Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Tammi 2011, 175 sivua.

Vedin syvään henkeä, katselin rauhassa ympärilleni, silmäilin vielä kerran portaikkoa josta olin suoriutunut ylös, ja rupesin pohtimaan seuraavaa siirtoa. Kolmaskymmenes syntymäpäiväni oli aivan nurkan takana. Pian minua ei enää pidettäisi nuorena, olin tulossa siihen ikään. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta päähäni pälkähti idea kirjoittaa romaani.

Seuraavaa Murakami-suomennosta 1Q84 odotellessani luin Haruki Murakamin omaelämäkerrallisen teoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Juokseminen ei ole minua henkilökohtaisesti kiinnostava aihe, mutta Murakami osaa kirjoittaa siitäkin kiehtovasti. Parhaita kirjassa ovat kuitenkin ne kohdat, joissa Murakami puhuu kirjoittamisestaan. Juokseminen ja kirjoittaminen kietoutuvatkin monin tavoin yhteen Murakamin elämässä: hän juoksee elääkseen mahdollisimman kauan terveenä ja voidakseen kirjoittaa, ja toisaalta työskentely vapaana kirjailijana säästää hänet ruuhkaisilta työmatkoilta ja meluisilta toimistoilta ja jättää näin ollen aikaa juoksemiselle.

Sen enempää juokseminen kuin kirjoittaminenkaan eivät aina tunnu houkuttelevilta, mutta molempia on tehtävä säännöllisesti, jotta pysyisi vireessä ja saisi myös nauttia siitä, kun matka tai teksti kulkee. Yhteistä on myös se, että kummankin toiminnan motivaatio kumpuaa sisältäpäin ja sekä juoksija että kirjailija haluaa voittaa ennen kaikkea itsensä, onnistua tavoitteessaan.

Oli kiinnostava lukea Murakamin tiestä kirjailijaksi: liki kolmikymppiseksi hän pyöritti vaimonsa kanssa baaria, mutta myi yrityksensä voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Romaanikirjailijan ura ei ollut Murakamille pitkän tähtäimen haave vaan pikemminkin ilmestyksenomainen päähänpisto, jota hän sitten alkoi toteuttaa määrätietoisesti.

Murakami sanoo, että romaanien kirjoittaminen on hänelle kovaa työtä: hänen on kaivettava ankarasti löytääkseen luovuuden lähteensä. Tämän hän kokee myös vahvuudeksi: jos yksi lähde ehtyy, hän voi alkaa kaivaa toisaalla. Kuitenkin tärkein edellytys romaanikirjailijalle on lahjakkuus, sillä edes paras auto ei liiku, ellei tankissa ole polttoainetta. Toiseksi tärkeintä on keskittyminen ja kolmantena edellytyksenä on kestävyys (ominaisuus, jota Murakami harjoittaa myös juostessaan).

Kirjoittaminen edellyttää säännöllisiä elämäntapoja ja ulkoisesti rauhallisia elämää. Murakamin kohdalla tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että hän menee varhain nukkumaan ja nousee yhtä aikaa auringon kanssa. Iltarientoihin ja vilkkaaseen seuraelämään ei ole aikaa, sillä tärkeintä on antaa parastaan lukijoille. Norwegian Woodia, Kafkaa rannalla ja Sputnik-rakastettuani rakastavan lukijan sydän sulaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Murakami kuvailee suhdettaan lukijoihin:

En näe lukijoitteni kasvoja, joten ihmissuhteemme on tavallaan käsitteellinen, mutta olen johdonmukaisesti pitänyt tätä näkymätöntä, käsitteellistä ihmissuhdetta elämäni tärkeimpänä asiana. 


Kirjasta on blogannut aivan äskettäin myös Sara, jonka postauksesta löytyy linkkejä muihin arvioihin.

P.S. Muutamat kirjabloggaajat fanittavat syvästi sekä Murakamia että Irvingiä, ja heille tässä Juoksukirjassa onkin eräs herkullinen kohtaus, kun Murakami muistelee juosseensa John Irvingin kanssa Central Parkissa vuonna 1983, ollessaan parhaillaan kääntämässä japaniksi Irvingin romaania Setting Free the Bears (suom. Vapauttakaa karhut, Tammi 2012)

TTT: Vaikuttavia loppulauseita -visailu

Täällä toisen tähden alla -blogissa tarjoiltiin viime syksynä perjantaisia pähkinöitä, joissa arvuuteltiin kirjojen lopetuksia, ja aivan viime aikoina on saanut arvailla kirja alkujen perusteella ainakin Kirjainten virrassa ja Poplaarissa. Sinisen linnan kirjaston Top Ten Tuesdayssa arvaillaan tänään, mistä kirjoista seuraavat kymmenen viimeistä lausetta ovat peräisin. Kirjat ovat joko klassikkoja, viime vuoden uutuuksia tai muuten vain paljon luettuja, blogeissa viime vuosina usein esiteltyjä kirjoja. Kaikki kirjat poimin omasta hyllystäni, mutta kaikkia en ole vielä lukenut – kirjat ovat esimerkiksi alelöytöjä, joiden lukemista odotan innokkaasti.

