Vuosi kuvina -haaste: tammikuu

Tammikuun 15. päivänä 2014, noin kello 15.45.

Monessa seuraamassani blogissa on viime aikoina innostuttu Vuosi kuvina -haasteesta (jonka alkuperäistä ideoijaa/lähdettä en tiedä) ja esitelty kerran kuukaudessa kuvia samasta maisemasta niin, että vain vuodenajat vaihtuvat. Viehätyin tästä eräänlaisen kuvapäiväkirjan ajatuksesta: miten erilaiselta sama maisema näyttääkään eri vuodenaikoina, miten aika kuluu... Alkaneen vuoden ja lumen kaunistaman maiseman kunniaksi hyppään siis itsekin tähän haasteeseen mukaan.

Otin muutaman kuvan jo eilen, mutta kun tänään keskiviikkona puut olivat saaneet aurinko paistoi vielä eilistäkin kirkkaammin, taivas oli päivällä huikean sininen ja pilvinen ja sekä aamulla että illansuussa suloisen vaaleanpunainen, piti kuvia räpsiä vielä lisää tätä haastetta ajatellen. Kovin montaa kuvaa en kuitenkaan ehtinyt napata, sillä päivä oli aikamoista rientämistä paikasta toiseen ja "kamerasta" (eli kännykästä) joko akku loppumassa tai muisti täynnä. Joissakin tänään ottamissani kuvissa näkyy lisäksi joko lapsiani tai rakennuksia, joita en tähän Vuosi kuvina -sarjaan halunnut.

Molemmat näkymät, joita ajattelin nyt tallentaa kuukausi kuukaudelta, ovat meidän tontin "alapäädystä" otettuja, ylemmän kuvan näkymä aukeaa siis itään/kaakkoon ja alla alevan itään/koilliseen. Näkymät on kunnan tai tehtaan puistometsästä. Näissä kuvissa korkeuserot ja monet muut nyanssit häviävät, mutta minulle nuo maisemat ovat hirveän rakkaita ja rauhoittavia.

Tammikuun 14. päivänä noin kello 14.

Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Minäkin haluan siskon ja Minäkin tahdon kouluun

Astrid Lindgren (teksti) ja Ilon Wikland (kuvitus):  

Minäkin haluan siskon
Jag vill också ha ett syskon, suom. Kerttu Piskonen.
Wsoy 2011 (5. painos), 32 sivua.

Minäkin tahdon kouluun
Jag vill också gå i skolan, suom. Riitta Mäyrälä.
Wsoy 1989 (3. painos), 32 sivua.

Iki-ihanan kirjailija–kuvittaja -työparin, Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin, kuvakirjat Minäkin haluan siskon ja Minäkin tahdon kouluun ovat sisarusteoksia monessa mielessä. Nimiä ja kuvakirjan ulkoasua myöten kirjat ovat samaa sarjaa, ja sisaruus on molemmissa kirjoissa tärkeänä teemana, Minäkin haluan siskon -kirjassa toki eksplisiittisemmin. Molempia kirjoja olen toivonut omakseni siitä asti, kun luin Karoliina ne esitteli Kirjavassa kammarissa, unohtamatta toisen yhtä vannoutuneen Lindgren–Wikland fanin Katjan kirjoitusta Minäkin haluan siskon -kirjasta Lumiomenassa. Kumpaakaan kirjaa en muista lapsuudestani, mutta ne ovat tutunoloisia – ehkä olen kuunnellut tai katsellut niitä kerhossa, eskarissa tai kirjastolainoina. Tai sitten tuttuuden tunne johtuu siitä, että kaksi muuta Lindgren–Wiklund -kirjaa, joihin olen varmasti tutustunut jo lapsena, Osaa Lottakin ajaa ja Lotta osaa mitä vain, ovat kuvitustyyliltään ja tunnelmaltaan hyvinkin samanlaisia, vaikka kertovat eri perheiden lapsista.

Nyt molemmat kuvakirja-aarteet ovat kuitenkin onnellisesti omassa hyllyssä; Minäkin haluan siskon on yhä myynnissä ja löytyi varsin edullisesti verkkokirjakaupasta. Minäkin tahdon kouluun oli kinkkisempi, sillä sen uusin painos(sekin jo muutaman vuoden takaa) on Wiklandin sijasta Katrin Engelkingin kuvittama ja se on suunnattu omatoimista lukemista aloitteleville esi- ja ensiluokkalaisille. On selvää, että kenenkään muun kuin Wiklandin kuvitus ei tässä tapauksessa kelpaa – onneksi löysin oikean kirjan kuitenkin hyväkuntoisena ja sopuhintaan netistä. Kirjoja on luettu ahkerasti, erityisesti tänä vuonna kaksi vuotta täyttävä kuopukseni tuntuu rakastavan Wiklandin värikuvia. Etenkin Minäkin haluan siskon on nuoren neidin mieleen; sen kuvitus onkin oikein erityisen iloista ja värikylläistä, siinä missä Minäkin tahdon kouluun -kirjassa Wiklandin piirrosjälki on jotenkin herkkäviivaisempaa ja värit vaaleammat ja murretummat.

