Miten haasteet ovat sujuneet?

Karoliinan Keskiluokan arki -haasteen nimikkokuva kuvaa hyvin myös lukuhaasteiden moninaisuutta!

Vuosi lähenee loppuaan ja sen myötä myös monet kirjablogeissa kiertävät lukuhaasteet ovat tulossa päätökseensä. Teenkin nyt yhteenvedon siitä, miten sain suoritettua näitä innolla kahmimiani haasteita - ja kuulisin mielelläni teidän muiden kokemuksia, joko omina postauksinaan tai tämän postauksen kommenteissa!

Kirjavan kammarin Siskoshaaste oli ihana ja innostava, ja siihen vastasinkin useammalla kirjalla kuin vaaditulla viidellä. Suosikkisiskoskirjani oli Essi Tammimaan Paljain käsin, muut haasteeseen lukemani kirjat löytyvät täältä. Olisin halunnut lukea haasteen puitteissa myös Susan Fletcherin Meriharakat, mutta kirjan lukeminen jäänee ensi vuoteen. Ihaninta tässä Karoliinan ideoimassa haasteessa oli teema, johon kuuluvia kirjoja löysi helposti haasteen alkuperäisestä listasta tai haasteeseen osallistuneiden postauksista.

Suomalaisen keskiluokan arki -haaste sujui niin ikään mallikkaasti: haasteeseen lukemani kuusi kirjaa löytyvät, kuten edellä mainitut siskoskirjatkin, haastesivultani. Paras keskiluokkakirjani oli Jussi Valtosen Siipien kantamat, joka ei tosin ole tämän "lajityypin" puhdasoppinen edustaja, sillä tavallista suomalaista arkea siinä kuvataan aika vähän. Tarkoitus oli lukea haasteeseen mm. Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, mutta kirja jää nyt toiseen kertaan (kenties Morren "Kuuden kovan kotimaisen" haasteeseen?) Karoliinan ideoiman haasteen alkuperäinen idea oli löytää kotimaisesta kirjallisuudesta samantyyppisiä arkea kuvaavia romaaneja kuin amerikkalaisten Anne Tylerin ja Carol Shieldsin tuotanto - on ollut hienoa olla projektissa mukana!

Taavan lukupäiväkirjan Taava haastoi mukaan Tietokirjahaasteeseen, joka onkin sujunut omalla painollaan: tarkoituksena oli lukea kymmenen tietokirjaa lukuvuoden 2011-2012 kuluessa, mutta haaste on omalta osaltani suoritettu (kun laskin mukaa myös pari lasten tietokirjaa, jotka toin blogiini). Olen listannut syksyn mittaan lukemani tietokirjat haastesivulle. Paras lukemani tietokirja oli ehkä Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisö, tai sitten Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet.

Myös Järjellä ja tunteella -blogin Susan ideoima Nostalgian jäljillä -haaste on suoritettu kolmella kirjalla. Alunperin suunnittelin, että olisin lukenut haasteen puitteissa myös blogini nimikkokirjan, L. M. Montgomeryn Sinisen linnan, mutta vietinkin nostalgisia hetkiä mm. Louisa M. Alcottin Sireenien alla -kirjan parissa. (Kurkkaa muut kirjat haastesivulta.)

Kirjavan kammarin laajassa Totally British -haasteessa en saanut aivan kaikkia tavoittelemiani kategorioita täyteen (ainakaan vielä, onhan tässä pari päivää aikaa ;)), toisiin taas luin vaadittua enemmän kirjoja. Lukemani TB-kirjat voi kurkata haasteen omalta alasivulta. Parhaita lukuelämyksiä tämän haasteen puitteissa tarjosivat Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa, Colm Toibinin Brooklyn ja Sarah Watersin Vieras kartanossa - vain muutamia mainitakseni... Tästä haasteesta sain todella paljon lukuvinkkejä!

Aloitin loppuvuodesta myös oman haasteen, "Tuntemattomat tyttökirjat", johon en ole vielä ehtinyt lukea yhtään kirjaa, mutta käykääpä kurkkaamassa vaikka Margitin, Katjan, Liisan, Saran ja Ainon haasteeseen linkittämät postaukset! Kiitos kaikille haasteeseen mukaan ilmoittautuneille; haastehan kestää ensi vuoden lokakuun loppuun, joten mukaan ehtii vielä hyvin!

Edit: Osallistuin myös Luen ja kirjoitan -blogin Paulan aloittamaan Kirjallista elämää -haasteeseen, johon luin ainakin seuraavat kirjat: Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin, Claes Anderssonin Jokainen sydämeni lyönti, Kari Levolan (toim.) Kirjailijan työmaat sekä Vesa A. Korhosen Hyvä, parempi, valmis. 

Lurun lukujen Lurun ideoimaan Taiteilijaelämää -haasteeseen luin kaksi kirjaa: Riikka Stewenin Niin kauan kuin rakastat ja Tuula Levon Neiti Soldan. 

Näiden lisäksi osallistuin muutamaan Satun luetut -blogin minihaasteeseen, kuten "Apiloita ja omenankukkia", "Lapsen silmin" ja "Pienkustantamot".

Lisää lukuhaasteita löytyy Haastavaa lukemista -blogista, ja vuoden vaihtuessa alkaa uusia haasteita varmasti putkahdella blogimaailmaan, sitä odotellessa!

Tuula Levo: Neiti Soldan (Taiteilijaelämää-haaste)

Tuula Levo: Neiti Soldan. 
Otava 2000. 286 sivua.

Jussin kuolemasta on kulunut kohta kymmenen vuotta. Jussi haudattiin valtion varoin ja suurin juhallisuuksin. Ensin kulttuuriväki järjesti muistotilaisuuden Diakonissalaitoksen kappelissa, sitten arkku kuljetettiin junalla Iisalmelle, jonne Jussi oli toivonut tulevansa haudatuksi. Hän halusi lepopaikakseen kirkon mäen, josta näkyisi maantie, järvi ja pappilaan johtava koivukuja. 


Näin alkaa Tuula Levon esikoisromaani Neiti Soldan, enkä ihmettele, että kirja jäi minulta kesken ihan alkumetreillä, kun kymmenisen vuotta sitten yritin sitä ensi kertaa lukea. Romaanin nimihenkilö Tilly Soldan, kuvataitelija Venny Soldan-Brofeltin "vackraste syster" ja edellisen aviomiehen, kirjailija Juhani Ahon "avovaimo" on kuolemassa syöpään ja muistelelee menneitä syntejään ja onnenhetkiään yksinäisenä ja kivuliaana. Varsinaisen kolmidraamaan tapahtumat on etäännytetty usean vuosikymmenen taakse, ja siksi varsinkin kirjan alku on varsin laimea suhteessa jännitteisiin, jotka piilivät Tillyn, Vennyn ja Jussin kolmiliiton pinnan alla.

Juhani Ahon 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi päätin kuitenkin yrittää kirjan lukemista uudestaan - onneksi, sillä pienen alkukankeuden jälkeen tarina lähti vetämään ja kerronnan takaumat olivat usein niin pitkiä, että paikoin unohdin lukevani keski-ikäisen Tillyn tunnontuskien värittämiä muisteloita. Levon romaanin Tilly oli paikoin ärsyttävän naiivi, itsekäs ja toisaalta toisten vietävissä ja saamaton, mutta hänestä läytyi tiukan paikan tullen myös uskomatonta tarmoa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tällainen tiukka paikka oli, kun Tilly oli menettää lopullisesti Tanskassa synnyttämänsä aviottoman lapsen, Ahon kolmannen pojan (kaksi ensimmäistä syntyivät avioliitossa Vennyn kanssa). Tilly meni töihin, säästi rahaa Tanskanmatkaan ja omaan kotiin, opiskeli lastenhoitoa ja nouti lopulta lähes kaksivuotiaan poikansa Suomeen.

