Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi

Kirsti Manninen (teksti) ja Carlos da Cruz (kuvitus): Suomen lasten Suomi
Otava 2016, 223 sivua.

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja tuntuu oikealta aloittaa blogivuosi esittelemällä lasten tietokirja Suomen lasten Suomi. Kirsti Mannisen ja Carlos da Cruzin tietokirja tarjoaa laajan ja värikylläisen näkymän maahan, jossa on paljon ilon ja ylpeyden aihetta. Suomea katsotaan muun muassa Los Angelesista juuriaan ihmettelemään saapuvien sisarusten sekä heidän Suomessa syntyneen isoäitinsä silmin.

Kokonaisuus on raikas: pölyisyydestä ei ole tietoakaan, vaikka historian keskeiset käänteet ja kansakunnan merkkihenkilöt Agricolasta Klaus Flemingiin ovat mukana. Aivan tuoreetkin ilmiöt, kuten Angry Brids ja pari vuotta sitten (niin ikään Otavan kustantamana) ilmestynyt Linda Liukkaan koodisatukirja Hello Ruby ovat päässeet mukaan. Kirja jäsentyy alueiden sekä erilaisten kulttuurien ja ryhmien mukaan (Ahvenanmaa, romanit, vietnamilaiset) ja aiheiden kirjo on laaja muotoilusta uskontoihin ja lukutaidosta tapakulttuuriin.

Jokainen aukeama muodostaa oman kokonaisuutensa, jossa kokosivun värikuvaa kehystävät aihetta syventävät infolaatikot. Rakenteeltaan ja ulkoasultaan kirja on siis varsin perinteinen, mutta aihevalintojen puolesta mukavasti ajassa kiinni. Carlos da Cruz käyttää kuvituksessa tapansa mukaan rohkeasti koko väripalettia: Suomi ei ole juhlavan sinivalkoinen eikä edes metsien ja järvien sini-vihreä, vaan hehkuu kaikissa väreissä.

Suomen lasten Suomessa on seikkailtu myös muun muassa blogeissa Mrs. Eriksson's Room, Sininen keskitie, Tänään on kaunis päivä, Luetaanko tämä? ja Dysphoria.

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille. Kirjoittamisen seikkailuopas
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Terese Bast.
Kirjapaja 2015, 104 sivua.

Tästä se alkaa, seikkailu. Mitä otat mukaan? Et juuri mitään. Ehkä paperia ja kynän, ehkä tietokoneen, jotain millä voit kirjoittaa. Itsesi. Valmistaudu tutkimaan maailmaa ja vakoilemaan ihmisiä. Valmistaudu siihen, että sinulla on salaisuuksia. Valmistaudu katsomaan pöytien alle ja keksimään uskomattomia juttuja siitä, mitä siellä näit. Valmistaudu siihen, että sinusta tulee kirjoittajien heimon jäsen. 

Arja Puikkonen on pitkän linjan lastenkirjailija, jonka Finlandia Juniorilla palkittu Haloo, kuuleeko kaupunki? (Otava 2003), löytyy meidänkin kodin kirjahyllystä. Emma Puikkonen on kirjailija ja teatterintekijä, joka työskentelee paljon nuorten parissa. Käsikirja mielikuvituksen matkaajille on inspiroiva ja monipuolinen kirjoitusopas lapsille ja varhaisnuorille. Kirja tulee varmasti kulumaan myös sanataideohjaajien ja opettajien käsissä, sillä siitä voi poimia tehtäviä, työkaluja ja tietoa kirjoittamisen ohjaukseen.

Tekijät ovat haastatelleet kirjaa varten muutamia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, kuvittajia ja sarjakuvataiteilijoita, jotka kertovat esimerkiksi työskentelytavoistaan, henkilöhamojen synnystä ja kertojan valinnasta tai vaikkapa siitä, millaisia hankaluuksia ovat itse kohdanneet tekstiä työstäessään. Myös lapset ja nuoret kertovat Käsikirjan sivuilla kirjoitusharrastuksestaan, mielikirjoistaan ja oivalluksistaan.