Minäkin haluan siskon käsittelee sisaruskateutta kahdessakin mielessä: ensin (iältään enkä noin kolme-nelivuotias?) Petteri on vähän kateellinen naapurin Jannelle, joka vaunuttelee tuoretta pikkusisarustaan pihalla, ja toivoo itselleenkin pikkusisarusta. Yllättäen toive onkin hyvää vauhtia toteutumassa, mutta kun pikkusisko sittek syntyy, alkaa sisaruskateuden seuraava muoto: Petteriä harmittaa kaikki se aika ja huomio, jota vanhemat antavat vauvalle. Mustasukkaisuus menee kuitenkin ohi, kun Petteri ymmärtää olleensa itse aikanaan samanlainen avuton rääpäle ja alkaa auttaa äitiä pikkusiskon hoidossa, sanalla tutustuen tähän paremmin. Ja kun Leena-sisko kasvaa, hänestä saa kivan leikkikaverin. Leenasta on seuraa etenkin silloin, kun perheeseen syntyy kolmas lapsi ja Petteri huomaa, että nyt Leena onkin iso, ainakin Matti-vauvaan verrattuna.

Kirjassa Minäkin tahdon kouluun Petteri ja Leena ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin Minäkin haluan siskon -kirjan lopussa. Ottaen huomioon, että edellisen kirjan perusteella Petterillä ja Leenalla on vähintään kolmen vuoden ikäero, luultavasti suurempikin, voisin kuvitella Petterin olevan tässä kirjassa 8–9 -vuotias ja Leenan noin 5-vuotias. Leenaa harmittaa, kun hän ei vielä saa käydä koulua, ja myös uteliaisuus kalvaa: millaista siellä koulussa on? Petteri tarjoutuu esittelemään koulunsa Leenalle, ja niinpä eräänä päivänä Leena menee muitta mutkitta Petterin mukana tämän luokkaan. Herttainen toivottaa vieraan tervetulleeksi, ja Leena pääsee mukaan isompien tyttöjen välituntileikkeihinkin.

Molemmat Petteri ja Leena -kirjat käsittelevät aiheitaan hyvin idyllisesti ja herttaisesti. Sellaisia nämä kirjat saavat ollakin, mutta olen kyllä iloinen, että koulukateudesta on olemassa myös Nopolan siskosten hulvaton kirja,
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhkäkkä koululainen, ja sisaruskateudesta on tehty sellainen läkähdyksiin asti naurattava kirja kuin Teija Rekolan ja Mervi Lindmanin Eetu ja ruma rusina, jonka yritän ehtiä esittelemään lähiaikoina. Onneksi on monenlaisia kirjoja, ja Lindgrenin ja Wiklandin luomat, arjenkin kultamaat idyllit ovat suloisia keitaita.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy 2014, 269 sivua.

Hän käveli Roopen rinnalla kuusikujaa alaspäin ja mietti asiaa udestaan: Saattoi tietenkin olla myös niin, että isoäidin tarinan puttuminen oli sittenkin raskaampaa kuin joululahjavillasukat. Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

Olen pitänyt Laura Lähteenmäkeä taitavana kertojana nuortenkirjojen ja joskus vuosia sitten lukemani romaanin Kaaso perusteella, mutta nyt Lähteenmäki on kirjoittanut reseptillä, joka uppoaa minuun erityisen hyvin: äitejä ja tyttäriä, siskoksia, menneisyyden painolastia ja vaiettuja perheasioita. Pidän sukuromaaneista ja aikatasojen limittymisestä ja Ikkunat yöhön -romaanissa sukupolvien kokemukset muodostavat uskottavan ketjun ja nykyhetken kuvaukset viittaavat onnistuneesti menneeseen ja toisinpäin. Kun laajahko henkilögalleria ja juonen loimilangat pysyvät hyvin hallinnassa ja tarina on kerrottu kauniilla kielellä, selkein ja osuvin ilmauksin, oli Ikkunat yöhön minulle hyvä kirja aloittaa tutustuminen alkaneen vuoden kirjasatoon.

Ikkunat yöhön -romaanin keskiössä on Niityn metsätila, johon kuuluu satoja hehtaareja metsää, komea päärakennus ja useita muita rakennuksia samassa pihapiirissä. Pian sodan jälkeen Niitty jää ilman isäntää, kun leskiemännän sodassa haavoittunut vanhempi poika kuolee. Nuorempi poika Eino palaa kotitilalleen tuoden mukanaan Tampereen eloisan kaupunkielämän ja sukulaisensa vastahakoisesti jättävän Elsin ja kaksi pientä lasta. Pian syntyy kolmaskin, joka – niin ainakin unettomuuteen suistuvasta Elsistä tuntuu – ei nuku koskaan mutta syö aina ahnaasti.

Elsin vanhemmasta tyttärestä Astasta varttuu Niittyä mustasukkaisesti emännöivä ja metsää tarmokkaasti hoitava, muita ihmisiä kuin poikaansa karttava erakko. Ainoa poika tulee omasta kolmekymppisen miehen kaupunkielämästään mielellään käymään Niityssä, mutta äidin rauha järkkyy Roopen tuodessa ensi kertaa tyttöystävän mukanaan. Kesälomilla piharakennuksessa viihtyy – päärakennuksen ikkunaverhojen takana piileksivän tädin paheksuvista katseista huolimatta – Elsin toisen tyttären, isosiskoaan rennomman Arjan tytär Hanna, jolle niin jonkinnäköisistä alkavan murrosiän kasvukivuista tai kenties jostakin neurologisesta häiriöstä oireileva Niklas-poika ja kriiseissään pyörivä runoilijasisko Riikka tuottavat päänvaivaa.