Juhani Aho oli suhtautunut poikansa "kotiinpaluuseen" epäilevästi, ei vähiten Vennyn mustasukkaisuuden ja ihmisten juorujen vuoksi, mutta hänen sydämensä suli Nisselle ensinäkemältä ja hän osti Tillylle Järvenpään Aholan naapurista torpan, jossa tämä saattoi asua ja pitää lasten kesäsiirtolaa. Siellä, "Kakarasaarella", Aho vierailikin sitten ahkerasti poikaansa ja Tillyä tapaamassa.

Nykyajan näkökulmasta on jokseenkin mahdotonta ymmärtää Venny-Jussi-Tilly -kuviota. Kaipa piirit sitten vain olivat sata vuotta sitten niin pienet, että kun kerran on ihastunut siskonsa mieheen, tässä roikutaan sitten vuosikymmenet (puoli)salaisten tapaamisten merkeissä, lähes julkisessa avoliitossa. Tai kun Venny sattui tarvitsemaan apua lasten- ja kodinhoidossa (esim. lähtiessään itse ulkomaille muutamaksi viikoksi), hän turvautui Tillyyn, vaikka oli huomannut Jussin ja Tillyn iskeneen silmänsä toisiinsa jo ensi tapaamisella. Juhani Aho taas taisi edustaa sitä miestyyppiä, joka haluaa kaiken itselleen, muiden tunteista viis. Hänen kirjailijantyönsä vaati, että hän saa olla "naisen rakastama". Sekä Vennya että Tillya käy sääliksi.

Pidän kovasti Suomen kulttuurihistoriaa elävöittävistä romaaneista, mutta lukemista häiritsevät "pakolliset" tapahtumat ja asiat, jotka selostetaan, vaikka se rikkoisi tarinan kulkua, sekä "name-dropping". Neiti Soldanissa marssitetaan näyttämölle tai mainitaan Sibeliukset, Järnefeltit, Akseli Gallen, Haloset, Swanit, Erkot ja Kajanderit, vaikka heillä ei ole tarinan kannalta juuri merkitystä. Kuitenkin romaani on esikoisteokseksi oikein hyvä, ja aihe kiinnostava ja kutkuttava.

Osallistun kirjalla Lurun lukujen Taiteilijaelämää-haasteeseen.
Neiti Soldanin on lukenut myös Sanna.

Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja

Raili Mikkanen (teksti) ja Laura Valojärvi (kuvitus): Suomen lasten linnakirja
Minerva 2011. 95 sivua.

Jos et ollenkaan pidä surullisista tarinoista, tätä ei kannata lukea. Toisaalta on tämä aika jännittäväkin.


Yöllä Raaseporin linnassa ei tietenkään saa vierailla, mutta hiivitään nyt kuitenkin niin lähelle linnaan kuin päästään. Onneksi on kuutamo. Shh! On oltava aivan hiljaa, sillä nyt on juuri oikea hetki. Kuu on seitsemän päivää vanha ja katsee linnaa etelästä. On maltettava odottaa, kunnes se on siirtynyt vielä sen verran, että loistaa linnan ikkunoista suoraan sisään. 


Nyt! Joesta alkaa nousta sumua! Se kohoaa hitaasti linnan ympärille ja ja peittää kaiken häilyvään hämäryyteen. Tuntuu viileältä. 


Mutta juuri näin sen pitikin tapahtua. 


Kuuletko? Lapsen naurua. Siellä he ovat! Pieni poika leikkii linnan käytävillä piilosilla äitinsä kanssa. Mutta niin kuin arvaat, ei siellä ihan tavallinen pieni poika ole eikä äiti liioin. Siellä ovat Raaseporin linnan kummitukset äiti-Katariina ja hänen pieni poikansa. 

Näin kutkuttavasti Raili Mikkanen johdattaa nuoret lukijat Raaseporin linnaan ja sen historiaan kirjassaan Suomen lasten linnakirja. Tämä tietokirja on täynnä seikkailua, mielenkiintoista tietoa ja tarinan taikaa. Lukija pääsee kurkistamaan pitkiin hämäriin käytäviin, kapuamaan kapeita kiviportaita, katsomaan korkealta kauas, kuvittelemaan menneitä aikoja, tuntemaan vanhojen linnojen ja linnoitusten taikaa! Rakennukset on luokiteltu linnoihin, kartanolinnoihin ja linnoituksiin, ja kirjasta löytyvät niin tutut Turun ja Olavinlinnat kuin hieman tuntemattomammat Louhisaaren kartanolinna ja Svartholman linnoitus. Kirjan alussa on kuvittaja Laura Valojärven piirtämä kartta, johon linnat on merkitty.

Kirjan esipuheessa Mikkanen rakentaa siltaa satujen prinsessa- ja ritarilinnojen ja suomalaisten historiallisten linnojen välille. Kulta- ja timanttiaarteita löytyy lähinnä satukirjojen linnoista, mutta kuka tahansa joskus voi löytää ihan oikean, historiallisen esineen, kuten kirjailijan ukin pellosta kauan sitten löydetytn pronssisen rintakoru, jonka mallin mukaan valmistetaan nykyään Suotniemi-korua. Yleensä tällaisia löytöjä tehdään kuitenkin lähinnä arkeologisilla kaivauksilla.

Kunkin linnan omassa luvussa kerrotaan linnan historiasta, rakentamisesta ja asukkaista, ja mukana on myös historialliseen aikaan sijoittuva tarina, johon voi eläytyä peläten kummituksia tai ihaillen Puolan prinsessa Isabellaa. Näiden kertomusten kautta linnojen menneisyys  ja Suomen historia tulee eläväksi. Lukukokemuksena pienten lasten kanssa Suomen lasten linnakirja on sekä tietokirja että satukirja - sekä informatiivinen että seikkailullinen aines toimii.


Laura Valojärven kuvitus on ihanaa. Monesti lasten tietokirjojen kuvitus on hieman oppikirjamaista, mutta Valojärven kuvat ovat sadunhohtoisia ja hänen hahmojensa ilmeet eläviä. Jokaisen linnatarinan alussa on koko aukeamanlaajuinen, kauniin murretunsävyinen kuva kyseisestä linnasta.

Suomen lasten linnakirjaan ovat ihastuneet myös Annika, Riina, Morre, Järjellä ja tunteella, Susan kirjasto ja Leena Lumi.

Jani Kaaro ja Väinö Heinonen: Evoluutio

Jani Kaaro (teksti) ja Väinö Heinonen: Evoluutio
Avain 2011. 64 sivua.

Jani Kaaron ja Väinö Heinosen Evoluutio on kotimainen lasten tietokirja ihmisten ja eläinlajien synnystä ja kehityksestä. Runsaasti kuvitetusta kirjasta tulee positiivisella tavalla mieleen Olipa kerran elämä- ja Olipa kerran ihminen -animaatiosarjat, joissa myös tarjotaan paljon tietoa tarinamaisessa muodossa, huumorilla höystettynä.

