Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen (Blogien lastenkirjaviikko)

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen
Kuvittaneet Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná.
Look inside Space, suom. Sari Kumpulainen.
Tammi 2014.

Muutama astronautti kävi Kuussa noin 40 vuotta sitten. He kävelivät sen puuterimaisella pinnalla. Kuussa ei koskaan sada eikä tuule. Niinpä astronauttien jalanjäljet säilyvät Kuussa miljoonia vuosia.

Blogien lastenkirjaviikon kunniaksi esittelen erään lastenkirjahyllymme uusimmista tulokkaista, luukkukirjan Kurkista avaruuteen. Tässä parhaiten ehkä noin 4-7 vuotiaille soveltuvassa kuvatietokirjassa esitellään niin tähtitiedettä, avaruuslentoja kuin elämää avaruusasemalla. Suhteellisen pienestä sivumäärästä huolimatta kirjassa on aika paljon tekstiä ja tietoa, sillä paksut pahvisivut kätkevät sisäänsä useita, jopa kerroksittain avautuvia luukkuja. Luukkukirjan muoto tuo aiheeseen sopivaa kolmiulotteisuuden tuntua ja auttaa haivainnollistamaan vaikkapa auringon ydintä tai observatorion rakennetta.

Sanoisin, että Kurkista avaruuteen sisältää lähinnä perustietoa aihepiiristä, enkä siksi ehkä suosittelisi kirjaa sellaiselle lapselle, joka on jonkin verran avaruustietoutta ahminut. Muuten kirja sopii mielestäni vielä peruskoulun alaluokkalaisillekin pahvisivuista ja luukkuformaatista huolimatta, sillä tietoainesta on kuitenkin paljon - moni asia oli kirjassa uutta itsellenikin, mutta kuten sanottu, aiheeseen perehtyneet ovat asia erikseen. Parhaassa luukkuihinkurkisteluiässä olevat 1-4 -vuotiaat eivät ehkä kovin paljon jaksa tämän kirjan tekstiä kuunnella, mutta kirjan muoto ja värikkyys vetävät juuri senikäisiä puoleensa. Meidän pesueessa kirjasta kiinnostui ehkä eniten nelivuotias, joka kääntelee luukkuja nopeammin kuin ehdin lukea tekstiä, mutta ajattelin jossain vaiheessa tarjota kirjaa tokaluokkalaiselle itsekseen luettavaksi. Parhaimmillaan Kurkista avaruuteen avautuukin varmaan vähän kuin kirjan luukutkin: kaikkea ei osaa eikä ehdi omaksua kerralla, mutta tietoa voi ottaa vastaan pala palalta.

Vähän kuin loppukevennyksenä pitää mainita, että kävin muutama viikko sitten elokuvissa katsomassa Alfonso Guarónin Gravityn, ja tämä lastenkirjan viaton kuva ja teksti saavat nyt aikaan kylmät väreet:

Gravity-elokuvan jälkeen ainakin minä näen tässä kuvassa Sandra Bullockin ja George Clooneyn esittämät astronautit korjaamassa kuvitteellista avaruussukkula Exploreria vähän ennen kohtalokasta onnettomuutta. Hrr, itse ihailen avaruutta oikein mieluusti täältä maan pinnalta käsin, kirjojen ja elokuvien välityksellä.

Muissa blogiessa sanottua: Kirjojen keskellä, Värikäs päivä, Sininen keskitie, Rita

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Yhteisnide teoksista Kuninkaan Anna (Kungens Anna 1983) ja
Kökarin Anna (Ingens Anna, suom. 1984).
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm.
Gummerus 2014, 597 sivua.

Perinteisesti rakkaus syttyi ja kehittyi varjoissa ja pimeässä, porstuan tienoilla ja vajojen nurkilla. Mutta Anna tuli Staffanin luokse vuorelle tai etsi hänet käsiinsä rannalta kirkkaassa päivänvalossa. Staffan asettui sellaisiin paikkoihin, mistä Anna näki hänet, tai mainitsi aamulla kuin vahingossa mihin hän aikoi mennä. Varhain iltapäivällä saarella oli rauhallista. Lapset leikkivät ulkona, ja satutettuaan itsensä he tulivat Annan luokse, joka puhalsi kipeääb kohtaan tai pani ratamonlehden haavan päälle. Niiskuttaen ja nenä tuhisten lapset katselivat Staffanin luonnoksia, ja Anna selittk mitä ne esittivät, sitten hän lähetti heidät pois. Anna kohteli lapsia hyvin ja tottuneesti, halasi kun he itkivät ja pörrötti heidän tukkaansa niin että Sraffaninkin päänähka kihelmöi. Häneen Anna ei koskenut vahingossakaan. Milloin Anna tuli katsomaan läheltä jotakin hänen työtään ja hän syrjään siirtyessään hipaisi Annaa, Anna hätkähti kuin lyötynä ja kääntyi poispäin.