Perhetarina etenee eri henkilöiden näkökulmasta kerrottujen lukujen kautta; välillä syntyy herkullista ristivalotusta kun samaa kohtausta tai tilannetta katsotaan vuoroin useamman, eri tarkoitusperin ja luonteenpiirtein varustetun henkilön näkökulmasta. Kahden eri aikatason lisäksi menneisyyttä kartoitetaan henkilöiden muistojen kautta. Romaanin jännite säilyy hyvin, ja ajatukset askartelevat kertomuksen aukkojen ympärillä: mitä Elsille ja hänen nuorimmalle lapselleen tapahtui, mikä on tehnyt henkilöistä sellaisia kuin he ovat, mikä on suvun ulkopuolelta tulevan Teresan rooli?

Tarina tempaa mukaansa ja etenkin syrjäiselle maatilalle miniänä joutuvan Elsin yksinäisyydestä ja väsymyksestä johtuva hiljainen pakokauhu ja siitä vähitellen versova vaikea lapsivuodepsykoosi on vaikuttavasti ja koskettavasti kuvattu. Ikkunat yöhön oli kuitenkin jäädä minulta kokonaan lukematta romaanin alun vuoksi. Kirja alkaa jonkinlaisella prologilla, joka, toisin kuin muut luvut, ei ole nimetty näkökulmahenkilön mukaan – romaanin edetessä selviää kyllä, keitä katkelmassa kuvataan. Katkelman tunnelma on hyvin pahaenteinen, ja tunnelma tiivistyykin hyvin vastenmieliseen ja outoon käänteeseeen. Tällainen aloitus olisi kenties sopinut johonkin trilleriin, mutta Ikkunat yöhön on synkistä sävyistään ja osin dekkarimaisesta rakenteestaan huolimatta melko arkista perhekuvausta. Alkukatkelma ei onnistunut koukuttamaan minua, vaan pikemminkin vieraannutti, mutta onneksi heti seuraavilla sivuilla päästään kiinni vahvempiin tarinalinjoihin.

Iijoki-kuume nousee

Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että alkaisin lukea Kalle Päätaloa, vieläpä massiivista Iijoki-sarjaa. Kuten Iijoki-kimppaluvun vastikään käyntiin polkaissut, Iijoki-sarjaa jo parikymppisenä ahminut ja fanittanut Kirjavan kammarin Karoliina toteaa, Päätalo ei oikein ole "sopinut nuoren naisen idoliksi vaan oli vain keski-ikäisten ja vanhojen maalaismiesten junttiharrastus". Nykyään minua kyllä kiinnostaa työn kuvaus (kauno)kirjallisuudessa (ja historia on kiehtonut aina, tosin Suomen lähihistoria vasta viime aikoina), mutta enemmän naisten työt, vaikka aion kyllä lukea vielä sen Hyryn Uuninkin. Lapsuuskuvauksetkin kiinnostavat, mutta olen herkkä lukija enkä mielelläni lue kovin rankoista ja kurjista lapsuudenkokemuksista – ja Kalle Päätalon lapsuushan oli nimenomaan varsin iloton, vaativa ja työntäyteinen, joten saa nähdä miten käy.

Myös perinteisessä mediassa Kalle Päätalo on ollut esillä viime aikoina, ennen muuta Ritva Ylösen tuoreen väitöskirjan Tervaksinen toteemi. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus myötä. Olen tavallaan saanut seurata tämän ensimmäisen Päätalo-aiheisen väitöstutkimuksen aivan alkuvaiheita, sillä olimme Ritva Ylösen kanssa samassa kotimaisen kirjallisuuden proseminaariryhmässä kymmenisen vuotta sitten. Ylösen väitöskirjaan, joka löytyy sähköisessä muodossa Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta, täytyy jossain vaiheessa tutustua ajan kanssa. Päätalo-tietouden alkupalaksi luin viimeisimmäistä Kulttuurivihkot-lehdestä Kai Hirvasnoron Päätalo-artikkelit "Työväenkirjallisuuden väheksytty puurtaja" ja "Sodan synty yksityisenä kokemuksena". Hirvasnoron lukupäiväkirjablogi Päätalon matkassa löytyy Kansan uutisten sivuilta.

Monet kirjabloggaajaystävät ovat viime aikanoina innostuneet Päätalosta, P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kuunnellut (Iijoki-sarjaan kuulumattoman) Ihmisiä telineillä äänikirjana ja menettänyt Kallelle sydämensä, ja Poplaarin Pekalla on omien sanojensa mukaan jo "Kunnan jauhot suussa", eli hän on edennyt Iijoki-sarjassa kolmanteen osaan ja kirjoittaa blogissan avausosasta Huonemiehen poika ja aikomuksestaan kahlata Iijokea kaikki noin 16 000 sivua. Eräs bloggaaja on jo ottanut projektikseen haalia koko sarjan hyllyynsä. Itse olen sitä mieltä, että elämäni on liian lyhyt, jotta eläisin Kalle Päätalon elämän siinä ohessa lukemalla koko 27-osaisen Iijoki-sarjan, mutta ajattelin lukea ainakin kirjastosta tänään hakemani Huonemiehen pojan ja katsoa kuinka käy.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet
Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena 2013, 207 sivua.