Väinö Heinosen kuvitus on rosoista, hieman sarjakuvamaista ja humoristista. Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Jani Kaaron informatiivinen, mutta myöskin hieman pilke silmäkulmassa tehty teksti ja Heinosen kuvitus tukevat toisiaan.

Kirja esittelee ensin muutamia maailman synnystä kertovia myyttejä eri kulttuureista, muun muassa kotoisan kalevalaisen sotkamyytin. Kirjan ensimmäisessä osassa tutustutaan myös evoluutioon käsitteenä sekä muutamiin sen tiimoilta nousseisiin kiistakysymyksiin. Toisessa osassa kerrotaan geeneistä, kolmannessa syvennytään elämän syntyyn (ja tutustutaan myös dinosauruksiin!) ja neljännessä pohditaan ihmislajin kehitystä.

Pakko tunnustaa, että Evoluutiossa on runsaasti uutta tietoa myös kaltaiselleni humanistiäidille. Kirjassa mainitaan muun muassa monia tiedemiehiä, joista en muista aiemmin kuulleeni, ja vaikka evoluutioteorian perusidea on hallinnassa, syventää kirja tietouttani siitäkin. Sanoisin, että kuka tahansa alakoululainen, joka omaksuu kirjan sisällön (ja ymmärtää eron myyttien, tiedehistoriallisten anekdoottien jan tieteellisen tiedon välillä), tulee loistamaan luonnontiedon tunneilla!

Kirjan (sekä kuvien että tekstin) huumori avautuu ehkä parhaiten isoimmille koululaisille tai aikuisille, esimerkkinä tarina Paracelsuksesta, joka yritti "valmistaa" ihmisen hauduttamalla luita, ihoa ja eläinten karvoja hevosenlannassa. Tarinan mukaan lannasta kömpikin lopulta pienikokoinen ihminen. "Valitettavasti tämä pikku ukko puraisi Paracelsusta koipeen ja luikki pakoon, joten asiasta ei jäänyt todisteita."

Suosittelen kirjaa esikoululaisille ja sitä vanhemmille, parhaiten Evoluutio sopii ehkä noin 9-13 -vuotiaille. Omat 4- ja 6-vuotiaani kyllä kiinnostuivat kirjasta ja halusivat kuunnella sitä hetken, mutta kirjan tietopuolinen aines ei heille varmaankaan vielä aukene. Palailemme lasten kanssa kirjaan sitten myöhemmin. Suunnilleen samanikäiset lapset Lumiomena- ja Järjellä ja tunteella -blogeissa ovat kuitenkin pitäneet tästä paljon, ja kurkkaa myös tulevan biologianopettajan arvio Evoluutiosta Kujerruksia-blogista!

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

Järjellä ja tunteella -blogin Susa keksi hauskan tavan laittaa oma kirjavuosi pakettiin: Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteen. Ideana on vastata vuoden mittaan lukemillaan kirjoilla muutamaan kysymykseen. Olen vastannut kysymyksiin rennolla otteella, sillä ehdottoman "oikeita" vastauksia on vaikea antaa, kun on lukenut niin paljon (hyviä) kirjoja tänä vuonna. 


1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
En osaa vastata yhtä, joten mainitsen kolme: Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä, Colm Toibinin Brooklyn ja Essi Tammimaan Paljain käsin.
2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Jukka Pakkanen, Elena Damianin kirjeet tai Mary Ann Shaffer, Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. 
3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Jätän kirjat aika helposti kesken, jos siltä tuntuu, ja siirryn seuraavaan. Noloa tunnustaa, mutta Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan olisin halunnut jättää kesken, mutta luin loppuun, koska ajattelin, että sen täytyy olla hyvä.
4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
En kovin helposti itke kirjojen takia, mutta minua herkistivät ja liikuttivat aiemmin mainitun Tammimaan kirjan ohella Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa ja Helmi Kekkosen novellikokoelma Kotiin. 
5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Ehkä Sarah Watersin goottisävyistä romaania Vieras kartanossa.
6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Karin Ehrnroothin upeasta, omaelämäkerrallisesta romaanista Vinoon varttunut tyttö en ole huomannut muita bloggauksia kuin omani, mutta koska kirja ilmestyi vasta tänä syksynä se ehtii vielä saada blogisavuja.
7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Kate Mortonin Paluu Rivertoniin.
8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
A. S. Byattin Lasten kirjan - ihan sen takia, että minulla menee hetki lukea tuo lähes tuhatsivuinen järkäle edes yhteen kertaan ;).
9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Anne Enrightin Valvojaiset.
10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Bo Carpelan, Lehtiä syksyn arkistosta. 
11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Daphne Kalotayn Bolsoin perhosesta.
12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Johan Bargum, Syyskesä. 13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Anelma-Järvenpää-Summasen novellikokoelma Tahtoihmisiä (yllätys siksi, etten ollut kuullut ko. kirjailijasta aiemmin.  
14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Helmi Kekkonen, Valinta.
15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Kate Chopinin romaania Herääminen.


Mukavaa torstai-iltaa!

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Essi Tammimaa: Paljain käsin
Gumerus 2011. 346 sivua.

Minä olen Varpu.
Rakkauteni on ehdoton. Haluan vain sanoa sen ennen kuin sanon mitään muuta.

Essi Tammimaan toinen romaani Paljain käsin on kasvutarina ja kertomus kolmen, tai oikeastaan neljän, sukupolven naisista. Kirja on vastikään nimetty Runeberg-palkintoehdokkaaksi, vahvoin perustein: se on sekä aiheeltaan, kieleltään että rakenteeltaan vahva ja koskettava teos. Pidin kirjailijan neljä vuotta sitten (nimellä Essi Henriksson) ilmestyneestä esikoisromaanista Ilmestys, mutta Paljain käsin -romaanissa oli minulle paljon enemmän kosketuspintaa ja sen kieli on vielä kauniimpaa kuin esikoisessa. Ilmestyksessä kirjailijan ilmaisulle ominaiset runsaat uudissanat paikoin häiritsivät lukukokemustani, mutta toisen romaanin maailmaan ne tuntuvat kuuluvan paljon luontevammin. Tammimaan uudissanat ovat usein onomatopoeettisia tai eri aisteihin perustuvia; ne jäljittelevät ympäristön ääniä, kuten jääkaapin rusahdusta, tai kuvaavat sitä, miltä jokin tuntuu, kun siihen koskettaa paljain käsin, ilman suojahanskoja. 

Romaanin kertoja on hieman alle kolmekymppinen Varpu, joka työskentelee lähihoitajana vanhainkodissa: Minä otan kärisevät papat ja mummut vastaan ala-aulassa, ja minä pesen heidän velton ruumiinsa ennen kuin he lähtevät. Lähtemisellä en tarkoita kotiin lähemistä, ymmärrättehän. Minä pesen heidät viimeisen kerran. Varpulla on kaksi siskoa, lapsettomuudesta kärsivä kuvataiteilija Virva ja varattuun mieheen rakastuva Inari. Isä on lähtenyt Kakkosen matkaan jo vuosia sitten, ja äiti Soile puolestaan on kasvanut isäpuolensa nyrkin varjossa pikkusiskojaan kaitsien, Aila-äidin häivyttyä omille teilleen. Romaanin edetessä liikutaan ajasta ja näkökulmasta toiseen, niin että kaikkien naisten kohtalot tulevat eläviksi.