Käsikirjan kuvitus ja ulkoasu on Terese Bastin taidokasta käsialaa. Tekstin vaihteleva asettelu sivulla, erilaiset typografiset ratkaisut, infolaatikot ja kuvat houkuttelevat lukemaan ja pitävät nuoremmankin kirjoittajanalun mielenkiintoa yllä. Kirjan värikkäästä ulkoasusta ja iloisesta meiningistä tulee mieleen pari vuotta sitten esittelemäni Katarina Kuickin ja Ylva Karlssonin Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas, joka on suunnattu vähän varttuneemmile nuorille. Suosittelen sekä sanataideohjaajia että varhaisnuoria tutustumaan molempiin kirjoihin!

Käsikirjan hauskasta kertojahahmosta, havainnollisuudesta ja tekstin tyylistä syntyy vaikutelma, että tekijät ovat todella miettineet lapsen näkökulmaa ja kirjoittamisen pedagogiikkaa. Valmistuin vastikään äidinkielenopettajaksi enkä malta odottaa, että pääsen työelämään testaamaan Käsikirjan antia oppilaiden kanssa!

Paula Moilanen & Ulla Etto: Repun salaisuus

Paula Moilanen (teksti) ja Ulla Etto (kuvat): Repun salaisuus.
Lasten Keskus 2014, 163 sivua.

Paavolla oli paluumatkalla paljon miettimistä. Lauri ja Viljo juoksivat jo kaukana edellä. Hän oli päättänyt, että alkaisi luotsiksi, mutta tilanne oli nyt selvästi mutkistunut. Jos halusi komean virkalakin ja kultaiset nappirivit rintapieliin, olisi mentävä kiertokouluun ja vielä Leppälän kouluunkin. Ehkä hän selviäisi niistä, ja sitten saisi ajella hyvällä veneellä ja katsoa kiikareilla ja soitella Lyylille. Äh, ei millekään Lyylille...

Vuonna 1922 noin kuusivuotias Paavo nauttii kesästä ja venereissuista tuoran (isoisän) kanssa, haaveilee luotsin urasta ja jännittää syksyllä alkavaa kiertokoulua. Vuonna 1946 Paavon tytär Maija aloittaa kansakoulun – isä on kuollut sodassa rintamalla. Vuonna 2014 Maijan lapsenlapsi Iikka saa isoäitinsä luokkaan kertomaan vanhanjan koulunkäynnistä. Sukupolvien ketjussa on kulkenut mukana puinen, vihreä penaali, ja aikakaudesta riippumatta koulun aloittaminen on jännittävää ja maailmoja avaavaa. Näistä aineksista syntyy Repun salaisuus.

Yllätyin ehkä vähän siitä, miten tietokirjamainen Repun salaisuus on. Olen kyllä lukenut samojen tekijöiden Keinuhevosen joitakin vuosia sitten ja se taisi edustaa aika lailla samaa tyylilajia. Periaatteessa Repun salaisuus siis kertoo fiktiivisen tarinan tai oikeastaan kolmessa aikatasossa tapahtuvan, kolmeen eri päähenkilöön keskittyvän tarinasikermän, mutta historiallinen ajankuva menee juonenkäänteiden edelle. Siksi kirjaa on ajoittain hieman puuduttavaa lukea: esimerkiksi Paavon ajatukset ja muiden repliikit selittävät 1920-luvun oloja ja erilaisten esineiden ja työvaiheiden kuvaukset pysäyttävät kerronnan. Kokonaisuutena Repun salaisuus kuitenkin toimii ja rakentaa jonkinlaisen jännitteenkin eri aikatasojen välille. Teoksen tulkitseminen pikemminkin kertovana tietokirjana kuin historiallisena lastenromaanina asettaa lukijan odotukset oikeaan asentoon.