Ulla-Lena Lundbergin varhainen romaani Kuninkaan Anna ja sen itsenäinen jatko-osa Kökarin Anna ilmestyivät kolmekymmentä vuotta sitten ja olivat jo aika lailla painuneet unholaan, kun vuoden 2012 Finlandia-palkinto nosti paitsi Lundbergin uusimman romaanin Jää myös kirjailijan aiemman tuotannon esiin muun muassa uusintapainosten kautta. Luin Kuninkaan Annan ensimmäistä kertaa nelisen vuotta sitten, kun se osui sattumalta silmiini kirjaston hyllystä, ja rakastuin kirjaan oitis. Jokin nuoren Annan tarinassa osui suoraan sydämeen, enkä halua itsellenikään ihan tarkkaan eritellä, mikä.

Koska luin Kuninkaan Annan ensimmäistä kertaa vähän ennen kuin aloitin Sinisen linnan kirjaston, en ole siitä blogannut, mutta olen maininnut teoksen kymmenen rakkaan ja tärkeän kirjan listalla, nostanut sen parhaaksi vuonna 2010 lukemakseni kirjaksi ja maininnut Annan niiden kirjallisten hahmojen joukossa, joihin samastun tai joita ihailen. Kökarin Anna sen sijaan jäi minulta ensimmäisellä lukukerralla vähän kesken, siinä ei ole samanlaista eheää kaarta kuin Kuninkaan Annassa ja totta puhuen sydäntäni särki lukea rakkaan Annan yksinäisistä ja pitkistä vuosista. Tiedän, että on lapsellista arvioida kirjaa sen juonen perusteella, mutta en pitänyt Annan myöhemmistä vaiheista ollenkaan. Siinä missä Kuninkaan Anna jätti haikeansuloisen, mutta toiveikkaan olon, tuntui Kökarin Anna ensilukemalla kuin kahlaamiselta lähes taukoamattoman harmaan tihkusateen keskellä.

Minusta on hyvä, että Annan tarina on  uusintapainoksen myötä saatu yksiin, kauniisiin kansiin. Pidän muutenkin yhteislaitoksista (silloin kun sivumäärä ei kasva kohtuuttomaksi) ja käsitän monet usempana niteenä ilmestyneet kirjasarjan osat yhtenä teoksena. Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna ovat kuitenkin sen verran erilaisia tyyliltään ja kerronnan kaareltaan, että miellän ne eri kirjoiksi ja käsittelen niitä tässä postauksessa sen mukaan.

Kuninkaan Anna esittelee aluksi Annan  ennen muuta osana kökarilaista saaristolaisyhteisöä. Kuninkaan Anna on Kuninkaan Anna, koska hänen isänsä ja asuinpaikkansa on Kuningas: Frans-isän torppa on saanut lempeän pilkkanimen Kuningas, koska se on kylän pienin. Anna menettää rakkaan isänsä pikkutyttönä ja joutuu kantamaan entistä enemmän vastuuta leskeksi jääneestä, suruunsa kääriytyvästä äidistään ja pikkuveljestään. Romaanissa kuvataan paljon saarelaisia ja heidän välisiään suhteita, vähän samaan tapaan kuin Lundberg kuvaa myöhemmin luotolaisia Jäässä. Anna nousee kuitenkin heti kerronnan keskiöön; isäänsä kaipaavaa, aikuisten puheista ja käytöksestä usein hämentyvää Annaa kuvataan lämpimästi ja vivahteikkaasti. Mieleen tulee Juhani Ahon pieni Elli romaanissa Papin tytär, toinen hiljainen, omista toiveistaan ja peloistaan aikuisten jaloissa vaikeneva tarkkailija. 

Kalastukseen perustuva elämä saarella on kovaa ja olot vaatimattomat. Lundberg kuvaa saaristolaiselämää vähän samaan tapaan kuin Anni Blomqvist Myrskyluodon Maija -sarjassaan: arkiset askareet ja työnteko rytmittävät kerrontaa ja naiset ehtivät miettiä tunteitaan vain askareiden lomassa – tästä tulee mieleen myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja. Kuninkaan Anna on kuitenkin ennen kaikkea Annan ja Staffanin, elämää nähneen tukholmalaistaiteilijan rakkaustarina. Rakkaus Staffaniin vie Annan pois kotisaareltaan, Tukholmaan, jossa hän on Staffanista huolimatta yksin kuin yksinäiselle luodolle harhautunut linnunpoika.

Annan ja Saffanin tarina on toisaalta hyvin tyypillinen, moneen kertaan kerrottu, mutta toisaalta Annan kohtalo (etenkin kun ottaa huomioon "jatko-osan", Kökarin Annan, tapahtumat) ei ole se tälle rakkaustarinatyypille ja romaanin kuvaamalle aikakaudelle tyypillisin. Annan kohtaloon vaikuttaa toisaalta hänen viattomuutensa ja vilpittömyytensä, mutta ennen kaikkea hänen kunniantuntonsa ja syvä rakkautensa. Koska Annan sydän on niin täynnä rakkautta eikä taivu pienimpäänkään petokseen tai laskelmointiin, hänen kohtalonsa Tukholmassa on täysin Staffanin oikkujen ja tämän monessa suhteessa heikon luonteen varassa. Anna saa vastarakkautta, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin ansaitsisi. En ymmärrä Staffania, mutta onneksi romaanin kertoja ymmärtää, ja piirtää Staffanistakin monitahoisen, inhimillisen hahmon.