1. Oli kaikkien kannalta parasta, että he lähtivät.

2. Alan kirjoittaa päiväkirjaa, joka julkaistaan kuoltuani.

3. Puolen tunnin kuluttua Lazlo tulee lukemaan minulle.

4. Kaukaa idästä kuuluu koiran haukku.

5. Mutta Edward oli jäänyt kylmän ja oikeamielisen hiljaisuuden vallassa kesäyön hämyyn katsomaan, kuinka Florence juoksi rantaa pitkin, ja kuuntelemaan, kuinka hänen askeliensa äänet vähitellen peittyivät pienten aaltojen kohinaan, kunnes hän erottui enää vain loittonevana hämäränä pisteenä kalvaassa valossa kiiltelevän somerikon suunnatonta, suoraa tietä vasten.

6. Me elämme kaikki.

7. Kun päivä katoaa latvoissa vieläkin ylemmäs, auringon liikkeen näkee pystyoksissa aurinkokellona, en ole koskaan ennen, ei Pieni voi pimeään asti kiivetä.

8. Hän melkein hymyili ajatukselle, sulki silmät ja yritti olla kuvittelematta sen pidemmälle.

9. He – jos ketkä – olivat Mainen prinssejä, Uuden Englannin kuninkaita.

10. Hän vietti yönsä huoneessa ja lähti aamulla kaupunkiin, hän ei palannut.


Arvauksia otetaan vastaan kommenttilaatikkoon (Pekkaa lainatakseni: ei googlea pliis, mutta omasta hyllystä lunttaaminen sallittua). Paras tietäjä palkitaan pienellä yllätyksellä, ja oikeat vastaukset kerron viikon kuluttua. Aurinkoista tiistaita kaikille!

Juha Järvelä: Mika Waltari ja sukupuolten maailmat

Juha Järvelä: Waltari ja sukupuolten maailmat
Avain 2013, 265 sivua.

Waltari ja sukupuolten maailmat perustuu Juha Järvelän tulevaan Suomen historian väitöskirjaan. Tieteellisen tutkimuksen popularisointi on onnistunut erinomaisesti, sillä teos on sujuvalukuinen ja helppotajuinen. Kun vielä aihepiiri on suurta yleisöä kiinnostava – sukupuolten kuvaaminen Mika Waltarin varhaistuotannossa sekä teosten aikalaisvastaanotto ja kirjailijakuva – ennustan Järvelän teokselle laajaa lukijakuntaa ja sen ympärille vilkasta keskustelua.

Waltarin laajat historialliset romaaneja ei tässä sivuta, sillä tutkimuksen kohteena ovat vuosina 1925-1939 ilmestyneet teokset, erityisesti esikoisromaani Suuri illusioni, Helsinki-trilogia (Mies ja haave, Sielu ja liekki, Palava nuoruus), Appelsiininsiemen sekä näytelmä Jättiläiset ovat kuolleet ja pienoisromaani Vieras mies tuli taloon. Tutkimusaineistona on toki ollut myös Waltarin vähemmän tunnettuja varhaisteoksia ja lehtinovelleja.

Järvelän tutkimuksen viitekehykset ovat sukupuolihistoria ja miestutkimus, keskeisenä käsitteenä on maskuliinisuus. Maskuliinisuudella Järvelä tarkoittaa niitä sosiaalisia ja kulttuurisia käsityksiä, joita miehiin liitetään. Waltarin aikalaiset eivät tosin puhuneet maskuliinisuudesta vaan miehisyydestä, johon liitettiin paljon ihanteita. Järvelä kuvaa paitsi sitä, miten miehisyys ymmärrettiin 1920-1930 -luvun Suomessa ja miten Waltari kuvasi mieshahmojaa, myös sitä, kuinka nuoren kirjailijan "miehistyminen" näkyi nuoren Waltarin julkisessa kirjailijakuvassa.