Romaanin kerronta on monitasoista olematta millään tavalla vaikeaa. Joitakin lukijoita on häirinnyt se, että Varpu on ikään kuin kaikkitietävä kertoja, joka pystyy seuraamaan sisartensa yksityistä elämää, äitinsä ja isoäitinsä lapsuutta ja kertoo omasta elämästään jo kohdusta alkaen. Minusta siinä ei ollut mitään kummallista; kyseessähän on kuitenkin kaunokirjallinen teos. Samantapainen kerrontaratkaisu on myös Anne Enringhtin romaanissa Valvojaiset, joka kertoo tummasävyistä irlantilaista perhetarinaa. Muunlainen  kerronta olisi etäännyttänyt henkilöhahmoista, nyt lukija pääsee niin Virvan, Inarin, Soilen kuin Ailankin ihon alle.

Lukiessani jouduin välillä laskemaan kirjan käsistäni - joko siksi, että olin juuri lukenut jotain pakahduttavan kaunista, tai siksi, että olin lukenut jotain todella rumaa tai surullista. Naisten kohtaloissa on synkkiä sävyjä, mutta jokin myötätuntoisen Varpun kertojanäänessä tuo tapahtumiin valoa ja lohtua, jopa huumorin pilkahdusta.

Paljain käsin on tarina siskoksista, äideistä, sukupolvien ketjusta, naisten uskomattomasta sinnikkyydestä, vahvuudesta ja anteeksiannosta. Minulle se on ennen kaikkea tarina empatiasta, kyvystä ymmärtää toista ihmistä, hänen ratkaisujaan ja olosuhteitaan. Erityisen vahvasti tämä tulee ilmi Varpun suhteessa etäiseksi jääneeseen äidinäitiinsä Ailaan. Lapsena Varpu inhoaa äitinsä vankkumatonta periaatetta käydä Ailaa tapaamassa joka äitienpäivä - riippumatta siitä, onko alkoholisoitunut, lapsensa aikanaan hylännyt Ailahtavainen vastaanottokunnossa. Minä taas päätän, että minusta ei koskaan tule tuollaista, enkä voi millään kuvitella, että Ailakin on joskus ollut nuori ja täynnä elämänhalua. Hänellä on joskus ollut silkkiuikun ihon, ruiskaunokin silmät. Minä en sitä näe, enkä halua nähdä. 

Pyöräillessään töistä kotiin nuorena aikuisena Varpu saa kuulla, että Aila on kuollut. Nyt, kun talutan pyörän Omenalahden sillalta, nousen sen selkään vasta ylämäen laella ja polkaisen vimmaisesti risteyksestä vasemmalle, näen varoittamatta Ailan aivan toisin silmin. Jätän hautausmaan taakseni oikealle ja kadotan suunnan yhtäkkiä kokonaan, ajan silmänkantamattomiin ulottuvalle pellolle, jota merituuli pyyhkii ja jonka ei pitäisi olla siinä. Ja sitten kuulen pahaenteisen jyrinän. Seuraavassa hetkessä ollaan sotakesässä 1944, jossa Aili pyöräilee peloissaan pommikoneiden alla. Pommit eivät putoa hänen päälleen, mutta kaalinhakumatkalla tapahtuu jotain muuta, jonka seuraukset kantavat vääjäämättä siihen hetkeen, kun hänen tyttärentyttärensä pyöräilee töistä kotiin Tällaiset rinnastukset ja saumattomat siirtymät ajanjaksosta toiseen ovat osa romaanin taidokasta, kertomusta palvelevaa rakennetta.

Paljain käsin on eräänlainen kunnianosoitus naisten tekemälle hoivatyölle sekä kotona että laitoksissa. Varpu on rakastava sisko ja tytär, jonka rakkaus ulottuu myös potilaisiin. Kuitenkaan hän ei ole uhri tai ressukka, joka nielisi millaista kohtelua tahansa. Kauneimpia kohtauksia kirjassa on sodan kauhut ja evakkomatkan kokeneen Inkerin, Varpun potilaan, kuolema ja Varpun suhtautuminen siihen, jossa kutoutuu yhteen lapsuus ja vanhuus, elämän ja kuoleman kunnioitus.

En voi antaa rakkaitteni riutua yksin. Äiti ja Virva elävät jokaisessa kuolemalle pesemässäni ja vaatettamassani vanhuksessa. He saattavat haista ummehtuneelta tai eritteilta, vikuroida tai nykiä, olla epäkiitollisia vaikkakin kyynelten usvissa, mutta niinhän pikkulapsetkin ovat! Miksi vain vauvoilla olisi siihen oikeus?

Niinpä minä katson kalloa silmiin, otan käden syliini ja virisen Inkerille vähän unilaulua, jota äiti meille pienenä lauloi. Nuku nuku nurmilintu. Ei hän lepää, ei hän nuku, mutta minun oloani se helpottaa, kun en ollut täällä vaan harjanvarressa. Nyt olen täällä, hetken muistan Inkeriä.

Romaanin loppu on voimaannuttava, valoisa ja lämmin. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta siteet ovat vahvat: On siristettävä silmiään, että näkisi heidät. Ettei häikäistysi näistä elämäni naisista. 

Paljain käsin on luettu myös blogeissa Kujerruksia, Hiirenkorvia ja muita merkitöjä, Järjellä ja tunteella, Kirjanurkkaus, Juuri tällaista, Lumiomena, Inahdus, Lukuisa, Kirjava kammari, Mari A..n kirjablogi, Booking it some more, Opuscolo sekä Rakkaudesta kirjaan -palkitussa Morren maailmassa - Morrelta sain tämän kirjan luettavakseni ja kirjahyllyni aarteeksi, mistä lämmin kiitos!

Kirja on luettu osana Siskoskirjat- ja Suomalaisen keskiluokan arki -haasteita.

Sanna Isto ja Julia Vuori: Tinka ja Taika

Sanna Isto (teksti) ja Julia Vuori (kuvat): 

Tinka ja Taika

Wsoy 2011. 176 sivua.

Tinka ja Taika ovat siskokset, jotka asuvat isänsä ja äitinsä kanssa talossa puutarhan keskellä. Äidinäitiään he eivät ole nähneet moneen vuoteen, sillä mummo on kiertänyt maailmaa keräillen harvinaisia kasveja. Niinpä koko perhe on tohkeissaan, kun mummon on määrä saapua vierailulle. Jännittäminen on ihan turhaa, sillä mummo on sydämmellinen ja viisas nainen, joka kyllä muistaa tytöt edelliseltä vierailultaan: "Sinähän nukuit minun sylissäni ja sinusta huokui vastasyntyneen lapsen viisaus. Miten minä sinut olisin voinut unohtaa?" hän sanoo Tinkalle.

Mummossa on kuitenkin jotain salaperäistä: hän saapuu paikalle kavioiden kapseen saattelemana, mutta kun mummo astuu sisään pihaportista, hevosta ei näy missään. Mummon matka-arkku puolestaan tuntuu milloin todella painavalta, milloin höyhenenkevyeltä, ja kun Tinka piiloutuu leluhevosensa kanssa sen sisälle, he päätyvät salaperäiseen viidakkoon. Arkusta noustuaan Lilli-hevonenkaan ei ole enää entisensä, vaan osaa puhua.