Kiitos kirjeestäsi, jonka sain kaksi päivää sitten. Minulle ei kuulu muuta kuin hyvää, vaan sinua on ikävä. Mutta onhan hyvä kun sanoit pääseväsi tänne Suomeen minun luokse. Minun tulee kovin sinua sääli tällä kertaa niin kuin kaikkia teitä karjalaisia. Kunhan ajat asettuu, niin kyllä teille kaikille tulee parempi eläminen. Sotan aikana on aina kovaa joka puolella. Niin sanoit Anna, että uutella kuulla sinulle annettiin lupa tulla tänne. Koeta nyt sitten hommata asiasi niin että pääset tulemaan.

Luin äskettäin Tyyni Tuulion romaanin Marja-Liisan oma koti (Wsoy 1945), jossa jatkosodan aikaa kuvataan hyvin ihanteelliseen sävyyn. Tuulion kirja on tietysti aikansa tuote, suunnattu sota-ajan nuorille naisille vahvistamaan heidän uhrimieltään ja tulevaisuudenuskoaan kotirintamalla. Itä-Karjalan miehittämisestä tai Suur-Suomesta haaveilevasta Akateemisesta Karjala-seurasta romaanissa ei puhuta mitään, ja sota näyttäytyy ennen muuta isänmaan puolustamisena. Kuitenkin myös esimerkiksi koulujen historianopetuksessa vaiettiin pitkään siitä, että Suomi oli jatkosodassa myös miehittäjä: Suomen armeija ei pysähtynyt niin sanotulle vanhalle rajalle, vaan jatkoi eteenpäin alueille, jotka eivät ole koskaan kuuluneet Suomelle. Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja Pauliina Salminen on tarttunut monin tavoin herkkään aiheeseen tutkiessaan suomalaisten miehittäjäsotilaiden ja itäkarjalaisnaisten suhteita jatkosodan aikana.

Tutkimuslähteinään Salminen on käyttänyt muun muassa oikeuden pöytäkirjoja, viranomaisten kirjeitä ja Marjo Koposen gradua suomalaissotilaiden aviottomista lapsista Itä-Karjalassa, mutta myös muutamia rakkauskirjeitä ja jopa joitakin aikalaisten haastatteluja. Vuosina 1941–1944 suomalaisten ja itäkarjalaisten välille syntyi monenlaisia ja monenkestoisia suhteita, mutta dokumentteja on pääasiassa sellaisista suhteista, joiden tuloksena syntyi lapsi tai lapsia, sillä miehityshallinnon virannomaiset tekivät lasten elatusta ja asemaa koskevia kuulemisia ja päätöksiä. Suomalaissotilaiden lapsia jäi Itä-Karjalaan arviolta viitisensataa; todennäköisesti luku saattaa olla suurempikin. Salmisen aineistosta piirtyy esiin todellisia rakkaustarinoita, olosuhteiden paineessa syntyneitä molemminpuolisen hyötymisen suhteita, hyväksikäyttöä, katteettomia lupauksia, hylättyjä naisia ja lapsia ja pahimmillaan raiskauksia ja puoskaroituja abortteja. Sota- ja miehitysaika kaukana kotiseuduilta ja omasta perhepiiristä vaikutti sotilaiden moraalikäyttäytymiseen, mutta pahimmat rötöstelijät olivat usein niitä, joilla oli rikosrekisterissä merkintöjä jo rauhanajan Suomesta.

Vaikka iso osa Suomen armeijan sotilaista oli vastahakoinen jatkamaan etenemistä sen jälkeen, kun talvisodassa menetetty Laatokan Karjala oli vallattu takaisin, monet olivat myös täynnän intoa Itä-Karjalan "vapauttamisesta" ja pääsystä kalevalaisen kansanrunouden laulumaille. Sotakuukaudet ja -vuodet olivat kuluneet pääosin miesporukoissa; naimisissa olevatkin pääsivät harvakseltaan lomille ja naimattomien oli vaikea lyhyiden lomien aikana edes aloittaa seurustelusuhdetta. Itä-Karjalassa sen sijaan oli pääasiassa naisia ja lapsia, kun miehet oli viety puna-armeijaan tai evakuoitu. Olosuhteet olivat siis otolliset ihastumisille, himolle, rakastumisille ja jopa pitkille, avioliiton kaltaisille suhteille.

Pääosa suomalaissotilaiden suhteista syntyi niin sanottujen kansallisten naisten, siis suomalaisten heimokansoihin kuuluvien naisten kanssa. Joitakin merkintöjä on myös suomalaismiesten ja venäläisnaisten, sekä vieläkin harvempia dokumentteja suomalaisnaisten ja itäkarjalaismiesten, suhteista. Jos itäkarjalaisnainen meni naisimisiin suomalaismiehen kanssa, hän sai Suomen kansalaisuuden ja saattoi matkustaa Kanta-Suomen puolelle avioitumista varten jo ennen naimisiinmenoa; suomalaisnaisen kanssa avioituneilla (harvalukuisilla) itäkarjalaismiehillä ei tätä samaa oikeutta ollut.

