Riitta Jalonen: Kuvitte itsellesi mies

Riitta Jalosen romaanin Kuvittele itsellesi mies (Tammi 2006) lukeminen pian Todistaja Brigitin talossa -teoksen jälkeen tuntui hämmentävältä, vähän kuin kohtaisi vanhoja tuttuja uusissa yhteyksissä. Jälleen kohtaan Jalosen kirjan sivuilla naisia, jotka purkavat suruaan ja vihaansa hiljaisesti, esineitä särkien ja huonekasveja kiusaten. Madeiran-matkalta palaava Mirjami saa kuulla, että hänen poissaollessaan kotona on asunut toinen nainen, kuvataiteilija Inari Ojut. Mirjami heittää parisängyn lakanat ja peitot sekä petollisen miehensä vaatteet ulos hankeen ja raahaa patjat naapurin pihavarastoon. Inari puolestaan on "vierailunsa" aikana, Kalevin poissa ollessa, vaihtanut valokuvien paikkoja, kuvitellut itsensä jo kotoa muuttaneiden kaksostyttöjen äidiksi ja sammuttanut hellästi hoidetuilta kasveilta vihervalot. Tiedostamattaan Inari osuu viattomia kasveja vahingottaessaan Mirjamin ja Kalevin avioliiton kipupisteeseen: kasveja hoidetaan paremmin kuin parisuhdetta, ja vuosia sitten Mirjami on hylännyt unelma-ammattinsa meteorologina ja opiskellut Kalevin rakastamaa puutarha-alaa. Muistoksi nuoruudenhaabeestaan Mirjami olisi halunnut kaksotyttöjen nimeksi Tuuli ja Meri, mutta miehen toiveesta toisesta tuli proosallisemmin Jaana. Mirjami on kadottanut itsensä ja kohdistaa sen vuoksi toiveensa läheisiinsä. Kun kaksostytöt eivät kotoa muuttaessaan haluakaan mukaansa äidin heitä varten säästämiä astioita, Mirjami paiskaa ne yksitellen lattiaan.

Yhtä vähän kuin Brigitin talon Iiris, joka hävittää kaikki vanhat tavaransa hajonneen avioliittonsa jälkeen, pystyy Mirjami pakenemaan menneisyyttään ja kipeitä tunteitaan muistoista latautuneita esineitä tuhoamalla. Romaani seuraa Mirjamin ja Inarin tuntoja ja ajatuksia, Kalevi jää sivuosaan. Kirjan kansikuva ilmaisee asetelmaa hyvin: Kalevi on naisten elämässä kuin paperinukke, josta he voivat kinastella, mutta joka voidaan yhtä hyvin unohtaa laatikon pohjalle. Tai kuin Mirjamin kengät, jotka hän ystävällisesti lainaa liian suuriin kenkiin sonnustautuneelle Inarille tämän näyttelyn ensi-illassa. Inari unohtaa tahallaan palauttaa kengät Mirjamille, ja yhtä mielellään hän olisi lainannut taidetoimittajana työskentelevää Kaleviakin vähän pidempään.

Jalosen koruttomasta kerronnasta ja henkilöhahmoista tulee mieleen Tove Janssonin novellien ja romaanien hahmot, esimerkiksi Kunniallisen petkuttajan Katri ja Anna. Päällepäin käyttäydytään hillitysti, mutta pinnan alla on tummia tunteita ja salaa tehdään pientä jäynää toiselle. Mirjami ja Inari eivät ole kuitenkaan pahoja tai läpeensä itsekkäitä, pikemminkin vähän hukassa. Heistä löytyy silti myös voimaa.

Kuvittele itsellesi mies on kolmiodraama kuten juuri lukemani Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Mutta siinä missä Marttinen kuvaa pettämistä ja mustasukkaisuutta biologisten viettien toteutumisena ja teksti hekumoi rakastavaisten kohtaamisilla, Jalosen kirja on psykologisempi, kuin tutkielma avioliitosta, pettämisen aikaansaamista tunteista ja naisten välisistä suhteista (naisten, jotka ovat ihmisiä, eivät naaraita kuten Marttisen kirjassa). Marttisen Inarin (sattumalta sama nimi kuin Jalosen henkilöhahmolla), Antonin ja Marjan kokema mustasukkaisuus on katkeransuloisen tunteen häivähdyksiä, Jalosen Mirjamilla ja Inarilla se on sisältä päin jäytävä, kylmä tunne, joka sekoittuu muihin menetyksen ja hylätyksi tulemisen tunteisiin.