Tinkaa ja Taikaa on verrattu toiseen suomalaiseen saruromaaniin, Onneliin ja Anneliin. Sama vertaus tuli minullekin mieleen: kaksi pientä tyttöä, tumma ja vaalea (Onneli ja Anneli eivät tosin ole siskoksia, mutta yhtä läheisiä kuin oikeat sisarukset ja asuvatkin yhdessä), jotka elävät idyllistä arkea johon sekoittuu välillä jännitystä ja sadun taikaa. Mummo on kuin salaperäinen, matkoillaan viihtyvä rouva Ruusupuu. Tinkassa ja Taikassa on enemmän fantasiaan viittaavia elementtejä ja tarina on tiiviimpi kuin pidemmissä Onneli ja Anneli -kirjoissa. Onnelin ja Annelin vanhemmat jäävät kirjoissa etäisiksi, mutta Tinkan ja Taikan isä ja äiti ovat jatkuvasti läsnä ja ovat omia persooniaan. Etenkin äiti, mummon tytär, on tärkeä hahmo.

Tinka ja Taika on jotakin kuvakirjan ja saturomaanin väliltä ja sellaisena ihanteellinen ääneen tai itse luettavaksi noin 5-9 -vuotiaalle. Perheen pienimmille tarina, johon kuuluu paljon ihmeellisiä tapahtumia ja yksi konnakin, saattaa olla liian jännittävä, vaikka perussävy onkin turvallinen. Sivuja on paljon, mutta teksti on isokokoista ja värikkäitä, usein kokosivun kuvia on runsaasti, joskaan ei ihan joka aukeamalla. Julia Vuoren lämpimät, usein veitikkamaiset kuvat veivät sydämeni.

Kirja on Sanna Iston esikoisteos. Tarinan lähtökohta on viehättävä ja kerronnan kieli sekä dialogi elävää ja toimivaa. Minua häiritsi kirjassa vain tapahtumien ja juonenkäänteiden runsaus, olisin toivonut eheämpää kaarta. Tinka ja Taika seikkailevat milloin viidakossa, milloin omassa talossa ja puutarhassa, ja jännittävät tilanteet seuraavat toistaan - toki myös rauhoittavat suvantokohdat. Parasta kirjassa on sen psykologinen oivaltavuus ja huumorin pilkkeen maustama sadunomaisuus.

En tiedä, otetaanko Kirjavan kammarin Siskoskirjahaasteen listalle enää uusia kirjoja, kun haaste on kolmen viikon päästä päättymässä, mutta Tinka ja Taika sopisi siihen erinomaisesti!

Bo Carpelan: Kulkeva varjo

Bo Carpelan: Kulkeva varjo. Kertomus pikkukaupungista.
Alkuteos Vandrande skugga, 1977.
Suom. Kyllikki Villa
Ilmestynyt ensi kerran suomeksi 1978.
Otava 2011. 222 sivua.

Häntä vaivaa levottomuus jota hän ei pysty selittämään. Onko se kuvittelua? Onko ilmassa jotain, pitkään padottu rajuilma, nouseeko syvyyksistä salattuja kaasuja puhjeten tympeinä kuplina näennäisen tyynelle pinnalle? Taiat, enteet, taikausko, kummitusjutut, paholaisen seuralaiset; tästä kaikesta hän on kuullut juttuja kymmenet kerrat, ne lentävät kuin rikkaruohon siemenet, kukoistavat kaikkialla, pureutuvat salaisiin sopukoihin, myös samettisohviin. Niitä tihkuu kuin kosteutta vanhoista lautaseinistä kuun noustua ja varjojen terävöidyttyä Uudenlahden kujilla. Ne puhkeavat kuin tahrat kätkeviin tapetteihin, turmelevat kuviot. 


Bo Carpelanin kirjoittama dekkari kuulostaa ensi alkuun yllättävältä, vaikka alkuvuonna edesmenneen kirjailijan laajaan tuotantoon kuuluikin niin runoja, romaaneja kuin lastenkirjojakin. Vielä yllättyneempi olin, kun tartuin kirjaan ja huomasin sen sijoittuvan 1800-luvun lopun pieneen merenrantakylään, Uusilahteen. Jostain syystä olin kuvitellut, että Carpelanin dekkari sijoittuisi ilman muuta Helsinkiin, ehkä 1950-luvulle ja akateemisiin ympyröihin.

Nuori nainen, irtolainen Anna, löydetään huoneestaan surmattuna. Poliisimestari Werner Frid alkaa tutkia murhaa, ja hänelle selviää, että paitsi monet kylän mahtimiehet, myös hänen oma poikansa Per ovat vierailleet Annan luona. Useimmilla Uusilahden asukkailla on jotain salattavaa, ja monet ovat onnettomia: konsuli Redingin nuori vaimo inhoaa miestään ja löytää lohdun kuvataitelija Frans Almgrenin luota; Cecialian lapset Louise ja Eugén vihaavat ja pelkäävät isäpuoltaan ja Eugén kamppailee yksin epilepsiaa ja ulkopuolisuuden tunteita vastaan. Porvaristo elää kuitenkin aineellisessa yltäkylläisyydessä, kun taas Vuoren työläiset kärsivät nälkää ja pelkäävät kaikkialla viliseviä rottia.

Murhatutkintaa johtava Werner on yhteiskunnallisesti tiedostava, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua ja kaksinaismoralismia kritisoiva poliisi. Hän ei näe maailmaa mustavalkoisena, vaan harmaan eri sävyissä. Tutkinnan edetessä Werner joutuu punnitsemaan suhdettaan niin poikaansa, moniin naapureihinsa kuin itseensä ja arvoihinsa. Taustajännitteenä on Suomen historiallinen tilanne - tsaarin vallan alla eläminen ei miellytä kaikkia, mutta vastarinta pitää tukahduttaa pinnan alle.

Kukin kirjan keskeisistä henkilöistä on vuorollaan kerronnan keskiössä, sillä kirjan luvut on nimetty henkilöiden mukaan ja lukija pääsee tällöin kurkistamaan henkilön ajatuksiin ja tunteisiin. Moni henkilö näkee myös häivähdyksen kulkevasta varjosta: pimeään jäävät kasvot ikkunan takana, äkkiä pakoon juoksevan hahmon. Eri henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin keskittyvä kerronta tekee tarinasta hieman episodimaisen ja teatterimaisen: tuntuu, että tämä kirja olisi helppo sovittaa näyttämölle tai elokuvaksi. (Ehkä on aikanaan sovitettukin?)

Kulkevan varjon kieli on aitoa carpelania: kirjailija ei ole siirtynyt viihde- tai dekkarivaihteelle ja kirjoittanut arkisemmin tai yksinkertaisemmin, vaan teksti on runollista ja kaunista, paikoin rujoistakin kohtauksista huolimatta. Ihan Carpelanin runojen tai esimerkiksi Lehtiä syksyn arkistosta -romaanin veroinen lukukokemus tämä murhamysteeri ei tietenkään ollut, mutta suosittelen tätä lämpimästi niin Carpelanin kuin dekkarienkin ystäville.

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä. Runoja
Otava 2011. 71 sivua.

Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni kirjoitti muutama päivä sitten runojen mieltymyksestään yksinkertaiseen, helposti lähestyttävään runouteen. Yhtenä esimerkkinä Jenni mainitsi Caj Westerbergin tänä vuonna ilmestyneen kokoelman Yönmusta, sileä. Kirja on julkaistu osana kaunisasuista Otavan Runoja tunteville -sarjaa, josta olen löytänyt monia suosikkejani.

