miksi vain vauvoilla olisi siihen oikeus?

Niinpä minä katson kalloa silmiin, otan käden syliini ja virisen Inkerille vähän unilaulua, jota äiti meille pienenä lauloi. Nuku nuku nurmilintu. Ei hän lepää, ei hän nuku, mutta minun oloani se helpottaa, kun en ollut täällä vaan harjanvarressa. Nyt olen täällä, hetken muistan Inkeriä.

Romaanin loppu on voimaannuttava, valoisa ja lämmin. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta siteet ovat vahvat: On siristettävä silmiään, että näkisi heidät. Ettei häikäistysi näistä elämäni naisista. 

Paljain käsin on luettu myös blogeissa Kujerruksia, Hiirenkorvia ja muita merkitöjä, Järjellä ja tunteella, Kirjanurkkaus, Juuri tällaista, Lumiomena, Inahdus, Lukuisa, Kirjava kammari, Mari A..n kirjablogi, Booking it some more, Opuscolo sekä Rakkaudesta kirjaan -palkitussa Morren maailmassa - Morrelta sain tämän kirjan luettavakseni ja kirjahyllyni aarteeksi, mistä lämmin kiitos!

Kirja on luettu osana Siskoskirjat- ja Suomalaisen keskiluokan arki -haasteita.

Helmi Kekkonen: Valinta

Helmi Kekkonen: Valinta
Avain 2011. 160 s.

On lokakuu. Viimeisetkin lehdet ovat pudonneet pihan hevoskastanjoista ja koivuista, näen miten ensimmäinen sadepisara osuu keittiön ikkunaan, toinen ja kolmas, sitten niitä ei enää erota toisistaan. Sisällä talossa, vanhojen seinien suojassa, me olemme äidin kanssa jälleen kahden. 

Helmi Kekkosen Valinta oli minulle hyvin intensiivinen lukukokemus, jonka taustalla kuuntelin öistä rankkasadetta tai ihailin kuulasta syyspäivää. Ohut kirja, pieni helmi, tuli luettua alle vuorokaudessa, mutta tunnelma säilyy mielessä varmasti pitkään.

Olin jo ennalta viehättynyt kirjan alkuasetelmasta: vanha talo meren rannalla, talossa äiti ja tytär, jotka tyhjentävät taloa leskeksi jääneen äidin muuttaessa pois. Isä on kuollut yllättäen keväällä. Perheeseen kuuluu Ruut-äidin ja Aava-tyttären, jotka ovat tarinan pääasialliset kertojat, lisäksi etäisyyttä pitävä Helena-sisko sekä vuosia sitten pois muttanut Ilja-veli, johon yhteys on katkennut niin, että edes suruviestiä ei kyetä toimittamaan.

Kekkosen kieli on lyyristä, jonkun makuun ehkä liiankin kaunista ja huoliteltua, mutta minä nautin sen lukemisesta. Jotain pakahduttavaa niin tarinassa, sen kuvaamien ihmisten tunteissa kuin kielessäkin oli -  vaikka lukeminen oli ihanaa, oli myös helpotus, että kirja oli muodoltaan pienoisromaani. Kerrontaan on saatu vähäeleisesti mukaan paljon: esimerkiksi Aavan rakastettua Mikkoa kuvataan vain parissa kohtauksessa, mutta hän on jatkuvasti läsnä Aavan kerronnan sinuna.