Miehekkyyden mittana pidettiin ennen muuta työntekoa ja perheen perustamista. Waltari kuvasi monissa romaaneissaan nuorta miestä, joka siirtyy opiskeluista työelämään, menee naimisiin ja saa kenties lapsiakin. Näiden ihanteellisina kuvattujen kehitystarinoiden vastakohtana Waltari kuvasi myös dekadentteja mieshahmoja, kuten Suuren illusionin maisteri Hellasta, joiden kohtalona on väistyä näyttämöltä maskuliinisen miehen tieltä. Waltarin naishahmoissa tätä kunnollisen ja turmeltuneen vastapooleja edustavat reipas urheilijatyttö, jonka kanssa mies voi solmia toverillisen liiton, sekä uhkaava viettelijätär.

Mika Waltaria itseään pidettiin sitä kypsempänä kirjailijana, mitä (ainakin näennäisen) objektiiviseen kerrontaan hän teoksissaan siirtyi. Asepalveluskuvaus Siellä missä miehiä tehdään herätti ainakin konservatiivisissa, isänmaallisissa piireissä hyväksyntää ja vahvisti kuvaa kirjailijan kasvamisesta pojasta mieheksi. Vasemmistolaisistakriitikoista muun muassa Sylvi-Kyllikki Kilpi arvosti monia Waltarin romaaneja taideteoksina, mutta kritisoi niiden työväestöstä ja punaisista antamaa kuvaa ja paheksui syvästi sitä, että Waltari suomensi natsiteoksen Horst Wessel vuonna 1933.

Kaiken kaikkiaan Waltari ja sukupuolten maailmat on todella kiinnostava, runsaasti teemoja ja näkökulmia sisältävä teos. Ikävä kyllä kirjaan on jäänyt harmillisen paljon painovirheitä. En yleensä kiinnitä yhteen tai kahteen oikolukuvirheeseen huomiota saati mainitse niistä mitään blogiarviossani, mutta kun virheitä oli läpi kirjan ja joskus jopa kaksi samalla aukeamalla (esim. 108–109), ne häiritsivät hieman lukukokemusta. Tyylikästä kantta sen sijaan kiittelen.

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Wsoy 2013, 230 sivua.

Vasta kun olen purkanut viimeisenkin letin, pääsen kainaloon ja saan suukkoja. Ensin ihan kevyitä ja puolihuolimattomia. Nenään, poskiin, suulle, kaulalle, poskiin taas. Sitten vauhti kiihtyy. Samuli jyystää jaloillaan hiekkaa kammetessaan kimppuuni. Katselen hänen kuopimiaan jälkiä hiekassa. Ihan heti en pääse hänen fiiliksiinsä mukaan vaan lämpenen hitaasti niin kuin Kyylahden kämpän oikutteleva takka.

– Älä nyt murjota, Samuli kuiskii vasten poskeani ja silittää tukkaa pitkin, vaativin vedoin saaden sen veto vedolta suoremmaksi. – Mä en vain tykännyt niistä leteistä. 

Aino on kuusitoistavuotias tyttö, omien sanojensa mukaan kasvanut viilipurkissa versovien pikkutaimien ja hentojen siveltimenvetojen välimaastossa. Koulussa Aino on aika hiljainen ja yksinäinen, niitä jotka istuvat välitunnit kukkaruukkujen reunalla. Vapaa-ajallaan hän on oman vartioryhmänsä tyttöjen esikuva, kiltti ja vastuuntuntoinen vartiojohtaja, jolle voi purkaa sydäntään. Ainolla on myös samanikäisiä kavereita, reipas ja järkevä Hanna sekä naapurin Otto, mutta hän kokee olevansa vähän syrjässä oikeasta elämästä. Eihän häntä ole edes koskaan suudeltu.

Ainon elämä muuttuu, kun suosittu ja vähän salaperäinen Samuli iskee häneen silmänsä – ja lopulta myös nyrkkinsä. Aino ei oikein tiedä, kuinka hänen pitäisi suhtautua Samulin ailahtelevaisuuteen, toistuviin mykkäkouluihin ja koviin otteisiin. Mitä kaikkea seurusteluun kuuluu, kuinka paljon pitää antaa anteeksi ja potkiiko hevonen todella rakkaudesta? Aino ei uskalla kertoa tilanteestaan kenellekään, purkaa vain pahaa oloaan vuorollaan heikompiinsa.