Myös Annan elämän myöhempiä vaiheita leimaa se, että hän rakastaa pyyteettömästi. Annan pitkän elämän kantavana voimana on rakkaus Staffaniin, muistot yhteisistä hetkistä ja toivo jälleenkohtaamisesta. Toista Anna-romaania kuvaa paremmin alkukielinen nimi Ingens Anna kuin Kökarin Anna: hän ei kuulu kenellekään eikä kukaan kuulu hänelle. Kökarissakin Anna vietttää vain kesät opiskeltuaan opettajaksi ja saatuaan paikan mantereelta. Luonnollisesti Anna muuttuu ja kehittyy vuosien saatossa, säilyttäen kuitenkin paljon herkkyydestään – mutta minulle tuli välillä ikävä nuorta Annaa.

Ulla-Lena Lundbergin – ja suomentaja Kaija Kaupin – kieli on kaunista, lauseiden ja kappaleiden rytmi eheää. Lumdberg kuvaa luontoa ja miljöitä elävästi, mutta rakastan ennen kaikkea kirjailijan tapaa kuvata henkilöitään. Anna-romaaneissa ei ole samanlaista hyvin näkyvää, persoonallista kertojaa kuin Marsipaanisotilaassa ja Jäässä, mutta yhtä kaikki kertoja henkilöitä kohtaan tunteman lämmön ja ymmärryksen voi aistia kirjan sivuilta. Lundberg kuvaa taitavasti niin Annan sielua kuin ruumistakin, mielenliikkeitä ja rakkauden fyysistä puolta. Vaikka Kökarin Anna ei kaunokirjallisena teoksena nouse Kuninkaan Annan tasolle eikä minulle yhtä rakkaaksi kirjaksi, on Annan tarina kokonaisuudessaan koskettava ja hieno kirja, joka omalla henkilökohtaisella asteikollani nousee aivan palkitun ja rakastetun Jään rinnalle.

Haaveet, odotukset, rakkaus, toivo. Rauhassa lepää lahti, kotipoukama on hiljennyt. Koskaan ei ole iltahiljaisempi kuin silloin, kun ei enää odota keyään, kun kaikki ovat lähteneet.

Muissa blogeissa sanottua: Jaana on lukenut sekä Kuninkaan Annan että Kökarin Annan, Jonna on lukenut Kuninkaan Annan (1983) 

Blogien lastenkirjaviikko: Meidän perheen lukuhetki

Sinisen keskitien Bleue haastoi mukaan Blogien lastekirjaviikkoon (24.-30.3.2014), kirjoittamaan lastenkirjoista ja lukuelämyksistä erilaisten otsikoiden kautta. Tänään kerron meidän perheen lukuhetkistä, ja ainakin yhdestä toisestakin aiheesta olisi tarkoitus blogata Lastenkirjaviikon mittaan.

Koska olen kotona lasten kanssa, lukuhetkiä voi viettää mihin aikaan vaan, vaikka heti aamusta. Käytännössä aamutoimet, lasten omat leikit, ulkoilut, kerhoonviemiset ja -hakemiset sekä tietysti isompien lasten koulupäivät vievät sen verran aikaa, että meillä ei ole säännöllistä lukuhetkeä muulloin kuin illalla, ei ainakaan koko porukalla. Iltasatuhetkeen osallistuvatkin sitten kaikki; itse saatan joskus puuhailla omiani toisessa päässä taloa miehen lukiessa lapsille, mutta yleensä olen itsekin kuuntelemassa iltasatua tai lukemassa itsekseni omaa kirjaani. Iltasatuvastaavan viitta lankesi miehelle aika luonnostaan jo silloin, kun aloittelimme iltasaturutiinia esikoisen ollessa noin kaksivuotias; itselläni on vuosien varrella ollut yleensä illalla imetyspuuhaa ja muuta pienempien hoivailua, ja lisäksi tuntuu luontevalta, että päivätöissä käyvä isä antaa illalla aikaansa ja huomiotaan lapsille. Nykyään minäkin pystyn paremmin osallistumaan iltasadun lukemiseen, ja olemmekin välillä lukeneet vuorotellen miehen kanssa, joko samaa kirjaa tai sitten kahta eri kirjaa samana iltana.