Jokaisen luvun lopussa on hyödyllinen sanasto, joka kertoo nykylukikalle esimerkiksi sen, mikä on pöklinkäinen (perkaamattomana suolattu mäditön silakka) tai rihvelitaulu (saviliuskeesta tehty kirjoitusalusta). Meillä Repun salaisuus luettiin iltasatuna, ja oli mielenkiintoista huomata, miten monet vanhahtavatkin sanat olivat vanhemmille tuttuja mutta lapsille uusia – ja miten monet koulunkäyntiin liittyvät sanat olivat alunperin tulleet tutuksi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä!

Luetaanko tämä -blogin Kia on esitellyt Repun salaisuuden täällä ja kirjan pohjalta kehittelemänsä äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa yhdistävän opetusjakson täällä.

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen (Blogien lastenkirjaviikko)

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen
Kuvittaneet Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná.
Look inside Space, suom. Sari Kumpulainen.
Tammi 2014.

Muutama astronautti kävi Kuussa noin 40 vuotta sitten. He kävelivät sen puuterimaisella pinnalla. Kuussa ei koskaan sada eikä tuule. Niinpä astronauttien jalanjäljet säilyvät Kuussa miljoonia vuosia.

Blogien lastenkirjaviikon kunniaksi esittelen erään lastenkirjahyllymme uusimmista tulokkaista, luukkukirjan Kurkista avaruuteen. Tässä parhaiten ehkä noin 4-7 vuotiaille soveltuvassa kuvatietokirjassa esitellään niin tähtitiedettä, avaruuslentoja kuin elämää avaruusasemalla. Suhteellisen pienestä sivumäärästä huolimatta kirjassa on aika paljon tekstiä ja tietoa, sillä paksut pahvisivut kätkevät sisäänsä useita, jopa kerroksittain avautuvia luukkuja. Luukkukirjan muoto tuo aiheeseen sopivaa kolmiulotteisuuden tuntua ja auttaa haivainnollistamaan vaikkapa auringon ydintä tai observatorion rakennetta.

Sanoisin, että Kurkista avaruuteen sisältää lähinnä perustietoa aihepiiristä, enkä siksi ehkä suosittelisi kirjaa sellaiselle lapselle, joka on jonkin verran avaruustietoutta ahminut. Muuten kirja sopii mielestäni vielä peruskoulun alaluokkalaisillekin pahvisivuista ja luukkuformaatista huolimatta, sillä tietoainesta on kuitenkin paljon - moni asia oli kirjassa uutta itsellenikin, mutta kuten sanottu, aiheeseen perehtyneet ovat asia erikseen. Parhaassa luukkuihinkurkisteluiässä olevat 1-4 -vuotiaat eivät ehkä kovin paljon jaksa tämän kirjan tekstiä kuunnella, mutta kirjan muoto ja värikkyys vetävät juuri senikäisiä puoleensa. Meidän pesueessa kirjasta kiinnostui ehkä eniten nelivuotias, joka kääntelee luukkuja nopeammin kuin ehdin lukea tekstiä, mutta ajattelin jossain vaiheessa tarjota kirjaa tokaluokkalaiselle itsekseen luettavaksi. Parhaimmillaan Kurkista avaruuteen avautuukin varmaan vähän kuin kirjan luukutkin: kaikkea ei osaa eikä ehdi omaksua kerralla, mutta tietoa voi ottaa vastaan pala palalta.

Vähän kuin loppukevennyksenä pitää mainita, että kävin muutama viikko sitten elokuvissa katsomassa Alfonso Guarónin Gravityn, ja tämä lastenkirjan viaton kuva ja teksti saavat nyt aikaan kylmät väreet:

Gravity-elokuvan jälkeen ainakin minä näen tässä kuvassa Sandra Bullockin ja George Clooneyn esittämät astronautit korjaamassa kuvitteellista avaruussukkula Exploreria vähän ennen kohtalokasta onnettomuutta. Hrr, itse ihailen avaruutta oikein mieluusti täältä maan pinnalta käsin, kirjojen ja elokuvien välityksellä.

