Bo Carpelan: Kulkeva varjo

Bo Carpelan: Kulkeva varjo. Kertomus pikkukaupungista.
Alkuteos Vandrande skugga, 1977.
Suom. Kyllikki Villa
Ilmestynyt ensi kerran suomeksi 1978.
Otava 2011. 222 sivua.

Häntä vaivaa levottomuus jota hän ei pysty selittämään. Onko se kuvittelua? Onko ilmassa jotain, pitkään padottu rajuilma, nouseeko syvyyksistä salattuja kaasuja puhjeten tympeinä kuplina näennäisen tyynelle pinnalle? Taiat, enteet, taikausko, kummitusjutut, paholaisen seuralaiset; tästä kaikesta hän on kuullut juttuja kymmenet kerrat, ne lentävät kuin rikkaruohon siemenet, kukoistavat kaikkialla, pureutuvat salaisiin sopukoihin, myös samettisohviin. Niitä tihkuu kuin kosteutta vanhoista lautaseinistä kuun noustua ja varjojen terävöidyttyä Uudenlahden kujilla. Ne puhkeavat kuin tahrat kätkeviin tapetteihin, turmelevat kuviot. 


Bo Carpelanin kirjoittama dekkari kuulostaa ensi alkuun yllättävältä, vaikka alkuvuonna edesmenneen kirjailijan laajaan tuotantoon kuuluikin niin runoja, romaaneja kuin lastenkirjojakin. Vielä yllättyneempi olin, kun tartuin kirjaan ja huomasin sen sijoittuvan 1800-luvun lopun pieneen merenrantakylään, Uusilahteen. Jostain syystä olin kuvitellut, että Carpelanin dekkari sijoittuisi ilman muuta Helsinkiin, ehkä 1950-luvulle ja akateemisiin ympyröihin.

Nuori nainen, irtolainen Anna, löydetään huoneestaan surmattuna. Poliisimestari Werner Frid alkaa tutkia murhaa, ja hänelle selviää, että paitsi monet kylän mahtimiehet, myös hänen oma poikansa Per ovat vierailleet Annan luona. Useimmilla Uusilahden asukkailla on jotain salattavaa, ja monet ovat onnettomia: konsuli Redingin nuori vaimo inhoaa miestään ja löytää lohdun kuvataitelija Frans Almgrenin luota; Cecialian lapset Louise ja Eugén vihaavat ja pelkäävät isäpuoltaan ja Eugén kamppailee yksin epilepsiaa ja ulkopuolisuuden tunteita vastaan. Porvaristo elää kuitenkin aineellisessa yltäkylläisyydessä, kun taas Vuoren työläiset kärsivät nälkää ja pelkäävät kaikkialla viliseviä rottia.

Murhatutkintaa johtava Werner on yhteiskunnallisesti tiedostava, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua ja kaksinaismoralismia kritisoiva poliisi. Hän ei näe maailmaa mustavalkoisena, vaan harmaan eri sävyissä. Tutkinnan edetessä Werner joutuu punnitsemaan suhdettaan niin poikaansa, moniin naapureihinsa kuin itseensä ja arvoihinsa. Taustajännitteenä on Suomen historiallinen tilanne - tsaarin vallan alla eläminen ei miellytä kaikkia, mutta vastarinta pitää tukahduttaa pinnan alle.

Kukin kirjan keskeisistä henkilöistä on vuorollaan kerronnan keskiössä, sillä kirjan luvut on nimetty henkilöiden mukaan ja lukija pääsee tällöin kurkistamaan henkilön ajatuksiin ja tunteisiin. Moni henkilö näkee myös häivähdyksen kulkevasta varjosta: pimeään jäävät kasvot ikkunan takana, äkkiä pakoon juoksevan hahmon. Eri henkilöihin ja tapahtumapaikkoihin keskittyvä kerronta tekee tarinasta hieman episodimaisen ja teatterimaisen: tuntuu, että tämä kirja olisi helppo sovittaa näyttämölle tai elokuvaksi. (Ehkä on aikanaan sovitettukin?)

Kulkevan varjon kieli on aitoa carpelania: kirjailija ei ole siirtynyt viihde- tai dekkarivaihteelle ja kirjoittanut arkisemmin tai yksinkertaisemmin, vaan teksti on runollista ja kaunista, paikoin rujoistakin kohtauksista huolimatta. Ihan Carpelanin runojen tai esimerkiksi Lehtiä syksyn arkistosta -romaanin veroinen lukukokemus tämä murhamysteeri ei tietenkään ollut, mutta suosittelen tätä lämpimästi niin Carpelanin kuin dekkarienkin ystäville.