Kun lähikirjastoni virkailija oli vielä nostanut Yönmustan, sileän runotärppipöydälle, kohtasin kirjan aivan pian sen jälkeen, kun olin siitä kiinnostunut. Tässä teille muutamia runomaistiaisia kokoelman aloittavasta Talvi-osiosta:

Laineet kuiskivat,
lumi murtuu, sortuu hiekkaan.
Karheana kaikuu
variksen viesti. 


***


Isoina hiutaleina leijuu lunta. 
Etäältä kantautuvissa aalloissa jäänmurska rahisee,
yltyen hivelee rannan hiekkaa, 
heltyen


***


Jään harmaat vyöhykkeet 
ja harmaa vesi. Kaislojen okra. 
Kun pilvet hälvenevät, 
telkät uivat kultaisessa virrassa.


***


Lunta valkoisemman sumun läpi
kuultaa lumi. 


Kokoelman kaksi muuta osiota on nekin nimetty vuodenaikojen mukaan: Kevätkunnostus ja Kesä. Westerbergin runot eivät kaipaa analyysia tai tulkintaa, ne vain ovat kuin kuvat. Runojen välittämät tunnelmat ovat hiljaisia, mutta vahvoja. Edellä siteeraamani runot ovat lyhyitä, mutta kokoelmassa on myös pidempiä runoja ja toisenlaisia sävyjä.

Syreeni kukkii, ja omena.
Mielessäni risteilee 
kymmenentuhatta ajatusta.
Jospa niistä yksikin
saavuttaisi sinut. 

Arvioita: Parnasso, Helsingin sanomat

P.D. James: Murhaajan mieli

P. D. James: Murhaajan mieli
Alkuteos A Mind to Murder, 1964.
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2011. 271 sivua.

P. D. Jamesin vastikään suomennettu, alunperin jo vuonna 1964 julkaistu Dalgliesh-dekkari Murhaajan mieli on perinteinen "suljetun huoneen" dekkari, jossa epäiltyjen määrä on rajallinen ja murha koskettaa tiivistä yhteisöä. Murhaajan mielessä tämä yhteisö on yksityinen psykiatrinen klinikka, jonka hallintopäällikkö löydetään kellarista julmasti murhattuna. Monellakin tämän naisen työtoverilla tuntuu olevan jonkinlainen motiivi murhaan, mutta surman kylmäverinen, harkittu tekotapa viittaa siihen, että murhaajalla on täytynyt olla tietynlaista "kanttia". Dalgliesh joutuu siis miettimään, kenellä Steenin klinikan työntekijöistä on murhaajan mieli. 


Kuten Jamesin Dalgliesh-dekkarit poikkeuksetta, tämäkin oli minulle suuri lukunautinto. Alle kolmesataasivuinen kirja tuntui liian lyhyeltä. Paitsi että olisin halunnut hyvän ja jännittävän kirjan jatkuvan, myös kirjan runsas henkilögalleria olisi kaivannut laveampaa käsittelyä. Tapahtumat lähtivät kyllä sujuvasti ja tiiviisti käyntiin, sillä murha tapahtuu jo aivan ensi sivuilla. Myöhemmin kuvaillaan Dalglieshin ja hänen alaisensa etsivä Martinin työskentelyä: epäiltyjen kuulustelua, klinikan tiloihin tutustumista ja tietojen hankintaa. Pääpaino on kuitenkin kiinnostavasti epäiltyjen psykologisessa kuvaamisessa: miten he ottavat murhauutisen vastaan, miten he käyttäytyvät, mitä he tekevät mentyään kotiin kuulustelujen jälkeen ja niin edelleen.

Jo luettuani äskettäin toisen varhaisen, viime vuonna suomennetun Dalgliesh-dekkarin Todistajan kuolema, pohdin P. D. Jamesin alkupään tuotannon ja myöhempien dekkareiden eroja. Murhaajan mieli on vielä aiemmin julkaistu, järjestyksessä toinen Dalgliesh-dekkari, ja siitä käy vieläkin selvemmin ilmi, että James on aloittanut uransa hyvinkin erityyppisillä rikosromaaneilla kuin viime vuosien psykologiset, yhteiskunnalliset ja hyvin laveat teokset. Murhaajan mieli muistuttaa todella paljon Agatha Christien dekkareita: henkilögalleriaan kuuluu hieman hupakkomainen nuori tyttö, joka löytää ruumiin ja joutuu viattomuutensa vuoksi vaaraan (Christiellä tämä hahmo on yleensä sisäkkö, Jamesilla jonkinlainen sihteeri tai apulainen), ja kirjan loppupuolella lukijaa hämätään perusteellisesti. Murhaajan mielen loppuratkaisu on itse asiassa melko keinotekoinen ja liiankin ovela, mutta kuten sanottu, yllätti ainakin minut täysin.

Muistan lukeneeni monia Dalgliesh-romaaneja, kuten Oikeus on sokea, Usko ja epäilys sekä Majakka niin, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, mutta nämä kaksi viimeksi lukemaani eivät minua pelottaneet. Myöhemmissä James-dekkareissa kaava tuntuu olevan, että uhreja tulee ainakin kaksi ellei kolme, ja murhaaja on todella raaka, kylmäverinen ja uhkaa loppurytinöissä viedä myös Dalglieshin tai hänen myöhemmin kuvioihin tulevan alaisensa Kate Miskinin hengen. Murhaajan mielessä sen sijaan on mukana jopa ripaus komiikkaa, ja vaikka jännitys toki tiivistyy loppua kohden, uskalsin hyvin lukea kirjan loppuun keskellä yötä syrjäisellä mökillä, muiden jo nukkuessa.

Suosittelen niille, jotka eivät vielä ole P. D. Jamesia lukeneet, aloittamaan näistä varhaisista dekkareista, joista Wsoy on aiemmin suomentanut kirjat Sally rukka, kultatukka, Rikoskirjailijan kuolema ja Dalgliesh ja kuolema, sekä Otava hiljattain tämän Murhaajan mielen ja Todistajan kuoleman. Nämä tiiviit, varsin perinteiset arvoitusdekkarit ovat kuin pehmeä lasku Jamesin tyyliin, joka käy myöhemmin synkemmäksi, yhteiskunnallisesti tiedostavammaksi ja laveammaksi. Itse pidän molemmista - harmi vain, että nyt olen lukenut kaikki Dalglies-dekkarit paitsi vielä suomentamattomat Shroud for Nightingale. 

Maarit Malmberg: Aapeli ja evakkomatka

Maarit Malmberg: Aapeli ja evakkomatka. 
Kuvittanut Jouni Koponen.
Minerva 2011. 36 sivua.

- Kyllä oma koti on maailman paras paikka. Mutta sen minä olen elämäni aikana oppinut, että koti ei ole tavaraa, vaan koti on ne ihmiset, jotka siellä asuvat. Sen ajatuksen turvin minä selvisin omasta evakkomatkastani. Kun rakkaimmat ihmiset ovat lähellä ja tuvassa, ei sillä ole väliä, missä ollaan. 

Maarit Malmbergin Aapeli ja evakkomatka kertoo nykylapsille ymmärrettävällä tavalla Suomen lähihistoriasta, Karjalan evakoista ja maan jälleenrakentamisesta. Mennyt ja nykyhetki vertautuvat, kun noin kymmenvuotias Aapeli karkaa kotoaan isosiskojen kiusanteon vuoksi ja päätyy naapurin Reinon luo kuuntelemaan tämän muistoja nuoruuden evakkomatkasta.