Muissa blogiessa sanottua: Kirjojen keskellä, Värikäs päivä, Sininen keskitie, Rita

Kuvakirjoja rakennustöistä ja dinosauruksista: Päivä eläinten rakennustyömaalla, Kaivajakoira ja Missä on tyrannosaurus?

Sharon Rentta: Päivä eläinten rakennustyömaalla
A Day with the Animal Builders, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013.

William Bee (teksti) ja Cecilia Johansson (kuvitus): Kaivajakoira
Digger Dog, suom. Birgit Huttunen.
Minerva 2013.

Thierry Laval (teksti) ja Yann Couvin (kuvitus): Missä on tyrannosaurus?
Cherche et trouve géant aut temps des dinosaures, suom.
Nemo 2013.

Prinsessakirjojen ylivalta alkaa perheessämme pikku hiljaa horjua, kun kolmivuotiaani on ryhtynyt esittämään entistä enemmän toiveita lukemisen suhteen. Poikani suosikkeja ovat muun muassa Astrid Lindgrenin ja Björn Bergin Eemeli-kuvakirjat, Zenek Milnerin Myyrän seikkailut, Richard Scarryn kirjat sekä sellaiset Mauri Kunnaksen teokset, joissa seikkailee Herra Hakkarainen. Ylipäätään kirjat, joissa on eläimiä, koneita ja autoja sekä värikäs ja runsas kuvitus, ovat nuoren miehen suosiossa.

Koneista ehkä suurin suosikki on kaivinkone, ja muutenkin kaikki sellaiset härvelit ja työkalut, joilla voi rakentaa tai korjata jotakin, mielellään aika suureellista, ovat kiinnostavia, myös kirjoissa. Moni muu lapsi on samaa mieltä, ja aihepiiristä onkin tarjolla paljon kirjoja, monen ikäisille ja monen tasoisia niin kuvituksestaan, kieleltään kuin tarinaltaankin. Meillä luetaan toisinaan Puuha-Pete- ja Mainio Manu -kirjoja, mutta joskus on kiva löytää rakennusaihepiiristä jotain vähemmän tietokoneanimoitua ja mielikuvituksellisempaa. Tykästyin itse kovasti Sharon Renttan kirjaan Päivä eläinten rakennustyömaalla -kirjaan, sillä siinä on perinteinen piirroskuvitus, huumoria ja vähän erilaiseksi muotoutuva rakennusprojekti.

On Aasin ensimmäinen työpäivä. Se on harjoittelijana rakennustyömaalla, ja sen on tarkoitus oppia kaikki talojen rakentamisesta.

Ensimmäiseksi Aasi oppii, ettei märässä betonissa saa kävellä. Hups.

William Been ja Cecilia Johanssonin Kaivajakoira ei ole kuvitukseltaan yhtä laadukas, mutta poikani on aivan ihastunut kirjaan. Alkuun Kaivajakoira vaikuttaa varsin tavanomaiselta, vähän pienempien lasten kuvakirjalta (teksti on suurikokoista ja sitä on aika vähän), jossa käytetään toistoa tehokeinona – kaivajakoira hakee aina vain suuremman kaivurin etsiessään suuren suurta luuta. Lopussa on kuitenkin hauska jippo, huumoria, joka aukeaa kirjan lukijalle mutta ei kaivajakoiralle itselleen.

Kaivajakoiran "loppuhuipennus".

Kaivajakoiran kaksi viimeistä sivua avautuvat taitoksistaan suuriksi aukeamiksi, joista ensimmäsessä on jättimäinen kaivinkone ja toisessa dinosauruksen luuranko – se, mikä on suurta, on varsin suhteellista, kuten viimeinen kuva osoittaa.