Meillä on iltasatua kuuntelemassa 1, 4, 5, 6 ja 8 -vuotiaat lapset, ja on selvä, että sama kirja ei kiinnosta kaikkia lapsia. Pääosin menemme iltasadun suhteen isompien (eskarilaisen ja tokaluokkalaisen) ehdoilla, sillä päivällä luetaan enemmän pienemmille, mutta jos olemme suoriutuneet ajoissa iltapesuista, saatamme lukea ensin jotain pienemmille. Kohta kaksi täyttävä kuopus ja nelivuotias tykkäävät kuunnella pätkän vaikkapa Eetua ja rumaa rusinaa, Kolmea iloista rosvoa tai Myyrän satuaarretta. Toisinaan he tyytyvät selailemaan kuvakirjoja tai etsimään Herra Hakkaraisia Mauri Kunnaksen kirjoista.

Meillä on luettu viimeksi kuluneen vuoden aikana iltasaduksi niin Astrid Lindgreniä kuin J. R. R. Tolkieniakin. Satujen ja fantasian lomaan olen yrittänyt saada vähän tyttökirjatunnelmia, mutta lukemani Pieni talo suuressa metsässä oli lasten mielestä korkeintaan ok ja ainakaan vielä ei ole kuulunut vaatimuksia sarjan muiden osien lukemisesta. Isommat lapset jaksavat kuunnella jo todella pitkiä ja monipolvisia tarinoita, ja pitkät kirjasarjat ovat suosiossa: on kivaa, kun hyvään kertomukseen on jatkoa. C. S. Lewisin Narnia-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta lapset tykkäsivät tosi paljon, mutta kolmannen osan alkupuoli oli niin tylsä, että kirja ja jäi ainakin toistaiseksi sivuun. Vuodenvaihteen tienoilla meillä luettiin Siri Kolun Me rosvolat ja pääsimme sarjan toiseen osaan, mutta kun kokeilimme J. K. Rowlingin Harry Potteria ja Viisasten kiveä, veivät velhopojan seikkailut mennessään ja jatkoimme Potter-sarjaa eteenpäin.

Mies luki eilen illalla Azkabadin vangin loppuun, joten tänä iltana meillä aloitetaan uusi kirja. Lapset liputtavat neljännen Harry Potter -kirjan, Liekehtivän pikarin, puolesta, mutta itse kaipaisin jotain vähän erilaista kolmen HP-kirjan jälkeen. Lisäksi vähän epäilyttää, että sarjan neljäs osa voi olla vähän liiankin jännä. Mies on aika samoilla linjoilla kanssani, vaikka onkin tykännyt lukea Pottereita. Haaveilen, että lukisimme lasten kanssa yhteen putkeen kaikki Onneli ja Anneli -kirjat, mukaan lukien Putti-kirjat, joita ei meillä ole vielä luettu. Rempseän lilliputtipojan seikkailut kirjoissa Putti ja pilvilaivat ja Putti Puuhkajasaarella saattaisivat saada vilkkaan leikki-ikäisen pojankin kuuntelemaan vähän pidempää iltasatukirjaa, ja Marjatta Kurenniemen maailmassa viihtyvät kaikki.

Iltasatuhetki on kyllä päivän paras hetki. Olemme kaikki yhdessä, usein vieläpä melkein samassa kasassa. Pienimmät nukahtelevat usein pikku hiljaa syliin ja viereen ja heidät nostetaan sieltä omiin peteihinsä, ja isommat kömpivät silmät ristissä sänkyihinsä siinä vaiheessa, kun "Lue vielä" -vaatimukset eivät enää saa vastakaikua.

Ihania iltasatuhetkiä ja kauniita unia!

Blogien lastenkirjaviikon ihana banneri on Mun totuudet -blogin Eucon käsialaa.

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen: Lautasellinen iloa

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen: Lautasellinen iloa
Kirjallinen keittokirja
Kuvittanut Karoliina Pertamo.
Kirjapaja 2013, 126 sivua.

Seuraavana päivänä koulusta kotiin palatessani tunsin jo kaukaa leivän tuoksun. Se sekoittui loppukevään märän maantien, puhkeavien koivunsilmujen ja auringossa lämmenneen metsän tuoksuun. Ja kun viimein avasin tuvan oven, läikähti vastaani huumaava lämpö. Pöydällä oli nojallaan vastapaistettujen ruisleipien rivistö. Kärjestään haljennut leipälauta seisoi vasten uuninkylkeä. Ja kaiken keskellä äitini pöydän ääreen kumartuneena, toukokuun enenevässä valossa, lähellä ikkunaa. (Hannu-Pekka Björkman, "Leipäpäivä")

Lautasellinen iloa on kaunis ja värikäs kattaus ruokareseptejä, kaunokirjallisia tekstejä ja Karoliina Pertamon värikylläistä ja lempeää kuvitusta. Reetta Meriläisen ja Johanna Pentikäisen toimittamaan kirjaan ovat kirjoittaneet Hannu-Pekka Björkman, Laura Honkasalo, Irja Askola, Leena Lehtolainen, Irja Askola, Jari Tervo, Sinikka Nopola, Ilpo Tiihonen ja Aki Ollikainen. Lyhyet, usein omaelämäkerralisuuteen viittaavat tarinat kertovat lapsuuden  makumuistoista, ruokapöydän sattumuksista ja arjen ja ideologian törmäyksistä keittiössä, kukin omassa tyylilajissaan ja sävyssään. Piispa Irja Askolan teksti on rukous ja Ilpo Tiihosen teksti runo, kuinkas muuten. Kirjalla on näiden kirjailijoiden lisäksi vielä lukuisia muitakin kirjoittajia, joiden nimet löytyvät kirjan lopusta: reseptit ovat peräisin usean naistenpankkilaisen omista reseptivihoista.