Valintaa on blogiarvioissa verrattu niin Riikka Pulkkisen Tottaan, Essi Tammimaan Paljain käsin -romaaniin kuin Johan Bargumin Syyskesään. Itselleni tuli voimakkaasti mieleen Elina Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman (2005, ks. Hesarin arvio). Luin Hirvosen kirjan melko pian sen ilmestymisen jälkeen joten en muista kaikkia yksityiskohtia, mutta sekä Valinnan että Että hän muistaisi saman kieli on kuulaan kaunista, tunnelma melankolinen ja kerronta tiivistä. Hämmentävästi kirjat ovat myös melkein tarkalleen saman pituisia (Hirvosen kirjassa on 158 sivua). Molemmissa kuvataan perhettä, jonka tragedia syntyy vaikenemisesta, halusta unohtaa, kohtaamattomuudesta. Molemmissa näkökulma on nuorten aikuisten, veljen ja sisaren suhde on tärkeä mutta kipeä ja mielisairaalan miljöö tulee tutuksi.

Aiheen ja tematikkan tasolla Valintaa voi verrata myös Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Ihon aikaan (19939. Ihon ajassa tytär hoitaa kuolevaa äitiään ja saa selville tämän nuoruuteen liittyvän salaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaasti myös naisen omaan käsitykseen juuristaan ja identiteetistään. Myös Ihon ajan äiti on joskus tehnyt valinnan. Aavan äiti Ruut on vasta keski-ikäinen ja fyysisesti hyvissä voimissa, mutta emotionaalisesti Aava on aina hoivannut häntä ja kantanut vastuuta koko perheestä. Isän kuoltua Aava on se, joka on läsnä äidilleen ja yrittää auttaa tätä talon tyhjentämisessä tulevia vuokralaisia varten. Äidin kertomana myös Aavalle selviää asia, joka muuttaa hänen käsitystään äidistä ja perheestä.

Kekkosen Valinta on romaani äidistä ja tyttärestä, mutta se on myös siskoskirja, vaikka sisarussuhteen kuvaaminen on melko vähäistä. Pienet hetket, joina Aava ja Helena ovat yhdessä lapsina tai aikuisina tai puhuvat yhdessä puhelimessa - vaikkakin paljon toistensa ohi - ovat kuitenkin merkityksellisiä. Aava muistelee ja ajattelee Helenaa paljon. Helena pääsee itse ääneen parissa lyhyessä kerrontajaksossa, joissa hän valottaa omaa suhdettaan perheeseen. Helenasta olisin halunnut tietää enemmän: miksi hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi, miksi tunsi mustasukkaisuutta sisarensa asemasta perheessä? Siksikö, koska päätti itse paeta perheen tulehtunutta ilmapiiriä, kieltäytyä hyväksymästä sitä, kieltäytyä suojelemasta äitiä? Helena on tehnyt elämässään samansuuntaisen valinnan kuin äitinsä - ja kuitenkin aivan erilaisen.

Valinnan tarina ei tosiaan ole uusi, mutta se on kerrottu Kekkosen omalla kielellä, omin kuvin ja hahmoin.  Siihen nähden, kuinka tavallinen romaanin perhesalaisuus ja Ruutin "valinta" on (ollut), tarinan jännite ja muutamat sen saamat käänteet tuntuivat hieman liian dramaattisilta. Toisaalta Kekkosen kerronta on niin viitteellistä, että perheen kylmän tunnelman taustalla voi olla paljon sellaista, mitä lukija ei saa tietää. Pidän siitä, että jotkut asiat jäävät kirjassa avoimiksi, että kaikkea ei selitetä puhki.

Valinta on melkko synkkä kirja, mutta näin siinä myös toivoa. Romaanin viimeisessä kuvassa Ruutin asennossa on pyrkimystä selvitä vielä tästä. Kun Aavan puhelin soi, hän toivoo Olisit sinä. Jotenkin minua lohduttaa myös se, ettei vanhaa taloa puutarhoineen myydä pois, se vain vuokrataan - jonain päivänä ehkä Aava asuu siinä, meren äärellä.

Valinnan ovat tehneet blogiinsa myös Jenni, Susa, Katja, Joana ja Seija.

P.S. Haluan ehdottomasti lukea myös Helmi Kekkosen esikoisteoksen, novellikokoelman Kotiin (2009), johon Linnea hiljattain ihastui.