Dinosaurukset on tällä hetkellä aihe, joka kiinnotaa mutta myös pelottaa: toisten poikien kanssa on hauskaa ja jännittävää leikkiä hurjia leikkejä muovisilla leludinoilla, ja tv-sarjat Harri ja dinot sekä Dinojuna ovat suosiossa. Kirjahyllystämme löytyvä Dinosarukset - maapallon historialliset hirmuliskot (Gummerus 2011) on kuulemma vielä liian pelottava kirja, mutta Thierry Lavalin ja Yann Couvinin hauskaan Missä on? -sarjaan (johon kuuluvasta Missä on kaivinkone? -kirjasta meillä on tykätty kovasti) kuuluva MIssä on tyrannosaurus? on voittanut kolmivuotiaan puolelleen värikkyydellään ja kapean kirjan sisältä isoiksi avautuvilla aukeamillaan.

Missä on tyrannosaurus? on eräänlainen lasten kuvatietokirja, vaikka dinosaurusten riemukas väritys tuskin perustuu luonnonhistorioitsijoiden veikkauksiin. Kirjasta voi nauttia ihan vain katselemalla (ja satunnaisesti dinosaurusten nimiä ääneen lapselle lukien), kuten meillä on tehty, mutta isommat lukijat innostuvat varmasti myös opettelemaan lajien nimiä ja perhehtymään tarkemmin dinosaurusten historiaan.

Hellevi Putkonen & Jussi Sinnemäki: Mahtava matikkamatka

Hellevi Putkonen & Jussi Sinnemäki: Mahtava matikkamatka
Kuvittanut Anita Polkutie.
Lasten Keskus 2013, 39 sivua.

Ihanaa! Loma oli alkanut. Tänä vuonna Aaltosen perhe matkusti maatilalle. Kati-äiti ajoi autoa, ja Juha-isä toimi kartanlukijana. Pikku Aapo nukkui turvaistuimessa päiväuniaan. 

Meneillään oli autojahtileikki. Veeti valitsi jahdattaviksi punaiset henkilöautot. Kun tällainen auto tuli vastaan, Veeti sanoi "YKSI". Seuraavaksi oli Ennin vuoro.

Kun Enni havaitsi punaisen henkilöauton, hän sanoi "KAKSI". Sitten vuorostaan Vilma sanoi "KOLME" nähtyään seuraavan punaisen auton.

Veeti aloitti uuden kierroksen, ja näin jatkettiin lukuun 20 asti. Sitten Vilma sai valita, minkälaisia autoja jahdattaisiin.

Mahtava matikkamatka on lasten kertova ja vuorovaikutuksellinen lasten tietokirja, joka kannustaa lapsia laskemaan, mittaamaan ja ratkaisemaan matemaattisia ongelmia. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat alle kouluikäiset; kirjan päähenkilöperheen lapset ovat 3-, 5-, 6- ja 8-vuotiaita ja perheen lomatouhuista saa vinkkejä siihen, miten matematiikkaa voi tuoda arkeen. Kirja alkaa klassisella "lasketaan punaisia autoja ajomatkalla" -kohtauksella, mutta kaikenkaikkiaan Matikkamatka esittelee monipuolisesti erilaisia pelejä ja leikkejä, joiden avulla lapsi kehittyy lukumäärien, mittojen ja ajan hahmottamisessa.

Kuvitus on olennainen osa tällaista kirjaa, ja Anita Polkutien selkeät, iloiset kuvat kutsuvat monenikäiset lapset tutkimaan kirjan sivuja. Tehtävät ja "matikkapähkinät" ovat kirjassa pääosassa kehystarinan jäädessä taustalle – hyvä näin, mutta tarinallisuutta olisi ehkä voinut hyödyntää enemmänkin. Kirjaa ei toki ole tarkoitettukaan luettavaksi kerralla kannesta kanteen, vaan tekijät suosittelevat aikuislukijaa käymään lapsen tai lasten kanssa läpi aukeaman kerrallaan.