Monet itäkarjalaisnaisista olivat jo aiemmin naimisissa ja pienten lasten äitejä. Neuvostoliitossa oli kahdenlaisia avioliittoja, rekisteröityjä ja rekisteröimättömiä. Jälkimmäisiin luettiin vakituisesti yhdessä elävät pariskunnat, ja rekisteröimättömyydestä huolimatta nämä "avoliitot" rinnastuivat neuvostokansalaisten mielissä avioliittoihin eikä niitä paheksuttu samaan tapaan kuin samaan aikaan suomessa niin sanottuja "susipareja". Suomessa hyväksyttiin tosiaan vain laillisesti vihityt parit aviopareiksi, ja Suomeen päästäkseen itäkarjalaisnaisten oli mentävä "suomalaiseen avioliittoon" ja haettava avioeroa mahdollisesta aiemmasta (rekisteröidystä) aviomiehestään. Niin pitkään kun uskottiin, että Itä-Karjala jäisi pysyvästi osaksi Suomea, miehityshallion viraomaiset tukivat avioliittoja suomalaisten ja itäkarjalaisten välillä ja myönsivät varsin auliisti avioeroja kenties hyvinkin kauan (jo ennen jatkosotaa) teillä tietymättömillä olevista itäkarjalais- tai venäläismiehistä. Kun alkoi näyttää siltä, että Suomi häviää sodan ja joutuu vetäytymään Neuvostoliiton alueiksi jäävästä Itä-Karjalasta, alettiin anomuksiin suhtautua nuivemmin.

Kaikki suomalais-itäkarjalaiset "uusperheet" eivät siis koskaan yhdistyneet vilpittömistä aikeista ja molemminpuolisesta rakkadesta huolimatta. Syitä oli monia: rakkautta raskaaksi tulleelle itäkarjalaisheilalleen vannonut sotilas saattoi kuolla taistelussa tai johonkin sairauteen, perheellinen mies saattoi katua rakkauden huumassa annettuja lupauksia ja palata sittenkin entisen perheensä luo, virannomaiset saattoivat evätä Suomeen-matkustusluvan tai itäkarjalaisnainen halusi sittenkin jäädä kotiseudulleen ja sukunsa pariin. Sota-ajan epävakaissa oloissa oli väistämätöntä, että monet tarinat päättyivät onnettomasti.

Oli lohdullista lukea Salmisen kirjasta, että Neuvostoliiton puolelle jääneiden itäkarjalais-suomalaisten lasten asema oli vallan vaihtumisen jälkeenkin kohtalaisen hyvä; lapset ja heidän äitinsä eivät tiettävästi joutuneet syrjinnän kohteeksi, ja kotiinsa mahdollisesti palanneet vanhat neuvostoliittolaisaviomiehet saattoivat hyväksyä miehityksen aikana syntyneet uudet perheenjäsenet. Sen sijaan ne itäkarjalaisperheet, joista sisko tai tytär oli muuttanut suomalaissotilaan kanssa Suomeen, joutuivat syrjinnän kohteeksi. Myöskään Suomeen muuttaneilla itäkarjalaisnaisilla ja aviottomilla lapsilla ei välttämättä ollut helppo elämä edessään vieraassa maassa.

Pauliina Salminen on kirjoittanut koskettavan, sujuvasti ja kiinnostavasti etenevän ja helposti lähestyttävän tietokirjan. Omat pohjatietoni aiheesta olivat lähes olemattomat ja koulun historiantunneilla käsitellyt jatkosodan vaiheetkin varsin hyvin unohtuneet, mutta Miehittäjän morsiamissa tapahtumien taustat tuodaan lyhyesti ja ymmärrettävästi esille. Autenttiset valokuvat jatkosodan aikaisesta Itä-Karjalasta työssä ahkeroivine naisineen ja imetettävine pienokaisineen tuovat historian lähelle, samaistuttavaksi, samoin kuin lainaukset todellisista rakkauskirjeistä. Miehittäjän morsiamissa kerrotaan lyhyesti useiden naisten, lasten ja pariskuntien tarinat (joissakin johtolangat loppuvat lähes alkuunsa, toisten jäljet kantavat 2000-luvulle saakka), mutta keskisuomalaisen Väinön ja aunukselaisen Annan rakkaustarinaa seurataan läpi koko kirjan.

Muissa blogeissa sanottua: Illuusioita, Rimakauhua ja rahkapiirakkaa

Sodan ja rakkauden aihepiirit yhdistyvät myös toisessa viime vuonna ilmestyneessä tietokirjassa, Mikko Porvalin Rautasormus. Rakkaustarinoita sotavuosilta -teoksessa.

Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti
Wsoy 1945, 125 sivua.