Lähteenmäki kuvaa taitavasti Ainon tilanteen kompleksisuutta. Ainon ihastus Samuliin on vahvaa, ja ensi kertaa seurustelevana hän on aidosti epävarma siitä, miten asioihin pitäisi suhtautua. Suositun pojan huomio myös hivelee hänen itsetuntoaan, ja Samulin kautta Aino uskoo pääsevänsä samoihin piireihin etäältä ihailemansa Auroran, vanhemman partiokaverin kanssa. Ainolla ei ole sisaruksia, ja vanhempiinkin on vaikea tukeutua, kun työttömäksi jäänyt kuvataiteilijaäiti haahuilee päivät pyjamassa ja maalaa surullisia bambumaisemia.

Rankalla aiheella, parisuhdeväkivallalla, ei Iskelmissä mässäillä. Tapahtumat kuvataan kuitenkin elävästi, lukija pääsee syvälle Ainon pelon, tyrmistyksen ja kivun tunteisiin. Tarina ei ole liian ahdistava, sillä Ainolla on onneksi elämässään paljon muutakin kuin Samuli, vaikka suhteessa koettu tunteiden vuoristorata vaikuttaa kaikkeen ja epävarma nuorukainen yrittää tarkoituksella kaventaa Ainon elinpiiriä. Ainon läheisetkin havahtuvat pikku hiljaa - he ovat kenties huomanneet enemmän kuin Aino aavistaakaan.

Ainon hahmoon on helppo samastua, vaikka en kirjan varsinaiseen kohderyhmään (noin 13-16 -vuotiaat) kuulukaan. Koskettava tarina tulee erityisen lähelle, koska Lähteenmäki kirjoittaa niin kaunista kieltä. Maailma on kaunis, nuoruus on ihanaa aikaa, ja sitä synkempinä näkyvät mustelmat.

TTT: Kymmenen ihanaa naiskirjailijan teosta Minna Canthin päivänä

Minun piti tänään listata kirjojen vaikuttavia loppulauseita ja arvuutella teillä lukijoilla, mistä kirjasta mikäkin lause on peräisin, mutta sitten tajusin, että tänään on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä ja vaihdoin TTT-postaukseni aihetta lennossa. Opuscolo-blogissa jo listattiinkin kymmenen kirjallista naisesikikuvaa. Nappaan idean lennosta ja listaan kymmenen erityisen vaikuttavaa, koskettavaa tai ihanaa kotimaisen  naiskirjailijan kirjoittamaa teosta. Kirjojen joukossa on fiktiota ja asiaproosaa, vanhaa ja uutta, aivan viimeaikaisia lukukokemuksia sekä sellaisia, jotka jättivät jäljen jo vuosia sitten.

1. Minna Canth: Salakari
2. Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1911–1920
3. Saima Harmaja: Kootut runot ja runoilijankehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa
4. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
5. Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
6. Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisarten kirjallinen elämä.
7. Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
8. Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta os. Tengström - kansallisrunoilijan vaimo
9. Anni Swan: Iris rukka
10. Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Olisi ihana kuulla muidenkin naiskirjailija/kirjasuosikkeja, joko kommenttilaatikossa bloggaajakollegoiden omissa postauksissa. Aurinkoista ja kirjallista Minna Canthin päivää kaikille!

Sinisen linnan kirjasto täyttää tänään kaksi vuotta!

Siitä on nyt tasan kaksi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen tekstin tähän blogiin. Olin sunnitellut sitä kovastikin juhlistavani, mutta nyt on ollut sen verran muita kiireitä, että tyydyn hehkuttamaan synttärionnea tämän lyhyen postauksen muodossa.

Huomasin, että olen tiedostamattani valinnut blogilleni varsin kunniakkaan syntymäpäivän, sillä tänään eräs Suomen vanhimmista (ellei vanhin?) edelleen päivittyvä kirjablogi, Sallan lukupäiväkirja, juhlii seitsemänvuotissynttäreitään ihanan arvonnan merkeissä. Sallan blogissa ilahduttavat paitsi hienot kirja-arviot ja lukemista ja kirjamaailmaa monelta kantilta tarkastelevat postaukset, myös ennen kaikkea se bloggaamisen rentous ja ilo, joka teksteistä välittyy.