Jotkut ohjeet ovat kutkuttava sekoitus pohjoismaista ruokaperinnettä ja kaukomaiden makuja: en ihan heti olisi itse keksinyt laittaa avokadoa saaristolaisleivän päälle. Myös täysin perinteisiin, monille rakkaisiin herkkuihin, kuten karjalanpiirakoihin, puolukkapuuroon ja kotijuustoon löytyy kirjasta ohjeet – ihmiset reseptien takana eivät ole tässä kirjassa avanneet ohjeidensa taustoja, mutta voin kuvitella, että monia reseptejä on käytetty samassa suvussa useammassa polvessa. Vastapainoa tuovat  eksoottisemmat ruokalajit, kuten liberialainen kana-bataattigratiini tai tai kambodzalaiset tofuvartaat ja limetti-pippuridippi. Näilläkin resepteillä on taustansa ja tarinansa, ne tuovat viestiä toisista maista.

Ihastuin Lautaselliseen iloa heti ensinäkemältä ja olen sittemmin palannut kirjan pariin yhä uudelleen. Keittokirjana pidän tässä siitä, että monet ohjeet on helppo toteuttaa sellaisista ruoka-aineista, joita on aina kaapissa tai jotka löytyvät lähikaupan hyllyltä. "Kirjallisena keittokirjana" ihastuin kaikkiin kaunokirjallisiin teksteihin, aivan erityisesti Hannu-Pekka Björkmanin onnelliseksi tekevään "Leipäpäivään", Aki Ollikaisen sydämeenkäyvään evakkotarinaan "Lehmä" ja Laura Honkasalon "Täydellinen toffee", joka lumoaa kuvauksellaan lapsuuden kesästä: "Minä ja Sara, mutaisen järven rantametsässä,m auringonlaikut lehvien läpi, ne liplattavat kesätuulessa huojuvissa kortteissa, vaaleanvihreissä,villavissa."

Kirjan takakannesta huomasin,että iloa voi jakaa eteenpäin myös ostamalla Lautasellinen iloa itselleen tai vaikka lahjaksi: "Tällä kirjalla tuet Naisten Pankkia, joka edistää kehitysmaiden naisten yrittäjyyttä. Naistenpankkilaiset ovat lahjoittaneet kirjaan rakkaimmat ruokaohjeensa."

Kylää halkovalla maantiellä nuuhkaisin leipäpakettia. Se oli vielä lämmin. Tunsin hienoista ylpeyttä tehtävästäni ja astelin tavanomaista reippaammin kohti taloja ja ovia, joihin koputtaisin. Aivan pian ihmiset ovien takana näkisivät pienen pojan ojentamassa leipää ja kuulisivat äänen sanovan: Äiti lähetti. Ja jokin tuossa pojan eleessä ja sanoissa liikuttaisi ihmisiä. Jokin ikivanha ja kaunis, joka oli läsnä tuona myöhäiskevään päivänä, kun ilmassa oli jo kesän tuntu. (Björkman, "Leipäpäivä")

Ria Nyman: Yövieras

Ria Nyman: Yövieras
Kuvat Sampsa Pärnänen
Graafinen ilme Folk / Kimmo Kivilahti
Taitto Tuuli-Helinä Huotari
Reseptiikasta vastaava chef Akseli Herlevi
Paasilinna 2014, 211 sivua.

Yksinkertainen on kaunista, ylellistä. Usein brunssit karkaavat käsistä, kuka jaksaa kaikki buffet ja lämpimät annokset. Aikaa tarvitaan kyllä, kiireetön hetki ja ainakin aavistus siitä ihmisestä, jonka kanssa jakaa maut ja elämä. 

Ria Nymanin Yövieras on hurmaava ruoka- ja fiilistelykirja, jossa kokataan kaikenlaista, mitä syödään yöllä ja sen liepeillä: aasialaistyylistä nyhtöpossupatonkia pikkutuntien pikkunälkään, "uunin pussaamia tomaatteja" hiukopalaksi ennen teatteri-iltaa, "Suomen vanhinta take awayta" eli lanttukukkoa ja omenamunakasta hitaisiin aamuihin.

Karitsatartarnäkkäriä. Resepti Ville Rainio, Yövieraan kuvitusta.