Kirjassa on melko paljon tekstiä, mutta meidän lapset
(3-, 4- ja 6-vuotiaat) kuuntelivat tarinan sujuvasti alusta loppuun, joskin kahden nuorimman keskittyminen välillä herpaantui. Kirja sopii parhaiten ehkä esikoulu- ja alakouluikäisille, mutta on sen verran lempeästi ja yksinkertaisesti kerrottu tarina, että sitä voi huoletta lukea pienimmillekin. Vaikka kodin jättäminen (kahdesti, ja toisella kertaa lopullisesti) on Reinon kirvulaisperheelle suuri suru ja evakkomatkalla joudutaan hautaamaan yksi kuolleena syntynyt koiranpentukin, on tarinan pääpaino selviytymisessa ja valoissassa karjalaisessa elämänasenteessa, että "ei nyt pidä itkeä, itku kannattaa säästää pahaan paikkaan".

Jouni Koposen yksitotinen kuvitus ei minuun tovedonnut. Kuvituksessa on jotain oppikirjamaista, mikä tietysti tällaiseen kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välillä häilyvään teokseen jossain määrin sopiikin. Erityisesti hahmojen uurteiset, kivimäiset kasvot tuntuivat tylsiltä, vaikka Koponen onnistuu muutamissa kuvissa vangitsemaan henkilöiden ilmeitä vähäeleisesti. Se, että kirjan nykyhetkeä kuvataan väreissä ja menneitä tapahtumia ruskeanharmain sävyin, oli mielestäni toimiva ratkaisu.

Aapelin evakkomatka johdattaa lukijat ymmärtämään paitsi historiaa ja aiempien sukupolvien kamppailuja, myös niitä, jotka nykyaikana ovat joutuneet jättämään kotinsa ja luottamaan toisten vieraanvaraisuuteen. Aapelilla on kaksi luokkakaveria, jotka ovat tulleet Suomeen Irakista, sotaa pakoon. Vaikka nyky-Suomeen tulevien pakolaisten ei tarvitse konkreettisesti rakentaa uutta kotitaloa kuten viime vuosisadan karjalaisten evakkojen, heillä on vastassaan omat haasteensa, kuten täysin vieraan kielen opettelu ja ympäristön ennakkoluulot. Yhteistä kaikille, jotka ovat kotinsa vastentahtoisesti jättäneet, on kuitenkin kaipuu takaisin ja vanhan kotiseudun muistaminen kauniina ja ihanana. Aapelikin muistaa äkkiä kotinsa ja juoksee hämärtyvässä illassa sen kutsuvia valoja kohti.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Lukutoukkia lastenkirjoissa: Kirjasto-Kaisa, Mimmi Lehmä lukee ja Sirkus saapuu kirjastoon

Gillian Shields ja Francesca Chessa: Kirjasto-Kaisa.
Alkuteos Library Lily, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2011.

Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon. 
Avain 2011.

Juijja Wieslander ja Sven Nordquist: Mimmi Lehmä lukee.

Alkuteos Mamma Mu läser, suom. Terhi Leskinen. 

Mäkelä 2011.

Tänä syksynä on ilmestynyt kolme mainiota lasten kuvakirjaa, joissa keskiössä on (intohimoinen) lukuharrastus ja kirjastot. Ahkerana kirjastonkäyttäjänä, neljän pienen lukutoukan äitinä ja Sinisen linnan kirjaston emäntänä kiinnostuin kirjoista, ja onneksi lapsetkin viihtyivät niiden parissa. Kaikkia kolmea kirjaa on meillä luettu useaan kertaan.

KIRJASTO-KAISA

Suosikkini näistä kolmesta oli Shieldsin ja Chessan Kirjasto-Kaisa, jonka värikylläinen ja elämäniloinen kuvitus hurmasi. Pieni Kaisa-tyttö on ollut kirjojen lumoissa siitä asti, kun hän oppi lukemaan ja hänen äitinsä hankki hänelle kirjastokortin. Ensimmäinen kirjastokäynti oli kuin seikkailu: Kirjastossa oli paksuja kirjoja, ohuita kirjoja, valtavia neliönmuotoisia kirjoja, vanhoja kirjoja, uusia kirjoja ja pehmeitä tunnustelukirjoja. Kun Kaisa on kerran päässyt kirjojen makuun, hän lukee hampaita pestessään, syödessään ja ennen nukahtamistaan. Ihmiset alkavat kutsua häntä Kirjasto-Kaisaksi.

Kirjan hienovarainen opetus on, että lukeminen on tärkeää ja iloa tuottavaa, mutta ei kuitenkaan ainoa asia elämässä. Kaisan äiti yrittää saada tyttärensä hetkeksi irti kirjoista viemällä hänet puistoon. Aluksi Kaisa ikävystyy ja lukee paremman puutteessa puiston kylttejä. Sitten hän tapaa jaloistaan puun oksalla roikkuvan tytön, Maisan, joka ei ymmärrä lukemisen päälle ollenkaan. Eriävistä näkemyksistä huolimatta tytöt ystävystyvät ja molempien elämä rikastuu uusilla puuhilla. Kaisa kirjoittaa heidän seikkailuistaan kirjan - ... ja siitä tuli hieno, upea, kerrassaan MAHTAVA KIRJA! (Saatat löytää sen omasta kirjastostasi!)

SIRKUS SAAPUU KIRJASTOON

Markus Majaluoman Sirkus saapuu kirjastoon oli minulle pienoinen pettymys. Meidän perheessä on kovasti luettu ja tykätty Majaluoman Isä-sarjan kirjoista (esim. Isä, koska joulupukki tulee? ja Isä, ostetaan kesämökki!), mutta Sipoon kunnankirjaston kanssa yhteistyössä tehty ja sen 150-vuotista taivalta juhlistava kirja on edellä mainittuja huomattavasti lyhyempi ja yksiulotteisempi tarina. Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin hauska ja toimiva.

Tyttäreni ihmetteli kirjan lopuksi, että "Missä se sirkus oli?" Sinänsä oli mainiota, että sirkus ei saapunut kirjastoon torvet soiden, vaan tipoittain, yksi tai kaksi eksentristä esiintyjää kerrallaan: pääasia, eli kirjasto ja sen erinomainen asiakaspalvelu korostui. Kirjaston uusi apulaisharjoittelija, hiukset silmillä viihtyvä Maksimilia, kohtaa esimerkiksi riitelevän koira-kissapariskunnan (joka muistuttaa herkullisesti monia tosielämän inhimillisiä pariskuntia toiveineen ja harminaiheineen). Maksimilia ei oikein tiedä, miten ratkaisisi pariskunnan ongelmat, mutta kuten Kirjastonjohtaja oli hänelle teroittanut, lukeva asiakas on aina oikeassa. Maksimilia nappaa umpimähkään hyllystä kirjan ja onnistuu selittämään itselleen, että se vastaa asiakkaiden tarpeisiin, ja nämä poistuvatkin tyytyväisinä. 

Susa on pitänyt tästä kirjasta paljon, ja siitä on kirjoittanut asiantuntevaan tapaansa myös Rouva Huu. 

MIMMI LEHMÄ LUKEE

Oli syksy. Kaikki lehmät olivat kotona navetassa. Se oli kaupungin kirjastossa. Velipekka kuunteli satua. Mimmi Lehmä katseli aapista. 
- MMM ja UUU, se sanoi hitaasti. 
- Niistä tulee MUU.
- Hyvä Mimmi, kehui Liisa. - Sinähän osaat kohta lukea!