Jälleen kerran palaan Brigitin taloon, jossa myös käsitellään menetystä ja jotakin hyvin syvältä kumpuavaa vaille jäämisen tunnetta. Kipupisteitä on käsiteltävä jotenkin; Brigitin talossa puhdistava elemetti on tuli, joka tuhoaa vanhoja muistoja ja polttaa metsän, jossa alkaa pian versoa uutta. Kuvittele itsellesi miehessä  taimet ja puut ovat myös tärkeitä, ja kertoessaan Kaleville tietävänsä tämän suhteesta Inariin Mirjami tunsi itsensä puuksi, joka kasvoi keskellä keittiötä ja jonka mies kiersi kaukaa kuin olisi jo alkanut pelätä puun kaatuvan päälleen. Tämän metaforisen puun lisäksi kirjassa kaatuu puu ihan oikeasti, Mirjamin ja Kalevin pihalta poistetaan harsuuntunut hopeakuusi, että se ei kaatuisi myrsyssä heidän kotinsa päälle. Tärkeää vanhan ja virheellisen poistamiseksi tehtävässä prosessissa on myös siivoamisella, pois pyyhkimisellä:

Hän huuhtelisi koko talon vedellä, pesisi kaiken, seinätkin ja katot. Vaikka paperitapetit vaurioituisivat vedestä, hän pesisi ne silti. Hän pesisi myös kellariin piilotetun muotokuvan, liottaisi kerros kerrokselta kaikki värit pois niin, että Inarin työstä jäisi jäljelle vain valkoinen pohjakangas.


Samaan aikaan Inari tekee omaa surutyötään tahollaan. Mirjami on nainen, joka on menettänyt paljon ja pelkää menettävänsä vielä enemmän; Inari sen sijaan on pikemminkin nainen, joka ei ole koskaan saanut mitään, minkä menettämistä pelkäisi yhtä syvästi kuin Inari.

Kuten Todistaja Brigitin talossa, myös Kuvittele itsellesi mies on kirja, joka on näennäisen yksinkertaisen pinnan alla kompleksinen ja monilla merkityksillä kirjottu. Kirja, joka jää kaihertamaan mieleen vielä kauan lukemisen jälkeenkin.

Tästä romaanista ovat kirjoittaneet myös Naakku ja Hanna. Osallistun Jalosen romaanilla myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen.

Melkein sukua Meretelle (Keskiluokan arki -haaste)

Ullakolla säilytettiin kaikkia perheen pyhäinjäännöksiä, joihin sen konjakkipullon lisäksi josta Mannerheim oli kerran juonut, kuuluivat muun ohessa rustonpala, joka joskus oli leikatu veljeni polvesta ja jota säilytettiin spriissä, ja musta silinterihattu jonka isoisäni oli ostanut, kun hänen aivan vuosisadan alussa piti matkustaa Pietariin porvarissäädyn edustajana yhdessä niistä monista valtuuskunnista, jotka yrittivät saada tsaarin järkiinsä --.


Suomalaisen keskiluokan arki -haastetta on kiittäminen siitä, että päätin lukea Merete Mazzarellan "nuoruudenmuistelmat" Ensin myytiin piano (1985, Först sålde de pianot 1979). Olen rakastanut Mazzarellan pohtivaa, lämmintä ja itseironista kirjoitustyyliä siitä saakka, kun luin lukiolaisena esseeteoksen Silloin en koskaan ole yksin - lukemisen taidosta (1999). Pohjoismaisen kirjallisuuden professorin (nykyisin emerita, kuten kirjasta Matkalla puoleen hintaan - eläkkeellä olemisen taidosta voimme lukea) Fredrika Runeberg -elämäkerta on aivan omaa luokkaansa, niin eläytyvästi ja taidokkaasti se on kirjoitettu. Parisen vuotta sitten luin Esitettävänä elämän ja jotenkin hämmennyin: onko Mazzarella tosiaan kirjoittanut "muistelmateoksen" jo kolmekymppisenä? Ja niin mazzarellamaista, älykästä tekstiä jo silloin, kipeistäkin aiheista. (Edellisen lukukokemukseni jälkimainingeissa en malta olla vertaamatta Mazzarellaa Carol Shieldsiin.)


Ensin myytiin piano kertoo Mazzarellan lapsuudesta, isä- ja äitisuhteesta, ulkopuolisuuden tunteesta, kun siirryttiin aina uuteen maahan isän diplomaattityön perässä, kouluvuosista sisäoppilaitoksessa sekä Mazzarellan suvusta. Teksti ei ihan samalla tavalla temmannut mukaansa ja lumonnut ilmaisullaan kuin monet muut kirjailija-kirjallisuudenutkijan teokset, mutta jotenkin kuitenkin koukutti. Olisin saattanut haukotella sukumuisteloiden äärellä, ellei teksti olisi ollut niin omaäänistä.