Totuus on se, etten tällä hetkellä tiedä mitään parempaa kuin olla vain mieheni ruuanlaittaja, oman pienen kotini aloitteleva emäntä, ei mitään muuta. En oikein huoli tunnustaakaan Harrille kuinka naisellisesti nautin tästä kaikesta, kuinka viehättävää minusta on ottaa vielä melkein vastasyntyneestä liinavaatekomerostamme esille ja käyttöön pyyhkeitä, joita nimikoin muutama viikko tai kuukausi sitten – voi, eikö se tapahtunut jossakin edellisessä elämässä! – tai heilutella lattiaharjaa, jonka vaivoin löysin eräästä laitakaupungin kaupasta, ja pyyhkiä vähiltä huonekaluiltamme pölyt uudella pölyliinalla, pienen Tytti-siskoni mestariluomuksella. 

Tervehdys Marja-Liisa!

Olipa taas mukava kuulla sinusta ja uusista vaiheistasi. Kun lapsena ensi kerran luin elämästäsi kirjasta Marja-Liisa harjoittelee, en osannut arvatakaan, että Tyyni Haapanen- Tallgren, näin ystävien kesken "Tuulia", oli kirjoittanut tarinallesi jatkoa ja tuskin olisin kovin helposti tätä jatko-osaa edes löytänyt (toista se on nyt, huutiksen ja netin aikakaudella, mutta ei niistä sen enempää). Hyvin monet vanhanajan tyttökirjat päättyvät juuri avioelämän kynnykselle, kuten ensimmäinen sinusta kertova kirja, jonka viime sivuilla säteilet kauniina ja haikeanonnellisena morsiamena Harrisi rinnalla.

Koska kerrot elämästäsi pääosin preesensmuodossa, kuin kirjoittaisit päiväkirjaa tai kirjettä, päätin minäkin kirjoittaa sinulle täältä kaukaa tulevaisuudesta. Te aloittelette Harrin kanssa yhteistä elämää Helsingistä, mistä olette kovasta asuntopulasta huolimatta onnistuneet vuokraamaan jopa kaksion. Töölöstä on sopivan lyhyt matka yliopistolle, jossa opiskelette uutterasti molemmat: sinä fuksina niin Sibelius Akatemiassa kuin Yliopiston Humanistis-filologisessa tiedekunnassa ja sinua viitisen vuotta vanhempi Harri puolestaan jatko-opiskelijana, väitöskirjansa parissa. Sen perusteella, mitä kerrot elokuvateatterin päivänäytökseen jonottaneisiin lapsiin ja aikuisiin osuneesta pommituksesta, eletään Marja-Liisan oma koti -kirjan alkaessa jatkosodan syksyä 1942.

Harri on kotiutettu rintamalta sen jälkeen, kun hän menetti sodassa vasemman käsivartensa. Hänellä on mielestäsi jonkinasteinen invalidi-kompleksi – eikä ihme, sen perusteella, mitä kerrot appesi uuden Tuire-rouvan teekutsuista, tuohon aikaan oli vielä varsin asenteellinen suhtautuminen vammautuneisiin – mutta te molemmat tiedostatte, että ellei Harri olisi pahasti haavoittunut, ette saisi olla nyt yhdessä. Olet aivan innoissasi ensimmäisestä omasta kodistasi ja vaimon velvollisuuksistasi, heräät varhain aamulla keittämään miehellesi korviketta etkä ota kuuleviin korviisikaan ehdotusta syödä ulkona useammin kuin kerran viikossa. Ikävä kyllä sota-ajan säännöstely asettaa tiukat reunaehdot ruuanlaitolle, ja sekä sinä että Harri laihdutte syksyn aikana.

Sota-aika näkyy kaupungissa muutenkin vähän eri tavalla kuin maalla, josta olet kotoisin. Täysikuun öinä joudutte usein nousemaan kesken unien ilmahälytykseen ja rientämään pommisuojaan. Harri on sinusta erityisen huolissaan, sillä hän on ehtinyt jo menettää oman äitinsa pommituksissa talvisodan aikana. Teillä kummallakaan ei siis ole enää äitiä, sillä omasi kuoli jo ollessasi lapsi. Ehkä siksikin olet niin hämmentynyt, kun saat tietää tulevasti äidiksi. Tuntuu vähän hassulta, että alat iloita vatsassasi kasvavasta vauvasta vasta kevättalvella, kun Risto-veljesi kuolee sankarikuoleman rintamalla. (Sinun ei olisi tarvinnut kertoa, että aloit toivoa poikaa ja että suunnittelit hänen nimeämistään Ristoksi, me lukijat olisimme arvanneet sen muutenkin.) Lapsi on lupaus toivosta ja elämän jatkumisesta myös suurten menetysten jälkeen.

Vauvaa odotetaan syntyväksi vasta heinäkuussa, mutta haluat keskeyttää opintosi jo pääsiäisen tienoilla ja keskittyä vauvanhoitotaitojen ennakkoharjoitteluun ja vauvan vaatevaraston koostamiseen. Opiskelu on kuitenkin sinulle tärkeää: sen lisäksi, että olet opinnoistasi aidon kiinnostunut, koet sen myös velvollisuudeksesi, kun niin harvoilla on mahdollista käydä luennoilla sota-aikana. Suunnittelet jatkavasi lukujasi myös vauvan syntymän jälkeen, mutta realistisesti uskot, että aika ei riitä kaikkeen – kummasta siis raaskisit luopua, musiikin vai kielten opiskelusta?