Matematiikka on osa-alueena laaja, ja Matikkamatkassa esitellään myös liikennemerkit ja käydään läpi vuoden- ja vuorokaudenajat. Viimeksi mainituthan kuuluvat myös varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmaan: lapsen on hyvä oppia hahmottamaan vuorokauden- ja vuodenkierto. Kellonajat saattavat tuntua lapsesta abtrakteilta, mutta kirjassapa annetaan ohjeet vesikellon rakentamiseen!

Molemmat Mahtavan matikkamatkan kirjoittajat ovat pitkän linjan pedagogeja ja oppikirjailijoita. Hellevi Putkonen on saanut Suomen tietokirjailijoiden palkinnon elämäntyöstään oppikirjojen tekijänä ja Jussi Sinnemäki on väitellyt matematiikan oppimispelien psykologiasta.

Muissa blogeissa: Lasteni parhaaksi, Sininen keskitie, Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille

Louise Pilsbury: On hienoa olla minä!

Louise Pilsbury (teksti) ja Mike Gordon (kuvitus): On hienoa olla minä!
It's Good to be Me!, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013, 64 sivua.

Jos sinua moititaan jostakin, kuten epäsiististä käsialasta tai pallon potkaisemisesta ohi maalin, on parasta vain myöntää virhe ja pahoitella sitä. Älä jää murehtimaan asiaa. Pyydä anteeksi ja suuntaa katse eteenpäin. Muista, että jokaista virhettä kohti teet kymmeniä muita asioita oikein – sinun pitää vain muistuttaa itseäsi niistä.

Louise Pilsburyn On hienoa olla minä! on alakouluikäisille suunnattu tietokirja, opas vahvempaan itsetuntoon ja varmempiin sosiaalisiin taitoihin. Teos rohkaisee lukijaansa tutustumaan omiin heikkouksiin ja vahvuuksiin sekä antaa vinkkejä erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Mitä voi tehdä, jos kateus valtaa mielen, kaverin kanssa tulee riitaa tai jokin asia nolostuttaa kovasti, mutta siitä olisi silti tärkeä kertoa esimerkiksi opettajalle tai luokkatovereille?

Kirjassa ei kierrellä vaikeampiakaan aiheita. Esimerkiksi ystävyys on ihana ja tärkeä asia, mutta siihenkin liittyy esimerkiksi riitoja, joita voi oppia ratkomaan rakentavasti. Jollekin ystävyyssuhteiden solmiminen voi olla vaikeaa, ja toisinaan joutuu miettimään, miten pääsisi "Eroon huonosta ystävästä". Hätkähdin ensin tuota viimeksi mainittua otsikkoa, mutta kirjan teksti puhui asiallisesti siitä, kuinka ystävyyden voi vakaan harkinnan jälkeen lopettaa, jos toinen toistuvasti pettää luottamuksen tai käyttäytyy muuten epäreilusti.

Mike Gordonin kuvitus (joka on tuttua varmaan ainakin Mäkelän helppolukuisista, vasta lukemaan oppineiden kirjoista) on kirjassa kohderyhmän iän mukaisesti tärkeässä roolissa. Usein tekstissä viitataan kuvitukseen tyyliin "Ota rento, itsevarma asento. (Matki kuvan vasemmanpuoleista poikaa.)" Kuvissa on huumoria, mutta mitään uusia oivalluksia ne eivät ehkä lukijalleen tuota vaan kulkevat uskollisesti tekstin rinnalla.

Kirjan tyyli on varsin opettavainen, kuten tällaisissa oppaissa sävy herkästi on, mutta käsikirjan tapaan kirjaa sieltä täältä lukiessa se tuskin häiritsee. Pohjimmiltaan kirjan sävy on kuitenkin ihanan kannustava, ja voisin kuvitella kirjasta olevan hyötyä monellekin kouluikäiselle, oli sitten pulmana liiallinen ujous tai vaikeus säilyttää malttinsa.