Tänään on ollut ihanan aurinkoinen päivä, räystäiltä on tippunut vettä ja kävelyretkellä ihailin tienvierustalla hohtavia pajunkissoja. Olen lukenut Antti Hyryn romaania Maatuuli, jonka alkupuolella oleva kappale sopii täydellisesti tähän päivään:

"Oli maaliskuu ja valoisaa ja lumen päällä saattaisi kävellä mihin vain. Joka kevät tahtoo tulla kiire, hän mietti. Pitää varoa. Mitään isotöistä ei saa alkaa. Kun kuitenkin on näin, niin kuin minulla, Pietari mietti, että kun katsoi vaikka ulos, ikkuna näyttää kauniilta, aivan liiankin, ja ulkona nuo ohuet oksat ja varvut valossa ja sinivihreät kuusenhavut ja ruskehtavat rungot ja kivet ja lumi, aina ilmestyvät kun vain katsoo, ja näyttävät hyviltä ja olo tuntuu hyvältä, miksi ei tekisi jotain, siinä sivussa, alkaisi vain ja jatkaisi, niin siinäpähän tulisi aina jokin homma valmiiksi." Antti Hyry, Maatuuli.

Ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Marjo Ruola: Terveisin Neiti ja Clara

Päällyksen kuva Tapani Pelttari.

Marjo Ruola: Terveisin Neiti ja Clara

Wsoy 2013, 101 sivua.

Seitsemänvuotias Neiti asuu pienessä talossa kaupungin laidalla ja viettää päivät lastentarhassa äidin ollessa työssä posliinitehtaassa ja isän tehdessä puusepäntöitään verstaalla. Vuotta vanhemman Claran kotona on korkeat huoneet, ruusutapetit ja ihmeen ihana nukkekaappi. Sanavalmis Neiti ja herttainen Clara tutustuvat eräänä päivänä kaupungilla, ja erilaisista taustoista huolimatta 1940-luvun tytöt ystävystyvät. Terveisin Neiti ja Clara kuvaa tyttöjen elämää vuoden aikana, lopputalvesta seuraavaan jouluun. 

Terveisin Neiti ja Clara on erilainen lastenkirja, jonka otollisinta kohderyhmää lienevät 5–10 -vuotiaat tytöt – tai ehkä vielä enemmän heidän äitinsä ja isoäitinsä, jotka haluavat kurkistaa menneeseen tai nostalgisoida sitä erilaisten esineiden kautta. Kerronta on pikemminkin ajankuvaa dokumentoivaa kuin tarinaa eteenpäin kuljettavaa tai henkilöitä elävöittävää. Tytöt keskustelevat muun muassa siitä, mitä he muistavat sodasta, joka päättyi heidän ollessaan aivan pieniä. Vaatteita, leluja, sisustuksia ja kaupunkimiljöötä (Turkua) kuvataan paljon.

– Me käymme Fiiun kanssa joka päivä ostamassa täältä maitoa, Neiti kertoi. – Minusta on hauska seurata, kun myyjä nostaa suuresta tonkasta pitkävartisella litran mitalla maitoa ja kaataa sen kannuuni. Ja se... se vasta hauskaa on, kun myyjä lohkaisee kostealla puulastalla suuresta voivuoresta palasen, asettaa sen voipaperin päälle ja punnitsee vaa'alla. Katson aina tarkkaan punnitusta. Vaa'an viisarit keikkuvat hauskasti ennen kuin ne pysähtyvät.

Neidin osa on toimia "museo-oppaana", joka esittelee paikkoja ja kertoo historian tapahtumista, joista on kuullut. Clara kuuntelee ja hihittelee Neidin Peppi Pitkätossu- tai Vihervaaran Anna- tyylisille tempauksille ja kaskuille. Molemmat tytöt vaikuttavat hieman pikkuvanhoilta; Neiti esine- ja paikallishistoriallisten luentojensa vuoksi ja Clara siksi, että hän suhtautuu Neitiin hyväntahtoisen aikuisen tavoin, kuin ajatellen, että "siinäpä vasta lystikäs lapsi"!

Tarinasta tosiaan puuttuu jännite ja juoni, kirja on (jokseenkin siloiteltua) kuvausta lasten arjesta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Jotain viehättävää kerronnassa ja varsin yksiulotteisissa hahmoissa kuitenkin on, Neidin jutustelua kuuntelee ihan mielikseen ja on jännittävää kurkistaa tyttöjen kanssa milloin lumilinnan sisään, milloin vanhaan sekatavarakauppaan. Vai onko viehätys ennen kaikkea suloisessa kuvituksessa? Kirjan kuvituksena on muutamia vanhoja mustavalkokuvia Turusta, ajalta, jolloin kaupungin kaduilla vielä liikkuivat vossikat ja raitiovaunut. Suurin osa kuvituksesta koostuu kuitenkin Marjo Ruolan kuvaamista vanhoista esineistä: fortunapelistä, kiiltokuvista, helmitauluista ja peltirasioista. Valokuvakuvitus korostaa teoksen dokumentaarista, tietokirjamaista luonnetta.