Ria Nyman on kutsunut kirjavan joukon ihmisiä - ystäviä, ravintola-alalla työskenteleviä, taiteilijoita ja muuten vain elämästä ja ruuasta nautiskelijoita - kotiinsa Vallilaan kokkaamaan, yksi tai kaksi kerrallaan. On tarkoitus valmistaa ruokaa kahdelle ja hurmata seuralainen. Muusikko Mikko Kuustonen vihkii Nymanin ja lukijat "poppamiehen hurmospadan" saloihin, Linko Pizza Barin Matti Raittila ja Panu Sauri loihtivat vuohenjuusto-punajuuripizzaa ja kuvataiteilija Katja Tukiainen tarjoaa lettuja kylmäsavulohitäytteellä. Ruokaa laitettaessa ja maisteltaessa luonnollisesti jaetaan kuulumisia ja parannetaan maailmaa - tai vähintäänkin paikallista ruokakulttuuria. Nyman osaa luonnehtia ystäviään niin eloisasti ja lämpimästi, että he tulevat lukijoillekin sopivalla tavalla tutuiksi.

Kunnon lifestyle-kirjan tapaan Yövieras on kaunis ja miellyttävä sellailla ja katsella. Tykkään mattapintaisesta paperista, vaikka se ehkä himmentääkin ruokakuvien hehkua. Tukevat pahvikannet ja selkämyksestä "irrallaan" oleva sidos tekevät kirjasta helpon selailla ja sivut pysyvät halutusta kohdasta auki keittiön pöydällä reseptejä kokkailun lomassa vilkuillessa. Ainoan miinuksen kirjan visuaalisuudessa tai oikeastaan käytettävyydessä annan reseptien fontista, joka ei paksuudessaan ja koukeroisuudessaan ole erityisen mukavalukuista. Yövieraassa ystävät ja ihmissuhteet ovat yhtä tärkeitä kuin ruoka, ja valokuvaaja Sampsa Pärnänen otokset ruokapöydän ääressä nauravista ja ilta-auringon kultaamalla kalliolla istuvista ystävyksistä luovat osaltaan kirjan lämmintä ja välitöntä tunnelmaa.

Katja Tukiainen ja letut. Yövieraan kuvitusta. 

Kasvissyöjille saati vegaaneille en kirjaa suosittele, sillä useimmissa resepteissä hyödynnetään lihaa, kalaa tai maitotuotteita. Tällaisessa ruokakirjassa, jonka sivuilla häärii monta kokkia, olisikin vaikea vetää mitään tiettyä linjaa. Reseptit ovat tekijöidensä näköisillä; yhden ruokalajin ytimessä on kyytön etuselkää ja lähimetsistä poimittuja villiyrttejä, toinen tekee lettutaikinan soijamaidosta ja luomukananmunista. Yksi ammentaa suomalaisesta ruokaperinteestä, toinen marokkolaisesta, monet reseptit ovat todellista fuusiokeittiötä. Yhteistä kaikille kohtaamisille vallilalaisessa keittiössä on kuitenkin rentous ja elämänilo.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä hellä hehkuvainen - Minna Canth
Otava 2014, 431 sivua.

Tänään 19.3 kirjailija ja naisasianainen Minna Canthin (1844-1897) syntymästä tuli kuluneeksi 170 vuotta, ja juhlan kunniaksi ilmestyi Minna Maijalan Kirjan nimi on peräisin J. H. Erkon kirjoittamasta muistorunosta, joka alkaa säkeillä "Aina herkkä, hellä, hehkuvainen, / Seuran sydän, innostaja nuorten." Minna Canth tunnetaan seurallisena naisena,  oli seurallinen nainen, joka piti omaa salonkiaan Kuopiossa ja otti kernaasti nuoria kirjailijoita ja taiteilijoitasiipiensä suojiin. Maijalan kirja nostaa kuitenkin esiin Canthin unohdetun, herkän ja hiljaisen sekä melankolisuuteen taipuvaisen puolen. Elämäkerrassa mainitaan muun muassa, että Canth ei juuri viihtynyt Helsingissä vaan oli pääkaupungin seurapiireissä hiljainen ja varautunut, vapautuen vasta päästessään takaisin omille kulmilleen Kuopioon. Toisin kuin useat muut aikansa kulttuurivaikuttajat, Canth ei juurikaan matkustellut ulkomaille, mutta opiskeli innokkaasti vieraita kieliä ja pysyi kärryillä ulkomaiden tapahtumista ja taidevirtauksista lukemalla ja kuuntelemalla ystäväpiirinsä matkakokemuksia.

Maijala uudelleentulkitsee myös Minna Canthin (os. Johanson) ja lehtori Ferdinand Canthin vuonna 1865 solmittua avioliittoa, joka aiemmissa elämäkerroissa, Canthin aikalaisen ja tuttavan Lucina Hagmanin Minna Canthin elämäkerrasta (I osa 1906 ja II osa 1911) alkaen nähty (ainakin Minnan puolelta) onnettomana ja rakkaudettomana ja jonkinlaisena välttämättömänä pahana naiselle, jolla ei vielä ollut samanlaisia mahdollisuuksia tehdä valintoja elämässään kuin miehillä. Ferdinand Canthia on elämäkerroissa pidetty jurona ja tuimana erakkona, mutta aikalaisten kuvausten perusteella myös Ferdinand nautti ystävien seurasta ja oli yhteiskunnallisesti aktiivinen vaimonsa tavoin. Kirjeistä ja muista dokumenteista piirtyy kuitenkin näkyviin kuva puolisoiden välisestä lämpimästä kiintymyksestä. Cantheille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, joista nuorimmainen vasta muutama kuukausi isänsä kuoleman jälkeen, alkuvuodesta 1880.