Olen aina kokenut Mazzarellan sukulaissieluna kirjarakkauden ja muutamien arkisten anekdoottien vuoksi, joita hän on kirjoissaan viljellyt. Oli hauska yllätys Ensin myytiin pianoa lukiessa huomata, että jos ei minulla ja Meretellä, niin ainakin hänellä ja minun lapsillani on jossain historian hämärissä yhteisiä esi-isiä - niin kuvaavia yksityiskohtia ja nimiä Mazzarella suvustaan kertoilee ja niin tarkkaan olen mieheni suvun sukukirjat lukenut.

Ihan ensimmäiseksi mazzarellaksi en tätä kirjaa suosittele, mutta lukekaa vaikka Illalla pelataan Afrikantähteä - isovanhemmista ja lapsenlapsista, niin ymmärrätte, miksi Mazzarellan teokset viehättävät näin paljon!

P.S. Suomalaisen keskiluokan arki -haasteesta luettu 2/5.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat (Keskiluokan arki -haaste)

Kiitokset tämän kirjan löytämisestä kuuluvat Juuri tällaista -blogin Ilselle, joka kirjoitti kirjasta innostuneesti ja innostavasti täällä. Ilse puolestaan oli saanut vinkin anni m:lta. Aiemmin en ollut kuullutkaan Jussi  Valtosesta. Pikaisen googlauksen tuloksena opin, että Valtonen on psykologi, joka kirjoitti jo opiskeluaikanaan Ben Furmanin kanssa kirjan Jossakin on ilo: tietoa ja toivoa masennuksen kokeneille ja heidän läheisilleen. Myös Siipien kantamat kertoo, monien muiden teemojen ohessa, masennuksesta. Minäkertoja Juhani Koskela, viisikymppinen äidinkielenopettaja, toteaa, että toiset ovat parempia olemaan onnellisia kuin toiset - ja hänellä, Juhanilla, tuo taito on hukassa.


Ei tosin ole ihme, jos masennus valtaa ihmisen, joka on kokenut muutaman vuoden kuluessa niin monta suurta kriisiä. Vähitellen lukijalle selviää, että Juhani on vaimonsa Hannan kanssa kokenut lapsettomuuden, kuolleen lapsen syntymän ja avioeron. Kielletty rakkaus lukiolaistyttö Marianneen, omaan opiskelijaan, saa Juhanin itsetutkiskelun kautta oivaltamaan, että kuten Shaw'n näytelmään Pygmalion perustuvan musikaalin tohtori Higgins, myös hän on pyrkinyt muovaamaan nuoresta neidosta mieleisensä: " Mistä Marianne on tullut? Mielikuvituksestani, kokonaan?" Tästä myös lukija saa aiheen miettiä,  kuinka todellinen romaanin Marianne on - ainakin hän on henkilöhahmona yksiulotteisempi kuin Juhani, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. 


Tämä kirja on sekä elämänmakuinen että hyvin kirjallinen, rakenteeltaan hiottu ja täynnä kirjallisia viittauksia Väinö Linnasta Bridget Jonesin päiväkirjoihin. Kauniisti ja ilmeikkäästi kirjoitettu. Surullinen, itkettävä, kuitenkin toivoa antava. 


Jossakin muka-objektiivisessa perspektiivissä mitättömät asiat tuntuvat yhtäkkiä merkityksellisiltä, monet tärkeiltä näyttäneet muuttuvat naurettaviksi.


Eväsretki kummipojan kanssa Seurasaareen, ruisleivät ja pillimehut, pähkinäpussiin kiipeävä malttamaton orava, jonka poika muistaa vielä seuraavana jouluna. Pieni käsi joka tarttuu omaani, siniset silmät.


Siipien kantamat -romaanista on kirjoittanut myös Sanna.
Polkuja eteenpäin (kirjoja, jotka käsittelevät samaa opettaja-oppilas/vanha mies-nuori nainen -kuviota, joskin kukin aivan omalla tavallaan): Riikka Pulkkinen: Raja, Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi, Rauha S. Virtanen: Ruusunen, Matti Larjavaara: Ketunmorsian, Nabokov: Lolita , Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö.


P.S. Tämä on ensimmäinen postaukseni, joka käsittelee blogin aikana loppuun lukemaani kirjaa. Tästä se ihan oikeasti alkaa!
P.P.S. Lisämotivaatiota tämän upean kirjan lukemiseen: Löytyy myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteen lukulistalta! Nyt olen itse lukenut Karoliinan kokoamalta listalta 1/5.