Sota-ajan kuvaukseksi kirjasi on varsin kevyt ja hyväntuulinen. Kerrot myös raskaista ja surullisista asoista, mutta et mässäile niillä etkä märehdi surussasi, vaan katsot reippaasti tulevaisuuteen ja hymyilet kyynelten lävitse. Optimistisuudessasi, ahkeruudessasi ja isänmaallisuudessasi olet varmasti ollut hyvä esikuva aikasi nuorille naisille, jotka ovat kohdanneet samanlaisia haasteita kuin sinä ja jotka ovat seuranneet vaiheistasi Kotilieden jatkokertomuksena. Nykyajan näkökulmasta vaikutat varsin naiivilta ja suhtaudut tarpeettomankin ihanteellisesti sotaan, mutta ymmärrän sinun olevan aikasi lapsi – lapsi, joka on syntynyt enemmän aatteen palosta kuin kirjallisesta kunnianhimosta. Hirmu herttainen olet joka tapauksessa! Toivottavast perheesi tarina jatkuu onnellisena siitäkin eteenpäin, kun Marja-Liisan oman kodin kannet sulkeutuvat.


Ystävällisin terveisin täältä rauhallisesta ja itsenäisestä Suomesta,

Maria

P. S. Yliopisto on yhä pystyssä, vaikka ne ihailemasi freskot valitettavasti tuhoutuivat pommituksissa.

Osallistun tällä postauksella Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen (Sodan liepeillä -kategoria)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Kersti Juva)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Pride and Prejudice, suom. Kersti Juva.
Teos 2013, 504 sivua.

Huolimatta syvään juurtuneesta vastenmielisyydestään Elizabeth ei voinut olla ottamatta tällaisen miehen rakkautta kunnianosoituksena, ja vaikka hänen oma päätöksensä ei horjunut hetkeäkään, oli hän aluksi pahoillaan tuskasta, jota oli tuottava; kunnes kieli, jota mies sen jälkeen käytti, suututti hänet, ja hän kadotti kiukuissaan kaiken myötätunnon. Hän yritti kuitenkin rauhoittua ja vastata miehelle kärsivällisesti tään lopetettua. Mies päätti puheensa kuvaamalla hänelle vakavaa rakkauttaan, jota hänen kaikista yrityksistään huolimatta oli ollut mahdoton tukahduttaa; ja ilmaisi toiveen, että se palkittaisiin myöntävällä vastauksella kosintaan. Hän näki selvästi, ettei mies hetkeäkään epäillyt lopputulosta. Sanat puhuivat huolesta ja levottomuudesta, mutta ilme kertoi täydellisestä varmuudesta. Se oli omiaan ärsyttämään lisää, ja kun mies vaikeni, väri kohosi Elizabethin poskille ja hän sanoi: 

 »Tällaisissa tilanteissa lienee tapana ilmaista kiitollisuutta rakkaudentunnustuksesta riippumatta siitä, kuinka suurta vastakaikua se saa.On luonnollista tuntea kiitollisuutta, ja jos tosiaan voisin sitä tuntea, kiittäisin teitä nyt. Mutta en voi – en ole koskaan etsinyt suosiotanne, ja te suotte sen totisesti äärimmäisen vastentahtoisesti. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut kenellekään tuskaa. Olen kuitenkin tehnyt sen täysin tahtomattani ja toivon, että se jää kestoltaan lyhyeksi. Niiden tuntemusten avulla jotka, kuten sanotte, ovat kauan estäneet teitä ilmaisemasta kiintymystänne, voitte varasti helposti voittaa sen tämän selityksen jälkeen.»

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin ilmestymisestä tuli vuonna 2013 kuluneeksi kaksisataa vuotta, ja sen kunniaksi Teos julkaisi kirjasta uuden, Kersti Juvan käsialaa olevan suomennoksen. Kauniskantinen kirja (graafinen suunnittelu Elina Warsta) ilmestyi parahiksi juuri joulun alla, joten sain viettää joulunpyhät yhden kaikkien aikojen lempikirjailijaninseurassa, lukien teosta, joka on yhtä aikaa tuttu ja kuitenkin uusi.

Oma Jane Austen -suhteeni alkoi samoin kuin monella muullakin nykyään, dramatisointien kautta. Olin otollisessa iässä, noin 12–13 -vuotias, kun Jane Austen -villitys levisi elokuvateattereissa ja televisiossa ja Austenin klassikoista otettiin uusia painoksia Suomessakin. Ihastuin BBC:n televisiosarjaan, joka esitettiin Ylellä 1996, ja sen innostamana luin kirjankin. BBC:n dramatisointi (jonka katsoi ties kuinka monennen kerran muutaman viime päivän aikana Yle Areenasta) on taiten tehty ja näyttelijäsuoritukset ovat valloittavia, mutta Jane Austenin kieli ei tietenkään pääse oikeuksiinsa muuta kuin jossain määrin dialogin osalta. Pidin Austenin kerronnasta lukiessani Sirkka-Liisa Norko-Turjan jo tuolloin hieman vanhentunutta suomennosta (1. painos Wsoy 1947), mutta vasta lukiessani Pride and Prejudicen alkukielellä, pääsin todella jyvälle Austenin lahjakkuudesta kielenkäyttäjänä ja siitä, kuinka rikasta ja vivahteikasta Austenin englanti on. Olen myös erityisen iloinen, että Kersti Juvan ansiosta saan lukea kirjaa nyt uudestaan äidinkielelläni, tarvitsematta arvailla joidenkin vanhentuneiden ilmausten merkityksiä. Juvan teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta suomentaja onnistuu myös välittämään alkutekstin rikkaan kielenkäytön.