Maijala arvelee, että varhaiset elämäkerturit ovat perustaneet arvelunsa Canthien avioliitosta Minna Canthin kaunokirjalliseen tuotantoon, vetäen yhtäläisyysmerkkejä fiktion ja todellisen elämän välille, sekä seuranneen elämäkerran sommittelussa naisten kehitysromaanin sommittelua käännekohtineen ja päähenkilön kohtaamine vastoinkäymisineen. Itsekin naisasialiikkeen pioneereihin lukeutuneen Lucina Hagmanin tulkintojen taustalla oli luultavasti myös halu nähdä Canth ennen kaikkea naisasian ikonina, joka alkoin puolustaa naisten oikeuksia ennen kaikkea omien kovien kokemustensa vuoksi. Myöhemmissäkin tutkimuksissa ja biografioissa Canthin yhteiskunnallisen roolin korostaminen on jättänyt varjoonsa kirjailijan yksityisemmän puolen.

Yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan myös Maijalan väitöskirja Passion vallassa (SKS 2008).

Leskeksi jäätyään Minna Canthin oli luovuttava Jyväskylässä sijaitsevasta rakkaasta kotitalosta ryytimaineen. ja koko Jyväskylän seminaarin seurapiireistä. Hän muutti lapsineen Kuopioon, perusti kauppaliikkeen ja alkoi määrätietoisesti harjoittaa liiketoimintaa. Kanttilassa alkoi myös vireä seuraelämä kirjallisten, yhteiskunnallisten ja jopa luonnontieteellisten keskustelujen merkeissä. Suosion ohella Canth kohtasi luonnollisesti myös vastustusta konservatiivisten ja uskonnollisten piirien taholta ajan mittapuun mukaan radikaaleine ajatuksineen ja näytelmineen; saipa aidosti kaksikielinen, mutta tuontantonsa pääosin suomeksi kirjoittanut Canth kritiikkiä myös ankarilta fennomaaneilta rohjettuaan julkaista tekstejä lehdissä myös ruotsiksi.

Myös se, että Canth keskusteli ja oli kirjeenvaihdossa, jopa ystävystyi läheisesti, miesten (esimerkiksi Juhani Ahon) kanssa, herätti paheksuntaa ja juoruja. Kuvernööri Aleksander Järnefelt paheksui Minna Canthin naisasiakirjoituksia ja suivaantui oman vaimonsa Elisabetin ja lastensa, tulevien kulttuurivaikuttajien kuten Arvidin ja Kasparin vierailuista Kanttilassa, mutta joutui itse nöyrtymään Canthin vanhvan kynän edessä, kun näytelmän Köyhää kansaa köyhäintalokuvaus pakotti hänet parantamaan surkeaan jamaan jätettyä kuopilaista köyhäintaloa. Välit ystävienkin kanssa olivat usein koetuksella ajatusten ja aatteiden ristitulessa. Vahvoista mielipiteistään ja näennäisestä paksunahkaisuudestaan huolimatta Canth koki raskaana vihamiestensä ja riitaantuneiden ystäviensä ivan ja arvostelun.

Vaikka Canth oli jo vuosien ajan kirjoittanut artikkeleja ja novelleja lehtiin, hän katsoi itse kirjaillisen uransa alkaneen vasta ensimmäisestä näytelmästä Murtovarkaus, jonka Canth kirjoitti 1879 mutta joka kantaesitettiin Suomalaisessa teatterissa Helsingissä vuonna 1882. Esikoisnäytelmä käsitteli raittiuskysymystä, ja Canth jatkoi kantaaottavaa linjaansa myös myöhemmissä näytelmissään. Kirjailijan kritiikki aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia - muun muassa naisten ja köyhien vaikeaa asemaa - vastaan taisi osua maaliinsa, sillä esimerkiksi näytelmistä Kovan onnen lapsia ja Työmiehen vaimo nousi kohu. Näytelmien kirjoittamiseen Canthia ajoi toisaalta halu olla mukana teatterin maagisessa maailmassa, toisaalta halu edistää kansallista heräämistä siihen parhaiten soveltuvaksi katsotun kaunokirjallisuuden lajin kautta.