Suvi Vehmanen & Leila Nevakivi: Lapsen oma talvikirja

Suvi Vehmanen (teksti) ja Laila Nevakivi (kuvat): Lapsen oma talvikirja
Minerva 2012, 69 sivua.

Nyt kun täällä Etelä-Suomessa paukkuvat ennätyspakkaset, on erityisen ihana katsella Lapsen omaa talvikirjaa. Suvi Vehmasen kirjoittama ja Laila Nevakiven kuvittamassa kirjassa on paljon tietoa, mutta myös sadun hohdetta, sillä talviseen Suomen luontoon tutustuu seitsemänvuotias haltiatyttö Pulmu. Tarinallisessa tietokirjassa kerrotaan, kuinka Pulmu retkeilee Sinisalon metsissä ja Pellervon pelloilla kirjoittaen välillä muistiinpanoja oppimastaan omaan vihkoonsa.

Pulmu oppii muun muassa, kuinka karhu pärjää nukkuessaan läpi talven ilman ruokaa, miten lepakko löytää hyönteissaaliinsa pimeässä, mitä metsäjänis syö talvella ja millaiseen pesään siili haluaa vetäytyä horrostamaan.

Kirjassa on paljon tekstiä ja se sopiikin pikku hiljaa luettavaksi ja tutkittavaksi lasten kanssa. Meillä tästä tykättiin todella paljon, sekä lapset että minä - hyviä kotimaisia lasten tietokirjoja ei ilmesty turhan usein (tämän Talvikirjan lisäksi voin suositella lämpimästi ainakin Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirjaa ja samojen tekijöiden Mennään sirkukseen! -teosta. Pidin kirjan kertovasta, tarinallisesta muodosta enemmän kuin monissa lasten tietokirjoissa käytetystä infolaatikko-tyylistä. Tällaista tietokirjaa aikuinen lukee mielellään ääneen, ja vähän isommat lapset voivat lukea kirjaa itsekseen.

Kertovuuden lisäksi pidin siitä, miten satu ja mielikuvitus lomittuvat tietoainekseen. Näkökulma luontoon, metsiin ja eläimiin ei ole pelkästään tiedollinen ja luonnontieteellinen, vaan mukana on tunteita, elämyksellisyyttä, kansansatuja ja vähän taikapölyä. Karhu ihastuu toiseen karhuun, Peikkometsän peikot syövät omenalettuja, kuusi kuiskii tarinoitaan.

Laila Nevakiven kuvitus on kaunista, hyvällä tavalla vanhanaikaista ja maanläheistä. Metsän eläimet ja kasvit on kuvattu tarkasti ja realistisesti, mutta tähtikirkkaissa öissä ja puiden välistä siivilöityvissä auringonsäteissä on taianomaista tunnelmaa, ja satuhahmot ovat veikeän ilmeikkäitä.

Kirjan lopusta löytyy Talven viikkokalenteri, jonka pohjana on käytetty suullista kansanperinnettä ja riimukalentereita. Kalenterissa on jokaiselle talviviikolle - alkaen 14. lokakuuta ja päättyen 14. huhtikuuta - luontoon liittyvä teema, siihen liittyvä tunnuskuva sekä jokin sananlasku, perinnetietoa tai jokin luontofakta.

Talvikalenterin mukaan nyt eletään Selkäviikkoa, joka on alkanut Talvennavasta 13.1. Talvennapa on sydäntalvi, vuoden kylmin ajanjakso, ja selkäviikolla talven selkä taittuu ja aletaan pienin askelin kulkea kevättä kohti. Heikin päivänä, joka on tänään, lapsilla oli ennen vanhaan tapana koputtaa kunkin talon talon seinään talven selän katkeamisen merkiksi sekä helistää kelloja ja kulkusia. Vanhan uskomuksen mukaan talviuntaan nukkuva karhu kääntää Heikinpäivänä kylkeään.

Huomenna alkaa Madeviikko, mateiden paras kalastusaika. Talviaurinkoista viikonloppua kaikille!