Myös Mimmi Lehmä lukee -kirjassa tapaamme kirjastossa viihtyviä eläimiä. Juijja Wieslanderin kirjoittamat ja Sven Nordquistin kuvittamat Mimmi Lehmä -kirjat ovat meillä suuressa suosiossa. Mimmi Lehmä on riemastuttavan boheemi lehmä, joka ei suostu märehtimään lajitoveriensa kanssa navetassa vaan haluaa aina kokeilla jotakin uutta. Varis-ystävä koettaa toppuutella Mimmiä, mutta päätyy kuitenkin auttamaan Mimmin epäsovinnaisten projektien toteutuksessa. Mimmi Lehmä on viihtynyt niin keinussa kuin kelkkamäessäkin.

Uusimmassa kirjassa Mimmi Lehmä lukee Mimmi innostuu kirjastosta ja ahmii Peppi Pitkätossun seikkailuja. Varis on jälleen kerran skeptinen: "Lehmät eivät osaa lukea kirjoja. Lehmien ei KUULU lukea kirjoja! Lehmien kuuluu olla kotona!! Kraak!" Rivien välistä lukien lapsikin ymmärtää, että Varis ei itse osaa lukea, mutta se ei estä häntä haaveilemasta kirjailijanurasta. Nobel-mitali silmissä kiiluen Varis päättää kirjoittaa kirjan aiheesta "Miksi maito on valkoista", ja Mimmi saa tietenkin toimia tutkimusmateriaalina. Variksen tohottaessa ympärillä Mimmin lukuaika jää kovin vähiin, mutta onneksi ystävä väsyy projektiinsa nopeasti ja Mimmi voi taas kavuta heinäparvelle Peppi Pitkätossun kanssa...

Marraskuun luetut ja joulukuun tunnelmia

Kuva Flickr

Joulukalenterista on jo avattu kaksi luukkua, mutta kurkataanpa vielä Sinisen linnan kirjaston marraskuuhun. Kirjoitin blogiini yhdestätoista kirjasta, joihin lukeutui kolme lastenkirjaa, kaksi nuortenkirjaa, dekkari, lastukokoelma ja novellikokoelma. Loput olivat romaaneja. Kuukauden parhaat lukuelämykset aikuistenkirjoista olivat Vinoon varttunut tyttö, Kotiin ja Kadonneet askeleet. Myös Ahon Valikoima lastuja oli kiinnostava ja lastuja ja Ahoa on tässä blogissa luvassa lisää ennen vuoden loppua.

Krekelä: Romisko
Gripe: Salaisuus varjossa
Aho: Valikoima lastuja
James: Todistajan kuolema
Ehnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Brisley: Pikkuinen Milli-Molli
Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Kekkonen: Kotiin
Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Keränen: Oranssi polkupyörä
Björkman: Kadonneet askeleet

Marraskuussa vastasin lisäksi Katjan suloiseen satuhaasteeseen lukemalla jouluisen luvun Marjatta Kurenniemen kirjasta Onnelin ja Annelin talvi. Julkaisin myös ensimmäisen oman haasteeni, Tuntemattomat tyttökirjat, johon on tullut jo ihanan paljon vastauksia, kiitos! Nyt joulukuussa aion kirjoittaa postauksen siitä, miten tälle vuodelle haalimani haasteet ovat edenneet.

Huh, kuukauden linkityssulkeiset taas suoritettu! Klikkailkaa nyt ahkerasti noita linkkejä, ettei mene työ hukkaan ;).

Joulukuussa on luvassa paljon lastenkirjapostauksia, mutta myös muun muassa historiallisia romaaneja, tietokirjoja ja dekkareita. Marraskuussa kirjoitin Gummeruksen kevään kirjoista, ja tarkoituksena olisi tehdä postaus myös muutaman muun kustantamon kevään tarjonnasta, sillä houkuttelevia katalogeja on ilmestynyt jo paljon.

Sinisen linnan kirjastossa tulee siis olemaan kirjaisa joulukuu, mutta blogi tulee olemaan tauolla ainakin joulunpyhät. Uutena vuotena sitten uudet kujeet, todennäköisesti ainakin lukuhaasteita ja kevään uutuuksien ahmimista kilpaa kollegojen kanssa, eikö niin? ;)

Inkeri Karvonen&Kati Vuorento: Pikku-Kulta ja Tähtikarhu

Inkeri Karvonen: Pikku-Kulta ja Tähtikarhu.
12 vuodenaikoihin liittyvää satua. 
Kuvitus Kati Vuorento.
Mäntykustannus 2011.

Pikku-Kulta ja Tähtikarhu -kirjassa on kaksitoista herttaista satua, yksi jokaiselle kuukaudelle. Tarinoissa seikkailevat metsäneläimet, vedenkeiju, lumihevonen, lapset ja tontut. Sadut ovat hyvin lyhyitä, vain sivun, kahden tai kolmen pituisia, ja kirjassa on paljon värikuvia sekä muutama mustavalkokuva. Kirja sopii siis ihan pienillekin vaikkapa iltasaduiksi. Kirjan pieni kirjasinkoko tekee siitä ennen muuta aikuisen käteen sopivan, ääneen luettavan kirjan.

Kirjan kuvitus on kerrassaan suloinen ja mielikuvitusta herättelevä. Satu Vuorennon nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta jotain tutunomaista hänen kuvissaan on, joten todennäköisesti olen kuvittajan töihin törmännyt aiemminkin.

Luonto on kokoelman saduissa vahvasti läsnä, niin sanoissa kuin kuvissakin. Luonnon muuttumisen kautta vuodenkierto tuleekin parhaiten tarinoihin mukaan. Erityisen hellyyttävä on syyskuun satu Siivet, jossa perhosentoukka käy talviunille - siinä on jo lupaus tulevasta keväästä.

Tänä vuonna etelässä on saanut vasta haaveilla lumesta, mutta Pikku-Kulta ja Tähtikarhun maailmassa jo marraskuun satu Lumilumpeita on ihanan luminen. Sadussa Anna-tyttö herää kesken unien ja tapaa lumihevosen, joka on edellisenä keväänä sulanut vedeksi: "Mikään ei katoa olemattomiin. Tulee uusi talvi, lätäköt putoavat lumipilvinä takaisin, uskotko? Kutsut vain sitten minut kinoksista esiin." Anna nousee lumihevosen selkään ja alkaa ihana talvinen seikkailu.

Joulukuun sadussa Iso-tonttu ja Pikku-tonttu tapaamme kaksi tonttua, jotka lähtevät ruokkimaan eläimiä  kirkkaassa talvi-illassa. Pikku-tonttu ihailee ison tontun kokoa ja vahvuutta, mutta huomaa pian, että jokaisella on oma tehtävänsä. Menomatkalla Iso-tonttu tekee hankeen ison polun ja Pikku-tonttu pienen.
Paluumatkalla syntyy vain yksi polku, sillä isompi kantaa pienempää selässään. Kun Iso-tonttu keskittyy katselemaan polkua, voi Pikku-tonttu katsella tähtiin...

Osallistun kirjalla Satun Pienkustantamot-minihaasteeseen. Tämä kirja olisi ollut täydellinen myös Lumiomenan satuhaasteeseen, joka päättyi eilen. Satujen lukeminen tietenkin jatkuu, ja hyviä satuvinkkejä löytyy haasteen kommenttiketjusta.

Mukavaa joulunkuun alkua!