Yhteiskunnallisuuden lisäksi Minna Canthia kiinnosti yksilöiden psykologia, heidän mielenliikkeensä ja motiivinsa. Maijala korostaa, että yhteiskunnallinen ja psykologinen kietoutuvat Canthin tuotannossa vahvasti toisiinsa ja olisi keinotekoista erottaa niitä toisistaan. Canth kirjoitti yhteiskunnallisista ongelmista yksilöiden traagisten kohtaloiden kautta ja ammensi teksteihinsä vaikutteita niin aikakauden eurooppalaisen kirjaillisuuden kuvautavoista kuin ajan luonnon- ja sielutieteen näkemyksistä. Ajan realistiselle kirjallisuudelle tyypillisesti Canthinkin päähenkilöt olivat usein naisia, Tolstoin Anna Kareninan, Dostojevskin Netotska Nezvanovan, Flaubertin Rouva Bovaryn ja Juhani Ahon Papin rouva sisaria: Canthin Salakarin Alma Karell, Hanna, Sylvi, Agnes, Anna-Liisa sekä Työmiehen vaimon Homsantuu ja Johanna ovat hekin "herkkiä, helliä, hehkuvaisia" ja intohimoisia, yleensä myös syvästi traagisia hahmoja.

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä
Dear Life, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 449.
Tammi 2013, 318 sivua.

Me sanomme, ettei jotain voi antaa anteeksi tai että me emme anna itsellemme anteeksi. Mutta kyllä me annamme - me teemme sitä kaiken aikaa. 


Luin kirjan alkukielisenä viime syksynä, ja Dear Life oli siihen asti lukemistani Munron teoksista suosikkini, kunnes viime kuussa lukemani Hyvän naisen rakkaus kiri vähintäänkin sen rinnalle (Munron novellit ovat kyllä niin huippuja, että viimeisin luettu kokoelma taitaa tuntua aina parhaalta!). Lukiessani kokoelmaa nyt uudelleen huomasin, että pitkälti samat kertomukset tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen pyörimään kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta huomio kiinnittyy jonkin verran eri asioihin - sekä tietenkin siihen, kuinka sujuvaa ja taidokasta Kristiina Rikmanin suomennostyö on.

Omaelämäkerrallinen niminovelli "Kallis elämä" aiheuttaa sydämentykytystä kuvauksellaan kirjailijan äidistä puristamassa vauvaansa (Alicea) rintaansa vasten suojaisassa nurkkauksessa mielenvikaiseksi epäillyn naapurinrouvan kurkistellessa ikkunoista yksi kerrallaan. Munrollahan ei voi olla omia muistoja tapahtuneesta, mutta hänen äitinsä on kertonut tapauksesta yhä uudelleen ja uudelleen. Aikuisena Munro saa tietää jotakin, mikä muuttaa hänen tulkintaansa tapauksesta ja naapurin rouvasta. Lapsuus, kasvuvuosien maisemat ja miljööt sekä ihmiset näyttäytyvät aikuisena eri tavalla, tulevat uudelleentulkituiksi. Tämä pätee kaikkiin neljään omaelämäkerralliseen tarinaan, jotka Munron mukaan ovat "ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat jotka minulla on elämästäni sanottavana", mutta enemmän tai vähemmän kokoelman kaikkiin novelleihin.

Esimerkiksi novellissa "Amundsen" kertoja, keski-ikäinen nainen, katsoo elämäänsä taaksepäin ja antaa uusia merkityksiä lyhyelle ja yllättävästi päättyneelle suhteelleen erään lääkärin kanssa. Novellin "Sorakuoppa" kertoja käy läpi lapsuudessaan sattunutta tragediaa yhä uudelleen ja uudelleen - toiset kehottavat häntä jo päästämään siitä jo irti, mutta "minun mielessäni Caro jatkaa vettä kohti juoksemista, heittäytymistä ikään kuin voitonriemuisesti, ja minä odotan edelleen, että hän selittää minulle, odotan edelleen loiskahdusta." Omaelämäkerrallisissa novelleissa "Yö" ja "Äänet" Munro tarinoi kaikenlaista lapsuutensa aikakaudesta, jota värittivät pitkät etäisyydet ja heikot kulkuyhteydet, lama ja Euroopassa käyty sota, jonne Kanadastakin lähti nuoria miehiä, mutta tulee katsoneeksi uudella tavalla ennen kaikkea omia vanhempiaan.

Yksi suosikeistani on kokoelman avausnovelli "Postia Japaniin", joka kuvaa naisen ja hänen pienen tyttärensä junamatkaa ja sen seurauksia. Tuossa novellissa on juuri sellaista hienovireisyyttä ja pinnan alla piilevää väreilyä, jota rakastan kirjallisuudessa yleensäkin ja novelleissa erityisesti. Novelli päättyy lauseisiin "Ei hän pakoon yrittänyt. Hän vain seisoi ja odotti mitä seuraavaksi tapahtuisi.", ja pienen Katyn rinnalla lukija saa aprikoida samaa, sillä enempää Munro ei kerro. Kuten Munron novelleissa yleensäkin, pitää palata alkuun, jotta voisi arvata, mitä tulee lopun jälkeen. Täytyy katsoa taaksepäin kuten novellien kertojat ja henkilöt.

Lukuhaasteet: 14 nobelistin

Muissa blogeissa  sanottua: Kaisa Reetta T., Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Ja kaikkea muuta, Kirjabrunssi