Suunnittelin vertaavani vanhaa ja uutta suomennosta toisiinsa – en arvottavassa mielessä, sillä Norko-Turjan käännös on syntynyt omassa ajassaan, silloisen kirjakielen puitteissa – mutta olinkin lainannut Wsoy:n Ylpeyden ja ennakkoluulon siskolleni (ja kirjaston kappaleetkin ovat kaikki lainassa!), eikä alkukielistä Penguin-pokkariakaan löytynyt. Uuden suomennoksen käännösprosessista kiinnostuneille suosittelen Kersti Juvan blogia Kotuksen sivuilla, erityisesti artikkeleja Sanastopulmia ja Herra Darcyn kosinta.

Ylpeyden ja ennakkoluulon viehätys perustuu tietenkin kielen ohella valloittavaan rakkaustarinaan ja 1800-luvun alun englantilaisen maalaisaatelin seurapiirien herkulliseen kuvaukseen. Ennen kaikkea sankaritar, Elizabeth, on elävästi kuvattu. Elizabethin mielenliikkeet – ja juonen kannalta erityisen tärkeät mielenmuutokset! – välittyvät lukijalle niin keskusteluissa kuin kertojan kuvaamina. Herra Darcy taas on virkistävä miespäähenkilö, sillä hän on kaikkea muuta kuin siloiteltu ja täydellinen. Lukija voi täysin eläytyä Elizabethin ennakkokäsityksiin Darcysta: tämä käyttäytyy todellakin epämiellyttävästi, ja mikä pahinta, ei osaa heti ensisilmäyksellä arvostaa Elizabethin kauneutta ja älykkyyttä. Sekä Elizabeth että Darcy ovat alkuun turhan ylpeitä ja ennakkoluuloisia suhteessa toisiinsa, mutta kylliksi älykkäitä, rehellisiä ja lopulta rakastuneitakin muuttaakseen käsityksiään.

Bennetin seitsenhenkinen perhe – hysteerisyyteen taipuva, typerä rouva Bennet, kuivaa huumoria viljelevä ja naisväen hupsutuksiin enemmän tai vähemmän kärsivällisesti suhtautuva herra Bennet sekä heidän viisi tytärtään, lempeä Jane, eloisa Elizabeth, kirjaviisasteleva moralisti Mary, hupsu Kitty ja huikentelevainen Lydia – on monella tavalla etuoikeutettu perhe, jonka joutilaan ja ylellisen elämäntavan perusta on Britannian siirtomaavallassa ja alempien luokkien raadannassa. Yläluokan piirissä he ovat kuitenkin vaatimatonta maalaisaatelia, ja rouva Bennetin sukulaiset ovat ammatinharjoittajia, kuten kauppiaita ja lakimiehiä. Bennetin tyttärien asemaa aikansa avioliittomarkkinoilla ja heidän tulevaisuudennäkymiään ylipäätään heikentää kuitenkin eniten se, että herra Bennetin isännöimä Netherfield on sääntöperintötila, joka siirtyy aina lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, tässä tapauksessa herra Bennetin serkulle. Kunkin tyttären tuleva perintöosuus on vain tuhat puntaa, eikä sillä juurikaan houkutella kosijoita.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei kuitenkaan varmaan olisi saavuttanut klassikkoasemaansa ja yhä uusien lukijapolvien suosiota, ellei siinä kannatettaisi kaikkien taloudellisten ja käytännöllisten seikkojen uhallakin romanttisen rakkauden ideaalia ja puolisoiden keskinäistä yhteensopivuutta. Kirja on aito aikuisten satu siinä mielessä, että niin hyvä kuin pahakin saavat pitkälti palkkansa ja niille, jotka haluavat mennä naimisiin rakkaudesta ja rehellisin tarkoitusperin, annetaan avio-onnen lisäksi kaikki maallinenkin hyvä.

En voi kuin ihailla Jane Austenin kykyä kuljettaa juonta, jossa ei sadoista sivuista huolimatta ole lainkaan tyhjäkäyntiä vaan jonka rytmi on miellyttävä suvantoineen ja nopeampine virtauksineen. Lukijalle paljastetaan asioden kulusta sopivasti, ja tarinan jännite toimii silloinkin, kun lukija jo tietää lopputuloksen. Jane Austenillakin oli toki edeltäjänsä ja esikuvansa, kuten Frances Burney ja Ann Radcliffe (jonka Udolphoa Austen parodioi romaanissaan Neito vanhassa linnassa), mutta yhtä kaikki Austen oli aikanaan todellinen romaanikerronnan uranuurtaja, ja hänen romaaneistaan tehdään yhä uusia sovelluksia Helen Fieldingin Bridget Jonesista P. D. Jamesin Syystanssiaisiin. Mutta vaikka Austenin romaanien henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä voidaan jäljitellä, ei hänen lämmintä mutta terävää kerrontaansa niin