Lapsen omasta talvikirjasta on blogannut myös Leena Lumi.

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen!

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen!
Minerva 2012, 98 sivua.

Ihastuin viime vuonna julkaistuun ja vastikään Anni Swan -palkinnolla huomioituun Suomen lasten linnakirjaan niin paljon, että halusin ehdottomasti lukea lasten kanssa myös Raili Mikkasen ja Laura Valojärven seuraavan lasten tietokirjan, Mennään sirkukseen!, heti tuoreeltaan. Sirkus ei tosin aiheena kiehtonut minua yhtä paljon kuin vanhat linnat - ennen kirjan lukemista. Nyt haluan tietää sirkuksesta lisää! Mikkanen on haastatellut kirjaansa varten lukuisia sirkusalan ammattilaisia ja harrastajia sekä perehtynyt aihepiirin kirjallisuuteen. Kun tieto vielä tarjoillaan sujuvasti kerrottuna, Laura Valojärven kuvituksen eläessä ja liikkuessa joka aukeamalla, on lasten ja aikuisten yhteinen lukuelämys valmis.

Kertovaa tekstiä on mukava lukea ääneenkin, toisin kuin sellaisia lasten tietokirjoja, jotka ovat täynnä infolaatikoita ja kuvatekstejä. Toisin kuin monissa samantapaisissa teoksissa, Mennään sirkukseen! -kirjassa ei ole kehystarinaa, jossa "Matti ja Maija" kurkistaisivat sirkustelttaan ja tapaisivat erilaisia sirkustaiteilijoita ja -eläimiä. Sen sijaan kirjaa jäsentää kuvituksen pieni suloinen marakatti, joka "kuuluttaa" megafonillaan kirjan haastateltavat: Hyvät naiset ja herrat: Antti Tuomento (nuorallakävelijä), Pauliina Räsänen (trapetsitaiteilija), Ada Forsberg (sirkuskoulun oppilas) ja niin edelleen. Kirja on johdannon jälkeen neljään aihealueeseen, joissa kerrotaan sirkuksen esiintyjistä, elämimistä, suomalaisesta sirkuselämästä ja sirkuskoulutuksesta.

Minua kiinnosti eniten suomalaisesta sirkuselämästä kertova osio. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Sariolan suvusta, joka toimii sirkusalalla jo viidennessä polvessa ja pyörittää nykyään Suomen Tivolia ja  Tivoli Sariolaa. Toinen kiinnostava suomalainen "sirkussuku" on Jernströmit, jotka ovat Sirkus Finlandian takana. Lapsia (2-7 v.), joille luin kirjaa ääneen, tuntuivat kiinnostavan eniten eläimet ja "sirkusprinsessat", jotka taiteilivat hevosten selässä tai nuoralla päivänvarjo kädessään.

Mennään sirkukseen! on kirja kaiken ikäisille, mutta mikä olisi sille kaikkein otollisin kohderyhmä? Laura Valojärven värikylläiset, suuret kuvat miellyttävät leikki-ikäisenkin silmää, mutta teksti saattaa  tuntua paikoin haastavalta vielä pienistä koululaisistakin. Sirkushistorian vuosiluvut olivat mielestäni kiinnostavaa nippelitietoa, mutta niitä oli ikävä lukea ääneen ja saattavat puuduttaa pientä lukijaa. Vuosilukujen sisältämän informaation olisi voinut koota vaikkapa aikajanaksi kirjan loppuun. Ongelma koskee kuitenkin vain ihan kirjan alkuosaa, joka painottuu eniten historiaan. Kaikkein lämpimimmin suosittelisin kirjaa noin 6-9 -vuotiaille, joko ääneen tai itse luettuna. Sirkus on Suomessa erittäin suosittu lasten ja nuorten harrastus, joten kiinnostuneita lukijoita varmasti löytyy - ties vaikka innostus sirkukseen syttyisi juuri tämän kirjan myötä!